Part 8

»Pyydän, älkää keskeyttäkö minua», sanoi tohtori nopeasti; »meidän seuraelämässämme tapahtuu paljon sellaista, mitä emme voi uneksiakaan; mutta saattepa heti itse kuulla! Pääsuperintendentin talossa, johon kauppaneuvoksella oli vapaa pääsy, sairastui tytär niin vaikeasti, että hänen lääkärinsä, muuan kauppaneuvoksen läheinen ystävä, ei tiennyt siitä muuta pelastusta kuin että hänet lähetettäisiin lääkärin omien sukulaisten omistamaan, verrattain kaukana olevaan kylpylaitokseen; se tapahtuikin. Orpokodin kassa löydettiin eräänä päivänä murrettuna. Huoneistossa, jossa sitä säilytettiin, oli selviä jälkiä, jotka osoittivat jonkun talonväestä olleen yhteistyössä roistojen kanssa — sieltä oli varastettu 15,000 taaleria; mutta poliisin kaikista tiedusteluista huolimatta ei varasta löydetty. Kauppaneuvos oli sinä iltapäivänä ollut viimeinen toimistossa, niinkuin hän oli varsin usein tärkeiden töiden tähden. Hän itse sanoi, että kaikki oli hänen lähtiessään tavallisessa ja asianmukaisessa kunnossa ja että hän vielä itse oli omin käsin koetellut, olivatko ikkunat lujasti ja hyvin suljetut. Mutta selvyyteen ei päästy, ja useita, rahastonhoitajan apulainen, talonmies sekä joitakuita alempia virkamiehiä, joita tässä tapauksessa täytyi epäillä, pidätettiin ja pidettiin jonkun aikaa tutkintovankeudessa, mutta kun heitä vastaan ei voitu mitään todistaa, maksettiin heille palkka ja heidät erotettiin virasta.»

»Se on kauheata!» ähki kauppaneuvos.

»Lähetysyhdistyksen esimiehenä», jatkoi tohtori, »oli kauppaneuvos, joka oli kirjeyhteydessä Austraalian ja Afrikan kanssa ja jolla oli niissä maissa joitakuita ystäviä, ottanut tehtäväkseen toimittaa pakanalapsille menevät rahat ja villaiset alushameet sekä sukat asianomaisiin paikkoihin. Alushameet ja sukat tulivat perille, raha ei —»

»Mutta postikuiteistahan olisi pitänyt heti käydä selville, mihin rahat olivat joutuneet», huusi kauppaneuvos hämmästyneenä.

»Tosiaankin, te olette oikeassa», sanoi tohtori, »sitä en ole vielä laisinkaan ajatellut. Nähkääs, se oli hyvä ajatus, sitä minun täytyy harkita. Mutta kuulkaahan edelleen! Kauppaneuvos Schöler ottaa joitakuita vuosia sitten luoksensa erään nuoren tyttöparan, erään orvon, jonka isä ja äiti menettivät kamalalla tavalla henkensä talonsa tulipalossa, antaa hänelle opetusta ja kasvattaa hänet taloudenhoitajattarekseen. Tytön nimi on Susanna. Pankkiirin tytär, hänen holhokkinsa, jolla on muutamia huoneita kauppaneuvoksen asunnossa, sairastuu, ja häntä hoitaa sama lääkäri, joka on lähettänyt pääsuperintendentin tyttären kylpylaitokseen. Hänen sairautensa on omituista laatua, hermoja tylsyttävää, ja siihen liittyy tuimia sydämen ja vatsankouristuksia.»

»Sen minä tunnen», huusi kauppaneuvos vilkkaasti »se on hypertrofian alku».

Tohtori, joka oli kääntynyt pöydän ääressä olevine tuoleineen häntä kohti, katsoi häneen hämmästyneenä paperiensa ylitse ja sanoi levollisesti: »Minun täytyy vakavasti pyytää teitä välttämään kaikkia senlaatuisia keskeytyksiä; muutoin katson olevani pakotettu lopettamaan lukemisen.» Kauppaneuvos harkitsi juuri, onko tuo ylimalkaan mikään uhkaus, kun tohtori, etsien kirjoituksestaan paikkaa, joka oli häipynyt hänen silmistään, jatkoi: »Hänen rintaansa ahdistaa, hengitys on raskasta, otsalla vahva hiki, yleistä pahoinvointia ja päänsärkyä —»

»Vakuutan teille, että —», huudahti kauppaneuvos ehdottomasti, mutta katkaisi nopeasti lauseensa ja nieli loput sanansa, kohdatessaan lukijan synkän, vihaisen katseen.

»Ihmeellistä», jatkoi tämä, antamatta sen enempää häiritä itseään, »että tämä tila usein lyhyeksi aikaa parani, jopa tauti miltei tykkänään poistuikin, palatakseen sitten sitä voimakkaampana, kunnes se vihdoin surmasi hänet. Nyt astui voimaan jälkisäädös, jonka mukaan — siinä tapauksessa, että perijätär kuolisi ennenkuin ehti tulla täysikäiseksi — huomattavia rahaeriä joutui hyväntekeväisyyslaitoksille ja muihin kristillisiin tarkoituksiin; mutta noin 100,000:aan taaleriin nousevan jäännöksen perijäksi oli määrätty kauppaneuvos Schöler.»

»Tyttö sai myrkkyä!» huusi toinen kauppaneuvos, lyöden kauhusta kädet yhteen vuoteessaan.

»Kauppaneuvos Schöler oli nyt vielä rikkaampi mies kuin ennen», luki tohtori hymyillen edelleen, »hän suri kyllä nuoren perijättären kuolemaa kokonaisen vuoden, käyttäen mustaa pukua sekä leveätä harsoa lakkinsa ympärillä, mutta otti tuntuvan omaisuuden viivyttelemättä haltuunsa ja eli komeasti ja iloisesti.

»Vielä oli olemassa pankkiirin köyhä, mutta läheinen sukulainen, hänen sisarensa poikapuoli, joka kuitenkaan, ollen nuori ja kevytmielinen, ei koskaan ollut vanhan rikkaan herran suosiossa. Karl, se oli nuoren miehen nimi, oli erittäin hyvä, kunnon poika, tosin kyllä useimmiten pennitön, mutta aina iloinen sielultaan ja mieleltään, kunnes hän kerran, ollessaan käynnillä enonsa talossa, oppi tuntemaan tämän tyttären ja — astui kuolettava nuoli sydämessään takaisin talon kynnyksen ylitse.

»Perheessä oli olemassa sellainen tarina, että tämän nuoren miehen isoäiti oli aikoinaan mennyt Intiassa naimisiin, kuollut siellä sittemmin ja jättänyt jälkeensä suunnattoman omaisuuden, jonka kuitenkin muuan malaijilainen hallitsija tahtoi tehdä erään väärin haltuun otetun seudun takia riidanalaiseksi ja joka jo lienee senvuoksi saattanut syntymään levottomuuksia eräässä tuolla seudulla olevassa piirissä. Muuanna aamuna astuu äkkiä eräs päivänpaahtama mies, näöltään matruusia muistuttava, nuoren miehen ovesta sisään, kysyy häneltä, eikö hän ole Karl Neumann, erään Intiassa kuolleen Katarina Neumann-nimisen rouvan pojanpoika, ja onko hän saanut käsiinsä sieltä hänelle tulevan perinnön, noin seitsemän miljoonaa Espanjan taaleria.»

»Seitsemän miljoonaa taaleria!» kuiskasi kauppaneuvos hämmästyneenä puoliääneen itsekseen.

»Karl hätkähti», jatkoi tohtori, »aivan kuin hän olisi tehnyt rikoksen ja yllätetty; veri pakeni hänen poskiltaan, hänen jäsenensä tutisivat, ja hänen täytyi pitää tuolista kiinni, pysyäkseen pystyssä.»

»'Seitsemän miljoonaa taaleria', ähki hän, seitsemän miljoonaa taaleria — Intiassa?'

»'Ettekö ole saanut mitään.?' huusi merimies äkkiä hämmästyneenä; 'olisiko mahdollista, että tuo intialainen rajah olisi petollisesti ne teiltä anastanut? Mutta sitten hänet perii paha! Allahin viha ja minun kostoni kohtaavat hänet, ja vaikkapa hän pakenisi temppelinsä portaille, ikuisen ruumisarkun pyhättöön, niin tavoitan hänet.»

»'Kuka te olette?' kysyi Karl häneltä, 'kun osoitatte sellaista osanottoa kohtalooni, ja luuletteko, että voitte auttaa minua saamaan takaisin perintöni tai ainakin osan siitä?'

»'Luulenko?' toisti merimies loukkautuneena, 'tiedän varmaan, että jollei rahaa todellakaan ole vielä lähetetty, niin se joutuu omaksenne, vaikkapa ensimmäinen rajah olisi jo itse pannut sen päälle ahneet kätensä. Olimme saaneet Intiassa erään miehen osoitteen, jolle rahat oli lähetettävä; intialainen ruhtinas vannoi minulle, että hän toimittaa ne kunnollisesti perille.'

»'Ja mikä oli sen miehen nimi, jonka huostaan tuollainen pääoma uskottiin, minulle annettavaksi?' huusi Karl pelottavan aavistuksen valtaamana.

»'Kauppaneuvos Schöler', sanoi merimies, ja Karl vaipui tajuttomana tuolille, joka oli hänen vieressään. Kuinka kauan hän oli sillä tavoin maannut, sitä hän ei tiennyt; kun hän tuli jälleen tajuihinsa, tunsi hän, että joku valoi kylmää vettä hänen kasvoilleen, ja hän voihki: 'Missä minä olen?' Intialainen merimies oli yhä hänen luonansa ja koetti virvoittaa häntä henkiin, ja heti niin paljon toinnuttuaan, että saattoi taas puhua, täytyi nuoren miehen nyt kertoa hänelle, mitä pelkäsi; hän sanoi olevansa vakuutettu siitä, että kauppaneuvos oli ottanut nuo rahat haltuunsa.»

»Mutta Herran tähden», keskeytti nyt vaitiolonsa kiusattu Mahlhuber-parka, jonka mielestä tuo kauhea mies ei yhä vieläkään ollut päässyt varsinaiseen asiaan ja josta myöskin tuntui tavattoman epätodennäköiseltä, että saksalainen kauppaneuvos saattaisi anastaa seitsemän miljoonaa taaleria. Hän oli jyrkästi päättänyt sanoa hänkin nyt sanan.

»Olette aivan oikeassa, tämä henkilö on varmaan ollut oikea hirviö, ja jos kello olisi seitsemän illalla, arvoisa herra, niin vähimmittäkään arveluitta kuuntelisin teitä mitä suurimmalla mielenkiinnolla, sillä asia on todellakin tavallisuudesta poikkeava ja herättää epäilemättä heti julkisuuteen päästyään tavatonta huomiota; mutta olkaa niin hyvä — aivan siitä huolimatta, että luulen teidän aiheettomasti epäilevän kauppaneuvosta noiden seitsemän miljoonan anastamisesta — ja esittäkää minulle mieluummin yleiskatsaus kaikesta, pelkät tosiasiat sellaisinaan, ja jättäkää erittäinkin ihmisten keskustelut pois, sillä muutoin minä tosiaankaan en voi lausua puolueetonta arvostelua. Jo nyt on pääni — voin vakuuttaa! — niin sekaisin ja täynnä nimiä ja tapahtumia, että alan joutua pyörälle. — Kuinka paljon kello nyt on?»

»Oh, on vielä aikaista», sanoi tohtori, nopeasti silmäten kelloaan, vastaamatta itse kysymykseen. »Mutta en, muuten, voi teitä auttaa, sillä nämä yksityiskohdat, jotka juuri muodostavat kokonaisuuden, täytyy teidän oppia tuntemaan, jotta kykenisitte lausumaan oikean arvostelun. Sitäpaitsi pääasia tulee juuri nyt, ja minä olen varmasti vakuutettu siitä, että heti kun olemme sitä kosketelleet, tulette niin jännittyneeksi ja kiihtyneeksi, ettette voi enää nukkua koko yönä.»

»Mutta siitä minä en olisi mielissäni», voihkaisi kauppaneuvos itsekseen; »koko viime yön heittämässä koiria ulos ovesta, ja nyt ihmiselämää arvostelemassa — jota kenties saa kauheasti katua, joutuu ehkä näkemään vuosikausia silmissään verisen olennon ja olettaa jokaisen oven takana, jokaiset vuoteen, mutta erittäinkin oman vuoteensa alla olevan jonkin kamalan olennon — viime hitunenkin sielunrauhaa on silloin tipotiessään! — Hyvä Jumala, ja tuo kehno tekopyhä teeskentelijä oli kauppaneuvos — se on häpeä muutoin niin kunnianarvoiselle säädylle. Pitäisi tosiaankin tehdä valtion hallitukselle anomus, että häneltä otettaisiin pois nimi ja arvo heti kun hänen rikoksensa kerran on todettu niin että hän menettäisi kaikki kunniaoikeutensa. - Oikea hirviö kauppaneuvokseksi!»

Tohtori oli sillä välin taas ryypännyt, ja ottaen käsikirjoituksen pöydältä hän alkoi uudelleen: »Minun on vielä kerrottava, että talo, jossa Karl asui, oli aivan kauppaneuvos Schölerin talon vieressä, ja että siinä oli yksi kellari, jota eroitti vain ohut seinä kauppaneuvoksen talon kellarista. Karl ei ollut rikas, mutta hän piti kuitenkin mielellään omassa kellarissaan oman olutvaraston, ja hän tunsi itsensä nyt niin heikoksi, että tarvitsi jotakin vahvistusta, mitä tahansa. Hän meni kellariin, noutaakseen sieltä olutta, ja kuuli alhaalta, avattuaan hitaasti oven, kumeaa kaivamista ja jyminää, aivan kuin maata olisi lapioitu. Mutta sillä hetkellä hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan otti muutamia olutpulloja kainaloonsa ja lähti sieltä taas pois.

»Merimiehelle hän nyt avasi koko sydämensä, myönsi hänelle olevansa köyhä, mutta rehellinen, ja pyysi häneltä neuvoa, kuinka hän voisi saada ahnaalta holhoojaltaan tämän todennäköisesti anastaman omaisuuden.

»'En rahan tähden', huusi nuori mies, ja jalo tuli salamoi hänen silmistään, 'en kurjan mammonan takia kaipaa omaisuutta; mitä tarvitsen, sen ansaitsen kynälläni, ja vapaana ja riippumattomana olen maailmassa, mutta voi minua — minä rakastan toivottomasti, ja minun rakastettuni on petollisen enoni holhokki!'»

»Mutta hänhän on jo kuollut!» huudahti kauppaneuvos hämmästyksissään, »olen ollut jo varmasti vakuutettu siitä, että tuo kehno ihminen on myrkyttänyt hänet».

»Niin — olette oikeassa», sanoi tohtori, »mutta tässä minä annan lukijan aavistaa oletettua valekuolemaa — panen hänet tavallansa piinapenkille, ja luulenpa, että tämä käänne on minulta oivallisesti onnistunut. Odottakaahan nyt — nyt katoaa tyttö, jonka hän on ottanut taloonsa, ja sen nojalla, että Karl kuuli kellarissa kaivamista ja mullan lapioimista, on kauppaneuvos täydellisesti vallassani — voin todistaa hänet syylliseksi ja saattaa rikoksen ilmi toimituttamalla kotitarkastuksen — tai antaa kenties ennemminkin merimiehen, joka sen johdosta saa osan noista seitsemästä miljoonasta, varoittaa häntä, ja päästää hänet pakenemaan Ameriikkaan.»

»Minä tulen vielä hulluksi!» voihki kauppaneuvos, tarttuen molemmin käsin otsaansa ja puristaen sitä. »Onko holhokki sitten todella kuollut, vai elääkö hän vielä?»

»Minähän sanon teille, että voin sen vielä järjestää kuinka tahdon», vastasi tohtori ystävällisesti. »Ja pyytäisin kuulla mielipiteenne siitäkin, ettekö usko, että lukijan mielenkiintoa voisi suuresti jännittää onnellisella valekuolemalla.»

Kauppaneuvos kiepautti molemmat jalkansa yhtaikaa peitteen alta.

»Oletteko esittänyt minulle tosiasioita?» huusi hän samassa, »vai oletteko pitänyt minua narrinanne lukemalla minulle järjettömän, keksityn jutun, herra?»

»Pitänyt narrina? Järjettömän jutun? Hyvä herra, se on tai siitä pikemminkin tulee novelli, joka etsii kirjallisuudessa vertaistaan, jos kykenen viemään aiheen loppuun sillä tavoin kuin on tarkoitus, ja teille minä luin sen vain saadakseni kuulla ajatuksenne siitä ja kenties jonkun yksinkertaisen käytännöllisen neuvon.»

»Herra tohtori!» huudahti kauppaneuvos, vetäen jälleen jalkansa peitteen alle, aivan kuin olisi astunut kuumalle raudalle, ja kiskaisten molemmilla käsillään valkoisen yömyssynsä korvilleen, »jos minä nyt sanoisin teille, mitä teistä ajattelen, niin voisitte missä tuomioistuimessa tahansa syyttää minua mitä hirveimmästä solvauksesta. Mutta niin paljon minä tahdon ja niin paljon minun täytyy teille huomauttaa, että minä olen sairas mies, enkä saanut viime yönä ummistaakaan silmiäni, ja että ylen suuresta, ja, kuten näen, hupsusta hyvästätahdosta otin teidät omaan huoneeseeni, joutuakseni nyt, sillä tekosyyllä, että minulle kerrottaisiin tärkeitä tosiasioita, kiusattavaksi sekavalla, typerällä novellilla. Pyydän vakavasti, että jätätte minut rauhaan ja vihdoinkin sammutatte kynttilänne, jotta saatan nukkua, ja — ja toivotan teille hyvää unta.»

Niin sanoen hän vaipui korvapatjalleen kuin kuolleeksi lyötynä, sulki silmänsä ja otti kasvoilleen sellaisen ilmeen kuin olisi nauttinut arsenikkia ja olisi nyt valmis kuolemaan.

»Typerällä novellilla?» huusi tohtori Wickendorf, jonka arimpaan kohtaan oli satutettu. »Hyvä herra, olin luullut teillä olevan enemmän arvostelukykyä kuin teillä todella näyttää olevan, ja voin vain valittaa, että olen tiedustanut teidän mielipidettänne siitä. Nukkukaa hyvin!»

Mies oli hypännyt seisomaan ja kulki nyt, kauppaneuvoksen hiljaiseksi suuttumukseksi, kynttilää sammuttamatta nopein askelin, käsivarret ristissä rinnalla, huoneessa edestakaisin. Vain silloin tällöin hän loi kiukkuisen katseen sinnepäin, missä hänen kärsivällinen makuutoverinsa, joka makasi selällään, päässään korvien ylitse vedetty yömyssy, oli ulkonaisesti hiljaisen rauhan kuvana, mutta sisimmässään toivoen tuota levotonta miestä sinne, missä pippuri kasvaa. Jonkinlaisen epätoivoisen alistumisen vallassa näytti kauppaneuvos kuitenkin päättäneen kärsiä pahimmankin mutisematta vastaan.

»Se on sinulle parahiksi, Hieronymus», murisi hän kuulumattomasti itsekseen, »se on sinulle parahiksi, ja minua ilahduttaa suuresti, että niin on käynyt. Sinun iälläsi sinun olisi pitänyt olla ymmärtäväisempi eikä antaa narrimaisen lääkärin lähettää itseäsi maailmaa kiertämään. Dorothee tunsi minut paremmin, kuin itse tunsin itseäni, ja näiden öiden epämukavuuden ja kurjuuden, päivien mielenliikutukset ja suuttumiset, kaiken sen minä olen ansainnut, runsaassa määrin ansainnut kevytmielisyydelläni. Mutta maksan kamalaa kasvamista kahden viime päivän kuluessa, joka on minun kuolemani, sitä minä en ole ansainnut, ja minä kuolen pyhiinvaeltajain mukavuuden marttyyrinä, heidän kun pitää saada maata huoneissa, katon alla. — Pyhiinvaeltajain!» jatkoi hän, suunnaten suuttumuksensa toiselle tolalle, »tuollaista ihmiset nyt sanovat pyhiinvaellukseksi; palaavat illaksi takaisin, menevät juomaan ja syömään, pelaamaan ja nukkumaan, ja karkoittavat muut sairaat matkustajat heidän totutusta levostaan ja mukavuudestaan.

»Pyhiinvaeltajia! — Ja tuo onneton mies laukkaa yhä huoneessa kuin riivattu eikä sammuta kynttilää. Jos olisi olemassa siveellisten rikosten tuomioistuin, niin syyttäisin häntä kylmäverisesti harkitusta, tahallisesta murhasta — tuo mies tahtoo tappaa minut.» Kauppaneuvos näytti kuitenkin tehneen hänelle väärin, vai oliko tohtori Wickendorf itse väsynyt? Hän astui äkkiä pöydän ääreen, pani paperinsa kokoon ja sulki ne matkalaukkuunsa, alkoi riisuutua ja astui sitten vuoteeseen, jättäen palavan kynttilän sammuttamattomana viereensä pienelle pöydälle.

»Kyllä hän nyt sammuttaa sen», lohduttelihe kauppaneuvos, salaa vilkuillen häneen, »ei suinkaan hän aio lukea enää vuoteessa? — Se on tulenvaarallista.» Tohtori Wickendorf ei kuitenkaan lukenut eikä sammuttanut kynttilää; mutta jos kauppaneuvos olisi nähnyt kirjailijan hänestä poispäin käännetyt, häijysti hymyilevät kasvot, niin hän olisi vapissut.

Hyvän aikaa sieti kiusattu Mahlhuber raukka sitä nurkumatta; hän ei kehdannut vaivata tohtoria puhuttelemalla häntä — täytyihän tohtorin kuitenkin vihdoin sammuttaa kynttilä. Tämä näytti kuitenkin ajattelevan kaikkea muuta kuin sitä, ja kauppaneuvos kääntyi vihdoin, lujan päätöksen tehden, häntä kohti, yskähti kerran ja sanoi sitten: »Herra tohtori —»

»Mitä?»

»Ettekö nuku vielä?»

»En.»

»Saisinko pyytää teitä sammuttamaan kynttilän? Minä en voi ennen nukkua, ja se on tulenvaarallistakin.»

»Sanonpa teille jotakin, herra Mahlhuber», vastasi hänen makuutoverinsa ystävällisesti; »katson olevani pakotettu antamaan teille selvityksen, jotta ette olisi levottomampi kuin on tarpeen: — olen tahallani jättänyt kynttilän palamaan.»

»Mutta miksi, taivaan tähden?»

»Sanonpa teille», huokasi tohtori, »että niin kauan kuin täyden kuun aikana kynttilä palaa yöllä huoneessani, makaan levollisesti, — mutta heti kun sen sammutan, rupean kävelemään unissani.»

»Hyvä Jumala», voihkaisi kauppaneuvos, »se nyt vielä puuttui!»

»Jos haluatte», jatkoi tuo kamala mies levollisesti, »niin sammutan kynttilän heti, mutta pyydän teitä vakavasti sitten pidättämään minua, jos yritän kiivetä ulos ikkunasta. Me asumme kyllä vain toisessa kerroksessa, mutta ikkunan alla on kiviä.»

»Hyvä herra», sanoi kauppaneuvos, ollen aivan suunniltaan, »älkää pahastuko, mutta kun teillä on sellainen tauti, niin teidän pitäisi asua yksin ja mieluimmin sellaisessa huoneessa, jossa on ristikot ikkunain edessä».

»Teidän takianne olinkin pyytänyt, että isäntä sijoittaisi teidät muualle», sanoi tohtori aivan levollisesti. »Siis: vaaditteko, että sammutan kynttilän?»

»En, Herran tähden, en!» huusi kauppaneuvos.

»Niinpä toivotan teille oikein hyvää lepoa!» sanoi tohtori Wickendorf, kääntyi, ja oli jo seuraavassa silmänräpäyksessä vaipunut makeaan ja syvään uneen.

12. OLETTEKO TE HERRA MAHLHUBER?

Kauppaneuvos Mahlhuber vietti kamalan yön. Niin kauan kuin kynttilä paloi, hän heittelehti kiusaantuneena vuoteellaan, ajatellen maksaansa, ja kun kynttilä oli palanut loppuun ja sammui, levittäen ilkeätä hajua ja katkua huoneeseen, kiusasi häntä tuon hirveän pitkätukkaisen miehen uhkaama unissakävely, kunnes hän vihdoin vasta päivänkoitteessa vaipui levottomaan, kuumeiseen uneen.

Kun renki herätti hänet seuraavana aamuna — unissakävelijä-tohtori nukkui vielä, — saattoi hän tuskin liikuttaa jäseniään; kaikkein ensimmäiseksi hän kysyi sähköteitse tiedusteltuja tavaroitaan, ja renki sai kolmekymmentä kreuzeria, voidessaan antaa hänelle sen iloisen tiedon, että ne olivat kaikki alhaalla vierastuvassa.

Gidelsbach — siinä päämäärä, johon hänen oli pyrittävä, Gidelsbach — mitä hän välitti muusta maailmasta! — Se oli hänen kotiseutunsa, siellä oli hänelle varattuna terveyttä ja rauhaa, ja Dorothee oli ollut aivan oikeassa: hän oli ollut hullu, kun hän oli jalallaankaan astunut pois siitä kelpo kaupungista.

Nopeasti hän pukeutui, jotta ei ainakaan tänä aamuna myöhästyisi junasta ja olisi pakotettu jäämään tähän kamalaan pesään vielä kauemmaksi aikaa. Mutta aamujunalta hän oli jo myöhästynyt, sillä se sivuutti Lichtenfelsin puoli kuudelta, ja seuraava matkustajajuna lähti sen sijaan vasta kello kaksi iltapäivällä, ja niin paljon aikaa jäi hänelle nyt, hänen levätäkseen viime yön rasituksista. Oleskelu ihmisten täyttämässä vierashuoneessa — sinne olikin tänään kokoontunut vielä suurempia joukkoja kuin eilen — oli muutoin niin epämiellyttävää, että hän päätti mieluummin käyttää tämän ajan kävelyretkeen. Hänen huoneessaan makasi vielä se hirveä tohtori, eikä hän tahtonut olla sellaisen miehen kanssa enää millään ehdolla missään tekemisissä.

Mutta Lichtenfelsin ympäristö, jossa hän oli maksanut kaksi guldenia sakkoa, herätti hänessä vielä liian ikäviä muistoja, ja hän päätti sen vuoksi kävellä laaksoa pitkin lähimmälle, tuskin kolmen neljännestunnin matkan päässä olevalle rautatieasemalle, juoda siellä lasin olutta ja palata sitten, varaten itselleen runsaasti aikaa, hitaasti takaisin. Matkatavaransa hän kuitenkin käski ennen kaikkea viedä asemalle, missä jätti sen poliisin huostaan, otti sitten sateensuojansa, asetti kellonsa Lichtenfelsin asemakellon mukaan, kirjoitti odotetun junan tarkan lähtöajan taskukirjaansa — lujasti päättäen olla kokonaista tuntia ennen paikalla — ja kulki sitten hitaasti vuorenrinnettä myöten alas ihanaa Mainin laaksoa kohti.

Ilma oli ihmeen kaunis ja vain tie hiukan kuuma ja pölyinen. Mutta kauppaneuvos ei ajatellutkaan poiketa siltä: hän ei aikonut taas maksaa sakkoa, ja hitaasti kävellen leveätä, helteistä tietä hän saapui Staffelsteinin pieneen rautatieravintolaan juuri kun ylimääräinen kyytivaunu pysähtyi sen eteen ja siitä astui kaksi nuorta, hienosti puettua miestä. Kauppaneuvos astui heidän perässään anniskeluhuoneeseen ja kuuli vielä rautatieläisten tekevän pilaa kyydistä, joka, kuten ajaja kertoi, tuli Bambergista.

»Eivätpä nekään voineet odottaa, kunnes juna tuli» nauroi yksi, »tai ehkäpä ne kaiken lopuksi pelkäsivät junan nytkähdyksiä».

»Niin, Herran tähden, istuapa tuollaisessa vanhassa hölkyttimessä neljä tuntia», sanoi toinen, »kun olisivat voineet tänään päivällä tehdä saman matkan kolmessa neljännestunnissa! On niitä hulluja olemassa!»

Kauppaneuvos oli tänään lämpimän ilman takia puettu aivan yksinkertaiseen harmaaseen kesätakkiin, joka sattumalta oli ollut hänen matkalaukussaan ja jonka napinlävessä ei ollut edes ritarimerkkiä, ja muistutti puuvillaisille sateensuojineen — hän oli saanut päähänsä, että silkkiset sateensuojat eivät ole terveellisiä — ja harmaine lippalakkineen enemmän hyväntuulista pikkukaupungin kauppiasta kuin kuninkaallista kauppaneuvosta. Hänen vaatimaton, kohtelias olemuksensa oli omansa vielä enemmän vahvistamaan vieraita tässä luulossa, ja molemmat matkustajat, jotka, hiljaa kuiskittuaan keskenään, olivat hetkisen katselleet häntä tarkkaavaisesti, näyttivätkin todella keskustelevan hänestä.

Mutta samalta kuin miehestä, joka oli varastanut kauroja ja joka myöhemmin, heti kun näki kahden miehen salaa kuiskailevan keskenään, lähetti aina kolmannen kuuntelemaan, eivätkö he puhuneet kauroista, samalta tuntui nyt kauppaneuvoksesta, kun hän muisti tyttöä, jota oli poliisille luulotellut veljentyttärekseen. Hänellä oli paha omatunto, ja hän ajattelikin jo juoda oluensa nopeasti loppuun ja jättää molemmat vieraat yksin, kun toinen matkustajista tuli hänen luoksensa ja sanoi hänelle ystävällisesti: »Saisinkohan kysyä, asutteko täällä ja tunnetteko tämän seudun?»

»En erikoisesti — hyvää huomenta, hyvät herrat!» sanoi kauppaneuvos, sormien hiukan hämillään hattuaan, »olen itse ollut vasta vähän aikaa täällä ja tulen Lichtenfelsistä».

»Lichtenfelsistä, niinkö?» kysyi toinen nopeasti, »juuri sinne me aiomme — te siis tunnette Lichtenfelsin?»

»Vain niukasti.»

»Olitteko siellä eilen?»

»Eilen — olinpa kyllä», vastasi herra Mahlhuber, ja omituinen painostava tunne lähestyvästä vaarasta yllätti hänet, vaikkei hän itse vielä voinutkaan tietää sen oikeata syytä, »eilen minä olin siellä».