Part 1

Matti Järvinen, Tapio Riikonen and the Online Distributed Proofreading Team at http://www.pgdp.net

SEITSEMÄN PÄIVÄÄ KESKUSASEMALLA

Kirj.

Johan Kock

Helsingissä 1906, Kirjapainoyhtiö Valo.

SISÄLLYS:

Johdatus Miksi ei ollut pelkäämistä, että venäläiset ampuisivat Helsingin asemasta sodallisessa suhteessa Kapinan vaara ja sen välttäminen Virkatoimitukseni lakkopäivinä Jälkikirjotus

Johdatus.

Oleskelin kaikessa hiljaisuudessa maalla, kolmetoista kilometriä Espoon asemalta olevassa pienessä talossani niinä päivinä, joina Venäjän suuri lakko puhkesi ja yli valtakunnan vyörivänä aaltona alkoi mahtavain, tähän asti vielä jatkuvain tapahtumien sarjan. Uutiset kuohuttivat tunteitani. Kohiseva metsä, lintujen piiperrykset, koko maalainen hiljainen luonto, joka äsken vielä oli niin yltäkylläisesti mieltäni tyydyttänyt, ei nyt enää voinut kysymyksiini mitään vastata. Kuinka oli mahdollista, ettei tämä kaikkia nukkuneita vapauden tunteita vavahuttava liike vieläkään ollut suomalaisiin tarttunut? -- Vaan oliko se ehkä jo tarttunut, oliko vanha synnyinkaupunkini jo ehkä noussut kahleitansa hartioiltaan kalistelemaan, sillä aikaa kuin minä kaikesta tiedottomana täällä yksinäisyydessä kuuntelen sadeveden yksitoikkoista laulua nurkkaränneissä ja kostean männikön syksyistä, nukuttavaa huokumista?

Heitin kuin heitinkin käsistäni kaikki pikku naperrukset ja kauemmin enää malttamatta läksin jalkasin Helsinkiä kohden tepustelemaan. Jospa olisin aavistanut mille matkalle läksin!

Olin maanantai-päivän Helsingissä. Käyskelin rautatietorilla ja keskikaupungilla, katselin liikettä, joka yhä enemmän ja enemmän näytti sähköttyvän, kuulostelin ihmisten puheita. Avartunut oli ihmisten rinta, avartunut minunkin rintani.

Rautatietorilla olin myöskin tiistai-päivänä, sinä hetkenä, jona lakko julistettiin. Näin äärettömien ihmisjoukkojen keskellä Matti Kurikan tutun mustan pään. Hän on koulutoverini Helsingin Suomalaisesta Alkeisopistosta. Hän puhui jotakin kansanjoukolle. Kuulin hänen sanovan, kättänsä suunnattoman väkijoukon yli tenhovasti ojentaen:

-- Kapakat kaikki kiinni!

Ja sinä hetkenä kaikki ravintolat sulkeutuivat.

-- Hyrrät seisomaan!

Ja kaikki tehtaat lakkasivat käynnistä, remmit erottuivat, pyörät pysähtyivät.

Tiistai-iltana läksin liikkeelle kenraalikuvernöörin talolle, jossa sanottiin väkijoukon keskittyvän. Tuskin olin sinne päässyt kuin jouduin todistajaksi siihen suureen "paniikkiin" eli pakokauhuun väkijoukossa. Suljetun, Fabianinkadunportin takana sijaitsi näet pihalla joukko kasakoita ja jonkun satunnaisuuden kautta yleisön herkästynyt korva oli kuulevinaan sieltäpäin huudon: Kasakat tulevat! Niinkuin järjetön lammasjoukko syöksyi yleisö pakoon, naisia putosi, olipa näistä tietysti jotkut ottaneet lapsiakin mukaan, väkijoukko painautui rauta-aitausta vastaan, joka erottaa kenraalikuvernöörin talon edustan noin syltä alempana olevasta kapelli-esplanaadista. Tämä aitaus, kuten kerrotaan, särkyi ja suuri joukko ihmisiä ruhjoutui sen mukana alas, taittaen käsiään, jalkojaan, niskojaan. "Alas senaatti!" huutoon sekaantui nyt surkea valitusten ja voivotusten vikinä. Kadut olivat jo aivan pimeät. Ainoastaan sieltä täältä tuikahtelevat ikkunavalot viskasivat hämärää heijastusta mustien väkijoukkojen yli, jotka suurissa laumoissa liikkuivat keskikaupungilla, epätietoisina, täynnä salaperäisiä aavistuksia, vaistoinsa ohjaamina hallituksen rakennusten ympärillä. Tämmöinen väkijoukko on luottavainen niinkuin lapsi, se liikkuu yöllä joka paikassa, se menee kuin lapsi vaikka kanuunan suun eteen sitä koskettelemaan, se ei epäile, että kukaan sitä aikoo turmella, mutta se on yhtä lapsellinen myös silloin kuin kasakkaparvi lentää sen kimppuun, kiljaisten se syöksyy pakoon ja putoilee toinen toisensa ylitse. Olin silminnäkijänä kuuluisassa senaatintorin katumellakassa, enkä sitä näkyä ole voinut milloinkaan unohtaa. Mutta mitä tänä yönä olikaan tapahtuva! Tänä yönä, jolloin väkijoukot olivat satoja kertoja lukuisammat, jolloin pimeys on täydellinen ja mielten kuohu ylimmillään!

Näitä ajatellen läksin raskain mielin kotiin. Minä asun jotenkin kaukana keskikaupungilta. Tuskin olin kuitenkaan päässyt kotiini kuin työväen lakkokomitean puolesta saapui lähettinä luokseni S. Hellsten kutsumaan minua komitean jäsenten puheille. Kutsua noudatin viipymättä. Ja jo matkalla minulle täydellisesti selkeni, missä tarkotuksessa minua oli kutsuttu. Sain sittemmin tietää, että minua -- herra Kurikan alotteesta pyydettiin ottamaan haltuuni järjestyksen ylläpitäminen Helsingin kaupungissa lakkopäivien aikana. Minulle tehtiin muutamia kysymyksiä kannastani hetken asemaan nähden. Vastaukseni näyttivät herättäneen luottamusta ja niin minä otin vastaan tämän viran, joka uudestaan antoi käsiini komennus-oikeuden ihmisten yli ja varusti minut vielä paljon suuremmalla vallalla kuin mitä minulla ikinä upseerina oli ollut.

Ratkaisevana hetkenä en kuitenkaan katsonut voivani kieltäytyä tarjottua luottamustointa vastaanottamasta. Se tuntui minusta olevan jonkinlainen kansallisvelvollisuus tämmöisenä välittömän vaaran hetkenä. Pidin asemaa todella äärimmäisiin asti vaarallisena ja kärjistyneenä, enkä silloin olisi ikinä luullut, että olisimme ilman ihmisverta tapahtumien juoksusta suoriutuneet. Mutta kun tuo vastaanottamisen kysymys oli kerran ehdottomasti ratkaistu, täytyy minun tunnustaa, että ryhdyin toimeen mitä suurimmalla mielihyvällä, sillä joskin vakaumus on erottanut minut sotilasammatista, niin onpa minua aina erityisesti vetänyt puoleensa joukkovaistojen seuraaminen ja tutkiminen. Vallankumousten historia on aina ollut lempiaineeni, senvuoksi että se on minulle tarjonnut tilaisuutta niiden syitten tutkimiseen, jotka liikuttavat joukkoja. Minua veti puoleensa edelleen tämän tehtävän suuri vaikeus, se, että se kysyi _kaikkea_ tarmoani, _kaikkea_ voimaani, _kaikkea_ kestävyyttäni, kaikkea tuota, mikä minussa oli vuosikausia saanut olla käyttämättömänä, nukkuvana.

Ne periaatteet, joita olin aikonut seurata asemassani, olivat: 1) Säilyttää johto ehdottomasti yksiin käsiin. Tämä ei ollut suinkaan mitään vallanhimoa, vaan perustui yksinomaan käsitykseen siitä asemasta, mihin oltiin jouduttu. 2) Pysyä puolueettomana, olla mitään julmuutta tai vääryyttä harjoittamatta, vaan mikäli mahdollista katsoa ihmisten virheitä sormien läpi. Enemmissä tapauksissa on järjestyksen ylläpito vallankumouksien aikana jäänyt onnistumatta senvuoksi, että johto on joutunut joko liian koviin tai päinvastoin liian löyhiin käsiin, jonka tähden se on siirtynyt miehestä mieheen ja alituisesti synnyttänyt epäluottamusta asian yleiseen kulkuun. Oikean keskitien löytämisen pidin sentähden tässä asemassani sekä tärkeimpänä että vaikeimpana tehtävänäni. Sitävastoin ei minua ollenkaan huolestuttanut se seikka, etten ollut milloinkaan hoitanut mitään administratiivista virkaa, sillä tällä toimellani ei ollut mitään yhteyttä minkään hallinnollisen viran kanssa meidän maassamme. Tiesin siis, ettei yhdelläkään kansalaisella voinut olla siinä sen suurempaa kokemusta kuin minulla. Ja siitä asiasta tulin vielä enemmän vakuutetuksi, kun huomasin, että minua muutamilta tahoilta koetettiin saada asemastani syrjäytymään ja antamaan sijaa määrätyille "administratiivisesti kokeneimmille". Ja tämä todisti minun silmissäni, että ihmisillä oli perin väärä käsitys koko toimeni oikeasta laadusta. Sivumennen sanoen: jos sinä hetkenä olisin jollekin toimeni luovuttanut, niin en suinkaan kellekään administratiiviselle virkamiehelle, vaan paljon ennemmin jollekin psykiaterille eli sielutilojen tuntijalle, jolla voi olettaa olevan kykyä arvostelemaan joukkovaistoja ja mielialoja levottomina aikoina.

Heti viran vastaanotettuani näin selvän selvästi, että varsinainen järjestyksen ylläpitäminen kaupungin kaduilla oli tällä hetkellä verrattain vähäpätöinen osa tehtävästäni. Sillä paitsi järjestystä oli minun vastaaminen myös siitä, ettei mitään veren vuodattamista syntyisi. Mutta jos _tämäkin_ oli minun tehtäviäni, niin ulottuivat ne paljon laajemmalle kuin poliisimestarin tehtävät, sillä veren vuodatuksen mahdollisuuksien arvaaminen ja niiden hallitseminen edellytti täyttä selkoa asemasta koko sen laajuudessa, se vaati kaikkien lankain tuntemista omassa kädessäni; eikä ainoastaan selko asemasta riittänyt, vaan minun täytyi olla myös sen herrana: minun täytyi eräässä suhteessa olla rajana kaikille niille tunteille ja vaistoille, jotka sinä hetkenä niin erilailla yleisön aineksia kuohuttivat.

Ei ollut niinä päivinä lakeja, ei oikeuksia, ei esimiehiä, ei neuvostoja, ei ollut edes aikaa, jota olisi avukseen huutanut. Kaikki täytyi minulla olla yhteen hetkeen ja yhteen päivään keskitettynä, kaikki täytyi yhdestä ainoasta tarmosta tapahtua, yhdessä hetkessä selviytyä ja yhdessä hetkessä jo lentää valmiina käskynä ulos kaupungille.

Semmoinen oli se asema, johon nuo äkkiä muodostuneet olosuhteet olivat minut asettaneet.

Seuraavissa luvuissa tahdon tehdä tiliä siitä, mimmoiseksi itse puolestani käsitin asian yleistä tilaa, joka käsitykseni sitte oli kaikille toimilleni määräävänä.

Miksi ei ollut pelkäämistä, että venäläiset ampuisivat.

Minä olin alusta alkaen vakuutettu, että täällä olevat venäläiset sotavoimat eivät tulisi käyttämään aseita, elleivät suomalaiset suorastaan väkivallalla siihen pakottaisi. Toisessa yhteydessä, osottaessani kuinka Helsinki sodallisessa suhteessa todellisuudessa ilman vähintäkään epäilemistä, aivan ehdottomasti ja täydellisesti oli venäläisten vallassa, -- olen osottanut kuinka onnetonta sellaiseen tilaan joutuminen olisi ollut suomalaisten kannalta katsottuna, -- kuinka se olisi ollut samaa kuin joukottainen itsemurha. Oli siis käytettävä kaikki keinot ettei mielten kuohun aikana mitään sattuisi, joka pakottaisi venäläisiä luopumaan passiivisesta kannastaan. Se ei ollut niin helppoa kuin nyt saattaa näyttää, sillä yleisesti pelättiin ja yhteen aikaan ihan varmasti odotettiin pommitusta hetki hetkeltä yhä pingoittuvassa jännityksessä. Kiihtyneitä lähetystöjä juoksi kenraalikuvernöörin ja venäläisten sotapäälliköiden luona hermostumassa ja hermostuttamassa -- hermostumassa, koska he kuitenkaan eivät voineet saada muuta varmuutta kun suullisia vakuutuksia, että aseisiin tarttumista kartetaan niin kauvan kuin suinkin mahdollista, ja hermostuttamassa, koska lähetystöjen käynnit näyttivät osottavan venäläisille, että suomalaiset puolestaan eivät pitäneet mahdottomana sellaisen olotilan syntymistä, jolloinka ei enään väkivaltaa voitu välttää.

Tässä suhteessa olin minä onnellisemmassa asemassa, kuin useimmat muut, koska vakaumukseni siitä että venäläisten puolelta ei olisi väkivaltaan ryhtymistä peljättävissä, perustui asiain yleisen tilan syy-yhteyteen täällä ja Venäjällä. Saatoin sentähden tässä suhteessa olla aivan levollinen ja punnita kunkin hetken tilaa tyynellä mielin, mikä tietysti oli suureksi eduksi toimeni onnistumiselle.

Ne syyt, joihin perustin vakaumukseni, että ruhtinas Obolenski _valtakunnan edun kannalta_ tulee karttamaan aseiden käyttämistä niin kauvan kuin pieninkin mahdollisuus sitä karttaa vielä on olemassa, olivat pää-asiallisesti seuraavat.

Ensinnäkin se seikka, että toiminnan keskusjohto ilmeisesti oli keskitetty Helsinkiin, osotti hänelle selvästi että yleisen kapinan vaaraa Suomessa ei ollut, niinkauvan kuin Helsinki ei ollut kapinassa. Toiseksi: kun hän varsin hyvin ymmärsi, että Helsinki heti, muutamalla laukauksella, olisi täydellisesti hänen vallassaan, käsitti hän tietysti myöskin että kukistamalla Helsingin samalla olisi kapinaltakin pää katkaistu. Tämä luonnollisesti oli omiansa häntä rauhoittamaan, ja vahvistamaan sitä varmuutta, että liike, jonka päämaja oli suojattomana Venäjän laiva- ja linnatykkien suun edessä, ei voinut olla suunnattu valtakuntayhteyttä vastaan Venäjän kanssa. Kaikkien yllätyksien varalle oli lisäksi ehkä vain tarpeen se varakeino, että muutamia tärkeitä rautatien solmukohtia miehitettiin, kuten Viipuri ja Riihimäki y.m. Kun tämä oli tapahtunut, saattoi hän täydellisesti olla rauhassa Venäjän ratkaisevaan ylivoimaan nähden ja arvostella oloja yksinomaan muita näkökohtia silmälläpitäen.

Ja ne näkökohdat epäilemättä hänen menettelytapansa ratkaisivat, sillä eipä tieto varmasta ylivoimasta muuten olisi tämmöisissä oloissa syyttä ollut voimaansa näyttämättä -- päinvastoin. Mutta Venäjän sisällisen tilan luonne sillä hetkellä vaikutti sen, että olin vakuutettu tämän seikan täytyvän ruhtinaalle olla lujana lisäsyynä aseita karttamaan. Varsin hyvin hän nimittäin tiesi että lakkotila Venäjällä vaikka sielläkin pääluonteeltaan rauhallinen, millä hetkellä hyvänsä saattoi puhjeta verisiksi melskeiksi yli koko valtakunnan. Niinä päivinä oli Venäjä, niinkuin tänäänkin, kuin ruutitynnyri, johon vaan tarvitsee nakata palava tulitikku, jotta se räjähtää. Helsingin pommitus olisi tuona hetkenä hyvin todennäköisesti sellaiseksi sytykkeeksi riittänyt. Se olisi kyllä, Helsinki, muutamassa silmänräpäyksessä murskattu, mutta viesti siitä olisi välttämättömästi synnyttänyt verisiä melskeitä suomalaisten ja venäläisten kesken kaikkialla sisämaassa, jossa lakkoliikkeen muuttuminen ilmikapinaksi samalla olisi ollut välttämätön seuraus. Varustelujen täydellinen puuttuminen -- sillä nuo suuren huudon alaiset aseiden tuonnit tuskin ansaitsevat mainitsemistakaan -- olisi kyllä tehnyt kapinan onnistumisen mahdottomaksi, mutta sen kukistaminen olisi kuitenkin kysynyt aikaa ja sillä välin olisi viesti Suomen kapinasta kulovalkeana levinnyt yli Venäjän, Itämeren rannoilta Mustalle merelle, Puolasta Aasian ääriin. Mikä sähkökipinä Puolalle, Kaukaasialle ja kaikille lukemattomille tyytymättömille aineksille yli koko Venäjän! Eihän muuta tarvittu kuin että yksi osa valtakuntaa todella oli yleisessä ilmikapinassa, niin leimahti kapina kaikkialla. Ainakin se oli sillä hetkellä peljättävää, hyvin todennäköistä, melkein varmaa. Seisoiko semmoisessa melskeessä valtaistuin, vai kaatui, se oli mahdoton sanoa, mutta ainakin se olisi arveluttavasti horjunut. Hinnalla millä hyvänsä oli vapausliikkeiden puhkeaminen kapinaksi estettävä, sen kyllä Venäjän valtiomiehet ymmärsivät kaikkialla, eikä ole mitään syytä epäillä, ettei se täällä ollut myöskin ruhtinas Obolenskille selvänä; päinvastoin. Koko hänen toimintansa osotti että hän katsoi parhaiten suojaavansa valtakunnan etua ja valtaistuinta kaikin tavoin koettamalla pysyttää liikettä rauhallisena. Toista päivää liehuivat täällä virallisten rakennusten katoilla Suomen liput Venäjän lippujen sijalla. Kyllä hän varsin hyvin käsitti, että se muodollisesti oli sodan aihe, selvä sodan aihe, jos hän sotaa tahtoi, ja että hän tulisi menettämään virkansa salliessaan tällä tavoin valtakunnan arvoa loukattavan. Mutta hän näki pintaa syvemmälle ja ymmärsi aseman koko muusta luonteesta, että tämä lippuhistoria ei ollut muuta kuin lapsellinen teaatteritemppu, joka minun -- vaikka sen arveluttavan vaaran hyvin tiesin -- kuitenkin hurjapäiden mieliksi täytyi aluksi sallia, kunnes johdon ohjakset olivat siksi käsissäni, että kaikessa rauhassa otatin ne pois, jotta 3 p. marraskuuta, keisarin valtaistuimelle nousun vuosipäivänä, jolloinka kenraalikuvernööri ei enää olisi saattanut asialle ummistaa silmiänsä, lipputangot olivat tyhjinä Venäjän lippujen ylösvetämistä varten; samalla kun koko ajan pidin varani, ettei koko aikana päästy tekemään yritystä vetää Venäjän lippua alas kenraalikuvernöörin palatsin katolta.

Oli vielä yksi syy, minkä vuoksi tiesin venäläisten koettavan rauhan rikkomista välttää: kaupungissa olevan venäläisen väestön turvallisuus.

Näin ollen olin täydellisesti vakuutettu, että niihin toinen toistaan hurjempiin huhuihin, jotka odotettavasta pommituksesta tulivat liikkeelle, ei ollut pantava mitään huomiota.

Keskusteluistani sotaväen komentajan, kenraaliluutnantti Salzan, ja kenraalikuvernöörin Obolenskin kanssa vahvistui vakaumukseni, vaikkakin näin heidän samaan aikaan, kaikkien odottamattomuuksien varalta, varustautuvan.

Päähuoleni oli siis estää kaikki sellainen toimi suomalaisten puolelta, mikä saattaisi venäläiset vasten tahtoansa sekaantumaan asiaan.

Mutta ennenkuin lopetan selitykseni siitä mikä minun vakaumukseni mukaan sen vaikutti, että venäläiset eivät ampuneet, tahdon kuitenkin sanoa, että tulin kyllä selvästi näkemään, että suurin ansio siitä oli ruhtinas Obolenskin harvinaisen mielenmaltin. Että hän menetteli niin järkevästi -- huolimatta siitä loukkaavasta tavasta, jolla häntä sen tähden personallisesti kuuluu kohdellun m.m. suuriruhtinas Vladimirin puolelta, -- se oli niin Venäjälle kuin Suomellekin hyvätyö, jonka kautta hän pelasti, niinkuin ylläolevista viittauksista saattaa arvata, ehkä enemmän, kuin kukaan sillä hetkellä saattoi aavistaa. Sanotaan että hänet aijotaan panna sen vuoksi syytteeseen valtiorikoksesta Venäjällä, ja olimmehan mekin puolestamme valmiit kirkuen ajamaan häntä maasta pois. Mutta se ei estä, että hän kuitenkin oli sekä Venäjän että Suomen hyväntekijä, jolleka niin Venäjän (keisari) kuin Suomen kansakin itse asiassa on suuressa kiitollisuuden velassa.

Vaan se sikseen. Minun toiminnalleni oli mitä tärkein seikka se, että vakaumukseni mukaan valtakunnan ilmeinen etu vaati venäläisiä pitämään tulpat tykkien suilla ja että olin myöskin vakuutettu siitä, että kenraalikuvernöörin ylimpänä silmämääränä luonnollisesti oli näiden valtakunnan etujen valvominen, jotenka asevaara venäläisten puolelta oli minun ajatukseni mukaan paljoa pienempi, kuin se vaara, joka tässä suhteessa uhkasi --omassa keskuudessamme.

Se oli kahtalainen: yksinomaan omain kansalaisten keskeinen tai venäläisiä vastaan suunnattu. Mutta kummassakin tapauksessa olisi venäläisten aseellinen sekaantuminen asiaan ollut välttämättömänä seurauksena.

Vaikka siis, silmällä pitäen tätä näkökohtaa, saattaisi hyvin käsitellä kumpaakin vaaran laatua yhtaikaa, kosketelkaamme nyt ensin sitä vaaraa, joka oli olemassa siitä, että aseeton lakko äkkiä olisi muuttunut aseelliseksi taisteluksi Venäjää vastaan.

Semmoinen vaara oli todella olemassa.

Helsingin asemasta sodallisessa suhteessa.

Jos katsotte Helsingin asemakarttaa tai muuten tunnette tämän kaupungin ja samalla tahdotte pitää mielessänne, mitä asevoimia venäläisillä vallanpitäjillä tarpeen tullessa olisi ollut käytettävänä, niin onpa myönnettävänne, että Helsinki oli kerrassaan turvaton.

Viaporin linna yksin täydellisesti vallitsee tämän kaupungin.

Jokainen lakon aikana satamassa ollut sotalaiva erikseen samaten, ja erityisestikin panssarilaiva "Slava", suurin ja uusin Venäjän sota-aluksista. Mitä sitten nuo laivat yhdessä! Entäs yhdessä linnan kanssa!

Tämä vain taustaksi. Näitä päävoimia ei olisi koskaan tarvinnut käyttää. Mutta olkoon kuitenkin niistä puhuttaessa sanottu, että kaupunki, jossa ei ole ainoatakaan rannikkotykkiä, on niitä vastaan ihan avuton, aivan kerrassaan, vaikka olkoon väkeä miten paljon hyvänsä, järjestettyäkin, harjotettua sotaväkeä.

Mutta sitäkään ei ollut. Eipä edes sen vertaa, että puolustus, saati sitten hyökkäys, olisi ollut mahdollista edes itse kaupungissa olevia venäläisiä sotavoimia vastaan. Täällä oli jalkaväkeä toista rykmenttiä: Uudenmaan, kaartin, Turun ja meriväen kasarmeissa täysin varustettu joukko-osasto kussakin, ja lisäksi tykkiväkeäkin jonkunverran; mikä lisää tuotiin, ei merkinnyt yhtään mitään, koska se ei millään tavalla voinut vaikuttaa voimasuhteisiin, jotka alusta alkaen kaikki olivat vain yhdellä puolella.

Olettakaamme, että venäläisten olisi täytynyt syystä tai toisesta ryhtyä aseelliseen toimintaan kaupunkia vastaan.

Aseman tuntien olisivat he kohta ymmärtäneet, että pommitus on tarkotuksen saavuttamiseksi tarpeeton. Linna ja laivat olisivat pysyneet vaiti. Samoin olisi jalkaväki, turhan verenvuodon välttämiseksi, aluksi voinut jäädä kasarmeihinsa, asettaen ne vain puolustuskuntoon tavallista tarkemman vartiotoimimisen kautta. Koko asian olisivat voineet toimittaa ne pienet höyrypurret, barkassit, joita täällä oli ja on enemmän kuin riittävästi. Sellaisen keulaan tai perään asetetaan kuularuisku: Pohjois- ja Etelä-satamasta, Hietalahden satamasta ja Töölönlahdelta olisi niiden avulla kadut nopeasti lakaistut. Se ei olisi kohdannut mitään vaikeutta. Olkoon, että täällä olisi ollut vastaan asettaa muutamia kuularuiskuja, että niitä olisi osattu käyttää, ei asema siitä paljoa olisi muuttunut. Sitä mukaa olisivat venäläiset voineet käyttää karheampaa tykistöä, ampua raehauleja (kartessia), tarvitsematta vielä varsinaiseen järeään pommitukseen ryhtyä. Pitkänsillan molempiin päihin he pikku laivojensa avustamina helposti olisivat voineet sijoittaa kyllä tepsivät kadunlakaisijat. Kaupunki olisi tuossa tuokiossa ollut joka haaralta ristitulen alaisena. Jonkun osaston maihinnousu Edesvikin luona olisi niinikään ollut toimi, jota me emme olisi kyenneet estämään. Ja silloin oli kaupunki kuin pussissa, jonka suun venäläiset vetävät kiinni ja kysyvät kaikessa rauhassa, aijotaanko nyt pysyä siivolla.

Tietysti olisi vastapainoksi saattanut tapahtua dynamiittiräjähdyksiä, tai jotakin muuta sellaista. Mutta se ei minkään järkisyyn nimessä olisi voinut olla muuta kuin ihan satunnainen ja ohimenevä menestys. Aina oli venäläisillä jäljillä äärimmäistä tapausta varten päävoimansa, joiden kimppuun meillä ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta päästä, ja jotka muutamassa tuokiossa saattoivat murskata kaupungin niin ettei tästä olisi ollut jäljellä kuin surullinen muisto.

Nämä olivat tosiasioita, jotka jotakin painoivat.

Ainoa mahdollisuus oli, että venäläiset olisivat kaikkialla, niinhyvin itse kaupungissa, kuin Viaporissa ja laivoilla, nousseet kapinaan päällystöä vastaan, eivätkä olisi totelleet.

Oliko todellisuudessa mitään aihetta sitä odottaa. Huhuja kyllä kuultiin kaikenmoisia. Minkäverran niihin oli luottamista, sitä osottaa minun nähdäkseni varsin riittävästi se seikka, että sotaväen komentaja, kenraaliluutnantti v. Salza sekä salaisesti että virallisesti kenraalikuvernöörille ilmotti sotaväen olevan valmiina käytettäväksi ja lopulta suorastaan vaati saada sitä käyttää. "Koska en saa käyttää komennossani olevia sotavoimia, niin suvainnee sitten ehkä Teidän ylhäisyytenne jollakin tavoin pitää huolta minun ja perheeni turvallisuudesta", sanotaan hänen pilkallisesti kirjoittaneen Obolenskille. Muotoa en tunne, mutta asiallisesti on tietoni luotettavalta taholta.

Mutta en tarvinnut tämänlaatuisia todistuksia, nähdäkseni että ei ollut mitään todellista aihetta luottaa siihen, että sotamiehet täällä tekisivät tenän, jos heitä ampumaan komennettiin. Olin kyllä, kuten toisessa yhteydessä osotan, vakuutettu että venäläiset tahtoivat aseihin ryhtymistä kaikin mokomin karttaa. Mutta nyt onkin puhe siitä, eivätkö he olisi voineet niitä käyttää, jos olisivat tahtoneet.