Part 1

SEPPELÖITY

Murheellinen komedia

Kirj.

JUHANI SILJO

WSOY, Porvoo, 1918.

HENKILÖT:

Aaro Vesuri. Leskirouva Vestman, hänen äitinsä. Kerttu Keränen, musiikkiopistolainen. Johan Wilhelm Moisio, fil.lis., toimittaja, 'tirehtööri', y.m. Torsten Tanhua, dosentti, kirjailija. Kalle Tikka, maalari.

Aika ja paikka: huhtikuun alkupuolelta vappuun; Aaro Vesurin asunnossa tullin ulkopuolella.

I NÄYTÖS.

Isonpuoleinen, matala kamari vanhanaikaisessa puutalossa. Taustaseinässä kaksi ovea, joiden välissä suuri, valkaistu nelikulmainen kakluuni. Vasemmalla seinällä pesukaappi, piironki, leveä ikkuna, jonka edessä soikea pöytä, kevyt sohva ynnä tuoleja, sekä kirjahylly. Oikealla seinällä, samoin ikkunan edessä, kapea kukkapöytä poikittain, kirjoituspöytä viistosti sitä vastaan, kumpikin vähän matkan päässä ikkunasta; kokoumaton, ryijyllä peitetty vuode, ulottuen lähes näyttämön reunaan. Tuoleja siellä täällä, pari pitkää riepumattoa yli lattian. Seinillä kuvajäljennöksiä, joku pieni taulu, ovipielessä vaatenaulakko. -- Jokseenkin täysinpalvellut huonekalusto todistaa köyhyyden ohessa asujamen hyvää huolenpitoa siitä.

Huhtikuun kirkas aamupäivä; päivänpaistetta eteläisen -- oikeanpuoleisen -- ikkunan täydeltä, joka on raollaan. Uunissa tuli.

Aaro Vesuri ja Kerttu Keränen.

AARO (asettuen puoli-istuvaan asentoon kirjoituspöydän reunaa vasten, deklamoi korjauslukuarkista.) 'Laps olin, kun jo tuta sain, oi aika, pyytees, aattehes: vaan valheina mua kietoi vain ne lukinverkko-vaattehes!'

KERTTU (askarrellen kukkien luona.) 'Sotilaspojaitapa' kajahtaa: 'Laps olin... -- Silläkö sä aiot alkaa?

AARO. Sotilaan pojaks synnyinhän myös minä ja sotaan aion, mistä ikänään ei isä mitään tiennyt. Tää on alku, tää ensi toitaus on, haaste taistoon.

KERTTU (tullen likemmäs.) Vaan luehan ne laulut leivosesta. Ne on toista, ne on sulaa soittoa!

AARO. Siks että sinusta ne laulavat!

(Selailee arkkeja, löytää ja deklamoi.)

'Tuhatvuotiaaksi jo itseni luulin, lumen peittämäksi jo pääni luulin, ja luulin syömeni jäähän jääneen, -- kun pääni päältä sun laulus kuulin.

Kevätlaulus kuulin ja nuorruin siitä, ja lumi ja jää suli ilosta siitä! Nyt, sydän, liity sen leivon ääneen, ja laulu, hautaani saakka riitä!'

-- Ei, tämä ammonaikaist' on jo mulle.

KERTTU. Oo, minäkin siis ammonaikainen!

AARO (tavoittaen häntä kiinni.) Et, Herran-Kerttu, sit' et uskokaan! Vaan kuules, odotahan vuosi, kaksi, jo lempes arvoinen on lauluni! Sa leivonen, ja minä kevätpuro: sa lauloit minulle jäänlähtö-päivän, ma sulin, jääni loin -- ja tulvin nyt. Sä viserrellä vierilläni saat, mä riennän, liityn suurten virtain soittoon; sä päivän säihky laula minulle, mä kevään uhman soitan ihmiselle: 'pois vanhat sillat, lahot laiturit, pois palkovenheet lasten, haaveksijain, pois maalle, mik' on pettävää ja mätää!' -- Niin, taistelua, vihaa viritän, ja vasta voiton palkaks sinut valtaan.

KERTTU (torjuen häntä pois.) Uh sua! Vihoissasko minut veisit! Ei, rauhaan saat sä jättää maailman. Tuo kukkapöytä kaada lattiaan! Kas tässähän sull' onkin taistelua.

(Käy laulahtaen käsiksi Aaron tukkaan; Aaro saa hänet kiinni.)

AARO. Nyt aseet alas, taikka --! Kuule tosi: ma laulan _uhmall'_ oman kodin kokoon, -- vaan runon uhma, rakkautt' on sekin!

KERTTU. Hui, sille rakkaudelle nauretaan! (Halaten.) Vain tämä rakkautt' on maailmassa. Ne sinut tuppisuuksi nauravat. -- Tiedänhän: 'naisille' sa vihoittelet, kun ahdast' on sun muka maailmassa; vaan naiset sinut pussiin pistävät, siell' uuden äänen kyllä laulus saa. Ja miehet ovat paranemaan päin: miks suutut heihin, kun ei naisetkaan? Ja miehiä he suuria on kaikki, voi, Aaro-parkani ne tallaa pian.

AARO. Tuo juuri, tuo se oikein naista on!

(Puristaa käsivarsista Kerttua: Kerttu riistäytyy irti.)

KERTTU (uhitellen.) Ja miestä! Moisiokin --

AARO. Moisiokin --? Mit' on se korppi sulle sepittänyt? Ja missä?

KERTTU. Kas, jo nenälleshän otat! Vain vähän pyörin viime vappuna mä hänen kanssaan 'Riennon' iltamassa. 'Et etees katso', sinusta hän sanoi; 'vesoimes kiviin hakkaat', nauroi hän.

AARO. Aa, nauroi! 'Vesoimesta' pilkkaa veisti! Niin herrain kestää. Vaan mun kuunnella ei kannata sen haaskalinnun ääntä!

KERTTU. Ei sentään pahalla hän puhunut! Sa turhaa taas --. Vain itseäsi sääli, vain sukulaisenas hän siihen johtui, -- ei toki pilkkaa hän --

AARO. Ei tietenkään! Ja kuinka minua ei säälis mies, ma jolle sukua oon taatusti kuin kermalle on kirnun viimeinen virutusvesi sukua! Mut ollaan --, viel' ensi vappuun ollaan sukua! Vaan silloin minä tanssit tarjoon heille, niin herroille kuin narreille, -- on viulu jo viritetty...

(Heiluttaa korjauslukuarkkeja.)

KERTTU. Viulutanssit vain!

AARO. Piano ensi vuonna heille soi, ehk' orkesteri täys jo seuraavana. Vaan nyt jo tuta saa he nilkoissaan, mi mun on sukuvirttä, mikä heidän. (Selaillen taas papereitaan.) Ja 'Vapputanssit' -- siinä kirjan nimi! Kuin ketut Simsonin nää säkeet tulta voi tuoda eloon monen moision --.

KERTTU. Myös minut yhteen iloon lasket kai -- mut uudet tanssikengät tarvitsen!

AARO. Ne kustannetaan pääsymaksuista -- enk' ota sanaas kuvaannollisesti.

KERTTU. Ei, älä toki! (Pudottautuu halaamaan Aaron polvia.) Kiitos, kiitos! (Aaro nostaa toisen jalkansa hänen päänsä päälle.) Karhu! Nyt olen kiltti, uskon sua vain.

AARO. Niin, nainen, uskos hyvin palkitaan: mun lähin yleisöni saat sa olla. (Nostaa hänet ylös, työntää hänelle arkkeja.) Mun nuoruuttani kannat kädessäs, kun näitä kannat; ja tää nuoruuteni, se raivaa tien mun miehuudelleni, jos mikään raivaa. Tilini mä teen, teen välit selviks 'ystävien' kanssa: elämäkertaani nää lehdet on, elämäkertaa monen ystävyyden, jotk' on koi syönyt, ruoste raiskannut; tarinaa, milloin kevään-valoisaa ja milloin syksyn-synkkää, lemmen, vihan ja toivon, vääryyden, jotk' yhtärintaa mua lapsuudest' on asti ruokkineet.

(Toisesta huoneesta alkaa kuulua rva Vestmanin virren hyräilyä: 'En ymmärrä, mik' ilo, mikä kunnia...' Aaron ääni ylenee.)

Jos nimeni vain pilkka liekin vielä, nyt nimen teen, min kaiku päitä puhkoo!

KERTTU. Vain leikkisanaa turhaan haudot sa.

AARO. Älähän mitään: tanssikenkäs saat sa!

(Rouva Vestman tulee, virttään hyräillen, kohentamaan pesää.)

AARO. Ja äitimuori -- äitimuori saa -- -- vaan mikäs murhe nyt --?

ROUVA VESTMAN. Ei paljon mikään --.

AARO (naurahtaen.) Tais toraa pitää talon rouva taas! Ei huolita --. (Pyöräyttää äitiään ympäri.) Vai karhusiko jälleen? Viis siitä! Pian omilleen hän pääsee, hopeatarjottimella sen viette!

ROUVA VESTMAN Hopea --! Multaa edes meillä ois. Ees perunoille penkin, pari saisi. Vaan vähät! Kesää taas ei tule meille --.

AARO. Vai ei -- ei lupaa? (Tuohahtaen.) Ilmi-noita! pitää 'puutarhaa' muka niinkuin autuuttaan: vain kivi siellä itää, haapa vesoo, vain koiranputki tähkii. Saakuri! Vain ilkeyttään sen kieltää meiltäkin.

ROUVA VESTMAN. Ois oma mökkipaha meilläkin! Ois tointa sulla --

AARO (jälleen leikkisästi.) Tointa! Eikös ole? (Viittaa papereihinsa.) Ei huolita! (Kohoittaen äitiään leuasta.) Kun talonsa saa mankko vasaran alle, _me_ sen huudamme. -- Oo, rahaa kyll' on maassa! -- Perunoille ja kaalille 'puutarha' raivataan, hedelmäpuilla, marjapensailla tuo päivärinne uuteen uskoon saadaan. Ja sisäänlämpiävä sauna rantaan --

ROUVA VESTMAN (puoli-uskossa, myhähtäen.) Niin sauna -- saatava se sekin ois! Ja navetta ja lehmä --

AARO. Täysi hoito! Ja mehiläisille maat hyvät on. Maall' elää voihan täälläkin. Me täällä omasta takaa toimeen tulemme, ja omaa tointaan jokaisella on.

KERTTU (samaan puoli-leikkisään äänensävyyn.) Ja täältä kaalimailta kaupunkiin maailmaa pahaa oikein pommitamme. Perunasodan teemme oikean --.

AARO. Älähän huoli: visertele sinä, saat palkkas, pian saat ne --

(Kerttu tulee hyrähtäen ja peittää Aarolta suun.)

ROUVA VESTMAN. Mitä saa?

AARO. Saa äitimuori uudet kepottimet.

ROUVA VESTMAN Mitäpä minä enää tarvinnen. Ees itse jotain saisit.

AARO. Minä saan, saan _nimen_ ensin.

ROUVA VESTMAN. Nimen? Minkä nimen? Viel' eikö tullut hyvä nimestäs?

AARO. Ei vielä. Vestman -- Vesuri -- ne on jo kulut, -- Vesoin ehkä pystyy vielä.

ROUVA VESTMAN (myhähtäen.) Hupatat aina. Leikiksi lyöt kaiken. (Huoahtaa.) Ei, ei! Ois oma mökki meilläkin --.

(Menee.)

AARO (hänen jälkeensä.) Vain lähitaloja jo tarkastelkaa, mi mieluisin ois niistä!

(Jälleen alkaa kuulua rouva Vestmanin virttä.)

KERTTU. Turhanpäin noin laitat vanhan äitis haaveilemaan.

AARO. Vai -- turhanpäin? (Varmasti.) Ei ole sanottu. Vaan miten päin tän' aamuna sa nousit? Niin pikkuviisas, -- sormi koholl' aina --.

KERTTU. Niin paljon luvass' on.

AARO. Vain muista kaikki!

KERTTU. Perunat, kaalit hyvät syödä on. Kun malttais niitä kyllin säästää, jotta ne taiteet, matkat suuret kävis päinsä --

AARO. Ahaa, vai sitä varvasta jo hieroo!

(Nostaa pöydälle istuutuneen Kertun toisen jalan kainaloonsa, sivaltaa siitä kengän.)

KERTTU. Ai jee --

AARO. Ei sentään vereslihalla? -- Ei, matkat tehdään, taiteet opitaan. Vai nyt jo sull' on huoli huomenesta, kun ilopäivä mulla.

KERTTU (teeskennellyn kaihoavasti ikkunaan päin.) Minä huokaan hääpäiväämme. Jos syksyllä se on --

AARO (kävellen edestakaisin papereita kädessään.) Jo vaikka kesällä --

KERTTU. -- jos --

AARO. Toinen 'jos' --

KERTTU. -- häämatka taattu on; jos --

AARO (pysähtyen Kertun taakse.) Kolmas ehto --

KERTTU. -- saan jäädä lauluopintojani jo silloin ulkomaille jatkamaan --

AARO (huolettomasti.) -- niin sitten vasta tohdit iloita? Et häitä häitten vuoksi huokailekaan? -- Ah, kelkkaani vain katumoikses läksit!

KERTTU (hosuen.) Mokoma oot! Vaan minusta et pääse!

(Painaa poskensa Aaron suulle.)

AARO (pudistaa häntä käsivarresta.) Voi Herran-Kerttu, rakas ristini! On meillä toisissamme kärsimistä! Kunp' enkelien kieltä taitaisin, ei noin ois heikko uskos --

KALLE TIKKA (työntää raollaan olleen ikkunanpuolikkaan ulkopuolelta auki, kädessään olutpullo, huutaa sisään.) Heipä hei!

KERTTU (kohentautuu, sukaisee tukkaansa.)

AARO (pyörähtää kiivaasti.) Ku-kuka juutas?

KALLE TIKKA. Ota vastaan tuo.

(Kiipee ylös.)

AARO. Se, se on Tikkaa. Etkö ovest' osaa?

KALLE TIKKA (kahareisin ikkunalaudalla.) Puunkylki tikanpojan tuttu tie. -- Ahaa, sa lintus kanssa nokatusten --. Hei, lennä, lennä, leppäkerttunen, tuo lasi mulle, toinen itsellesi, niin kilistämme, vanha heila!

KERTTU (ojentaa lasit: pöydältä.) Hei

KALLE TIKKA (sipaisee Kerttua leuan alta, Kerttu kopahuttaa häntä lasilla päähän.) He! -- se on sitä paljon: hellerei, kun tulit! Terve sulle! Terve mulle!

(Ryyppää, ottaa sitten taskusta voileipiä ja murkinoi. Aarolle:)

Jos tuo sun älypääsi, pyhä veli, ois parempi kuin on, tää maisema sua ruokkis, rikastuttais, kuten mua.

AARO. Jaa sua! Töhertää taas taidat siellä. Puolenkosadan markan taulun saat vai viidentoista --?

KALLE TIKKA. Viidentoista sadan, jos niikseen tulee. Katsos tuonne noin: sun nenäs alta vien jo satoani.

AARO. Vähäänhän peltohiiri tyytyykin: keväisen pellon ruissänkeen jo.

KALLE TIKKA. Mies ootkin sa, jos vainiolta tältä syyssadon parhaan osaat korjata.

KERTTU (joka on mennyt toiselle puolen huonetta, tehden pieniä tanssiliikkeitä.) Ja mitä paljon se on?

KALLE TIKKA (viitaten pihalle päin.) Kysyy häntä. Syyssato kypsä -- tuollahan se keinuu, -- mies, joudu emäntätäs katsomaan!

AARO. Hee --!

KALLE TIKKA. Kuten sanoin: hyvin ruokiintuisit, jos älypääs -- tai suoraan sanoen: pois korjaa syksyn täysi tähkäpää, -- humalanoras tämä mulle jätä! (Osoittaa Kerttua.) -- Tuo lasis, kilistämme harjakaiset hei, peltohiiri toikkaa --!

KERTTU. Painu peltoos! Jo kruununolut nousee päähäs noin. Oot lysti vielä, sekaisin käyt kohta.

KALLE TIKKA. Kuin monet samppanjat tuo haane sulle on tarjonnut -- tai luulet tarjoovan? -- Kuin viiniä tää kevät mulle on. Näin viime yönä unta sinusta --

KERTTU. Ja kenen lattialla?

KALLE TIKKA. Siitä viis! -- Toi sulle enkelien siivet joku, -- kuin tämä Aaro --, vaan ne pois sa torjuit, ja katosit -- ja samassa mä näin tuoreella kankaallani leppäkertun.

KERTTU (painautuen Aaron kainaloon.) Ai velhoa, se vasta pyytömies!

KALLE TIKKA. Mut unikirja aina toden tietää: pian runoniekasta saat kylliksesi, ja korvaat vanhan velkas minulle.

KERTTU. Ja kankaallesi lennän väriksi, kun värit paletiltas lopahtavat --.

KALLE TIKKA. Kuin kauan luulet sua jaksavan tään jallin pitää omanaan? ja miten?

KERTTU. Ah niin, mut ehkä Kalle Tikka auttaa...

AARO (menee pöydän luo, sieppaa sanomalehden; Kalle Tikka ottaa Kerttua käsipuolesta.) Kas tästä saat suupalaks uutisen. Ma valitan: se toivos vie.

KALLE TIKKA. Oon nähnyt. (Kertulle.) Tään loruihin viel' uskotko sa, nainen?

KERTTU. Ne yhteisiä lorujamme on. Saat onnitella meitä yhteisesti.

KALLE TIKKA. Oo ihmislapset, taivast' ärsytätte, tulella leikitte, oo sokeat! (Näyttää toista sivua sanomalehdestä.) -- Kas tässä! Tietääkö ees herra itse, ett' on nää 'Palotorni'-kirjeenne jo päässeet vaaralliseen huomioon? Vai eikö tiedä?

AARO. Kiitos sun: nyt tiedän. Sa seismograafiksi oot omias. -- Asianomaiset jos tuntee ne, se onkin tarkoitus. -- (Runojaan näyttäen.) Vaan näissä jotain on heidän pesueelleen.

KALLE TIKKA (Kertulle.) Kuule tarkoin, ja ymmärrä, mi häll' on tarkoitus: hän pyytää polttaa suurta Tanhuaa ja Selinata -- kansan kaitsijoita. Ja nyt on Rouvan tähtisilmät näissä. Kai ymmärrät jo, mitä tietää se?

KERTTU. En. Eikä Aarokaan.

KALLE TIKKA. Ei, näkee sen. Ei, ett' on kärpäsläpän alla kohta! Kun Tanhua vain pikkusormeaan vähäisen koukistaa, niin 'palotornis' jo sortuu, mies -- ja taiteen sääntöin mukaan. Ei ihmisapu sua pelasta, ei serkku Moisio -- se Pilaatus Heroodekseenkiin yhtyy, Tanhuaan, jos niikseen tulee, -- kuten tulla taitaa. Ei taivaan taatto suojata voi sua. Josp' oisitkin sä peltohiiri nyt. -- Ei, armon aikana sa nahkas luo!

AARO. Niin luon, ja nahkani jo uus on tässä. Saat sitä, turmanlintu, nokkia!

KALLE TIKKA. Ähää! -- (Kertulle.) Mit' oikein tarkoittaa hän, mitä? (Selailee tarkkaavaisesti Aaron tarjoamia arkkeja.) Vai haukan höyheniin sä, peipponen -- -- Ke-ke! Kas höyrypäätä!

AARO. Jokos uskot, ett' on se --

KALLE TIKKA. -- sappi särjelläkin? Onpa! (Ojentaa pois paperit. Kumartaa, tekototisesti.) Saan surkutella.

KERTTU. Se on Kalle Tikkaa.

AARO. Mä tästä pian totiseksi käyn. Lukea etkö osaa?

KALLE TIKKA. Liian hyvin. Rivies läpi luen kohtaloas: jos näin sä pyrit luomaan nahkasi, et enää monta kesää näe täällä. -- Sanoa sääli, paha salatakin: on vastuu noista liian kova sulle.

AARO. Ja miten mun --?

KALLE TIKKA. Vain hiljaa kujerra -- ja vatsakupuasi kasvattele, (taputtaa Aaron vatsan kohtaa.) noin, kellukaksi -- salkku kainaloos --

AARO. Lyö kättä mestarilles Moisiolle!

KALLE TIKKA. Me villit Maecenaita tarvitsemme. Sinusta voisi olla toiveita, jos ansioitat itses siihen osaan. Sun päätäs silkkipänttö hyvin pukee, ja vartees sopii vatsakellukka ja kupeellesi salkku -- mitä, Kerttu?

KERTTU. Paremmin kuin sun kaulaas vanne tuo.

(Viittaa Tikan kaulusta.)

KALLE TIKKA (siirtyy Aaron taa, taputtaen häntä päähän.) Vaan näillä hermoillas et haukkain teitä sä pääse kauan. -- Kiitos murkinasta. -- (Tarttuu Kerttuun.) Nyt lennä vapauteesi kanssani, me heinäsirkkoinakin elämmehän! (Katsahtaen ulos ikkunasta.) Ai juutas!

KERTTU. Jokos menit sekaisin! Ma varoitinhan --

KALLE TIKKA. Mikä nauta siellä mun tauluani nuuskii!?

KERTTU ja KALLE TIKKA (yhtaikaa.) Moisio!

AARO. Älähän -- Moisio? No, onnekses! Saat siitä Maecenaas, jos niin on säätty, -- voi hältä kymppi, pari liueta.

KALLE TIKKA. Sä hänet äsken esiin manasitkin. Nyt, pyhä veli, ole varpaisillas! Sun onnes voi se sampo kyllä jauhaa.

(Lähtee toiseen huoneeseen päin.)

AARO. Sua jänistääkö jo, vai huimaa päätäs? Jää toki kauppaa hieromaan. -- Hei, jänis!

KALLE TIKKA. Sua etsii hän. _Mä_ en myö mitään hälle. -- Vain juoksuhautaan tänne vetäydyn, luon' äitimuoris aina viihdyn hyvin --. (Kääntyy jälleen, muistaen jotakin.) Aa, nyt jos oikein pyöreästi käy, saat Tanhuankin vielä kattos alle, -- on silloin maineen kermaa meitä koolla! -- Täst' äsken ohi ajoi --

AARO. Ohi, niin: Selina-rouvan kanssa kahden kai? Maataloon rouvan, rikkaan miehen lesken! Saan usein kunnian täst' ikkunasta paraatiajoa sit' ihailla.

KALLE TIKKA. Vaan -- -- ettäs tiedät mieles alttiiks saada! -- No, lycka till! Mun puolestani myös sä kättä paiskaa, pokkaa serkulle.

(Menee, yrittäen viedä Kertun mukanaan.)

AARO. Jänisti! Kaino on se poika.

KERTTU. Kaino! Puhua osaa muille järkeä, mut itse niinkuin hirtehinen elää. Taas tahtoi näyttää, kuinka halveksitaan --.

AARO. Mut enpä arvaa, mitä Moisiolla nyt mieless' on, jos todellakin tänne hän astuu sisään.

KERTTU. Miks ei astuisi --.

AARO. Silmäähän ulos! (Ovelle koputetaan.) Sisään, tehkää hyvin! Kas --

MOISIO (kumartuen ovessa, ottaa silinterin päästään). Ah. en tahtois häiritä.

AARO. Tee hyvin, käy sisään.

MOISIO (kättelee.) Hyvää päivää, serkku, siis! Ja neiti, hyvää päivää! -- Tunnemmekin -- -- edeltäpäin jo neiti Keräsen tulevaan yleisöön mä lukeudun. Vaan nyt sun yleisökses pistäydyin mä pikimältään --

AARO. Tervetuloa!

(Tarjoo tupakkaa.)

MOISIO. Jos neiti sallii -- vai ehk' itsekin --?

(Tarjoo hän puolestaan Kertulle.)

KERTTU. En, kiitos! Mutta saanko tulta tuoda --?

(Sytyttää Moision paperossin.)

AARO. Vaan aprikoimaan tämä panee minut -- niin harvinainen kunnia --

MOISIO. No veli! (Kerttuun päin.) Vain tulta läksinkin mä noutamaan, ken ties myös tuomaan hiukan, minäkin. Näin ihanana kevätaamuna haluaa hiukan maalla vierailla. Olihan kyllä aluks asiaakin --.

KERTTU (menossa.) Mä jätän herrat kahdenkesken siis.

MOISIO. Ei, älkää tämän vuoksi, hyvä neiti, ei mitään kiirettä --. (Aarolle.) Jahaa, tääll' yhä siis viihdyt?

AARO. Missäpäs mä muualla.

MOISIO. Niin, suloist' on tääll' elää runoniekan, vaikk' ei hän nukkuskaan kuin Wennerbom. (Lyö Aaroa olalle.) Vain kiinteämmät siteet tähän luontoon, sen nuoriin suloihin! Vaan kiinteämmät myös kaupunkiin -- sen hyviin rientoihin! -- Vai mitä, neiti Kerttu?

KERTTU. Niinpä kai --

MOISIO. Sinäkö maalaat myöskin? Tuoreen kankaan näin tuolla pihalla, ja hämmästyin.

(Ojentaa kättä onnitellakseen.)

AARO. Niin kehnoko se oli? Syyllinen en minä ole.

MOISIO. Etkö? Arvasinkin. Sit' on se uuden muodin töhräystä. -- Mut onnitella saan sua toki muusta, sull' onhan runovihko valmis taas.

AARO. Eik' aivan vihkokaan. Tee hyvin! (Istuttaa hänet pöydän ääreen painoarkkien eteen.) Kerttu, sä ehkä puuhaat kahvit?

MOISIO (Taputtaa Aaroa selkään.) Kiitos tästä! (Kertulle.) Vaan kahvista ei mitään väliä.

KERTTU. Niin mielelläni toisin -- totta saan?

(Moisio kumartaa, Kerttu menee.)

MOISIO. Juur' aioin luottamustas pyytääkin, edeltäpäin jo tähän tutustua. Sua tulen suosittamaan 'Sammossamme'.

AARO. En tahdo pitää kiinni sanastas. Saat vielä mieltä muuttaa --

MOISIO. 'Vapputanssit', -- kas, kuink' on hyvin ristinytkin lapsen. Niin, se jo Aaro Vesuria on. Sä vielä tohdit laulaa kevättä ja nähdä valon vallan voittavan.

AARO (kumartaa ivallisesti.) Noo, miten milloinkin --

MOISIO (nousten.) Ja voitontietäs myös minä tahdon sulle viitoittaa. Jo poikasina valat teimmehän: jos toisen hyvin käy, hän muistaa toista, he myötämäkeen auttaa toisiaan.

AARO. Valoista poikasen mies vastuuss' onko? On myötämäkes hyvä, tiedän sen. Vaan sanastas en tahdo pitää kiinni, kuink' oonkin kiitollinen --

(Kumartaa jälleen.)

MOISIO. Turhan päin sä yhä kannat uhmaa poikasen. Siit' elinkeinoksi ei toki ole. Mä vihreätä oksaa ojentelen ulottuvilles nyt.

AARO. Aa, kerrassaan! Suo anteeksi, -- nyt olen pelkkää korvaa!

MOISIO. Sa mulle taidat olla myrtynyt, kun ennen tarjonnut en tukeani. Vaan varroin sopivinta tilaisuutta --

AARO. Ja nyt sen keksit, kun mä näytän jo kaikesta huolimatta menestyvän?

MOISIO. -- ja arvelin, ett' onhan terveellistä sun yksinäsi aikas taistella.

AARO. Niin, oikein arveltu.

MOISIO. Nyt tilaisuus on mulle auennut sun kohtalossas ens kertaa ehkä käänne aikaansaada.

AARO. Ai, käänne! Sepä harvinaista mulle. Syvimmin kiitollisna kuuntelen!

(Kumartuu tarkkaavaan asentoon.)

MOISIO. Kas niin, mua älä väärin tulkitse, vain sitä pyydän. -- Niin, sun nuoruuttas, sun valoisata kevätuskoasi, sun leikkimieltäs vielä tarvitaan, -- ne tarvitsee vain oman heijastajan.

AARO. Ne eikö heijastu mun kirjoistani?

MOISIO. Ei yksinäisen ääntä moni kuule, sun kuoroon liityttävä on. Sua juuri, sua itseäs me sinne tarvitsemme, kotoisen laulun kuoroon. Sinä taas hyviä ystäviä ympärilles, kotia henkistä -- niin sanoen -- mun mielestäni kovin tarvitset.

AARO. Niin kyllä -- miksi ei --. En todella ma kuulu kuoroihin, suurkaupungissa 'kotia henkistä' en tiedä mitään. -- No jaa, on sentään majatalo ees.

MOISIO. He -- hee, vai majatalo! Niinpä niin, _vain_ majatalo, miss' ei kodin henki sua vastaan huou, missä käymäseltään vain käyt -- kai 'Isänmaata' tarkoitat?

AARO. Niin -- lehteni, vain kievarihan on se. -- Mun ois siis seurattava sinua kansallisseura 'Rientoon', liityttävä sun 'Sampos' kuoroon kukkumaan --?

MOISIO. Ei, serkku! Sua aivan uusiin yrityksiin toivon. Kansalliselämämme puutteita omalla tavallasi saat sä täyttää. Ja tilaisuuksia, ma toivon niin, pian välitykselläni useitakin, ja arvokkaita, saat, sen tohdin taata. -- Niin, lyhyesti: 'Sammon' toimitus on päättänyt uutt' alkaa julkaisua, sivistyneihin Suomen koteihin mi jälleen ihanteet tuo valoisat, tuo sunnuntaisin hartautta niihin. 'Sunnuntai-Sampo' näes siitä tulee. Se loistojulkaisu on oleva, sen tunnus: Usko. Toivo, Rakkaus, ja minun johtooni se jätetään, sä pääset oikeaksi kädekseni (nousee) -- nyt tiedät asiani.

AARO. Kädeksesi? Kunp' oisi pikkusormen puutos vain, vaan koko käden -- ja viel' oikean!

MOISIO. Se puutos sinuttakaan korvaamaton, ei meille suinkaan ole. Vaan kuu tunnen sun kotoisuutes -- kuinka sanoisin -- ja kaipuus löytää koti henkinen, -- niin tilaisuuden aioin sulle jättää. Suo vakavasti neuvon: käytä sitä! Mun iloni se ois, ja oma otus, -- On vapaat kädet meillä siinä.

AARO. Kädet? Vaan henki ei.

MOISIO. Sä veikeytesi saat, saat vakavuutes siinä esiin tuoda.

AARO. Mut entä muutenkin ne esiin saan, ja vapaammin --?