Part 10
»No, mitä kuuluu?» huusi hän samalla, koko kasvoillaan leveä hymy, ja tervehti kättään heilauttaen, »takaisinko Gidelsbachiin nyt jo? — Kai teidän pistoolinne ovat taas ladatut? — Toivotan teille onnellista matkaa!»
Kauppaneuvos kääntyi puoleksi tuota julkeata miestä kohti ja loi häneen halveksivan katseen, kun veturi samassa silmänräpäyksessä vihelsi terävästi, kimakasti. Mutta herra Mahlhuber, joka tähänastisen rautatiematkansa johdosta yhä vielä oli alituisessa pelossa, että hän jää pois vaunusta, unhotti tykkänään, ettei hän laisinkaan kuulu enää junaan, ja aikoi siekailemattoman kiireesti hypätä edessään olevaan avoimeen kyytivaunuun.
»No, Herra Jeesus, Jumalan tähden, mikä teillä nyt on? Tehän juoksette minut kumoon!» huusi nainen, jota vastaan hän oli hädissään törmännyt.
»Pyydän tuhannesti anteeksi!» huusi kauppaneuvos kun taas juuri liikkeelle lähtevästä junasta kajahti hänen korviinsa pilkallinen nauru, »veturi vihelsi —»
»No, kyytivaunu ei teitä silti jätä, hyvä mies», vastasi nainen, painaen, muutamia perin epäystävällisiä sanoja hiljaa mutisten, hattuaan kuntoon. »Eipä minulle ole tällaistakaan koskaan ennen elämässäni sattunut!»
Murtuneena, mutta vastaamatta enää sanaakaan asettui vainottu, pahoinpidelty kauppaneuvos naisen jälkeen vastapäätä olevaan nurkkaan, mutta nyt hän oli lujasti päättänyt olla, tapahtuipa mitä tahansa, antamatta häijylle kohtalolle tilaisuutta käydä kimppuun. Ääneti hän painautui taaksepäin, veti lakkinsa syvään otsalle ja sulki silmänsä. Hän ei sanonut mitään, hän ei kuullut mitään, mitä hänelle puhuttiin, ei valittanut vetoa eikä kuumuutta, ei välittänyt seudun kauneudesta eikä vanhasta naapuritalostaan ja sieti todellakin liikuttavan alistuvaisesti hänen väsyneelle ruumiilleen tuskin lyhyeksi hetkeksikään lepoa suovan öisen kyytimatkan tuottamat uudet kärsimykset.
Erittäinkin Otzlebenissä hän pysyi liikahtamatta paikallaan ja loi suljetusta ikkunasta vain pikaisen syrjäsilmäyksen vanhaan majataloon, palauttaakseen siten toissayön kohtaukset vielä kerran muistiinsa ja kiittääkseen Jumalaansa siitä, että ne kuuluivat jo menneeseen yöhön.
Oli ilta neiti seisoi ovensa ylöskäärityin hihoin, kädet puuskassa, iso avainnippu edessä, esiliinan päällä, ja vieressä olevasta tallista toi puolittainen renki levänneitä hevosia, pahantuulisena käydä kolistaen tohveleissaan pihakivityksen yli. Mikä hiljaisen rauhan kuva — ja sen takana?
»Perhanan penikka!» mutisi kauppaneuvos hampaittensa välitse, nähdessään pienen, seitsemäntoista kertaa ulos heitetyn villakoiran istuvan ovella ja raapivan itseään aivan samalla tavoin kuin hänen sieltä lähtiessään. »Mitään muuta minulta ei puuttuisi kuin tänä yönä vielä sellainen majapaikka vihreässä huoneessa.»
Nainen, ainoa vaunussa oleva matkatoveri, joka oli matkan kestäessä jo useita kertoja puhutellut kauppaneuvosta kysellen yhtä ja toista, mutta ei ollut saanut kertaakaan vastausta, näytti vihdoin tulleen siihen vakuutukseen, että mies oli joko tuiki kuuro taikka ainakin kuuli hyvin huonosti. Saadakseen sen selville — sillä äänetönnä vaunussa istuminen oli hirveätä! — hän taivuttautui nopeasti niin lähelle kauppaneuvosta kuin voi ja huusi hänen korvaansa: »Mikä tämä paikan nimi on?»
»Herrainen aika», sanoi kauppaneuvos hätkähtäen, »kylläpä te pelästytitte minut!»
»Tuon se sentään kuulee», mutisi nainen itsekseen tyytyväisenä. »No», huusi hän sitten taas, »ettekö tiedä, mikä paikan nimi on?»
»Otzleben, mikäli muistan», sanoi kauppaneuvos, siten ahdistettuna.
»Sievä pikku kylä, vai?» huusi nainen taas. Mutta Mahlhuber ei mennyt ansaan. Hän ajatteli rikkiammuttua hatturasiaa, päällyskenkiä, veljentytärtä. — Ne kaikki olivat olleet seurauksia kevytmielisesti aloitetusta keskustelusta.
»Sievä pikku kylä!» huusi hänen naapurittarensa vielä kerran, jotta hänen sanansa ainakin kuultaisiin. Mutta kauppaneuvos loi vielä silmäyksen ystävättäreensä, neitiin, jolla oli pitkät kiharat ja ylöskäärityt hihat, pahantuuliseen renkiin ja villakoiraan, kietoutui sitten vaippaansa, painautui lujasti nurkkaansa ja kieltäytyi itsepintaisesti edes yhtymästä Otzlebenin viattomaan ylistykseen.
»Tuopa on kuuro aasi!» mutisi nainen puoliääneen, mutta täysin ymmärrettävästi hampaittensa välitse; »hyvänen aika, että tässä saa kiusakseen vielä tuommoisen ikävän matkakumppanin!» Ja siirtäen isoa eväskoriaan viereensä hän ponnisti molemmilla jaloillaan vastapäätä olevaan istuimeen, pani kädet ristiin syliinsä ja sulki silmänsä hänkin.
15. KOTIINPALUU
Sillä tavoin he sivuuttivat aseman toisensa jälkeen, vaihtamatta enää sanaakaan toistensa kanssa, mutta myös ilman mitään vähimmässäkään määrässä tavallisuudesta poikkeavaa tai häiritsevää tapausta. Nukkumista ei matkustamiseen tottumattoman kauppaneuvoksen tietysti tarvinnut ajatellakaan, ja hänen maksansa oli hänen arvelujensa mukaan varmaankin saanut mustelmia, kun se edelleen, sen hän olisi vaikka vannonut, löi vatsaa ja kylkiluita vastaan. Mutta jokainen peninkulma, jonka he jättivät taaksensa, toi häntä myös lähemmäksi hänen kotipaikkaansa, lähemmäksi kodikkuutta, lähemmäksi mukavaa aamunuttuelämää; jokainen vaunun kolahdus auttoi hänet jonkin, hänen ja Gidelsbachin välillä vielä olevan kiven ylitse, ja pahimmankin hän sieti hymy sydämessään.
Yön kuluessa tuli vaunuun vielä useampia matkustajia: muuan paksu herra, jolla oli kamala nuha nousi vaunuun keskiyön tienoissa, kun he vaihtoivat hevosia eräässä pienessä kaupungissa, jossa oli kauhea katukivitys ja käheä-ääninen yövartija, ja aamupuolella tuli vielä nuori poika, jolla oli jättiläiskokoinen viheriäksi kiilloitettu kasvisäiliö, kertoen olleensa ensimmäistä kertaa jalkamatkalla ja palaavansa nyt jälleen vanhempiensa luokse. Hänen nimensä oli — hänen sanansa mukaan — Karl Becker, hän oli neljäntoista vuoden vanha, koulussa neljännellä luokalla, ja oli viime kokeissa saanut parhaat arvosanat. Mutta kaikki tuo meni kauppaneuvoksen korvien ohitse, ja nainen alkoi sitten paksun herran kanssa keskustella lapsista ja voinhinnoista. Tämäkin kääntyi keskustelun kuluessa kerran Mahlhuberin puoleen. »Hän on kuuro kuin pölkky», sanoi nainen kauppaneuvoksen puolustukseksi, ja niin hän sai olla häiritsemättä.
Tuossa oli Gidelsbach — tien käänne paljasti sen äkkiä heidän katseilleen — nyt he menivät ajosillan ylitse, nyt sivuuttivat viertotien varrella olevan talon — tuolla oli kesäpuutarha, edempänä vasemmalla tuulimylly, ja hiljainen tuulenväre kantoi heidän korviinsa vanhan tornikellon sointuvat lyönnit, jotka ilmaisivat keskipäivän hetkeä.
Kyyneleet nousivat kauppaneuvoksen silmiin: hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut poissa kymmenen vuotta, ja kaupungista tuleville talonpojille sekä halkojen vedättäjille hän nyökäytteli päätään ja iloitsi kuin lapsi leivosten riemuisasta laulusta, hanhien kaakotuksesta ja kyytivaunujen vieressä hyppelevien koirien haukunnasta.
Nyt vaunut vierivät kaupungin vanhan kiviportin lävitse kaupungin kivetyille kaduille. Siellä hän tunsi jokaisen liikkeen, ja kun hän kumartui ulos vaunusta, tervehtiäkseen taas rakkaita, suloisia paikkoja, olivat ensimmäiset hänen näkemänsä tutut kasvot tohtori Mittelweilen, joka tuijotti häneen kuin olisi nähnyt aaveen.
»Kauppaneuvos, piruko teitä riivaa?» huusi hän, jääden hämmästyksissään ja säikähdyksissään seisomaan keskelle katua. Mutta kauppaneuvos ei vastannut sanaakaan, ei edes nyökäyttänyt päätään miehelle, ja kyytivaunut vierivät eteenpäin, päämääräänsä kohti.
Kyytitaloon saavuttua ja kyytivirkailijain tervehdittyä häntä mitä ystävällisimmin hän astui pois vaunusta, hyvästelemättä matkatovereitaan yhdellä ainoallakaan sanalla tai katseella, antoi eräälle miehelle määräyksen, että hänen matkatavaransa on heti vietävä hänen asuntoonsa, ja asteli sitten niin kevyesti kuin lentäisi pitkin kotiin vievää kapeata katua.
Juuri tänään oli tietysti serkku syömässä Dorotheen luona, ja kun kauppaneuvos astui koputtamatta sisään, kirkaisi Dorothee vain: »Kaikki hyvät henget kiittävät Jumalaa!» ja pudotti lientä täynnä olevan lautasen lattialle.
»Hyvää päivää, Dorothee!» sanoi kauppaneuvos, välittämättä sen enempää serkusta, »onko minun huoneeni kunnossa?»
»Jeesus, minun turvani», huusi vanha taloudenhoitajatar, kuulemattakaan kysymystä, »onko herra kauppaneuvos jo tullut?»
»Onko minun huoneeni kunnossa, Dorothee?»
»On, on, herra kulta, mutta mitä Herran tähden on sitten tapahtunut?»
Kauppaneuvos oli jo kääntynyt poispäin, mennäkseen makuuhuoneeseensa, mutta kääntyi vielä kerran ovella ja sanoi ystävällisesti: »Minä olen jo tullut, Dorothee, ja minä jäänkin tänne enkä lähde enää pois, ja jos se munsööri, se tohtori Mittelweile tulee —»
Samassa silmänräpäyksessä koputettiin ovelle, ja ennenkuin kukaan ehti huutaa »Sisälle» tai »Ei saa tulla», aukeni se, ja tohtori itse seisoi kynnyksellä.
»Mutta sanokaahan taivaan nimessä, herra kauppaneuvos —»
»Hyvää huomenta, tohtori», vastasi kauppaneuvos, yhä vielä lakki päässään, matkalaukku kädessä ja päällystakki ynnä sateensuoja kainalossa.
»Mikä kumma tuo teidät takaisin jo nyt, parin päivän kuluttua?» huusi tohtori. »Luulin teidän nyt olevan onnellisesti Münchenissä. — Mitä teille siis on tapahtunut?»
»Sanonpa teille jotakin, tohtori», vastasi kauppaneuvos, kumea, synkkä päättäväisyys äänessään, »ja teille myöskin, Dorothee — onko serkkunne jo syönyt?»
»Olen kyllä, herra kauppaneuvos, oikein paljon kiitoksia!» huudahti tämä ja puikahti, iloissaan siitä että pääsi niin vähällä, kuin kärppä ulos ovesta. Kauppaneuvos katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän oli sulkenut oven, ja jatkoi sitten levollisesti, mutta tuiki päättävällä äänellä: »Juuri ennenkuin te, tohtori, tulitte, sanoin Dorotheelle: minä olen tullut ja, mikä parempi, en lähdekään enää pois. Miksi minä olen niin nopeasti palannut, se ei kuulu keneenkään, sitä ei tarvitse kenenkään kysyä minulta, sillä minä olen kylliksi vanha tietääkseni, mikä on minulle hyvää ja hyödyllistä ja mikä ei. Olette kai molemmat ymmärtäneet?»
»Kyllä, kyllä, hyvä herra kauppaneuvos, mutta —»
»Hyvä, sitten pyydän, että ovet suljetaan nyt täällä ja ettei ketään päästetä sisälle ennen huomenaamua.»
»Matta teidänhän pitää sentään syödä, herra kauppaneuvos», huudahti Dorothee tuskissaan ja peloissaan.
»Kun minun on nälkä, niin ilmoitan kyllä», vastasi tämä jälleen. »Onko teillä mitään muuta huomautettavaa?»
»Ei, herra kauppaneuvos, mutta —»
»Hyvä on. Siispä toivotan teille ja itselleni hyvää lepoa», sanoi herra Mahlhuber ja katosi seuraavassa silmänräpäyksessä kamarin oven taakse, jonka hän veti kiinni ja pani lukkoon.
»Hän on tullut hulluksi!» sanoi tohtori olkapäitään kohauttaen, pani hattunsa jälleen päähänsä ja kääntyi, lähteäkseen huoneesta.
»Silloin se on _teidän_ syynne!» huudahti Dorothee, pannen kädet puuskaan, »sillä te yksin ahdistitte tuota vanhaa, onnetonta mies-parkaa, kunnes hänen epätoivoissaan täytyi jättää kotinsa ja lähteä maailmalle».
»Dorothee on myös tullut hulluksi!» sanoi tohtori ja poistui talosta hitaasti ja päätään pudistaen.
Ja kauppaneuvos? — Rakas lukija, aamuisin kello kahdeksalta istuu muuan varsin hyvinvoipa ja ikäisekseen vielä kutakuinkin rivakka mies arkihuoneensa ikkunassa, juo kahviansa ja lukee suureksi mielihyväkseen edessään levällään olevasta sanomalehdestä tietoja »ulkomailta». Se mies on kauppaneuvos Mahlhuber Gidelsbachista, ja hän voi, muuten, tavattoman hyvin.