Part 2

Ei tarvitse olla sotilas ymmärtääkseen, että niskottelun aikaansaaminen sotaväen keskuudessa on kaikista meteleistä toimeenpanijoillensa vaarallisinta, ja itse organisatsioonin vuoksi vaikein saada käyntiin, ja sentähden sellaista, johon syrjäisen aina on paras uskoa vasta jälkeenpäin. En sano sitä sen vuoksi että tietäessämme nyt jälkeenpäin sotilaskapinan jääneen syntymättä, muka tahtoisin väittää, että se sillä hetkellä olisi ollut mahdoton syntymään. Olen tämän lausunut vaan huomauttaakseni kuinka sotilaskapina yleensäkin on vaikea saada syntymään, jotta sitä paremmin huomattaisiin, mitenkä vähän sellaiseen syntymiseen sopii luottaa. Ja oikeastaanhan on kysymys vieläkin myrkyllisempi: olisivatko venäläiset sotamiehet, siinä tapauksessa, että suomalaiset antoivat aihetta vihollisuuksiin, pitäneet puoliansa, vai antautuneet meidän käytettäväksemme? Kyllä minä olin siinä uskossa, että heitä sittenkin oli helpompi saada nousemaan meitä, kuin omia päälliköitänsä vastaan. Kuulin minäkin, että Viaporin linnassa samaten kuin täkäläisen varusväen keskuudessa oli levottomuutta, mutta katsoin myöskin tuntevani oloja riittävästi ollakseni selvillä siitä, että moiset levottomuudet voivat kohdistua ketä vastaan hyvänsä, tai sekä sitä että tätä vastaan. Ensimäisenä päivänä puhuttiin jotakin sellaista: oli, niin sanottiin, venäläisiä ylioppilaita ollut kasarmeissa sotamiehiä innostuttamassa, ja kehoittamassa käyttämään tilaisuutta yht'aikaa suomalaisten kanssa; mutta nähtävästi oli heidän toimensa, ainakin tämän yhteistoiminnan suhteen, kokonaan epäonnistunut; sen näkyy jo yleinen vaistokin hyvin pian sanoneen, koska niin nopeasti sittenkin oltiin valmiit yleisesti pelkäämään että sotamiehet mahdollisesti ampuvat. Lyhyesti, ei ollut ilmestynyt mitään syytä otaksumiseen että sotaväki ei olisi päälliköidensä käytettävissä, jos nämä tahtoivat sitä käyttää.

Minä menen vielä pitemmälle. Kun varsin hyvin tiesin, että venäläisillä oli täällä koossa voimaa kukistamaan kaupungin vaikka kymmeneen kertaan, niin täytyi sen seikan ehdottomasti ratkaista kantani, vaikka olisin mielessäni ollut verenhimoisin ja kapinallisin ihminen maailmassa, enkä se rauhaa rakastava ja melkein lojaalikin kansalainen, joka olen, --minun oli otettava se huomioon siinäkin tapauksessa että olisi ollut syytä epäillä sotamiesten niskottelevan. Ainoastaan varma, lopullinen tosiasia, joka tässä tapauksessa ei olisi voinut olla mikään muu, kuin että Viaporin linna ja sotalaivat olisivat luovutetut meille ja kaikki kaupungin sisälläkin olevat sotajoukot samoin antaneet aseensa, -- olisi ollut sellainen syy, joka ehkä olisi minussa voinut puolustaa sellaista uskoa, että Helsinki olisi voitu riistää venäläisten käsistä.

Tätä tosiasiaa ei minulla näissä muistelmissani ole aikakirjoihin merkittävänä, vaan minun oli, niin nololta kuin se ehkä tuntuu, koko ajan toimittava siinä olettamuksessa, että Helsinki oli ja pysyi venäläisten vallassa.

Ja niinpä oli minulla ainakin yksi jo ennakolta selvä ja varma toiminta-ohje: tuo seikka täytyy minun muistaa, jos joku sen unohtaisi. Minun täytyi se jo siltäkin varalta muistaa, että Rajajoen toisella puolella löytyy armeija, jota täydellä syyllä on totuttu pitämään maailman mahtavimpana sotavoimana.

Olihan tehtäväni tosin vähältä osaltani edistää lakon tarkotusperän saavuttamista, mutta samalla koettaa keksiä keino, mitenkä verenvuodon vaara vältettäisiin. Se on onnistunut, mutta seuraava kertomus osottaa kyllä, että helposti olisi saattanut käydä toisin, ja että suopea sattuma useinkin toimiani auttoi.

Kapinan vaara ja sen välttäminen.

Minulle tehtiin kysymys:

"Onko Teidän luullaksenne aseellinen toiminta Venäjää vastaan mahdollista?"

"Ei läheskään. Se on päinvastoin sula mahdottomuus. Seurauksena ei olisi muuta kuin täydellinen sekasorto ja tappio. Olen varma että sitä ei todenteolla kukaan ole suunnitellutkaan, jo yksin siitä syystä että kaikki pyrkivät tänne Helsinkiin. Sellaiseen toimeen ryhtyessä olisi näet ensi työksi täytymys muuttaa Helsingistä sisämaahan."

Jokseenkin näillä sanoilla vastasin. Mutta jo tuo kysymys osotti, että kapinaa ei suunnitelmaan kuulunut, ja on olemassa muitakin todistuksia siitä.

Mutta silti ei ollut ensinkään sanottu, etteikö yhtä kaikki ollut olemassa kapinan vaaraa. Se oli olemassa jo itse lakon aiheessa: eihän Suomen suurlakko, edes myötätunnon osotuksena Venäjän vapausliikettä kohtaan, ollut muuta kuin nousemista Venäjän hallituksen toimenpiteitä vastaan, ja nimenomaan lakko heti täälläkin muodostui omakohtaiseksi, oli suunnattu venäläistä sortohallintoa vastaan Suomessa. Sitä hallintoa edusti Venäjän hallitus. Ei muka Venäjää eikä Venäjän hallitsijaa, mutta hallitsijan väärinkäytöksiä vastaan! Kuka vetää hiushienot rajat tyynellä mielin yleisessä kiihtymyksessä, kuka jaksaa ne alati pitää mielessänsä, kun käsitteet usein tavallisissakin oloissa helposti sekaantuvat toisiinsa. Ei hallitsijaa, mutta hänen toimiansa vastaan! Kuinka moni tuntee hallitsijaa muuta kuin toimistaan, ja kuinka monelle hän muuten kuin tointensa kautta ylimalkaan on muuta, kuin se, joka määrää hallitustoimet, suotuisat tai vihattavat?

Kapinaa ei ollut ajateltu, mutta jo nämä viittaukset riittävät osottamaan, että kapinan vaara oli sittenkin olemassa, -- minun vakaumukseni mukaan sangen suuri, siitä huolimatta että olin vakuutettu venäläisten puolestaan sitä kaikin tavoin karttavan.

Saattoi näet sattua tapahtumia, jotka väkisinkin siihen johtivat.

Kaikkien kumousliikkeiden historia osottaa, että aina on ihmisiä, jotka heti alusta alkaen kadottavat näkyvistään liikkeen päämaalin ja takertuvat kaikkinaisiin turhiin pikkuseikkoihin: -- satoja ihmisiä kääntyi puoleeni joka päivä tämmöisissä turhissa jutuissa, jokainen ilmeisesti omasta mielestään äärettömän tärkeällä asialla. Joku muotokuva on nyt sopimattomalla paikalla, liput, liput on saatava ylös, jollekin santarmille tai jollekin virkamiehelle j.n.e. olisi nyt näytettävä, kuka tässä on herrana y.m. y.m. Kaikki ylimalkaan sellaisia lapsellisia vähäpätöisyyksiä, että käy sääliksi puuhaajien järkeä. Mutta kiihtymys on suuri, asema vielä ensimäisessä kaaos-tilassansa ja noilla onnettomilla pienillä asioilla saattaa olla suuret seuraukset. Niitä ei voi jyrkästi ja lyhyeen pidellä: täytyy antaa ihmisten saada ainakin toivoa, että heidän mielitekonsa täytetään, hetkellä, jolloinka on pääasia että he hiukan tyyntyvät, jotta saadaan aikaa onnettomuuksien välttämiseen.

Tämä oli vaikeimpia tehtäviä, mikä minun osalleni sattui koko tänä vaikeuksista niin runsaana viikkona.

Luonnollisesti oli kaikkien huomioon otettava, että yhteiskuntaelämän muotojen täydellisen seisahduksen synnyttämä epätietoisuus, yleinen epävarmuus lisäsi venäläisen väestön keskuudessa kiihtymystä ja että se voisi levitä upseereihinkin ja kenraaleihin. Oli huolellisesti kartettava kaikkea mikä saattoi venäläisiä kiihoittaa tai loukata. Moni toimi, joka itsessään ei sitä tarkottanut, olisi kuitenkin helposti saattanut siltä näyttää. Mutta ensi aluksi siitä ei ollut puhumistakaan: epäröiminen olisi tulkittu pelkuruudeksi, luottamus kadonnut, sekasorto tullut vielä suuremmaksi ja kukatiesi kaikki joutunut tuuliajolle.

Niinpä en jyrkästi vastustanut hulluimpiakaan vaatimuksia; aivan turhanaikaisiin suostuminen sitä paitsi oli varsin vaaratonta ja antoi kuitenkin isänmaan palvelukseen innostuneelle terveellistä toimintaa. Pääasia kuitenkin oli saada johto yhteen käteen. Sentähden olikin ensimäisiä ohjeitani: "kaikki hurjapäät luokseni tänne, sellaisia minä tarvitsen." Ja jos syytetään että minun joukkojeni riveissä oli liian kirjavata kansaa, kuten lakon aikana ääneen syytettiin, niin viittaan vaan siihen, että kumousliikkeen aikana on yleiselle turvallisuudelle parempi ottaa hurjemmatkin ainekset rauhallisten ihmisten rinnalle, kuin jättää ne irralleen heitä vastaan. Niistä, joiden papinkirja ehkä ei liene ollut ihan moitteeton, ei minulla itselläni ollut enkä luule yleisölläkään olleen lakon aikana mitään peljättävää. Ne eivät olleet pahimpia hurjapäitä. Paljon, paljon arveluttavampia olivat kaikki muotokuva- ja lippusankarit, jotka suinkaan eivät alhaisoon kuuluneet.

Varsinaiset kuvainraastot saatoin kuitenkin helposti välttää ja niistä syntyvän turhanpäisen ärsytyksen siten karttaa. Pahempi oli Suomen leijonalipuilla leikitteleminen.

Joko eivät lippusankarit käsittäneet sitä merkitystä mikä lipulla on, ja minkä sen varsinkin sellaisella hetkellä täytyy saada. Taikka ymmärsivät he sen ja tahtoivat kuulla kanuunain soittoa. Oliko sekään mahdollista? Jonkun verran dynamiittia, muutamia satoja browning-revolvereita he kai tiesivät olevan käytettävissä, mutta tuskin he sentään uskoivat niillä kojeillansa pystyvänsä tuhoamaan panssarilaivoja tai valloittamaan Viaporin linnaa. Asia saakin selityksensä siitä, että he uskoivat enemmän kaduilla kiertäviä kulkupuheita, kuin linnan ja laivain edustamia todistuskappaleita. Puhuttiin näet ja uskottiin, että venäläinen sotaväki ei missään tapauksessa tule käyttämään aseita; että sotamiehet eivät tottele, siitä oltiin aivan varmoja. Tämä varmuus luonnollisesti lisäsi rohkeutta, jota ei myöskään vähentänyt se selitys, jota niinikään levitettiin, että jos sotamiehet vastoin luuloa tottelisivatkin, eivät upseerit kuitenkaan muka uskalla käskeä, sillä venäläiset johtomiehet pelkäävät, että koko kansa on aseissa, koska karille joutunut "John Grafton" ei ollut ainoa laiva, joka tänne on aselastissa tullut.

Mutta yhtä herkästi kuin kulkupuhe saavuttaa luottamusta, yhtä helposti seuraava sen kumoaa. Liikkeelle pääsi melkein samaan aikaan toinen, että venäläiset sittenkin varustautuvat ampumaan, ampuvat varmasti, siitä ei ole enään vähintäkään epäilystä. Ja juoksutetaan taas näitä tietoja. Erään kauppiaan palvelijattarella on tuttava venäläinen sotamies ja "se on sanonut", niin vakuutetaan, ja se riittää saamaan arvohenkilöitä "äärettömän tärkeässä asiassa" kääntymään minun puoleeni, toisia kiirehtimään kenraali Salzan, kolmansia ruhtinas Obolenskin luokse. Ei Jumalan nimessä, ei pidä ampua! Uljuus ja pelkuruus, mahtipontisuus ja raukkamaisuus kulkevat käsi kädessä, ristiin rastiin, ja juoksevat toisensa nurin.

Ei mikään saattanut kuitenkaan minulle olla otollisempaa, kuin se että sain kuulla tuon pommituskauhun olevan kulkemassa. Nyt oli se aika että ihmiset olisivat kiitollisia kun vedättäisin nuo Venäjän ärsytykseksi nostetut leijonaliput taas alas, mitä pikemmin sen parempi. Ja itse teossa: ei kuulunut pienintäkään vastalausetta, kun se tapahtui.

Iloiten näen Suomen rakennusten katoilla omat liput niinkuin ennenkin, mutta kyllä tuona hetkenä kuitenkin olin iloisempi saadessani vedättää ne alas tyhjän päiten ärsyttämästä, tuntiessani että samalla vedettiin alas mitä uhkaavin asevaara.

Pommituspelko sai ensimäisen varsinaisen virikkeensä, kun tuli tieto että venäläistä tykkiväkeä oli tulossa Tuusulasta tänne. Tieto nähtiin pian todeksi ja ihmiset menettivät malttinsa. Yhdet puhuttelemaan sotamiehiä, toiset juoksemaan venäläisten päämiesten luona j.n.e. Saatiin hyviä lupauksia, ja kukin mukana ollut oli taas pelastanut isänmaan.

Vaan entä jos lupauksiin ei ollut luottamista?

Lentää keskusasemalle läähättävä mies:

"Herra kapteeni Kock! Pannaanko Vantaan silta ilmaan?"

Samassa toinen: "Totta se räjäytetään?"

"Kapteeni! Mistä saa dynamiittia?"

"No pojat, ammutaan hiljaa! Eihän meidän tule repiä, vaan rakentaa."

Mutta saan kuulla, että varustuksiin on ryhdytty, odotetaan vain minun lopullista määräystäni hetkestä. Ja tällä kertaa on vaara niin lähellä, että Herra Luoto ehtii paikalle hanketta ehkäisemään vain 20 minuuttia ennen kuin tykit ajavat sillalle.

Eivätkö tosiaan hankkeen puuhaajat nähneet, että, jos se tapahtui, se ehdottomasti olisi ollut sodan aihe?

Kuinka hyvänsä. Ehkä sekin olisi vielä selityksillä saatu sovitetuksi.

* * * * *

Mutta tuli sitten se päivä, jona rautatien torilla piti valittaman maalle väliaikainen hallitus. Siihen aikaan olin jo kauvan ollut asemasta varmempi, kuin alussa, jolloinka kaikki vielä oli kaaostilassa, mutta huolestutti tämä puuha sittenkin. Voin tässä kokonaan syrjäyttää kertomuksen niistä syistä, joiden nojalla lakkohallinto eräiden maaseutulaisten esityksen mukaisesti oli päättänyt julistuttaa, että lauvantaina 4 p. marraskuuta Helsingin rautatientorilla valitaan huutoäänestyksen kautta Suomen maalle väliaikainen hallitus, joka toimeenpanee yleisen kansalliskonventin kokoonkutsumisen, ja ymmärrettävästikin hoitaa kaikkea muuta hallintoa siihen saakka kun tuo kansalliskokous ehtii maan asiat pysyvästi järjestää.

Että tätä toimenpidettä ei enää mitenkään sopinut katsoa vain Suomen sisälliseksi kysymykseksi, vaan että se jo tuntuvasti kosketti maan perussuhdetta Venäjään ja hallitsijaan, oli epäilemättä työväen johtajillekin täysin selvillä. Siitä ei kysymystäkään. Mutta että sillä sittenkin tarkotettiin täyttä totta, sekin on yhtä epäilemätöntä, kuin myöskin se, että kaikki muut puolueet olivat aivan voimattomat mitään siinä suhteessa työväestön päätöksiin vaikuttamaan. Perustuslaillinen puolue tämän ymmärsi niin selvästi, että se ei enään edes yrittänyt työväestön kanssa siitä keskustelemaankaan, aktiivisen vastustuspuolueen johtokunta kuuluu laatineen jonkunlaisen selityksen, että asiaa harkittuaan havaitsee puolue, ettei sillä sittenkään ole aseita riittävästi ryhtyäkseen sotaan Venäjää vastaan, ja vanhain suomenmielisten puolelta oli itse valtioneuvos Danielson saapunut varoittamaan. Mutta kaikkein muiden puolueiden irtautuminen ei työväkeä taivuttanut. Muut eivät uskaltaneet antautua keskustelemaankaan niin vaarallisesta asiasta; ainoastaan hra Danielson, nähdessään että työväki oli päättänyt tämän askeleen ottaa, oli ryhtynyt asiata käytännöllisesti käsittelemään. Vanhain suomenmielisten puolue seuraavana aamuna kirjallisissa julistuksissa esitti keinon aseman selvittämiseksi; mutta sillä hetkellä ei muilla julistuksilla ollut mitään merkitystä kuin niillä, jotka annettiin lakkohallinnon taikka minun nimessäni. Minkäverran se lopulta vaikutti lakkohallinnon päätöksen muuttamiseen, en myöskään tiedä. Muistan ainoastaan, että kohta nähdessäni asiain kehittyvän sille kannalle, joka olisi yhdenveroinen kapinajulistuksen kanssa ja pakottaisi venäläiset käyttämään aseita, katsoin velvollisuudekseni -- en suinkaan töykeästi asettua jyrkkään vastarintaan, joka vain olisi rikkonut työväestön rivit, vaan käsitellä kysymystä järjestyksenpitoasiana, antamalla sille se muoto, että ainakin varsinainen kapinajulistuksen leima vältettäisiin. Siihen lakkohallinto suostui, ja minä levitytin kaupungille julistuksia, että lakkohallituksen vaali alistetaan Hallitsijan vahvistettavaksi.

Se auttoi. Vaali tapahtui ja jo vannottiin, mutta kanuunat olivat vaiti.

Jännitysten ohimentyä on jälkeenpäin mukavassa rauhassa helppo pakista, arvella ja arvostella mitä tahansa. Mutta tokkohan kukaan, joka noina päivinä Helsingissä oli mukana ja hiukan jotakin ymmärsi, jäi ymmärtämättä, että me tuon tuostakin olimme asemassa, jonka kautta suorastaan vaadimme venäläisiä ampumaan, ja että viimeksi mainitsemani hetki niistä kaikista oli arveluttavin, vaara niin ilmeinen, että kaikki riippui hiuskarvasta.

Työväki näytti muille kansanluokille, mihinkä se voi mennä, ja menee hätätilassa yksin, mutta se näytti samalla myöskin, että se arveluttavimmassakin asemassa voipi malttaa mielensä, ja ratkaista senkin asian yksin.

Siinä on valtapuolueilla jotakin miettimistä taistelujen väliajoiksi siksi kunnekka ehkä vielä kerran kuljetaan kapinan kuilun reunaa.

Mutta aina on ihmisiä, joita täydellisesti riittää rauhoittamaan päätelmä: eivät ne siihen mene, eiväthän ne sentään menneet viime kerrallakaan. Ja riikinviisaat ratkaisevat, että se tuskin oli niin tosissa tarkotettukaan, koska sitä ei tapahtunut. Ehkei vaaraa ollutkaan. Olenhan jo sanomalehdissä lukenut kertomuksen, että hallituksen vaali muutettiin ehdokasvaaliksi muka siitä syystä, että -- perustuslaillinen puolue oli lakannut kannattamasta työväkeä.

On sekin historian kirjottamista! Asema oli kuitenkin aivan päinvastainen: joka sen päivän psykologiaa ymmärsi, se tiesi että suurimpana kiihottimena tuohon toimeen ryhtymiseen ratkaisevimmassa muodossaan oli juuri se suuttumus, jonka perustuslaillisen puolueen menettely koko viikon kestäessä oli työväestössä synnyttänyt!

Vaan minun ei ollut puhuminen siitä. Kaiketihan ylläolevat viittaukset riittävästi osottavat sen mitä olen tahtonut kertoa: missä vaarassa oltiin ja miten siitä päästiin.

Itsestään selvää on, että yllämainitun lisäksi asiaan kuului, että toimitin rauhoittavan julistuksen kaupungin venäläiselle yleisölle ja että säännöllisesti lähetin sotaväen komentajalle ja kenraalikuvernöörille raportteja järjestyksen tilasta kaupungissa, niinkuin säännöllisissä oloissa. Niinikään kävin personallisestikin niin usein kuin tarve vaati kummankin viimeksi mainitun puheilla.

Virkatoimitukseni lakkopäivinä.

Olen pitänyt tarpeellisena näin laajasti esittää käsitykseni yleisestä asemasta senvuoksi, että tämä käsitykseni on omansa paremmin kuin mikään muu selittämään toimenpiteitäni lakkoviikolla. Sillä tämän kirjotukseni tarkotus ei ole ainoastaan kevyt kuvaus vaikutelmistani ja ympärilläni sattuneista tapahtumista suurella lakkoviikolla, vaan sen täytyy -- valitettavasti kyllä -- olla samalla myös itsepuolustusta niitä raakoja syytöksiä ja kömpelöjä väärinkäsityksiä vastaan, jotka toimiani suuren yleisön puolelta ovat kohdanneet.

_Tiistaina_.

Lakkokomitean kokouksesta saattoi minut työväenyhdistyksen puheenjohtaja Perttilä, sitte kun olin asianomaisella valtakirjalla varustettu, kello 8:n ajoissa illalla poliisilaitoksen keskusasemalle, jossa esitti minulle ylioppilas Haapalaisen. Tämä oli hoitanut järjestyksenpitäjän tointa kello 6:sta asti, sillä ajatus kansalliskaartin perustamisesta oli, kuten sittemmin kuulin, jo aikasemmin, herra Luodon alotteesta pantu toimeen. Minun tullessani herra Haapalainen paraillaan kirjotteli väkeä kansalliskaartin riveihin. Minä otin vastaan toimen häneltä. Halukkaita oli niin paljon kuin suinkin ehdimme paperille merkitä.

Tämä tiistai -- se oli minun "onnellisin päiväni" koko tuolla viikon kestäneellä virka-ajallani, eli oikeastaan pitäisi kai sanoa onnellisin _yöni_, sillä yöllä keskiviikkoa vastaan alkoi virkani.

Kohta tulin huomaamaan, että tuo "kansalliskaartin" nimi vaikutti tenhoavasti Helsingin nuorisoon. Iloisin, reippain, päättävin kasvoin alkoi poliisiasemalle, jonne olimme sijoittuneet, saapua sivistynyttä yläluokan nuorisoa, josta monet minua suuresti miellyttivät. Hauska oli nähdä sitä intoa, sitä alttiutta rohkeimpiinkin tekoihin. Rauhallisimmat ryhtyivät pyynnöstäni kansliatoimiin, hurjapäät jäivät odottamaan mahdollisesti annettavia toimia, joissa saisivat panna tarmokkuuttaan ja rohkeuttaan koetukselle. Erittäin voimakkaan ja valtavan vaikutuksen teki minuun tuo outo näky: jäseniä melkein kaikista kansankerroksista hyöri edessäni iloisessa, toverillisessa yhteistoiminnassa. Minusta tuntui kuin todenteolla uusi aika olisi syntymässä, aika ilman luokkaerotuksia, niin vilpitön ja sydämmellinen tuntui suhde olevan hienojen herrasnuorukaisten ja vakavain, ystävällisten työmiesten välillä. Näytti kuin olisi nuori polvi yhdellä iskulla repinyt vanhan, vuosisataisen eromuurin alas ja ojennetuin käsin siirtynyt työväen puolelle, joten tämän nuorison ansiota arvostelin silloin hyvin suureksi. Kaikki olivat uhrautuvaisia, rohkeita ja järjestymään valmiita, -- seikka, joka ennen kaikkea antoi hyvän tulevaisuuden takeita. Sanalla sanoen: harvoin olen elämässäni tuntenut niin vilpitöntä iloa ja innostusta kuin tuona ensimäisenä virkayönäni.

Kaikki oli alussa täydellisessä sekaannuksen tilassa: pikalähettien vastaanotto ja lähettäminen, vahtipalveluksen toimittaminen, poliisitoimen suorittaminen -- se kaikki oli mitä alkuperäisimmällä kannalla; eikä mistään järjestelystä tässä suhteessa voinut olla kysymystäkään, sillä juoksevien asiain tulva oli niin suuri, ettei vähintäkään aikaa jäänyt muuhun. Mutta jos aikaa olisi ollutkin, tuskinpa meistä kukaan olisi siihen edes pystynyt, sillä kukapa meistä tunsi edes poliisilaitoksen rakennusta, jossa me levittelimme itseämme sen mukaan kuin asiain paljous kasvoi, ja vallotimme huoneen huoneen perästä aivankuin uutisasukas, joka anastaa maita kuokkansa alle. Suuri vaikeus oli minulla personallisesti siinä, etten ollut eläessäni ennen nähnyt niitä henkilöitä, joiden kanssa nyt olin tullut tekemisiin. En voinut siinä kiireessä ja hälinässä edes oppia heidän nimiänsä. Sitä paitsi minulla ei ollut mitään pakottavaa valtaa kenenkään ylitse, vaan kaikki täytyi tapahtua vapaaehtoisen alistumisen, "hyväntahtoisuuden" avulla. Kansliani jäsenet tulivat ja menivät milloin hyväksi näkivät, työstä luovuttiin yhtä vapaaehtoisesti kuin oli siihen ryhdyttykin.

Näin ollen päätin minä jo kohta ensi yönä kokonaan luopua kaikista poliisilaitoksen järjestely-hankkeista entiseen malliin ja korvata järjestetyn passipalveluksen joukkojen paljoudella. Missä ennen oli yksi ainoa poliisi vahtivuoroa suorittanut, sinne nyt pantiin kymmenen.

Tämä ensi yö kului kaikessa rauhassa, ellei ota lukuun niitä monenmoisia huhuja, joita jännittynyt ja kiihottunut mielikuvitus loi ja lakkaamatta poliisiasemallemme lennätti. Toiselta puolen en voi kieltää, että ympärilleni ikäänkuin itsestään muodostunut kaarti osotti tavallaan jonkinlaista suurtakin rohkeutta, sillä kaiken aikaa uhkasi meitä se mahdollisuus, että venäläinen sotaväki olisi ottanut käsistämme järjestyksen valvomisen tehtävän, ja tunkenut meidät väkipakolla keskusasemalta, jonka aivan hyvin saattoi ajatella tapahtuvaksi kiväärinperien ja miksei pistintenkin avulla.

_Keskiviikkona_.