Part 3

MOISIO. Onpa seikka toinenkin hänelle ansioksi laskettava: ett' ei hän ihailullaan tukenut viel' ole valtaa herra Tanhuan. -- Aa, Tanhua! Sen nimen mikä toikaan nyt huulilleni --? Sama herra näes nykyään raportteja runoista näist' antaa etukäteen sinne tänne: 'ne hälle ovat olleet pettymys, kun nähdä sai hän ne, ja kustantajan on ollut pakko niistä vaivaa nähdä, niin, uuteen uskoon valaa', -- ja niin eespäin. Vaan ken on Helinillä neuvoksena? Samainen herra Tanhua -- hän, hän se sen arvovallan siellä saanut on. Vaan miksi juuri hän, en käsitä. Ja minusta se aivan väärin on, ett' yksi kirjaniekka toista holhoo. Se toimi liian vaatelias on, ja luonteelle vain arvokkaalle sopii! -- Niin, Aarolle ne pahoin tehneet on, vaikk' eihän pahaksi se koitunekaan. (Painaa päänsä likemmä Kerttua.) -- Vaan me, me kahden hänen kohtaloaan sen kärsivällisemmin ohjaamme, -- niin, niinhän, Kerttu?

KERTTU. Niinpä kai --.

(Kuuluu kiivaita askelia portailta; Moisio päästää Kertun käden, laskeutuu pöydältä, huomaa jalkainsa juuressa shekin ja kumartuu sitä ottamaan; Kerttu etenee sohvan päähän.)

MOISIO. Kas, shekki!

KERTTU (iloisesti.) Häämatka-lippumme!

(Samassa syöksee Aaro Vesuri sisään ja viivana pöydän luo.)

AARO (etsien pöydältä.) Jäi lemmon lippu, -- se veren hinta, -- hiiskö --?

MOISIO (kerkeästi.) Terve!

AARO (koneellisesti, katsomattakaan.) Terve.

MOISIO (siirtyen ulomma pöydästä.) Sinua tulin --

AARO (huomaa shekin Moisiolla, ottaa sen.) Siellähän se! Kiitos.

MOISIO. Vain nostin ylös --

AARO (ottaa Moision toisesta kädestä kirjan.) Kiitos tästä myös. Voi hyvin!

(Menee samaa vauhtiaan.)

MOISIO (yllätyksestä toipuen levittää käsiään.) Viiripää! Kuin juna puskee --

KERTTU (murahtaa vapautuneesti, jännityksestä laueten.) Ja -- jaa! Niin meidän Aaro tulee, menee. Kesytä sitten tämä viiripää!

MOISIO (läheten taas, ottaa Kerttua kyynärpäistä.) Sun lempesi, sun laulus kaiken mahtaa. Vain höyrynsä hän loppuun puhkukoon, sun armoillasi kokonaan on sitten.

KERTTU (huoaten teeskennellysti.) Ja mieron armoilla me yhdessä. Sen höyryn seassa noin haihtui myös, takaisin antajilleen kai, se ropo, mink' oli meidät tielle autettava. Häämatkain, taideopintojen vaivat vain säästyivät -- (Kääntyen ikkunaan päin.) Ja-jaa!

MOISIO. Ei toki, ei! Rehellist' ansiotaan käsistään ei hurtta sentään heittää uhanne!

KERTTU. Ei uhkaa, mutta heittää, nähdäänpäs! Se 'veren hinta' polttamaan jäis häntä.

MOISIO (kävellen pari kierrosta kiivaasti edestakaisin.) Jos kysymys vain Aaron kiukuista ja sinun opintiestäs todell' on, niin... (Yltyen.) Sinun taitees ura kauniimpi on oleva kuin Aaron, usko mua, sa korkeammas kohoat kuin hän, sen näen merkeistä --. (Ottaa jälleen Kertun kädet.) Sua laajemmin, sua hartaammin kuin häntä tarvitaan. Sun kehitykses tie ei häiriintyä, ei estyä saa vuoksi kenenkään, -- ei yhden Aaron seikkain takia. Tään minä taata tahdon, -- kuten voinkin, jumalan kiitos! (Asettuu jälleen istumaan pöydän reunalle, asiallisesti.) Sinä lähdet siis maailmaa katsomaan ja oppimaan, ja pian -- jotta pian saamme sinut takaisin iltojemme iloiksi; kanss' Aaron taikka yksin, miten vain, tai minun mukanani, jos niin sopii; tulevan miehesikö varoilla vai tulevan -- päämiehes -- toisin sanoin: teatterimme laskuunko sä lähdet, -- ne huolet heitä pois, sua pyydän mä. Sä lähdet -- sehän saa jo päätös olla?

KERTTU (niiaten.) Saan kiittää.

MOISIO (suutelee häntä käsitaipeeseen.) _Mun_ on kiitettävä tuosta, -- _sull'_ oikeus on kaikkeen kiittämättä. Vaan joka tapauksessa ohjata sua pyydän hengen teitse matkallasi, niin luulen paremmin sen menestyvän, -- jos niin mun sallit luulla --.

KERTTU (painaen lyhyeksi hetkeksi päänsä Moision olkaa vasten.) Hyvin teet, min teet, ja oikein luulet, mitä luulet, päämieheni sä jalo!

MOISIO. Ah, niin jalo! ylevä, mahtava! -- niin heikko sentään, sun perhonjalkas astinlauta vain, -- sun kynttiläsi altis jalka vain!

KERTTU. Jotakin herrat henkii joutessaan! -- Ai, toiset kynttilät nyt jalkeill' ovat!

(Puskee taas nopeasti päänsä Moision olkaa vasten, ponnahtaa sitten pois.)

ROUVA VESTMAN (tulee huoneestaan lamppu kädessä, on jo hämärä.) Kun luulin Aaron --

MOISIO (käyden notkeana vastaan.) Minä täällä vain --, kai täti tuntee vielä -- Moisio --. Minäkin tapailin täält' Aaroa, mut enpä onnistunut --. (Kättelee, kun rva V. on saanut lampun pöydälle.) Hyvää iltaa!

ROUVA VESTMAN En ollut tuta --! Tervetulleeksi! Niin kovin muuttunut -- ja vahvennut. Ja menestystä kuuluu olevankin.

MOISIO. Hm, jaa -- ei saata kieltää. -- Aaro siis on poissa -- ehkä kaupungissa asti?

ROUVA VESTMAN (huoahtaen.) On poissa -- poissa näkyy olevan. En tiedä mitään hänen menoistaan. Niill' on kai asioiltaan -- millä liekin. (Istuutuu, Moisio samoin.) Ne hänen menonsa niin tärkeitä ei taitais olla -- hänen asioistaan lie hädin täyden miehen asioiksi. Vaikk' Aaro täyden huolen niistä saa --.

(Kerttu pujahtaa toiseen huoneeseen.)

MOISIO. Nyt huolt' ei pitäis olla Aarolla, -- jos ehkei aivan omatekoisia.

ROUVA VESTMAN Niin, omaa tekoa ne eikö liekin. Vaan kovin äskenkin ne poikapoloon näkyivät ottaneen. -- Niin, eihän kaikki ajoissa tunne omaa etuaan.

MOISIO. Se myöhäistä ei viel' ois Aarolle, ei ensinkään -- vaikk' ois jo kyllä aika. Nyt kun on mulla ollut myötätuulta, -- jot' en mä voi, en tahdo salata --

ROUVA VESTMAN. Niin, niinhän monikaan ei menesty.

MOISIO. -- mä veljen kättä hälle tarjoisin. Vaan sanoa mun täytyy: aiettani hän puolestaan ei suinkaan helpoita. (Nousten, suutahtaen muistelustaan.) En saata kieltää hänen kohdelleen mua ynseästi, melkein vihamiessään. Mut unhoittaa kai vielä senkin voin, jos silmänsä vain auki saan --.

ROUVA VESTMAN. Voi voi, se poika kerrankin on poikkipuolin tiell' ollut itsensä. -- Ei vahinkoon lie toki nytkään muita saattanut --? -- Vain itseään hän vainoo. Kerrankin jo piennä puntarpaänä karkasi setänsä leivistä --

MOISIO. Ah, muistanhan: hänt' ylen holhottiin, hän selitteli, -- vaikk' enemmän lie hemmoiteltu sentään. Niin, itseään hän sortaa vain -- ja teitä. Vain kiusaa joutavaa hän korkeintaan voi tuottaa muille, -- kuten mulle nyt. Ei viime varani hän suinkaan ole täss' asiassa, vaikka uhmailee kuin _oisi_ se, -- vaan katumaan voi jäädä hän sitä vielä. Kunp' ois varaa siihen --.

ROUVA VESTMAN (huoahtaen.) Ei oisi, ei! Vaan mistä asiasta --? Ei Johan Wilhelm ota pahakseen, jos kyselen -- se Aaro useinkaan ei haaskaa puolta sanaa asioistaan. Kai mua säästääkseen --.

MOISIO. Ah, säästääkseen -- Niin halveksii vain hyvää tahtoani ja omaa menestystään, kun sen ohjat mun käsissäni ehkä huomaa jo! Vai puolta sanaa ei --

ROUVA VESTMAN. Ei maininnut nimeä johan Wilhelmin hän ole. (Melkein pelokkaasti.) Jotakin sit' on --. Niinkuin umpilampi -- -- Ei pidä sentään häneen paheta, vaan toivon vara yhä säilyttää!

MOISIO. Täst' alentukoon sentään puhumaan, hän niille, joista vastuussa hän on! Ja minut mainita hän saa kuin saakin. Hän vielä ajoissa voi avun löytää. -- Vois todell' oman kodin, oman konnun hän teille tuota pikaa tarjota, jos muistais, mihin on hän velkapää. Ei mikään hänen ois tää talo ostaa, -- mä hälle helposti sen välittäisin, jos hän vain välittäis sit' ottaa vastaan.

ROUVA VESTMAN. Voi, voi, ei toki niin hän olla vois --? (Hörähtäen, hyvillämielin.) Kukapa tok' ei hyvääntyöhön suostuis. (Arastellen.) Ja jos ei hän, niin oonhan minäkin --

MOISIO. Ai-aivan hyvin -- sekin hyvin sopii. Niin vainkin, oitis tositoimeen siis! Ma varalle tuon pian käsirahaa.

ROUVA VESTMAN (ketterästi nousten.) Voi -- Johan Wilhelm istuu, eihän lie nyt kiirettä -- ees teetä juomme tässä -- (naurahtaen) kun näin on meillä yhteistointakin.

(Menee kyökkiin.)

MOISIO (yksin, seisoen keskilattialla ) No. Aaro-poika! Miltä, miltäs tuntuu: siell' ylhäällä jo eikö päätä huimaa, kun vaakakuppi ilmaan kohoaa --? Mut älä huoli, huomenissa jo voit maata astella -- mun armostani.

(Kerttu ja rouva Vestman tulevat peräkkäin, tuoden teevehkeitä.)

MOISIO (punoen käsiään, kumartaen kevyesti.) Kas niin, me liittolaiset oomme siis, -- ja kolme yhtä vastaan kerrassaan! Mut itselleenhän sille yhdelle vain onneks ois, min enemmän ois meitä.

KERTTU (niiaten.) Siis hänen onneksensa -- tehkää hyvin!

ROUVA VESTMAN. Niin, istutaanhan, tehdään hyvin vain! Kun liittokin on loppuun puhuttava!

(Istuutuvat pöytään.)

Esirippu.

III NÄYTÖS.

Sama huone. Muutamia päiviä myöhemmin -- huhtikuun viime päivä, Aaro Vesurin syntymäpäivä. Harmaa, hiljainen aamupäivä.

Pöydällä joku pullo, lasi, rohtopusseja y.m.

Aaro makaa kääre otsallaan sohvalla, täysissä tamineissaan, kuitenkin ilman kaulusta; tohvelit jalassa, palttoo peittona. Hänellä on puistatuksia.

Kerttu on asetellut kukkakimppua maljakkoon pöydälle; nousee nyt, laskien käsistään pöydälle muutamia sanomalehtiä, kirjettä ja kortteja, kumartuu Aaron ylitse, tunnustellen otsaa ja kaulaa.

KERTTU. Voi ressuani! Kuumeess' aivan on. Niin hikoaa kuin lampaan vuona vallan. Ja kummakos -- yöt, päivät kuluss' on, maat, metsät lentää niinkuin hurmahenki. (Huhuten Aaron korvaan.) Hu-huu! Jo etkö heräis, poju, hiukan? Niin hyvää -- arvaas, mitä! -- ja niin paljon syntymäpäiväs toi ja lisää tuo! (Odottaa. Aaro kääntää hiukan päätään.) Nyt paranemme heti. Noustaanhan! Et arvaa -- kaikki, kaikk' on hyvin taas!

AARO (nostaa raukeasti päätään, joka vaipuu jälleen; hetken kuluttua kuin haudasta.) Taas aamu onko? Eikö ilta jo? Taas täytyykö mun jatkaa, yhä jatkaa, eloa vanhaa? Ah!

KERTTU. Ei vanhaa, ei! Uus ikävuotes paljon uutta sulle tän' aamuna on tuonut tullessaan! (Viittaa kukkiin, ottaa pöydältä postin, piiloittaen sen selkänsä taa.) On kevät tullut luoksesi, -- ja entä --! Vaan sin' et mitään tiedä, nukut vain. -- Voi hurtta-pahaa, missä ränsit noin? Ehk' uni sentään vie!' on tarpeen sulle. Vain pieni tilkka ensin --.

(Kurkoittaa lääkepulloa.)

AARO (tarttuen Kertun käsivarsiin, ikäänkuin ahdistuksessa.) Kerttu! -- Kerttu!

KERTTU. Niin? Kulta, mitä?

AARO. Älä jätä mua!

KERTTU (hyväillen Aaron päätä.) Vain unelle sun jätän.

AARO. Kerttu! -- Kerttu!

KERTTU. No, poju!

Aaro Älä lähde luotani! Niin pahaa unta näin.

KERTTU. Vaan hyvin päin se kääntyy paha uni, nähdäänpäs! Vaan pojua jos pahat unet vaivaa, me häädämme ne pian. Kuulehan! (Heittää kirjeet Aaron päänaluselle; avaa sanomalehden, etsii, alkaa lukea painokkaasti.) Näin 'Sampo' sanoo: 'Kukaan ystävilleen iloa jalompaa ei tarjoo koskaan kuin milloin löytänyt on itsensä. Tai Sanaa leikin päin jos sovitamme: isompi ilo enkeleill' on taivaan yhdestä syntisestä -- --'

AARO (nousten kohoksi, pyyhkii otsaansa.) Lakkaa, lakkaa! (Nousee jaloilleen, ottaa muutamia askelia.) -- Ah, alennuksen leima ottakaa pois otsaltani, taikka aivoistani se viime taju ulos puristakaa, ett' elää aioin kerran minäkin! -- Niin, elää -- taistella ja leimuta, ja kasvaa, nousta --! (Raueten taas.) Ei, maan mato oothan, näin matalalla vain sun elää sopii! Maan huokosissa hiljaa hengitä, syö ruohoa ja hietaan sarves hautaa! -- Oh, oikeaanhan otsaan painettiin se alennuksen leima --

KERTTU (tullen luo, hyväillen.) Alennuksen --? Voi armas Aaro-kulta! Ylennystä tää kaikki on, et malta kuulla vain. Ei syntejäs he toki kaivelemaan --

AARO. Ah ei, en sitä enää peljännyt --. -- Elämän loppu, kun on alussaan juur' elämä, _se_ peloittaa voi hiukan!

KERTTU. Sun kevääs tämä on, ja päivä tää on sulle synnyinpäivä kaksinkerroin. (Houkuttelevasti, ojentaen ensin lehdet, sitten kirjeet.) Nää itse lue, jos et kuulla huoli, -- ja katsos, kirjeitä!

AARO (jälleen painuen, itseivalla.) Ma uskon, uskon: mun epäuskoani auttakaa! Ma uskon: täynnä on ne pelkkää hyvää. Vaan vielä kysyy epäuskoni: mill' ansainnut niin paljon hyvää olen? -- Te kaikki kalliit, veljet, siskot, serkut, ja tädit, kummit, langot, lankoin lapset, sä hylyn sukukunta kultainen, on hyvät neuvonne ja toiveenne -- ne hyviks uskon kyllä entuudestaan --, vaan hyvän vikana on -- myöhästyä. (Retkahtaa sohvalle takaisin.) Ei hyvyys hylyss' idä korkojaankaan.

KERTTU. Voi, älä viitsi, Aaro! Turhaa on noin surkeilla sun tänään, päivänäsi. Et mitään menettänyt ole silloin, kun kaikki ystäväs on säilyneet -- ja tuloss' uusia on tukuttain.

AARO. Niin, tukuttain --. Niin, tukkukauppaa pitää mä ystävyydellä saan heidän kanssaan. (Naurahtaa ikäänkuin parahtavasti, lyö rintaansa.) Siis onneksesi, sielun-kauppias! Vain hyvä hinta tavaralles aina, niin torilla myös hyvästä se käy! (Vaipuu jälleen apeaan vaitioloon, pää käsien varaan.) Ah niin, ah niin!

KERTTU (on kaatanut lusikkaan lääkettä.) Nyt ensin tilkkanen ja sitten patjaan pää.

(Aaro ei huomaa.)

AARO. Kai ystäväni hän, kustantaja, lopultakin on; kai oikein mua hän neuvoi, isän mielin; -- niin hyvää suoden ketä kohdellaan kuin mua, häll' ei syytä valitukseen, vain turhamaisuus tulistaa voi häntä --. Jo silloin taivuin häntä uskomaan, nyt -- (Ottaa vihdoin suuhunsa rohtolusikan; nousee taas.) Ystäviäni siis lie he kaikki --, ja kaikki, kaikki on he yhtä mieltä; mä yksin vastoin koko maailmaa oisinko oikeassa --? -- Oh!

KERTTU (painaen häntä pitkälleen.) Ei, Aaro, et olekaan, -- vaan sill' ei väliä. Pian itse samaa mieltä oot kuin he.

AARO (nousten taas puoli-istualleen, käsi Kertun kuulalla.) Ei väliä -- ei millään! Kunhan vain _sä_ jäät mun hoivakseni, kallis! Jääthän?

KERTTU. Jään, jäänhän, näethän! Jos hoivaani sä tyydyt vain, jos kelpaa Kertun lempi --.

ROUVA VESTMAN (avaa ääneti oven, tavallista valoisamman näköisenä, tympeytyy hetkeksi nähdessään Kertun Aaron luona, aikoo kääntyä takaisin, jää kuitenkin kuuntelemaan Aaron repliikkiä, vierien hiljalleen uteliaana likemmäs.)

AARO. Vain kodin armoon piilee soturi, jo ennen sotaa tantereesen lyöty. (Ojentaa kätensä, sivellen seinää kuten houreissaan.) Niin, koti! -- seinät, katto, lattia, ja liesi, ikkunat -- kaikk' omaa, kaikki, -- elämä niiden välill' omakses yöt, päivät runon kultarihmaa kehrää --.

ROUVA VESTMAN (on tullut aivan sohvan luo, katsoo yhä kirkastuvammin poikaansa, laskee kämmenensä päällekkäin.) Ei poika arvaakaan -- nyt mitä sanot, jos koht' on oma koti meilläkin --? Täst' alkain lupaatko ain' olla kiltti, jos tänään, päivänäs, saat oman talon?

AARO (kääntyen kyljelleen.) Oh, muori kulta, vähemmälläkin! Mä ikäni oon kiltti, kunhan ei mun minnekään täst' ole tarvis nousta!

ROUVA VESTMAN (Kertun väistyessä syrjemmäs syleilee keveästi Aaroa, taputtaen hartioihin.) No onneksi! Ja päälles Herran nöyryys sa pue, sydämes suo pehmetä, niin armoll' uusi ikävuotes täyttyy, pois jäävät turhat pyyteet maailman.

AARO (puoli-istualtaan.) Niin, äiti --!

ROUVA VESTMAN. Johan terve oletkin?

AARO. Oh, terve -- parantunut pyyteist' elon. Oon iki-terve, iki-pelastettu, viel' äsken hourin, onneen herään nyt.

ROUVA VESTMAN. Vaan mielenmuutos tarpeen sinuss' on myös ihmisiä kohtaan kaikkia. Pois kopeus ja epäluulot heitä!

AARO. Pois, äiti, pois! He mua polkekoot, en enää tuskaile, en ääntä päästä. He hengityksen multa kieltäkööt, mä hyvään tahtoon uskon kieltäjäin ja hengityksen pahan tavan heitän.

ROUVA VESTMAN. Ei ole mieles vielä oikea, siell' yhä ylentelee mato päätään. Vaan kunhan oikein toivut, itse näet ja itse myönnät, kuinka ihmiset on meille tällävälin hyvät olleet.

AARO (on silmäillyt kirjeitä ja onnittelukortteja.) Sen näkee näistä jo, se myöntää täytyy: he hyvyydess' on vaatimattomat; ties kuinka kauan hyvää aikoneet he meille on, vaan hyveen kainous toteuttamasta aiettaan heit' esti. Jäi meille neuvonsa -- ja vapaus niin elää kuin voi elää vaivainen.

(Nousee istumaan.)

ROUVA VESTMAN. Myös apu sentään aina ajallaan on tullut -- kunpa kiittää muistaisimme! Ja nytkin, juuri kun me valitamme, suur' armo Herran vuotaa ylitsemme --

AARO. Yks armo vain on _mulla_: nukkua, unohtaa mitä pyysin --

ROUVA VESTMAN. Et ees kuule --, jo etkö arvaa -- kun jo melkein sanoin --. Kun Johan Wilhelm meille --

AARO (vaaleten, vavahtaen.) Moisioko --? Siis _hän_ se -- Herramme ja armomme --?

(Nousee jaloilleen.)

ROUVA VESTMAN (purkautuvasti.) Tään talon saamme hältä lunastaa, niin suuri asia on tapahtunut. Nyt mitäs sanot?

KERTTU (kukkapöydän luota.) Sehän, sehän ehti --.

AARO (tuijottaa hetken ääneti; sitten ikäänkuin löysäpäisesti, kipeän iloisesti) Hei, Herran holhokkeja ollaan siis! Käy kaikki ympäri ja yhteen tulee --. Siis hyvän serkun hyyryläisiä! Mikäpä hätä nyt!

ROUVA VESTMAN. Ei hätää enää. kun sinä toivut siitä --

AARO. Toki toivun -- sen verran sentään tekee mielikseenkin. (Vaipuu jälleen sohvalle, puoli-makuulleen.) Nyt saanhan sata vuotta nukkua, unohtaa olevani... (Kuumeisesti.) Äiti, -- Kerttu --, mua älkää yksin jättäkö!

(Kerttu tulee hänen pääpuoleensa.)

ROUVA VESTMAN. Ei, lapsi, ei lasta koskaan yksin jätetä.

KERTTU. Ma hoidan -- kyllä minä Aaron hoidan.

ROUVA VESTMAN (närkästyen.) Minunko täytyy katsella vain päältä --? Mull' eikö enää osaa, arpaa ois --?

KERTTU (kiepahtaen jälleen kukkapöytään päin.) No vuorotunnit...

(Eteisestä kuuluu kopinaa ja Kalle Tikan laulun säveltä: 'Mamma se luuli luuessansa...' Tikka itsekin pian sisään, jää uunin luo kaivelemaan piippuaan.)

AARO (nostaen taas päätään; kuin humalaisen purkautuvasti.) Tikka, kuulehan! Saat muuttaa huomenna. Mä enhän ikääs sua saata holhota, sen käsittänet. Ma pian kaiken tilan tarvitsen, ma aion... Niin sä töhryinenkin oot ja suulas, ees-taas sukkulana kuljet. Tääll' alkaa uusi järjestys.

TIKKA (on laannut piipun perkuusta, silmät ja suu leveten suureen hymyyn.) E-hee!

ROUVA VESTMAN (tulee Tikan luo, supattaa hänelle jotakin korvaan, vie häntä toista huonetta kohti.)

TIKKA (yhä hyväntuulisena, puoleksi selin.) Ken päästi valheen, ettei Vesurista isäntämieheks ois... Jo vain, jo vain' Niin juuri, poika, puhdas jälki tee, tee tilaa serkkuherran saapuessa! Ma parahiksi ehdin alta pois, -- mes compliments, monsieur! --

(Painuu rva Vestmanin työntämänä, jälleen piippua kaivellen, toiseen huoneeseen.)

ROUVA VESTMAN (puoliääneen, hätäisesti.) Hän tuloss' onko?

(Alkaa puolijuoksua puuhata huonetta pikkumaiseen järjestykseen. -- Aaro on ensin yrittänyt ponnahtaa jalkeilleen, mutta Kerttu painaa hänet jälleen patjoille.)

KERTTU. Ei huolita. Nyt lapset maata saa, vain aikuiset nyt vierait' ottaa vastaan.

(Aaro kääntyy huohottaen sohvalla seinään päin.)

ROUVA VESTMAN. Kaikk' ylösalaisin...

MOISIO (koputettuaan astuu heti sisään, reippaasti.) Taas täällä olen, mut olihan nyt syytä... --

(Kättelee kaksin käsin vastaan rientävää rva Vestmania.)

ROUVA VESTMAN (hämillään ja loistaen.) Tervetullut!

MOISIO. Vai mitä, täti --? -- (Ottaa käsipuolesta rva Vestmania, joka yrittää jatkaa pöydän järjestelyä.) Antaa olla vain, -- näin suvun kesken eihän väliä. (Kumartaa taiturillisesti Kertulle, ojentaen kättä pöydän yli.) Valoisaa vappumieltä, kallis neiti!

KERTTU (hymyillen veikeästi.) Mitäpäs muuta, herra tirehtööri!

MOISIO. Mut -- isäntäkö täällä puuta pitkin? Vain ruusuin tuoksuun ehkä uupunut --? vai vielä vaarallisemp' onko tauti?

KERTTU. Ei juuri. Kiitosta vain oudoksuu --

MOISIO. Ah, terveydeks on vain se sairaus! ja tottua hän kyllä saakin siihen.

KERTTU (silittää Aaron hartioita.) Vaan kun ees kiittämään ei jaksa nousta --.

ROUVA VESTMAN. Niin, Aaro-parka, hän on laatuaan --, ei osaa koskaan olla niinkuin muut.

MOISIO. Ei haittaa mitään! (Alentaen ääntään.) -- Oikein nukkuu, vai Ma onnitella häntä tahdoinhan kädestä pitäin... Oishan sitäpaitsi taas asiaakin -- i:ltä piste puuttuu... -- tai kahdeltakin i:ltä -- muuten on molemmat kirjat selvät.

ROUVA VESTMAN (hyvillään.) Sehän on... Mut eihän kiirehditä -- Aaro siihen päänkipuunsa vain vähän nukahti, vaan pian noussee --. Käydään istumaan. On siellä kahvi juuri valmista. (Kuiskaa jotain Kertulle.) Tokihan Aaro, kunhan toipuu tuosta, i:t pilkuttaa -- sen verran sentään hänkin --, niin mun ei tarvitse...

(Kerttu hiipii varpaillaan Aaron luota, tuoden hetken kuluttua kahvitarjottimen, sitten leipäkorin.)

MOISIO (laskien pöydälle papereita.) En mukanani ma muuta tuonut kuin nää paperit, -- parasta mit' on mulla tarjota. Muut kyllä kukat kantaa, arvasinhan.

ROUVA VESTMAN. Voi, voi, sen parempaa ei kukaan vois --!

(Aaro on Kertun hiivittyä pois kohottanut hieman päätään, painanut sen jälleen värähtäen, nousee kuitenkin nyt kalpeana, silmissä hiipuva tuli, menee nyrkkejä ohimoille painaen huoneen toiselle puolen. Rva Vestman katsoo huolissaan. Moisio leppoisaa arvokkuutta tapaillen, kuitenkin kummissaan.)

AARO. Hoi sielu nostaja, mä myyn, mä myyn -- pahaisen sieluni myyn joutilaan sun papereihis --.

MOISIO (tulee pehmeästi luo.) Onneksesi, veli! Vai ehk' et enää mitään kaipaa lisää sä siihen onneen, mit' oot saanut nyt --?

(Tarjoaa kättä, Aaro ei ole huomaavinaan.)

AARO. Tuo kauppakirjat, tuo, on kiire mulla!

MOISIO. Näin hätäisest' ei sentään, silmät kiinni --

AARO. Nimeni ota, vie, niin kauan kun ees tähän heikkouteen on voimaa mulla!

MOISIO. On tuolla paperit. Vaan muista aina: sua neuvoin punnitsemaan ehtoja!

AARO (rientää heikoin jaloin pöydän luo, kirjoittaa papereihin nimensä.) Mua ehdot auta ei!

MOISIO. No niin, -- ja niitä kyll' aina parannetaan tarpeen mukaan.

(Kirjoitettuaan nojaa Aaro käden pöytään, katsoo raukeana ulos; Moisio tulee ja laskee käden hänen olalleen, koettaen leikillään peloittaa häntä.)

MOISIO. Ja huomaa, mihin loukkuun läksit nyt: (naurahtaen) isännän ikeeseen et ainoastaan, vaan vielä virkatoimen valjaisiin... Ja minun julman johtooni. -- Mies-parkaa! Sua, veli pyhä, vielä varoitan!

(Aaro seisoo liikahtamatta, kuin ei mitään kuulisi, lähtee sitten toiseen huoneeseen.)

KERTTU (helakasti.) Jo kahvi jäähtyy meiltä, hyvät herrat!

(Muut paitsi Aaro istuutuvat kahvipöydän ääreen.)

MOISIO (voimatuntoisesti.) Kas niin!

Rouva Vestman (hykähtäen ) Ei koville se ottanutkaan! (Puristaen liikutettuna Moision kättä.) Ei Johan Wilhelm arvaa, kuinka mun on helppo nyt. En osaa kiittää tästä tään paremmin.

MOISIO. Mun myös on hyvä olla -- vuoks Aaron ennen muuta --.

ROUVA VESTMAN. Tehdään hyvin! Kyll' Aarokin viel' yhteen seuraan taipuu. -- Nyt todistajat vain --.

KERTTU (hypähtää toisen pöydän luo.) Mä yhdeksi.

(Aaro palaa toisesta huoneesta, jäljissään Kalle Tikka.)

AARO. Käy tänne. Tääll' ei aristella suotta, mun talossani!

TIKKA (aikoo ensin suoraan toisen pöydän luo, mutta kääntyy sitten esittäytymään Moisiolle.) Tikka.

MOISIO (nousten hiukan vastenmielisesti, ojentaen kätensä.) Moisio. -- Niin, olkaa hyvä, todistakaa meille ne paperit. -- (Väkinäisesti hymyillen.) Vaan kuulkaas! -- Vesuri, sua vielä kehoitan, ett' etees katsot!

AARO (Tikalle.) Jos osaat lukea, niin etees katso, puumerkkis mihin pistät!