Part 7

Yksi ainoa kysymys jäi ratkaisematta -- Iriksen varustaminen vaatteilla. Hänen ja merimiehen yhteinen nerokkuus ei riittänyt hamppuköydestä valmistamaan oikeata ompelulankaa. Se oli liian myhkyräistä ja epätasaista. Jenks koetti puunsäikeitä, linnunhöyheniä, kaikkea, mitä keksiä saattoi, ja olisi ehkä onnistunutkin, jos olisi saanut jatkaa muutamia viikkoja.

Sitä mukaa kuin päivät kuluivat, tuli asia yhä sietämättömämmäksi ja molemmat tarkastelivat usein vaieten sitä miesten vaatteiden paljoutta, joka heillä oli. Takkien ja liivien suhteen ei tietysti ollut mitään vaikeuksia. Iris oli jo kauan aikaa kantanut näitä osia laivan lääkärin puvusta, mutta muun suhteen.

Eräänä muistettavana päivänä teki Iris ratkaisevan päätöksen. Jenks oli tavallisuuden mukaan kiivennyt Näköalavuorelle. Hän tuli takaisin tuoden uutisen, että hän luuli -- ei tosin ollut ihan varma, mutta muutamat merkit osoittivat -- lännessä olevan kaukaisen saaren luona näkyvän savua höyrylaivasta.

Vaikkakin hän näki silmillään viidenkymmenen mailin päässä olevan savupilven, ei hän lähellä asuntoaan huomannut mitään erikoista. Jos eivät hänen ajatuksensa olisi olleet niin kokonaan kiintyneet taivaanrannalla näkyvään savuun, olisi hän pannut merkille Iriksen hameenreunan alta näkyvät, housuihin puetut jalat.

Merimiehestä tuntui Iris ottavan tämän tärkeän ilmoituksen omituisesti vastaan ja oli kummallista, ettei hän tarjoutunut seuraamaan huomiontekopaikalle, jonne Jenks palasi.

Hän tuli takaisin tuntia myöhemmin ja rypyt otsalla olivat entistä syvemmät.

"Väärä hälyytys!" vastasi hän lyhyesti tytön kysymykseen.

Ja siinä kaikki, vaikka Iris kokosi rohkeutensa ja kulki hänen ohitseen. Lujasti päättäen tehdä tästä vaikeasta koettelemuksesta lopun, pysähtyi hän Jenksin eteen ja sanoi:

"Niin, nyt olen tehnyt sen!"

"Oletteko?" huudahti Jenks käsittämättä mitään.

"Kyllä. Ne ovat hiukan liian pitkät ja tunnen itseni vähän tottumattomaksi, mutta ne ovat kuitenkin paremmat -- kuin vanha pukuraukkani." Punastuen ojensi hän esiin toisen jalkansa.

"Ah, minä näen!" mutisi merimies punastuen myöskin.

Iris, joka oli kuumeisen halukas olemaan hyödyksi, selitti äkkiä, että olisi erinomaista, jos hänkin oppisi käyttämään kivääriä voidakseen tarpeen tullen auttaa.

Lee-Melford kivääri antaa niin pienen sysäyksen, että mikä nainen hyvänsä voi sitä käyttää. Näin ollen suostui Jenks esitykseen heti, vaikka se tehtiin yhdennellätoista hetkellä. Aluksi antoi hän tytön koetella lataamattomilla patruunoilla. Opittuaan jotenkuten panostamaan ja tähtäämään sai hän ampua kymmenen laukausta. Maalitauluna oli valkea ympyrä kahdeksankymmenen jalan päässä olevassa kallionseinässä, ja se osa kymmenestä laukauksesta, joka ei sattunut maaliin, olisi saanut saman matkan päässä olevan vihollisen tuntemaan itsensä melko araksi.

Iris oli hyvin tyytyväinen taitoonsa.

"Nyt saatan olla taakan asemesta teille hiukan avuksi," huudahti hän. "Joka tapauksessa luulevat dyakit heitä vastassa olevan kaksi miestä ja heillä on hyvä syy pelätä meistä ainakin toista."

Silloin sai Jenks hyvän mielijohteen.

"Miksikä ette tulleet sitä ennen ajatelleeksi?" kysyi hän. "Ettekö huomaa, miss Deane, mahdollisuutta, johon sananne viittaavat? Olen pahoillani täytyessäni teille sanoa olevani vakuutettu, että jos nuo roistot hyökkäävät, niin tekevät he sen enemmän vangitakseen teidät kuin kostaakseen toveriensa kuoleman. Nämä dyakit ovat roistoja ja ryöväreitä, jotka eivät ole niinkään halukkaita taistelemaan kuin saamaan saalista ja naisia. Jos he tulevat takaisin ja näkevät kohtaavansa kaksi hyvinasestettua miestä, jotka ovat varustautuneet heitä ottamaan vastaan lämpimästi, niin on mahdollista, että he luopuvat yrityksestään."

"Toisin sanoen -- he eivät saa nähdä minua muuten kuin miehen vaatteisiin puettuna?" sanoi Iris.

"Niin, viime hädässä. Toivon, etteivät he, kiitos varovaisuustoimenpiteidemme, keksi oleskelupaikkaamme. Ylhäällä ylätasangolla tulee olemaan hyvin epämukavaa, mutta se ei tee mitään, jos vain olemme turvassa."

Tyttö ei vastannut heti. Sitten sanoi hän tuumivasti:

"Neljäkymmentäneljä päivää! Siinä on ollut enemmän kuin riittävästi aikaa koko Kiinan meren tutkimiseen. Isäni ei koskaan luovu toivosta ennenkuin on täysin vakuutettu _Sirdarenin_ menneen pohjaan kaikkine päivineen!"

Merimiehellä oli vastaus valmiina. "Joka päivä lähenee pelastuksemme. Vaikkakin, luonnollista kyllä, tunsin aamulla pettymystä, voin tyynesti sanoa pelastuksen voivan tulla millä hetkellä tahansa."

Hän tarttui kivääriin ja lähti. Takaisin tultuaan kiipesi hän monta kertaa ylätasangolle vieden turpeita, jotka asetti selvästi näkyviin. Senjälkeen meni hän luolaan ja hakkasi pari tuntia kalliota. Vihdoin tuli hän sieltä hikisenä ja tomuisena juuri oikeaan aikaan ehtiäkseen tehdä viimeisen käyntinsä Näköalavuorelle ennenkuin aurinko laski. Hän pyysi tyttöä odottamaan hiukan illallisvalmistustensa kanssa, koska halusi kylpeä, joten heidän syömään ryhtyessään oli jo aivan pimeä.

"Miksikä kaivoitte taas luolassa?" kysyi Iris. "Onko teillä kiire tulla rikkaaksi?"

"Seurasin ilmareikää enkä malmisuonta. Jos ette pelkää jäädä pimeyteen, niin ryhdyn lampunvalossa jatkamaan työtäni heti kun olemme syöneet."

Mutta Iris vastusti sitä. Hänestä tuntui yksinäiseltä ja hän halusi puhella.

"Suostun siihen", sanoi Jenks, "edellyttäen ettette puhu mitään siitä, jonka teille kuukausi sitten kerroin."

"Sen lupaan. Saatte puhua niin paljon tahi niin vähän kuin haluatte. Keskustelunaihe on teidän joutumisenne sotaoikeuteen."

"Hyvin epämiellyttävä aihe!" huudahti Jenks.

"Onko? Ei minusta. Olen ystävänne, mr Jenks, tietystikään en erikoisen vanha ystävä, sen myönnän, mutta nämä kuusi viikkoa saattaa yhtä hyvin vastata kuuden vuoden tuttavuutta. Ettekö voi minuun luottaa?"

"Kyllä, teihin voin luottaa", vastasi merimies vakaumuksellisesti. "Tarkoitukseni oli jonain kauniina päivänä kertoa teille historiani. Miksikä ei siis tänään?"

Pimeyden suojassa etsi Iriksen käsi kultamedaljonkia, jota hän aina kantoi kaulassaan.

"On omituista", jatkoi Jenks, "että te puhuitte juuri äsken kuudesta vuodesta. On melkein päivälleen kuusi vuotta siitä kun vaikeudet alkoivat."

"Lordi Ventnorin kanssa?" Nimi luiskahti tytöltä huomaamatta.

"Niin. Olin siihen aikaan pääesikunnassa luutnanttina ja taitavuuteni alkuasukasten kielissä kiinnitti erään Simlassa asuvan ystävän huomiota. Hän neuvoi minua hakemaan poliittiseen palvelukseen Intian hallitukseen. Tein niin. Hän tuki anomustani ja minulle ilmoitettiin, että saisin ensimmäisen vapaan paikan jossain alkuasukaskaupungissa, jos menisin naimisiin."

Hän lausui viimeiset sanat kiusottelevalla äänellä. Hämmästyneenä tästä ehdosta päästi Iris medaljongin ja kumartui korjaamaan tulta. Merimies huomasi kiiltävän korun.

"Kesken kaiken", huomautti hän, "mikä tuo loistava esine on rinnallanne?"

"Se on ainoa jälellejäänyt kalleuteni", vastasi tyttö. "Lahja isältäni täyttäessäni kymmenen vuotta. Mutta olkaa hyvä ja jatkakaa."

"Minulla ei ollut ajatustakaan naimisiin menosta, mutta silmäilin garnisoonin seurapiiriä ja tulin siihen tulokseen, että tuomarin sisarentytär olisi minulle sopiva vaimo. Hän oli älykäs, sievä, ymmärsi keskustella ja omasi ihastuttavat hampaat."

"Oliko hän hyvin kaunis?"

"Ihmiset väittivät hänen olevan."

"Mutta mitä _te itse_ ajattelitte?"

"Silloin olin minä puolueellinen. Olen nähnyt hänet myöhemmin ja hän oli melkoisesti muuttunut. Nykyään hän on naimisissa ja on tullut lihavaksi."

"Viekas Jenks!" Iris asettui mukavasti ja valmistautui kuuntelemaan.

"Niin, mutta te ette milloinkaan joutuneet naimisiin hänen kanssaan", huomautti tyttö.

"En, Jumalan kiitos", sanoi merimies vakavasti. "Olimme tuskin kihlautuneet ennenkuin hän kuumuuden johdosta matkusti enonsa kanssa Simlaan. Siellä tapasi hän lordi Ventnorin, joka palveli varakuninkaan esikunnassa. -- Jos sallitte, hyppäämme tämän kohdan yli -- keksin silloin minkävuoksi matkustetaan Englantiin vaimoa etsimään. Kymmenenpäiväisen oleskeluni aikana Simlassa tuli minulle lordi Ventnorin kanssa yhteenotto klubissa puolustaessani arvotonta naista ja pääsin vakavista seurauksista vain senvuoksi, että minua kohtaan oli käyttäydytty pahoin. Siitä huolimatta oli poliittinen urani lopussa ja minä palasin rykmenttiini saadakseni asianomaisista papereista selon minkälainen onni minulla oli ollut."

"Tarkoitatteko suhdettanne miss Morrisiin?" kysyi Iris.

"Aivan niin. Ja nyt jättää Elisabeth näyttämön. Kun ei minusta ollut avioliittoon, asetin päämääräkseni tulla kunnon upseeriksi. Ja kun hallitus vuosi sitten tahtoi vapaaehtoisista muodostaa kiinalaisen rykmentin, ilmoittauduin ja tulin hyväksytyksi. Minulla oli onni saada palvella vanhan ystäväni eversti Costobellin päällikkyyden alaisena, mutta silloin lähetti pahansuopa kohtalo lordi Ventnorin kaukaiseen itään, tällä kertaa tärkeissä siviilitoimissa. Tapasin hänet silloin tällöin ja tulimme vakuutetuiksi, ettemme pitäneet toisistamme enempää kuin ennenkään."

"Eversti Costobell sairastui ja rykmentin päällikkyys joutui minulle koska majurimme oli matkoilla. Onnettomuudeksi valitsi everstin vaimo juuri sen ajan keimailulleen lordi Ventnorin kanssa. Kun en ollut tullut vielä niin ymmärtäväiseksi, että olisin hoitanut vain omia asioitani, huomautin asiasta madamelle ja hankin sillä tavoin itselleni verivihollisen. Hän ja lordi Ventnor tekivät suunnitelman tuhotakseen minut -- kuten muistanette, olin joutunut lordin tielle myöskin Egyptissä --. Verukkeella, että halusi minulta neuvoa, houkutteli hän minut Hongkongissa olevan klubin puutarhan syrjäiseen osaan; lordi Ventnor oli myöskin näyttämöpaikalla, ja heidän yhteisen väitteensä johdosta käyttäytymisestäni, olin vähällä lyödä miehen kuoliaaksi."

"Lopun voi kertoa lyhyesti", jatkoi merimies vaiettuaan hetkisen. "Mitä hyödytti minun epätoivoinen kieltämiseni niitä todistuksia vastaan, jotka lordi Ventnor ja hänen liittolaisensa toivat esille! Vieläpä eversti Costobellkin uskoi vaimoansa ja tuli katkeraksi vihollisekseni. Naisraukka! Tunnen häntä kohtaan myötätuntoa. Niin, siinä on kaikki! Ja nyt olen täällä!"

"Voidaanko miehen elämä turmella niin helposti?" mutisi tyttö.

"Siltä näyttää. Mutta olen saanut palkintoni. Jos joskus näen mrs Costobellin, kiitän häntä ystävänpalveluksesta."

Iris tuli äkkiä hämilleen ja hänen kasvonsa hehkuivat.

"Mutta katsokaa, te olette houkutelleet minut unohtamaan työni, miss Deane!" huudahti Jenks. "Olemme istuneet tässä puhelemassa kunnes tulikin on väsynyt seuraamme. Olkaa hyvä ja paneutukaa heti levolle."

Iris tarttui hänen käsivarteensa. "Rukoilen Jumalaa tänä iltana ja joka ilta", sanoi hän juhlallisesti, "että nimenne tulisi kaikkien ihmisten silmissä pestyksi yhtä puhtaaksi kuin minun. Ja olen vakuutettu, että rukoukseni tulee kuulluksi."

Hän meni omalle puolelleen, mutta hänen enkelimäinen vaikutuksensa jäi jälelle. Mies kiitti Jumalaa niistä kärsimyksistä, jotka olivat tuoneet tämän naisen hänen elämäänsä.

Oli ihana yö. Jenks ei Iriksen lähdettyä tuntenut halua mennä vielä nukkumaan, vaan tarttui kuivaan oksaan, sytytti sen melkein sammuneesta hiilloksesta ja meni luolaan.

Hän kantoi kaivostyökalunsa ulos, sijoitti kauan sitten valmistamansa _cheval de frise'n_ oikeaan paikkaan ja sammutti vedellä tulen.

Tämä oli joka ilta hänen viimeinen huolensa ennenkuin hän ojensi väsyneet jäsenensä oksista tehdylle vuoteelle. Se aiheutti aamuisin viivykettä, mutta hän ei milloinkaan laiminlyönyt mitään varovaisuustoimenpiteitä, ja saattoihan olla mahdollista, etteivät dyakit löytäisi Kotkanpesää, jos luulisivat saaren hyljätyksi.

Hän astui majaan ja oli juuri vetämäisillään jaloistaan saappaita, kun kajahti laukaus. Se kuului kymmenesti tavallista voimakkaampana täydellisen hiljaisuuden vuoksi. Sitä seurasi kiivas ampuminen, jonka hänen harjautunut korvansa kuuli suustaladattavien aiheuttamaksi.

Dyakit olivat nousseet maihin. Tullessaan hiljaa ja salaperäisinä olivat he itse joutuneet saman sotajuonen uhriksi, jota olivat aikoneet käyttää. Sensijaan että olisivat yllättäneet Sateenkaarisaaren asujamet tulivat he itse laukauksella vastaanotetuksi heti maihin noustuaan. Säikähtyneet villit vastasivat heti laukaisemalla vanhentuneet aseensa puita vastaan ja aiheuttivat melun, joka olisi herättänyt seitsemän unikekoa.

Silmänräpäystä myöhemmin ilmestyi Iris täysin puettuna.

"Ne ovat tulleet!" kuiskasi hän.

"Niin!" vastasi Jenks iloisesti. "Ylös portaita! Kiiruhtakaa! He eivät ole täällä vielä puoleen tuntiin, jos pitävät tuollaista melua jokaisesta vaikeudesta. Mutta emme antaudu mihinkään vaaraan. Heittäkää alas köydet ja vetäkää kun sanon."

"Hyvä on! Olkaa kiltti ja tulkaa luokseni pian."

Köydet putosivat alas. Vaatteet, kuokat, kirveet, lapiot, sorkkaraudat ynnä muut vedettiin ylös. Merimies juoksi majaan ja potkaisi lehtivuoteet lattialle. Senjälkeen kiinnitti hän kaikki kiväärit olkapäälleen ja kiipesi ylös nuoraportaita vetäen ne jälestään Kotkanpesään.

"Kuulkaa," sanoi hän äkkiä "onko teillä mukananne sadehattu?"

"On."

"Ja raamattunne?"

"Se on aina päänallani."

XI.

Taistelu.

Merimies tiesi niin hyvin, mihin oli sijoittanut vartiopostinsa, että saattoi seurata kaikkia vihollisen liikkeitä.

"Jos he jatkavat tuolla tavoin, eivät he ole perillä ennen päivänkoittoa."

"Haluaisin melkein, että he olisivat jo täällä", kuului tytön rauhallinen vastaus. "Tämä odotus on hermoja koettelevaa."

He loikoivat muutamilla ryysyisillä vaatekappaleilla, jotka kiireesti oli heitetty ylätasangolle. Suuri kallio oli pimeän peitossa.

Jenks tarttui tytön käteen. Se oli hiukan kostea, mutta ei vapissut enempää kuin hänen omansakaan.

"Dyakit ovat paljon arempia kuin te", kuiskasi hän nauraen. "Miten julmia ja rohkeita he ovatkaan, eivät he kuitenkaan uskalla kohdata kummitusta."

"Sääli, ettemme voi heille loihtia esiin kummitusta."

Nämä sanat saivat miehen tuumimaan. Ilman että tyttö tiesi, oli välikappale kummituksen valmistamiseen peitetty pensaaseen lähelle lähdettä. Mutta sitäpaitsi tarvittiin bengaalitulia, fosforia ja peilejä.

"Mitä sanotte?" kysyi Iris.

Jenks luetteli puuttuvat esineet. Heillä ei ollut muuta tehtävää kuin odottaminen, ja ihmiset keskustelevat vaaran uhatessa jokapäiväisistä asioista.

"En tiedä mitään fosforista", sanoi tyttö, "mutta tulikivellä voi saada aikaan omituisia tuloksia, ja tällä hetkellä on huoneessani laatikko tulitikkuja. Ettekö muista? Ne olivat taskussanne ja te heititte ne pois. Ei, mitä aiotte tehdä?"

Jenks oli laskenut nuoraportaat ja aikoi nähtävästi kiivetä niitä myöten alas.

"Älkää pelätkö", sanoi hän. "En viivy kuin viisi minuuttia!"

"Jos te menette alas, tulen minä mukaan. En halua jäädä yksin tänne ylös."

"Olkaa hyvä, älkääkö pidättäkö minua", kuiskasi merimies vakavasti. "Te ette saa tulla. En aio antautua mihinkään vaaraan. Jos jäätte tänne, voitte varoittaa minua heti. Mutta jos molemmat olemme siellä, voimme tosiaankin joutua vaaraan. Pyytäisin teitä tarkasti pitämään silmällä Kilpikonnarantaa siltä varalta, että dyakit ovat valinneet sen tien."

Tyttö myöntyi, vaikka vastahakoisesti. Hän vapisi tuskasta miehen vuoksi.

Jenks katosi sanaakaan lisäämättä. Hän juoksi pensastoon ja palasi senjälkeen takaisin luolan luo kantaen sylissään jotain valkoista. Toisen kerran meni hän samaa tietä tuoden yhtäläisen kantamuksen. Sitten juoksi hän taloon. Enempää ei ylätasangolla oleva tyttö nähnyt, mutta pian kuuli hän köysiportaiden narinasta miehen kiipeävän niitä myöten ylös. Vihdoin oli hän tytön luona, joka nyyhkytti:

"Älkää enää poistuko luotani! En kestä sitä".

Jenks katsoi viisaimmaksi koettaa tyynnyttää häntä herättämällä hänen mielenkiintoaan. Vetäen yhdellä kädellä köysiportaita ojensi hän esiin toisen, jossa loisti valoisia pilkkuja kuten kiiltomatoja.

"Se on teidän syynne," sanoi hän. "Te annoitte minulle mainion mielijohteen ja minun täytyi panna se täytäntöön."

"Mitä te teitte?"

"Laitoin luolaan kauhean kummituksen."

"Kuinka?"

"Se ei ollut mikään hauska tehtävä, mutta pakko ei lue lakeja."

Tyttö käsitti, ettei Jenks halunnut vastata kysymyksiin. Saattaa olla, että uteliaisuus nyt, kun Iris tunsi olevansa turvassa, olisi voittanut pelon ja saanut hänet pyytämään tarkempaa selvitystä, mutta samalla kuului raivokkaita ääniä ja koralli narskui askeleista.

"Ne tulevat kuitenkin rantaa pitkin," kuiskasi Jenks.

Tavallaan hän kuitenkin erehtyi. Säännötön yhteislaukaus vuoren pohjoispuolella ilmaisi, että ainakin muutamat dyakit tulivat sitä tietä. Dyakkipäällikön esiintyminen, oikea käsi siteessä ja seurassaan muutamia miehiä, osoitti rohkeimpien uskaltaneen kulkea Kuolemanlaakson kautta.

He etenivät varovaisesti ikäänkuin väijytystä peläten.

Päälliköllä oli vasemmassa kädessään kiiltävä parangi; toiset olivat asestetut kivääreillä ja vöihin pistetyillä miekoilla.

Jenks tunsi äkkiä, että olisi viisainta ampua koko joukko. Hän heitti kuitenkin mielestään tämän ajatuksen heti. Hän oli ryhtynyt kaikkiin valmistuksiin siinä toivossa, että roistot luopuisivat hakemisesta muutaman tunnin tuloksettoman etsinnän jälkeen. Hän vakuutti itselleen vihollisuuksien aloittamisen olevan tyhmyyttä. Olisi paljon parempi välttää taistelua kuin ilmaista sen alkamisella piilopaikkansa.

Toisin sanoen: hän teki suuren tyhmyyden. Ampumalla dyakkipäällikön olisi hän riistänyt vihollisilta miehen, jota ilman he eivät olisi saarelle tulleet. Jos päävoima, joka jo oli metsässä piilevien näkymättömien voimien peloittama, olisi paikalle saapuessaan tavannut päällikkönsä ja hänen pienen joukkonsa ruumiit, olisivat he joutuneet täydellisen pakokauhun valtaan.

Mutta ei hyödytä mitään ajatella kuinka olisi voinut käydä. Asiain näin ollen kulkivat dyakit hiljaa ja mitä suurimmalla varovaisuudella ohi lähteen ja aikoivat juuri mennä luolaan, kun yksi heistä huomasi asunnon.

Silmänräpäyksessä muuttivat he tapaa ja vetäytyivät vastapäisen kallion varjoon aikoen odottaa lisävoimien tuloa. Merimies arveli lähetetyn lähetin kiiruhtamaan hidastelijoita, sillä kaukainen ampuminen taukosi ja viiden minuutin kuluttua ilmaisi kimeä ulvonta yhteisen rynnäkön alkaneen taloa vastaan.

He pitivät sellaista melua, että Jenksin täytyi suorastaan huutaa sanoessaan Irikselle:

"He arvelevat meidän nukkuvan hyvin raskaasti, koska emme ole heränneet heidän laukauksistaan."

Tyttö aikoi vastata, mutta Jenks esti sen asettamalla kätensä hänen olkapäälleen, sillä dyakit, jotka olivat keksineet asunnon tyhjäksi, juoksivat luolalle ja olivat täysin näkyvissä.

Sikäli kuin merimies saattoi eroittaa, joutuivat kolme ensimmäistä "espanjalaisen ratsastajan" pistimien lävistämiksi ja oppivat sillä tavoin tuntemaan sen peloittavat ominaisuudet. Haavoittuneet huusivat epätoivoisesti, mutta heidän äänensä hukkui hämmästyneiden toverien ulvontaan. Silmänräpäyksessä syöksyivät kaikki lähteelle, rannalle, kalliolle, mihin hyvänsä, päästäkseen pois kauhean luolan lähettyviltä, jossa kummitukset mellastivat ja miehet kaatuivat itsestään sisäänkäytävän luona. Merimies, joka kurkisti niin pitkälle kuin tyttö salli, kuuli kahden vaikeroivan alhaalla samalla kuin kolmas vaivaloisesti nilkutti karkuun.

"Mikä on?" kysyi Iris. "Mitä on tapahtunut?"

"Laatikko tulitikkuja ja muutamat kokoonasetetut luut ovat karkoittaneet heidät pakosalle."

Hänellä ei ollut aikaa vastata enempää, sillä hän oli kiintynyt laskemaan kuinka monta dyakkeja oli.

Tähän saakka oli hän nähnyt noin viisikymmentä. Sitäpaitsi ei hän halunnut antaa Irikselle lähempiä tietoja tekemästään kujeesta. Hän oli poiminut lähteen luona olevan luurangon luut kokoon, kostuttanut tulitikuista saamansa tulikiven ja sivellyt sillä luurangon, sekä asettanut sen luolan kaukaisimpaan nurkkaan.

Eivät edes päällikön rohkaisevat houkuttelut saaneet hänen miehiään uudelleen lähestymään tätä kauheata paikkaa. Vihdoin meni peloton lurjus itse miekkaansa heiluttaen luolan ovelle. Kauhun lyömänä katsoi hän sisällä olevaa esinettä, joka silloin tällöin loisti. Miekallaan koetteli hän "espanjalaista ratsastajaa." Se oli ainakin jotain aineellista, sitten laahasi hän toisen vaikeasti haavoittuneista kuunvaloon.

Jälleen kutkutti Jenksin sormia halu lähettää luoti roiston pään läpi -- mutta hän hillitsi itsensä. Ja niin meni se, joka harvoille miehille tarjoutuu -- toinen tilaisuus.

Päällikön uudistettu käsky sai muutamat rohkeat miehet kantamaan pois haavoittuneet, todennäköisesti majaan.

Tuskin oli merimies käsittänyt heidän seuraavan aikomuksensa, ennenkuin hän pakoitti Iriksen menemään öljyvaatteen alle suojaan, painautuen itse kalliolattiaa vasten ja tarkastellen ruohoturpeiden takaa. Villit olivat sytyttäneet lähteen luo tulen. Pian valaisi punainen leimu mustaa vuorta ja villit ryhmittyivät tulen läheisyyteen.

He puhuivat kieltä, jossa oli paljon kovia ääntiöitä ja söivät kuivattua kalaa, hirssiä sekä kuivattua lihaa. Todennäköisesti oli villejä myöskin veneitä vartioimassa ja saarta kiertelemässä. Myöhemmin selvisi, että kolmella _sampanilla_ oli tullut yhdeksättäkymmentä miestä.

Eräs joukosta oli puettu aivan eri tavalla kuin muut ja kantoi Intian muhamettilaisten tavallista pukua. Hänen ihonsa oli ruskea, mutta villien lian alta näkyvä iho oli keltainen. Tavasta, jolla miehen turbaani oli sidottu, päätti Jenks hänen olevan Punjabin musulmanneja -- nähtävästi Andamoneilta karannut rangaistusvanki.

Kaikki olivat asestetut suustaladattavilla, joko vanhentuneilla piilukkokivääreillä tahi pyssyillä, jotka olivat siksi uudenaikaisia, että nallihatun asettamista varten oli piikki.

Jokaisella dyakilla komeili parangi ja tikaria muistuttava kris; muutamat harvat olivat varustetut keihäillä; ja noin tusinan verran kantoi olkapäällään pitkää, suoraa bamburuokoa. Ensi silmänräpäyksessä ei merimies käsittänyt mitä niillä tehtiin. Hän huomasi sen myöhemmin niin äkkiä, että säästyi monen tunnin pelolta, sillä nämä aseet olivat kuolettavampia kuin konekivääri.

Tulen ympärillä kävi vilkas keskustelu. Vaikkakin oli helppo huomata päällikön olevan käskijän, näyttivät hänen miehensä saavan vapaasti lausua mielipiteensä.

Hetken kuluttua sieppasi päällikkö nuotiosta kekäleen ja valaisi sillä Jenksin äsken sammuttamaa nuotiota. Hän näytti tulevan hiilien tutkimisesta johonkin lopputulokseen ja hänen sanansa näyttivät tekevän vaikutuksen.

Iris painautui lähemmäksi merimiestä ja kuiskasi:

"Tiedättekö mitä hän sanoo?"

"Saatan vain arvata, että hän palaneista kekäleistä saattaa sanoa milloin tuli on sammutettu."

"Siinä tapauksessa tietävät he meidän olevan saarella."

"Niin, tahi että olemme lähteneet täältä muutamia tunteja sitten. Joka tapauksessa aikovat he päivän valettua tutkia tarkasti saaren."

"Nouseeko aurinko pian?"

"Kyllä -- oletteko väsynyt?"

"Hiukan."

"Älkää pitäkö minua hulluna -- mutta ettekö koettaisi nukkua hiukan?"

"Nukkua! Näiden miesten täällä ollessa?"

"Niin. Emmehän tiedä kuinka kauaksi he jäävät. Meidän on säästettävä voimiamme."

"Tahdon koettaa tehdäkseni teille mieliksi."

Jenks valmistui myöskin lepäämään hiukan. Hän oli vakuutettu, että heidän piilopaikkansa ilmitulo ennen päivän valkenemista oli sula mahdottomuus ja ensimmäinen heikko päivänsäde herättäisi hänet.

Kun aamutuuli alkoi puhaltaa ja tähdet taivaalla vaalenivat, heräsi merimies siipien suhinaan. Eräs lintu aikoi juuri istuutua kalliolle, mutta pelästyi hänet nähdessään. Hän heitti katseen Irikseen ja vakuuttauduttuaan siitä, että tyttö yhä nukkui, ryömi äänettömästi ruohoturpeiden taa katselemaan.

Dyakit olivat jo alkaneet liikuskella. Muutamat lisäsivät puita nuotioon, toiset hakivat vettä, laittoivat ruokaa tahi polttivat pitkävartisia, naurettavan pienipäisiä piippuja. Päällikkö makasi yhä hiekalla, mutta kun ensimmäiset auringonsäteet kultasivat vettä, kumartui eräs miehistä hänen puoleensa ja sanoi jotain, joka sai hänet nousemaan ylös. Muutamat miehet lähtivät heti Europa Pointin suunnalle.

"He ovat löytäneet veneen," ajatteli Jenks.