Part 9

»Ja asemalla, kun aamujuna tuli Hofista?»

»Olin — sattumalta», sanoi herra Mahlhuber, katsellen molempia miehiä, toista toisensa jälkeen, hämmästyneesti ja kuitenkin myös arasti.

»Eikö siellä», teki vanhempi veljeksistä äkkiä lopun hänen viimeisistä epäilyistään, »astunut junasta muuan nuori, hyvin soma ja hienosti, vaikka yksinkertaisesti puettu nainen erään vanhan, ruman, hiukan kumarassa kulkevan herran kanssa, joka ilmoitti olevansa hallintoneuvos Redmeier, mutta joka oli Lichtenfelsissä esiintynyt kauppaneuvos Mahlhuberina? Kuten muutoin verrattain hyvästä lähteestä tiedän, ei hän ole kumpainenkaan, vaan huijari, joka jollakin tavoin on saanut tuon nuoren naisen järjiltään ja nyt esiintyy jo hänen setänään, välttääkseen enempiä epäluuloja. Nuo molemmat henkilöt varmaan herättivät huomiotanne, ja ilahduttaisitte meitä suuresti, jos neuvoisitte meidät oikeille jäljille.»

Pommi oli räjähtänyt. Ne olivat varmasti tuon nuoren naisen molemmat veljet, ja kuinka voimakkaita, väkeviä, hurjannäköisiä miehiä ne olivatkaan! Ja kuinka kiirettä he pitivät! Ei ollut edes aikaa odottaa päiväjunaa, ei. Herra varjelkoon, heidän täytyi ottaa ylimääräinen kyyti, päästäkseen tuntia aikaisemmin paikalle. Maria ja Josef! se vielä puuttui, ja hänen hyväntahtoisuutensa takia voitaisiin siitä keittää hänelle korea liemi! Ja kuinka törkeätä — ruma, kumarassa kulkeva herra — mutta jumalankiitos, se oli kuitenkin sähkölennättimen keksimä ilkeä vihjaus, joka hänelle nyt soveltui oivallisesti ja jota hän saattoi käyttää hyväkseen.

»No, ettekö muista?» kysyi ensimmäinen taas, »naisella oli, jollen erehdy, valkaisematon silkkipuku ja olkihattu».

»Niin, aivan oikein», sanoi kauppaneuvos, jolle ei suotu enempää aikaa asian harkitsemiseen, »luulenpa muistavani sellaisen parin — nuori, hyvin sievä tyttö ja vanha, arvokas herra —»

»Arvokas aasi!» huusi toinen raivoissaan, »sen vanhan lurjuksen pitäisi ajatella hautaansa, sen sijaan että ikäisenään tekee tuollaisia temppuja. Mutta perhe on nyt häväisty, ja jos tyttö kerran tahtoo olla niin järjetön, hyvä, ottakoon hänet minun puolestani, mutta meidän läsnäollessamme on häät vietettävä, ja minä revin palasiksi sen heittiön, jos hän vain silmäänsä räpäyttämälläkään vastustaa sitä!»

»Mutta, hyvät herrat», puuttui nyt kauppaneuvos hämillään puheeseen, »tiedättekö siis myöskin, että vanha herra todellakin on paennut tuon naisen kanssa? — Saattavathan loppujen lopuksi olosuhteet — omituinen sattuma —»

»Ohoi!» huudahti toinen heistä äkkiä, katsoen kauppaneuvosta silmät selällään, »onko teidän nimenne loppujen lopuksi Mahlhuber?»

»Minunko? — Ei!» huusi kauppaneuvos, ennenkuin vielä tiesikään, mitä oli sanonut, ja itsesäilytysvaistosta kieltäen nimensä, aivonsa, ritarimerkkinsä, lyhyesti sanoen: kaikki, — »hehehe! näytänkö minä — näytänkö minä — kauppaneuvokselta?»

»Ette», nauroi toinen tuollaista typerää kysymystä, »ette suinkaan, ja veljeni teki vain pilaa, mutta sellaista kummallista olosuhteiden, kuten te sanotte, yhteensattumaa ei myöskään ole voinut olla olemassa sillä muuan vanha herra, luultavasti sama, on viime aikoina usein nähty hänen kanssansa. Nielköön maa sen kelvottoman! Sappeni paisuu, kun vain ajattelen häntä, ja Herra armahtakoon häntä, jos hän joutuu minun käsiini! Tahdonpa ensin hiukan jäähdyttää vertani häntä käsittelemällä, myöhemmin esittäköön hän anteeksipyyntönsä. Ja mihin he molemmat ovat joutuneet? Lichtenfelsissä siitä kai kuitenkin saa selvän!»

»Varmaankin», vastasi hänelle kauppaneuvos, jonka otsalle nousi kylmä tuskanhiki, »jos — jos vain heti kysytte asemalla matkatavarain vastaanottajalta tai ravintolassa isännältä siellä he luullakseni ovat asuneet».

Hän ei enää laisinkaan tiennyt, mitä puhui.

Nuorempi miehistä polki jalkaansa, niin että pöydällä olevat lasit kilisivät.

»Ovat asuneet?» kysyi vanhempi, käyden tarkkaavaiseksi.

»Niin —», sanoi kauppaneuvos ja tunsi sitä sanoessaan, kuinka hänen valheensa kietoi hänet yhä lujemmin selkkausten verkkoon, johon hän auttamattomasti takertuisi, jollei nopeasti _yhdellä_ iskulla vapauttaisi itseänsä siitä. Harkitsemisaikaa hänellä ei ollut laisinkaan, ja vain jonkinlaisesta vaistosta hän änkytti: »Niin, ovat asuneet, mutta — mutta — nainen on matkustanut!»

»Mihin?» huusivat molemmat yht'aikaa.

Kauppaneuvos Mahlhuber ei ollut vielä eläissään ajatellut niin nopeasti kuin tällä hetkellä. Heti kun nuo molemmat hirveät miehet tulisivat Lichtenfelsiin, jossa miltei jokainen kipsi rautatieasemalla tunsi hänet ja jossa asema poliisi piti häntä erikoisena ystävänään, olisi hän hukassa. Sieltä he tietysti ensiksi kyselisivät tietoja. — Poliisille hän oli ilmoittanut tytön veljentyttärekseen, ainakin ääneti sietänyt, että tyttö nimitti häntä sedäkseen, ja kaikki hänen matkatavaransa olivat siellä: hän ei voinut mitenkään päästä pakoon heidän käsistään. Sinne he siis eivät saisi lähteä, ja vain yksi ainoa keino oli, millä hän voisi voittaa ainakin pari tuntia.

Salamannopeasti risteilivät ajatukset hänen päässänsä, ja epätoivoissaan, itsesäilytysvaistosta, tarttuen viimeiseen keinoon hän huudahti nopeasti ja päättäväisesti: »Koburgiin — he matkustivat molemmat noin tunti sitten — tuskin siitä on niinkään kauan, ja juuri samalla hetkellä kun lähdin tänne — suljetuissa vaunuissa Koburgiin. Tiedän, että he vielä asemalla kysyivät matkatavarain hoitajalta Koburgin parasta majataloa, ja jollen erehdy, neuvoi tämä heitä menemään 'Karhuun'.»

Kauppaneuvos valehteli kuin hautakivi.

»Ja sen te tiedätte varmasti?» huudahti nuorempi miehistä.

»Sen tiedän varmasti — he aikoivat syödä päivällistä Koburgissa ja matkustaa sitten Sonnebergiin.»

»Sieltäpäin varmaan se vanha vintiö on kotoisin», huudahti vanhempi vilkkaasti. »Ja hän oli mukana?»

Kauppaneuvos puri huultaan, mutta näytti olevan lujasti päättänyt olla ottamatta tällä hetkellä mitään pahakseen, ja sanoi: »Vanhaa herraa en itse nähnyt, mutta matka-arkku oli sidottu vaunujen taakse.»

»Sitten hän on meidän käsissämme!» huusi nuorempi riemuiten, ja juosten ovelle hän sanoi kyytimiehelle, että tämän oli pidettävä itseään valmiina lähtemään tuossa tuokiossa Koburgiin.

»Koburgiin!» huudahti tämä perin hämmästyneenä, »Lichtenfelsin kauttako?»

Kauppaneuvoksen sydän lakkasi sykkimästä, mutta vanhempi teki pikaisen lopun hänen tuskastaan »Jumala varjelkoon», huusi hän, »me menemme Banzin kautta, siten lyhenee tie koko lailla, ja me voimme kahdessa tunnissa olla Koburgissa. Tule Heinrich, juo oluesi loppuun, emme saa enää hukata silmänräpäystäkään. Asiasta toiseen, mikä on nimenne, hyvä herra?»

»Minunko nimeni?» huudahti kauppaneuvos, jolle kysymys oli tehty, ällistyneenä. »Müller— kauppias Müller.»

»Ottakaa vastaan sydämellisin kiitoksemme — te olette tehnyt meille erittäin suuren palveluksen. Onko kaikki järjestyksessä, kyytimies?»

»Kaikki», sanoi tämä tyhjentäen lasinsa yhdellä siemauksella ja ojentaen sen jonkinlaiselle edeskäyvälle.

»Siis Koburgiin!» huusi nuorempi, hypäten veljensä edellä vaunuihin, ja hetkistä myöhemmin vierivät ajopelit ratisten Banziin vievää tietä, ajajan soittaessa iloisesti torveaan. Mutta kauppaneuvos jäi kuin lattiaan juurtuneena paikoilleen ja tuijotti vaunujen jälkeen niin kauan kuin saattoi seurata niitä katseellaan.

»Suvaitsetteko vielä lasillisen oluita, herra Müller?»

Mahlhuber katsoi aivan ällistyneenä ympärilleen, muistaen sitten, että itsehän hän oli ilmoittanut sen nimen, ja käyden tummanpunaiseksi kasvoiltaan. Kiireesti kiittäen hän kääntyi poispäin edeskäyvästä, maksoi juomansa oluen ja lähti sitten itse takaisin Lichtenfelsiin, mutta ei yhtä iloisella mielellä kuin oli tänne tullut.

13. PAKO

Kello kaksi tuli juna, siihen oli vielä melkein kolme tuntia, ja vasta nyt johtui hänen mieleensä koko sen vaaran suuruus, johon hän oli oikeastaan ehdoin tahdoin antautunut. Niin juuri, ehdoin tahdoin, sillä mitäpä hänelle olisi voinut tapahtua, jos hän olisi selittänyt noille nuorille miehille, että hän on Mahlhuber ja että niin ja niin on asianlaita! Eikö hän ollut aivan syytön, ja eikö sata muuta vanhaa herraa hänen sijassaan olisi tehnyt samoin ja auttanut heiltä apua pyytävää nuorta sievää naista pulasta? Mutta jos nyt nuo tuittupäät eivät olisi kuunnelleet eivätkä uskoneet häntä, niin kuka olisi siinä kiireessä voinut suojella häntä heidän pahoinpitelyltään? — Poliisiko? — Niin, poliisin laita on varsin omituinen: sellaisissa tapauksissa hän tulee aina hiukkasen liian myöhään ja ainakin rankaisee myöhemmin, jos todella saa kiinni pahantekijän, mutta välittää muutoin ylimalkaan hyvin vähän loukatusta itsestään, joka on hänen silmissään vain _corpus delicti_ ja jolla on vain sellaisena hänelle arvoa. Säädetyn lain rikkomisesta rangaistaan eikä vahingosta, jota toinen asianosainen on kärsinyt; hän voi mennä mihin haluaa. Ja sopiko hänen yleensä niin suuresti turvata poliisiin? Eikö hän ollut — hän, kuninkaallinen kauppaneuvos, jolla oli Ludviginristi napinlävessään — tietoisesti valehdellut poliisille, oikeuden viralliselle palvelijalle, kun hänen asemansa olisi velvoittanut häntä kolminkertaisesti ennemmin tukemaan kuin kiertämään lakia.

Hän huokaisi syvään, ja kaunis kävelymatka, josta hän oli toivonut hiukan virkistystä kiusatulle maksalleen, oli siten tullut hänelle karvaaksi ja katkeraksi. — Ja kun nuo molemmat onnettomat, petollisesti Koburgiin toimitetut miehet eivät löytäisikään sisartaan, niin ehkäpä he saisivat sen tuhoisan ajatuksen, että palaavat heti takaisin Lichtenfelsiin? — Hevoset juoksivat kuin oikeat paholaiset, ja saadessaan runsaasti juomarahaa ajaa kevytmielinen kyytipoika vaikkapa tallinsa paraat eläimet kuoliaiksi. Olisipa se kaunis juttu, jos nuo molemmat miehet sieppaisivat hänet kiinni vielä nyt, juuri ennen lähtöä.

Kiusaantunut kauppaneuvos-parka pikemminkin juoksi kuin käveli, kuumista auringonsäteistä huolimatta, Lichtenfelsiä kohti, ikäänkuin hän omalla kiirehtimisellään olisi voinut jouduttaa junan lähtöä. Hiki valui suurina pisaroina hänen otsaltaan, ja vatsan seutuvilla oli sellainen tunne, että maksa oli kiireisestä kulusta kasvanut taas ainakin puoli tuumaa. Kuinka tämä päättyisi?

Huohottaen ja kuolemaan saakka väsyneenä hän vihdoinkin tuli Lichtenfelsiin ja vietti siellä vielä puolitoista tuskallista tuntia, ennenkuin Staffelsteinistä tuli tieto, että niin hartaasti kaivattu juna lähenee. Sillä välin hän oli ostattanut eräällä asemamiehellä matkalipun itselleen ja toimittanut matkatavaransa menemään Burgkundstadtiin; sillä tavoin saattoi hän kenties johtaa vainoojiansa harhaan, erittäinkin jos hän sikäläisessä kyytilaitoksessa ilmoittaisi väärän nimen. Pyhä Jumala, kuinka paljon valheita olikaan tuo ainoa totuudesta poikkeaminen tuonut mukanaan, ja mihinkä kauheaan kierouden verkkoon olikaan hänen kova kohtalonsa ajanut hänet suoran, yksinkertaisen pikkukaupunkilaisen! Eikö hänen viimein täytynyt menettää itsekunnioituksensa ja punastua, kun hän taas kiinnittäisi niin autuaasti saatua Ludviginristiä napinläpeensä? Tästä saattoi joutua epätoivoon!

Hänen katseensa siirtyili sillä välin Staffelsteinistä tulevilta ratakiskoilta Lichtenfelsin tielle, jonka valkea viiru terävästi eroittui metsän muodostamasta tummasta taustasta — sieltä tulivat vaunut. Hevoset juoksivat minkä jaksoivat, ja vaunuissa — jos nuo molemmat miehet olivat niissä, niin hän oli hukassa!

»Menkäähän pois kiskoilta, hyvä herra kauppaneuvos!» sanoi poliisi, taputtaen häntä ystävällisesti olkapäälle, ja Mahlhuberin sydän löi miltei kuuluvasti, kun hän tunsi virkapuvun, »tuolla takananne voitte jo nähdä saapuvan junan savun».

»Minä — minä olen teille hyvin kiitollinen», änkytti kauppaneuvos, »eikö totta, että juna pysähtyy tässä vain vähän aikaa?»

»Noin viisi minuuttia —»

Viisi minuuttia — siihen mennessä oli vaunujen täytynyt ehtiä Lichtenfelsiin.

»Teidän veljentyttärenne matkatavaroista on kai myöskin pidetty huolta?»

»Minun veljentyttäreni?» voihkaisi kiusattu.

»Oh, kaikki on kai järjestyksessä», tyynnytti muuan kulkuri hänen säikähdystään, »minä näin, että hän antoi ne äsken matkatavaratoimistoon».

Kauppaneuvos oli vähällä vaipua pelästyksestä polvilleen, eikä hän kuitenkaan saanut osoittaa miehelle vähintäkään hämmästystä hänen antamastaan tiedosta. Hänen veljentyttärensä, luo onneton nainen, oli taas täällä, matkusti luultavasti jälleen samassa junassa kuin hänkin, ja jokaisen asioita tietämättömänhän täytyi vahvistua siinä epäluulossa, että he toimivat yhteisen suunnitelman mukaan. Ja sen lisäksi vaunut — se vielä puuttui! Mutta yksi mahdollinen pelastuksen tie jäi hänelle sentään: hänellä oli aikaa vaihtaa matkalippua, ja ensimmäisen luokan vaunussa istui tavallisesti, sen hän jo ennen oli huomannut, vain hyvin vähän ihmisiä. Siellä hän saattoi sitten painautua nurkkaansa ja jäädä siihen asemalleen asti. Toteuttaen heti päätöksensä hän suoritti lisämaksun ensimmäisen luokan matkalipusta ja astui juuri oikeaan aikaan takaisin asemarakennuksen eteen, nähdäkseen junan porhaltavan asemalle ja pysähtyvän, samalla kun ravintolan takaa kuului kyytivaunujen ajajan torventoitotus.

Hänen silmissään kiilsi ja välkkyi; mutta kääntämättä päätään mihinkään suuntaan hän kietoi vaippansa lujasti ympärilleen, tarttui matkalaukkuunsa sateensuojaansa ja keppiinsä ja kääntyi ensimmäisen junasta hyppäävän junailijan puoleen, jotta hänelle näytettäisiin paikka ensimmäisessä luokassa.

»Mihin?»

»Burgkundstadtiin!»

»Nouskaa vain tähän vaunuun», huusi mies varsin kohteliaasti, »täällä on kyllä tilaa».

»Sulkeudun suosioonne, herra kauppaneuvos», sanoi poliisi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä istui kiusautunut Mahlhuber, tuntien sydämessään kuolettavaa tuskaa, lujasti painautuneena aivan tyhjän vaununosaston nurkkaan ja laski peläten ja vavisten, kuinka monta sekuntia oli lähtöön.

Ulkoa vaununosaston edestä alkoi nyt kuulua ääniä.

»Kiiruhtakaa, hyvä herrasväki!» joudutti junailija; »aika on kulunut, ja jo ilmankin me olemme myöhästyneet seitsemän minuuttia».

»Tässä vaununosastossa on kauppaneuvos Mahlhuber», sanoi poliisin kohtelias ääni — ja Mahlhuberin veri tyrehtyi — hänen valtimonsa lakkasi lyömästä.

Ovi kiskaistiin samassa auki, ja joku nuori mies katsahti sisälle; veturin kimeä vihellys ei kuitenkaan suonut hänelle valinnan varaa, ja hän hyppäsi nopeasti ylös rautaisia portaita, kääntyi ovessa, ottaakseen vastaan matkalaukun, ja auttoi sitten jonkun nuoren naisen vaunuun. Ovi suljettiin. »Matkalippunne, hyvät herrasväet», sanoi junailija, ja juna lähti hitaasti liikkeelle.

14. TAAS MATKALLA

Kun kauppaneuvos näki naisen hatun, hengähti hän vapaammin: hän oli pelastunut, juna oli liikkeellä, eikä noiden kahden raivoavan miehen takaa-ajoa tarvinnut enää ajatellakaan. Se vain hänen vielä oli tehtävä, että poistui Burgkundstadtissa asemalta niin huomaamatta kuin suinkin, eksyttääkseen kenties myöhemmin tulevat takaa-ajajat jäljiltä, ja kun häntä ei siellä tunnettu, niin täytyi ollakin helppoa kirjoituttaa väärä nimi luetteloihin oman nimen sijasta. Passia ei häneltä koko matkalla ollut kukaan kysynyt.

Molemmat nuoret ihmiset, jotka istuivat samassa vaununosastossa kuin hänkin, olivat sillä välin nopeasti ja salaperäisesti kuiskailleet toistensa kanssa ja erittäinkin nainen oli useita kertoja kääntänyt päätään häneen päin. Mutta viimeisten katkerain kokemusten johdosta kauppaneuvos oli lujasti päättänyt olla enää ryhtymättä tällä matkalla keskusteluihin kenenkään kanssa, olkoonpa kysymyksessä kuka hyvänsä. Eihän voinut koskaan tietää, mitä kaiken takana oli, ja erittäinkin naisista hän oli saanut näiden parin päivän kuluessa aivan tarpeeksi asti kokemuksia.

»Jollen tykkänään erehdy», puhutteli silloin nuori nainen kauppaneuvosta, joka lämpimästä ilmasta huolimatta oli kietoutunut vaippaansa, »oli minulla jo eilen ilo matkustaa kanssanne samassa vaununosastossa, hyvä herra, ja olen jäänyt teille suureen kiitollisuudenvelkaan».

»Minulle?» sanoi kauppaneuvos ja katsoi naapuriaan suurin pelästynein silmin, »minulle kiitollisuudenvelkaa?» Hän hypähti kuitenkin äkkiä istuimeltaan: »Kaiken pyhän nimessä — sehän — sehän on minun veljentyttäreni!»

»Hyvä herra, en voi teille sanoakaan, kuinka suuren palveluksen meille eilen teitte esiintyessänne ystävällisesti setänä», puuttui nyt nuori mies syvästi punastuvan nuoren naisen sijasta puheeseen; »Marie-parkani, joka rakkaudesta minuun pakeni vihaamaansa avioliittoa, kun hänen isäpuolensa tahtoi pakottaa häntä, olisi kyllä joutunut ilmiannetuksi ja sitten joka tapauksessa lähetetty kotiinsa, ennenkuin olisin voinut saada tiedon hänen tulostaan. Nyt sitä ei enää tarvitse pelätä, ja me olemme juuri matkalla esittelemään itseämme hänen isällensä, jonka täytyy hyvällä tai pahalla mukautua siihen, mitä kerran on tapahtunut.»

»No, onnittelen teitä», sanoi kauppaneuvos varsin kaksimielisellä äänellä. »Jos muutoin joudutte niiden kahden nuoren miehen käsiin, — neidin veljien, jollen erehdy, — jotka lähetin tänään Staffelsteinistä Koburgiin, päästäkseni vain heistä erilleni, niin kiitänpä Jumalaani, jos en ole lähellä.»

»Onko veljeni lähetetty Koburgiin?» huudahti nuori nainen, ruveten tarkasti kuuntelemaan, ja kauppaneuvoksen täytyi nyt kertoa, kuinka se oli tapahtunut ja mitä tuskia hän itse silloin oli rikostoverina kärsinyt. Molemmat nuoret kuuntelivat häntä aluksi aivan vakavina; mutta nuoren naisen kauniit, ruusuiset kasvot välähtelivät ja värähtelivät silloin tällöin kuin auringon kimmellys puron ailahtelevilla aalloilla, hänen suurissa ruskeissa silmissään säkenöi tuskin enää pidätettävissä oleva iloisuus, ja kun kauppaneuvos vihdoin pääsi siihen kohtaan, missä veljet olivat kysyneet häneltä, oliko hän kenties itse tuo vanha herra, ei hän enää voinut hillitä itseään vaan purskahti nauruun. Että se kajahti niin kirkkaana ja hopeanheleänä, ja että pikku kasvot samalla näyttivät niin somilta ja hyväntahtoisilta se ei voinut rauhoittaa kauppaneuvosta, ja kooten yhteen koko suuttumuksensa kärsityn vääryyden ja häpeällisen kohtelun johdosta hän sanoi vihaisimmin äänenpainoin ja katsein, mutta kuitenkin kohteliaasti, mikä oli aina hänelle ominaista: »Arvoisa neiti, teidän on kyllä hyvä nyt nauraa, mutta jos teidän maksanne —»

»Rakas, hyvä herra», keskeytti nuori nainen hänet rukoillen ja mielistelevästi, »olkaa vain minulle hyvin vihainen, olen hyvin ansainnut sen kiittämättömyyteni takia, mutta antakaa sitten myöskin anteeksi ja olkaa vakuutettu siitä, että Oskar ja minä emme eläissämme unohda sitä kiitollisuudenvelkaa, jossa teille olemme».

»Älkäähän, älkäähän», sanoi kauppaneuvos torjuen ja sydämellisten sanain jo kokonaan rauhoittamana. »Muttei — sallittehan minun tehdä yhden kysymyksen: kuinka te saatatte nyt uskaltaa palata kotiin sen jälkeen, mitä eilen tapahtui? Teidän herra isänne ei asiain näin ollen suostu millään ehdolla päästämään teitä naimisiin tämän nuoren herran kanssa.»

»Me _olemme_ naimisissa», sanoi nuori mies, nuoren rouvan karahtaessa punaiseksi, »eivätkä koko maailmankaan isät kykene enää purkamaan tätä liittoa».

»_Niin_ nopeasti?» huudahti kauppaneuvos hämmästyneenä.

»Vaimoni setä, joka on aina vastustanut avioliittoa tuon typerän miehen kanssa, on pappi, ja kun hän tiesi rakkautemme, niin eilen illalla hän kirkkomme säännösten mukaan, vaikkakin ilman tarpeellisia kuulutuksia, vihki meidät.»

»Se ilahduttaa minua todellakin», sanoi kauppaneuvos, jonka sydämeltä, veljiinkin nähden, täten putosi kivi, »kaikki tuo on varsin oivallista, mutta enpä tahtoisi kokea uudestaan niitä neljänkymmenenkahdeksan tunnin kärsimyksiä, jotka minulla sen asian takia on ollut — en, vaikkapa voisin saada aikaan puoli tusinaa avioliittoja!»

»Oi, minun mieltäni niin pahoittaa», sanoi nuori pikku rouva pelästyneenä, pannen kätensä ristiin ja katsoen vanhaa herraa niin säälien, että tämä tuli aivan pehmeäksi ja helläksi sydämeltään.

»Oh, älkää olko sen takia pahoillanne», sanoi kauppaneuvos, »tein sen aivan mielelläni —».

»Jos milloinkaan kykenisin ainakin jossakin määrin palkitsemaan ystävällisyyttänne», huudahti nyt nuori mieskin, »niin olen kokonaan käytettävissänne. Tässä on nimikorttini; voisinko minäkin nyt saada tietää teidän nimenne?»

»Nimeni?» sanoi kauppaneuvos, katsahtaen häneen nopeasti ja epäluuloisesti, »ei, suokaa anteeksi te olette hyvin ystävällinen, mutta nimeni on viime päivinä tuottanut minulle niin paljon haittaa ja selkkauksia, että luopuisin siitä tykkänään, jos se vain jotenkin kävisi laatuun, mutta asiain näin ollen koetan tästä lähtien olla niin pidättyväinen siihen nähden kuin suinkin mahdollista.»

»Mutta, Herran tähden, pyydän —»

»Sanokaa minua ajatuksissanne Mülleriksi», sanoi kauppaneuvos, »se on ollut jo kerran tänään nimenäni, ja se oli minulle varsin hyödyllistä».

»En osaa sanoakaan, kuinka mieltäni pahoittaa se, että teillä näyttää olleen niin paljon ikävyyksiä Marien takia, mutta ehkäpä kuitenkin hiukan tyynnyttää mieltänne se, että olette siten tehnyt kaksi ihmistä onnellisiksi.»

»Jos vain voisin sillä saada taas maksani pienenemään», sanoi kauppaneuvos; »mutta luulenpa, että tulemme asemalle, sillä juna viheltää. No, toivotan teille oikein onnellista matkaa ja oikein hyvää vastaanottoa kotona!»

»Kiitämme kaikesta sydämestämme.»

»Olen kuitenkin hyvin mielissäni siitä, ettei minun tarvitse tulla mukaan», lisäsi kauppaneuvos.

»Ja ettekö todellakaan tahdo sanoa meille osoitettanne?» kysyi Marie.

»Nyt johtuu mieleeni, että nimeni saatte joka tapauksessa tietää veljeltänne, jotka, ikävä kyllä, tietävät sen», huokasi kauppaneuvos, »osoitteeni suhteen sallinette minun olla vaiti. Olen iloinen, jos pääsen... jos ei kotona kukaan saa kuulla seikkailuistani. Jos ajaisitte minua takaa sinne saakka, niin olisin kahden viikon kuluessa kuollut mies!»

»Burgkundstadtin asema — kolmen minuutin pysähdys», sanoi tällä hetkellä junailija, avaten oven. »Te jäätte kai tänne, hyvä herra?»

»Jäänpä niinkin», huusi kauppaneuvos, ottaen matkatavaransa. »Ettekö voi sanoa minulle, milloin kyyti lähtee?»

»Se lähtee kai aivan heti», kuului tervetullut vastaus; »kyytivaunut ovat jo täällä».

»Ah, suuri kiitos; sulkeudun siis vielä kerran suosioonne.»

»Oikein onnellista matkaa!» huusivat nuoret aviopuolisot väkipakolla otetun sedän jälkeen, ja kauppaneuvos huomasi seuraavassa silmänräpäyksessä suureksi tyydytyksekseen jälleen seisovansa lähellä kyytivaunuja, jotka veisivät hänet takaisin hänen Dorotheensa luokse, hänen kotoiseen mukavuuteensa, lepoon ja rauhaan. Välittämättä enää vähääkään junasta hän antoi eräälle numeroidulle, siis valantehneelle kantajalle tavaralappunsa, käskien kantamaan matka-arkkunsa sikäläiseen kyytirakennukseen ja punnituttamaan ne, ja itsekin hän lähti sinne nopeasti, lunastaakseen matkalipun suoraan Gidelsbachiin. Veljeksiä hänen ei, Jumalan kiitos, saamiensa tietojen jälkeen enää tarvinnut pelätä, eikä hän lainkaan aikonut uudistaa jossakin kolmannessa majatalossa molempien viime öiden kamalia kohtauksia — niistä hän oli saanut kyllänsä!

Hänen matkalippunsa oli lunastettu, hänen matkatavaransa otettu junasta ja viety jo kyytivaunuihin, jotka ajettiin junan postivaunun viereen ottamaan sieltä sisämaahan menevät kirjeet ja paketit.

Juna seisoi muuten tänään Burgkundstadtissa hiukan kauemmin kuin tavallisesti, sillä useita tavaravaunuja jätettiin tänne, toisia taas kiinnitettiin junan perään, ja kyyti oli siten miltei yhtaikaa valmis lähtemään. Kauppaneuvos seisoi juuri kyytivaunun avoimen oven edessä, josta hän jo oli työntänyt sisälle matkalaukun ja sateensuojan, ja eräs hattukoteloita kantava nainen tuli juuri häntä kohti, kun äkkiä syvä ääni huusi eräästä avatusta toisen luokan vaunun ikkunasta: »Herra kauppaneuvos Mahlhuber! Herra kauppaneuvos Mahlhuber!»

Kauppaneuvos kääntyi kuin kyykäärmeen pistämänä ääntä kohti ja tunsi silloin kauhukseen Gidelsbachista tulleessa kyytivaunussa olleen vaiteliaan miehen, joka kurkotti puolta ruumiistaan ulos vaunun ikkunasta, viittoen hänelle ystävällisesti ja tuttavallisesti.