Part 6

Hän pelkäsi jonkun dyakeista olevan vain vaarallisesti haavoittuneen ja tunsi suurta helpotusta huomatessaan ettei niin ollut laita.

Hän kokosi kuolleiden pyssyt ja veitset sekä heidän alkuperäiset vyönsä ja koristeensa. Seuraavan puolen tunnin aikana tarjosi hiljainen laguuni herkkupaloja haikaloille.

Heidän syödessään illallista ennusti puiden suhina ja vaahtopirskeiden räiske riuttaa vasten lähestyvää myrskyä. Troopillinen myrsky, ei pyörremyrsky, vaan myöhästynyt sadeajan purkaus, peitti saaren ennen puolta yötä. Väsyneenä päivän elämyksistä oli Iris vetäytynyt huoneeseensa muutamaa tuntia aikaisemmin; hän oli nukkunut heti ja Jenks jäi yksin ajatuksineen.

Hän ei voinut nukkua, vaan istui ja poltteli suurenmoisen tuhlaavasti, sillä hänen pieni tupakkavarastonsa väheni nopeasti.

Hän istui tupakoimassa ja tuumimassa siksi kunnes sade meni ohi ja saari kylpi ihanassa kuunvalossa.

Silloin hän nousi, aukasi oven ja seisoi hetken kuunnellen aaltojen kohinaa.

Äkkiä sattui hänen silmiinsä voimakas valonsäde, joka lankesi kallioon, johon luola oli kaivettu.

"Jupiterin kautta!" mutisi hän. "Tuota en ole milloinkaan ennen huomannut."

Hänen huomiotaan oli kiinnittänyt aivan luolan suun yläpuolella, noin neljänkymmenen jalan korkeudessa oleva ylätasanko. Se oli ehdottomasti luoksepääsemätön ja hyvin vaikea maasta käsin tutkia. Jenks oli toiminnan mies. Hän kiipesi lähimpään korkeaan puuhun, mutta ei ollut ehtinyt kahdeksaa jalkaa korkeammalle, kun useita lintuja lensi kirkuen pois yöpuultaan.

"Hitto vieköön," mutisi hän peläten Iriksen heräävän. Hän koetti edelleen kavuta oksien välitse ylöspäin, kun tuttu ääni sanoi:

"Mr Jenks, mitä ihmettä siellä teette."

"Sain halun vaihteen vuoksi nukkua kerran puussa."

"Olkaa kiltti ja vastatkaa vakavasti!"

"Olen enemmän kuin vakava. Tässä puussa on paljon pieniä piikkejä, jotka saavat hyvin totiseksi, kun koettaa kiivetä ylöspäin."

"Mr Jenks, sanokaa minulle heti mitä te teette!"

Iris koetti olla ankara, mutta hänen äänessään tuntui levottomuutta, joka heti sai merimiehen katumaan. Hän kertoi tytölle ylätasangosta ja selitti epäselvän suunnitelmansa, että he mahdollisesti sieltä löytäisivät pakopaikan, jossa saattaisivat puolustautua monta päivää. Hänen täytyi heti varmistautua suunnitelman toteuttamismahdollisuudesta. Tyttö kehoitti häntä olemaan varovainen, ja hän kiipesi edelleen. Päästyään kahdenkymmenenviiden jalan korkeuteen sai hän hyvän yleissilmäyksen ylätasangosta. Yksi ainoa katse sai hänen sydämensä ilosta sykkimään. Tasanko oli vähintäin viisitoista jalkaa pitkä. Se oli täydellinen kotkanpesä ja ihminen saattoi päästä sinne vain portailla tahi ilmapallolla.

Liikutetumpana keksinnöstään kuin tahtoi osoittaa, koetti hän näyttää hyvin välinpitämättömältä palatessaan alas.

Jenksin kerrottua kaikki sanoi Iris hitaasti:

"Te olette siis vakuutettu noiden petojen takaisintulosta?"

"Onnettomuudeksi olen asiasta liiankin varma."

"Mitä voimme tehdä pelastaaksemme henkemme? Mikä tahansa on parempaa kuin uuden hyökkäyksen odottaminen."

"Kaikkein ensiksi täytyy koettaa nukkua ennen päivän koittoa."

Seuraavana aamuna valmisti hän kiireesti riittävän pitkän ja kylliksi vahvan tangon sitomalla nuoralla yhteen kaksi nuorta puuta. Iris auttoi häntä asettamaan ne vuoren seinää vasten ja hän kiipesi ylätasangolle.

Hänen edellisenä iltana tekemänsä huomiot vahvistuivat. Tasanko oli suurempi kuin hän oli rohjennut toivoa, toiselta sivulta melkein kymmenen jalan pituinen. Paneutumalla pitkäkseen ja katselemalla joka suunnalle, huomasi hän ainoat paikat, joista saattoi nähdä ylätasangolla olevan parin korkean puun ja noin yhdeksänkymmenen jalan päässä olevan vastapäisen kallion. Tasangolla oli riittävästi tilaa vettä ja ruokatarpeita varten, ja hän huomasi heti polttavan auringon säteitä ja yön purevaa kylmyyttä voitavan lieventää asettamalla öljykangas sopivaan paikkaan.

"Tämä oli oikea onnenpotkaus", ajatteli Jenks. "Otaksuen ettei kumpikaan meistä haavoitu, voimme puolustautua viikon tahi kenties enemmänkin. Miten on mahdollista, että olen voinut oleskella täällä niin kauan ja vain sattumalta keksiä tämän turvallisen sopen."

Vasta alas tultuaan saattoi hän ymmärtää asian. Silloin hän näki, että tapa, jolla vuoren molemmat kulmat ulkonivat, esti ylätasankoa syrjästä näkymästä, ja edestäpäin kirkkaassa auringonvalossa katsottuna näytti se vain mitättömältä syvennykseltä.

Hän kertoi nopeasti suunnitelmansa Irikselle. Pääsy Kotkanpesään oli valmistettava käyttämällä nuoraportaita, jotka kiinnitettiin lujasti ja voitiin vetää ylös. Paikan täytyi olla alati varustettuna ruokatarpeilla, vedellä ja ampumavälineillä. Ne saatettiin peittää öljykankaalla, että säilyisivät kunnossa.

"Meidän on nukuttava siellä joka yö", jatkoi hän huomaamatta Iriksen kalpenemista.

"Ei kai ennen, kun meitä uhkaa todellinen vaara?" huudahti tyttö.

"No niin, ehkä se ei käy välttämättömäksi ennenkuin yhdennellätoista hetkellä. Kun olen vienyt ylös elin- ja muut tarpeemme sekä valmistanut portaat, koetan tuumia tepsivien vartiopostien asettamista asemamme ympärille. Saammehan nähdä."

Pian saattoi Iris purkaa ja yhdistää köyttä paljon paremmin kuin hänen opettajansa ja hänen tehtäväkseen jäi kuudenkymmenen köysiaskelman laittaminen portaisiin. Sitä ei hän luonnollisesti yhtenä päivänä olisi ehtinyt, mutta päivällisen jälkeen ryhtyi merimies häntä auttamaan. He uurastivat niin myöhään iltaan, että sormet tulivat helläksi ja selkää rupesi pakottamaan.

Mutta sitä ennen oli Jenks jälleen kiivennyt tankoa myöten ylös ja vienyt mukanaan sorkkaraudan, vasaran ja kuokan. Näillä työkaluilla ryhtyi hän korjaamaan tulevaa asuntoa. Hän ei luonnollisesti koettanut poistaa suurempia kivimääriä, mutta siellä oli joukko epätasaisuuksia "lattiassa", jotka oli tasoitettava.

Ilokseen havaitsi hän muutaman kuokanlyönnin paljastavan halkeaman, jota helposti saattoi suurentaa. Hän onnistui muodostamaan siihen syvennyksen, jossa Iris saattoi elintarvekasan takana istua turvassa; samalla oli hän itsekin suojassa vastapäätä olevalta kalliolta eikä häntä näkynyt puistakaan.

Kuljetettuaan ylös kaksi laatikkoa ammuksia, -- joita varten oli tehnyt erikoiset syvennykset -- korvaamattomat vesisäiliöt maihin ajautuneesta veneestä, useita laatikkoja korppuja, kaikki säilykkeet sekä kolme pulloa viiniä ja kaksi konjakkia, palasi hän alas ryhtyen kiinnittämään kiväärinlukkoja seipäisiin.

"Jos ette heti kerro mitä ajattelette noilla kummallisilla vehkeillä tehdä", sanoi Iris aamiaisen jälkeen, "niin minä teen lakon."

"Niistä tulee meidän ulkopostejamme. Tulkaa mukaan, niin saatte nähdä kuinka asetan ne paikoilleen."

Hän otti yhden seipäistä eriskummallisille liitteineen, heitti kiväärin olkapäälleen ja hymyili nähdessään Iriksen tärkeän ilmeen tämän sitoessa revolveria uumilleen.

He menivät nopeasti Salakuljettajainlahteen ja tyttö ymmärsi pian noiden itsetoimivien merkkien nerokkuuden. Jenks sitoi seipään lujasti kasvavaan puuhun niin, että se jäi ruohon peittoon. Otettuaan kuulan pois patruunasta, sijoitti hän nallin hanan eteen. Liipasimeen, jonka vieterin hän oli asettanut niin, että se laukesi pienimmästäkin kosketuksesta, sitoi hän ohuen nuoran laittaen sen noin kuuden tuuman korkeudelle maasta sekä kiinnitti toisen pään jonkun matkan päässä olevaan kantoon.

Seurauksena oli, että Iriksen hameen hipaisu jännitettyyn nuoraan sai patruunan laukeamaan.

"Kas niin!" huudahti merimies iloisesti. "Kun olen vetänyt ketjun tällaisia laitteita molemmin puolin lahtea, arvelen voivamme tyynesti odottaa heidän yritystään päästä huomaamattamme maihin."

"Tiedättekö," sanoi Iris vakavasti, "luulen teidän olevan nerokkaimman miehen maailmassa."

Jenksiä nähtävästi ilahdutti keksintönsä ja hän teki yhtämittaa valmiiksi koko ketjun. Silläaikaa alkoi tulla pimeä.

"Tältä päivältä riittää," sanoi hän. "Huomenna asetamme vartioposteja muille strategisille paikoille. Sitten voimme nukkua rauhassa."

Heikossa lampunvalossa työskentelivät he senjälkeen innokkaasti portaiden valmistuksessa kunnes Iris oli nukkumaisillaan väsymyksestä. Väsyneesti hymyillen toivotti tyttö hyvää yötä ja pian olivat molemmat vaipuneet uneen, jonka vain terveys, raskas työ ja raitis ilma suo.

IX.

Luolan salaisuus.

Seuraavana iltana valmistuivat köysiportaat. Jenks oli lujasti päättänyt olla vuoteeseen menemättä ennen niiden paikoilleen asettamista. Senjälkeen juolahti hänen mieleensä, jos suinkin mahdollista, räjähdyttää kallio, josta näkyi ylätasangolle. Se oli kuitenkin hänen käytettävissään olevilla keinoilla mahdotonta. Kallion huippu vietti heikosti länteen eikä mikään muu kuin dynamiitti tahi muu sellainen aine olisi voinut tehdä sitä vihollisen ampujille käyttökelvottomaksi.

Hän saattoi olla varma voivansa päivisin yhdeksällekymmenelle yardille asetetulla kiväärillään pitää paikan vapaana tungettelijoista. Mutta yöllä -- siinä oli vaikeus. Hän ratkaisi sen osaksi asettamalla ylätasangolle kaksi tukea vihollisen otaksuttuun keskustaan tähdätyille kivääreille ja sitäpaitsi teki hän toiseen tukeen merkkejä voidakseen ampua koko vihollisen rintamaa.

Mutta hän ei tyytynyt tähänkään. Hänen mieleensä juolahti, että dyakit saattavat tuloksettoman etsimisen jälkeen lähteä pois, jos hänen onnistuisi uskotella heille, että hän Iriksen kanssa oli poistunut saarelta. Senvuoksi poisti hän huolellisesti vuoren juurelta kaikki kivet, jotka oli ylätasangolta irroittanut ja vaikkakin hän järjesti tuet valmiiksi öljykankaalle, ei hän ripustanut sitä paikoilleen. Iris ja hän saattoivat olla siellä kätkössä monta päivää ilman että piilopaikkaa keksittäisiin.

Se edellytti kuitenkin, että liiat ruokavarat ja ampumatarpeet täytyi piilottaa, ja mikä paikka sopi siihen paremmin kuin luola?

Jenks alkoi jälleen kaikin voimin kaivaa kuokalla ja lapiolla antimoniumsuonen läheisyydestä. Sillä tavoin johtui hän elämänsä toiseen suureen tapahtumaan.

Sateenkaarisaari oli antanut hänelle sen, jonka mies asettaa kaiken muun yläpuolelle -- puhtaan rakkauden naiseen, yhtä kauniiseen ruumiiltaan kuin sielultaankin. Ja nyt lahjoitti se hänelle rikkauksia, jotka olisivat voineet herättää eteläafrikalaisen magnaatin kateutta. Ilman ajatustakaan mistään muusta kuin tarvittavan piilopaikan valmistamisesta, kaivoi ja kuokki merimies tavalla, joka leimasi kaikki hänen tekonsa, kun hän äkkiä kohtasi suonen melkein puhdasta kultaa.

Voidakseen viedä pois kiviä ja maata, heitti hän kaiken kaivamansa öljykankaalle, jonka laahasi sitten metsään tyhjennettäväksi. Tehtyään sen neljä kertaa kiinnitti hän huomiota metallisiruihin, jotka muistuttivat antimoniumia. Mutta kuudes taakka auringonvaloon kannettuna näytti niin merkilliseltä, että hän ryhtyi sitä tutkimaan lähemmin. Vaikka hänen tietonsa kivennäisaineista olivat sangen puutteelliset, täytyi hänen uskoa, ettei siinä ollut kuparia tahi rautakiisua, vaan kimaltelevaa, keltaista kultaa.

Hiukan liikutettuna, vaikka puoleksi epäluuloisena palasi hän luolaan ja otti mukaansa kimpaleen löytämäänsä metallia. Tällä kertaa ei voinut erehtyä. Luonto itse oli muovaillut puhtaan kultakimpaleen. Iris oli mennyt kylpemään ja viipyisi jonkun aikaa poissa. Jenks istui kannolle ja piteli kädessään pientä, ehkä noin kahdenkymmenen punnan arvoista kultapalaa. Verkalleen tuumi ja yhdisti hän saarella oleskelun ensipäivinä tekemänsä johtopäätökset.

-- Englantilaisen luuranko, joka makasi lähteen luona pensastossa, myrkyllisillä kaasuilla täytetty Golgata, kaivostyökalut, niin hyvin kiinalaiset kuin eurooppalaisetkin, tinakanteen piirretty karttaluonnos -- ah! tinakansi! Koneellisesti otti merimies sen taskustaan. Vihdoinkin keksi hän salaperäisen 32 merkityksen. Mittaa kolmekymmentäkaksi askelta tunnelin suulta, kaiva yhden jalan syvyyteen ja pääset tämän kultapitoisen kallion emäsuoneen. Siinä oli siis luolan salaisuus.

Kiinalaiset, jotka tunsivat vuoren kultapitoisuuden, olivat kaivaneet vuoren toiselta puolen. Mutta heidän täydellinen tietämättömyytensä oli johtanut perikatoon. Vapautunut hiilikaasu oli tukahduttanut heitä tusinoittain. He olivat todennäköisesti itsepäisesti taistelleet tätä näkymätöntä pahaahenkeä vastaan, kunnes paikka tuli kirotuksi ja elävien olentojen pannaan julistamaksi. Mutta jos he vain olisivat kaivaneet pienen kanavan ja antaneet näkymättömän vaaran virrata alaspäin kunnes sen voima olisi ollut ilman ja meren murtama, olisivat he rankaisematta saattaneet murtaa koko vuoren.

Tuntematon J S-raukka olisi myöskin voinut sen tehdä. Mutta omaten vain karkeantyöntekijän tiedot ja välttäen kivilouhosta, oli hän ryhtynyt vaikeampaan tunnelintekoon saavuttaakseen aarteen. Hän onnistui, mutta vain tullakseen tapetuksi samalla hetkellä kuin pääsi miljonääriksi.

Tulisiko sama kohtalo niidenkin osaksi, jotka olivat tulleet hänen jälkeensä?

"Ei, kautta Jumalan!" Jenks melkein huusi. "Minä murran lumouksen. Olen tullut tänne kohtalon lähettämänä, en kultaa kaivamaan, vaan pelastamaan naisen elämän, ja vaikka kaikki kiinalais- ja malaijilaisjumalat yhtyisivät minua vastaan, niin minä voitan ne."

Hän hypähti kuullessaan oman äänensä. Hänellä ei ollut aavistustakaan olevansa niin liikutettu. Heti tukahdutti hän sen brittiläiseen välinpitämättömyyteen tuntien oikein häpeävänsä.

Mitä tämä löytö häntä hyödytti? Miehen kantamuksellisella kultaa ei hän saattaisi ostaa silmänräpäyksenkään turvallisuutta Irikselle, itsestään puhumattakaan.

Iris! Puhuisiko hän tästä tytölle? He olivat yhtiömiehiä kaikessa saarta koskevassa -- miksikä siis salata häneltä tämä ihmeellinen uutinen?

Ja kuitenkin tunsi hän siihen kiusausta -- juuri rakkautensa vuoksi tyttöön. Ei saattanut tietää mitä voisi sattua heidän tultuaan pelastetuiksi. Aika kuluisi nopeasti kunnes vanha järjestys palautuisi ja Iris ottaisi paikkansa yhteiskunnassa ja hänestä itsestään tulisi jälleen kunniaton ent. upseeri.

Eikö olisi ihanaa uhmata vastoinkäymistä, jos hän sellaisten olosuhteiden vallitessa onnistuisi voittamaan tytön rakkauden ja sitten paljastaisi saaren salaisuuden? Hän ehkä epäonnistuisi. Vaikkapa hän olisi rikas kuin Kroisos tulisi hän aina olemaan merkitty mies. Iris oli tyttö, joka saattoi vaatia ruhtinaskruunua. Päästyään isänsä luo tuntisi hän ehkä yhä kiitollisuutta, mutta rakkaus katoaisi kuin kangastus. Silloin olisi toimittava rehellisesti. Puolet täällä olevista rikkauksista kuuluisi Irikselle.

Niin, tämä oli ainoa mahdollisuus. Sitä tapausta varten, että hänelle itselleen kävisi huonosti ja Iris pelastuisi, kirjoittaisi hän täydellisen selonteon löydöstään ja uskoisi sen tytölle avattavaksi kuusi kuukautta heidän pelastumisensa jälkeen.

Hän otti muistikirjasta lehden ja kirjoitti:

"Rakas miss Deane!

Joko minä olen elävänä tahi kuolleena teidän tätä lukiessanne, niin tietäkää, että rakastan teitä. Jos voisin toistaa tämän vakuutuksen miljoona kertaa yhtä monella eri tavalla, en kuitenkaan löytäisi parempaa tapaa ilmaista haavetta, jota olen hellinyt siitä asti kun suopea kohtalo salli minun temmata teidät kuoleman kynsistä. Sanon yksinkertaisesti: rakastan teitä! Tulen niin tekemään elämäni loppuun asti ja korkein toivoni on, että haudantakaisessa elämässäkin voisin ilmituoda rakkauteni teihin.

Mutta kohtalo ei ehkä suo minun saada vastarakkautta. Kuolemani varalta, ennen saarelta lähtöänne, haluan senvuoksi ilmoittaa teille kuinka löydätte suuriarvoisen kultakaivoksen vuoresta, jossa luola on. Te kai muistatte tinakannessa olevat merkit, joita emme ymmärtäneet. Luku 32 tarkoittaa luolan pituutta ja numero yksi että jalan syvyydessä luolan lattian alla kulkee runsas kultasuoni. Vuoren toisella puolella oleva louhimo täyttyi myrkyllisillä kaasuilla estäen kiinalaiset kaivostöitä jatkamasta. Siinä kaikki tiedot, jotka sir Arthur Deanen tänne toimittamat tutkijat tarvitsevat. Tosiasiat ovat kiistämättömiä.

Otaksuen, että olen elossa, omistamme luonnollisesti kaivoksen yhdessä. Jos olen kuollut, haluan kuudennen osan lankeavan enolleni William Anstrutherille, Crosstwaite Manor, Northelleston, Yorkshire, tunnustukseksi hänen hyvyydestään minua kohtaan nuoruudessani. Kaikki muu jää kokonaan teille.

Robert Anstruther."

Luettuaan kirjeen alkoi hän tuumia mistä saisi siihen kuoren. Samassa näki hän Iriksen tulevan uimasta ja kulkevan kuin riepuihin puettu nymfi. Sillä hetkellä putosi hänen silmiltään verho. Mitä? Epäillä Iristä! Saattoiko hetkeäkään epäillä, että rikkaus tahi köyhyys, huono tahi hyvä maine vaikuttaisi pienimmälläkään tavalla tähän uskolliseen sydämeen, jos tämä neitseellinen lähde oli sen rakkauden täyttämä, joka kerran elämässä tulee jokaiselle tosi naiselle!

Nauraen hulluudelleen repi hän kirjeen pieniin palasiin.

"Varjelkoon! Älkää tuijottako minuun niin! En kai näytä kummitukselta?" huudahti Iris tultuaan niin lähelle, että eroitti hänen liikutetun muotonsa.

"Teillä ei kai ole mitään sitä vastaan, jos kutsuisin teitä keijukaiseksi?" sanoi Jenks poiskäännetyin katsein, etteivät ne puhuisi enempää kuin kieli.

"Ei, jos tarkoitatte hauskoja keijukaisia. Mutta pelkään, että 'mörkö' olisi koko joukon sopivampi sana. Katsokaa sunnuntai-iltapäivä-kävelypukuani!"

Hän levitti hamettaan ja se näytti tosiaankin surkuteltavalta. Se oli paikattu sekä parsittu, mutta kuitenkin niin täynnä reikiä, että itseään kunnioittava palvelija olisi epäillyt käyttää sitä tulisijan puhdistuksessa.

"Täällä on kylliksi miehen vaatteita" alkoi Jenks. "Saattaisi olla mahdollista -- laittaa -- niistä jotain, jota voisitte käyttää."

"Mutta ompelulankani on lopussa."

"Siinä tapauksessa on sitä valmistettava hampusta."

"Niin, se ehkä kävisi päinsä. Te löydätte aina keinoja."

"Pelkään tämän olevan huonon keinon. Mutta voitte myöhemmin hankkia itsellenne hyvitystä ostamalla muutamia kauniita pukuja Daucetilta tahi Worthilta."

Tyttö nauroi iloisesti. "Saattaahan sattua, että rakas vanha isäni, iloissaan löytämisestäni, antaa minun Parisissa kotimatkalla hypätä yli aisojen, mutta se ei kestä kauan. Me olemme sangen rikkaita, mutta minä en saa heittää kymmentätuhatta puntaa vuodessa vaan pukuihin."

"Te olette hyvin rikas, miss Deane."

"Te tiedätte luonnollisesti puhuvanne palturia."

"Suokaa anteeksi! Mitä maksaa kävelypuku parhaimmista pariisilaisista liikkeistä?"

"Kolmekymmentä puntaa."

"Ja päivällispuku?"

"Ah, mitä hyvänsä viidestäkymmenestä punnasta ylöspäin."

Jenks otti muutamia kvartsipaloja öljykankaalta.

"Tässä on kävelypuku", sanoi hän ojentaen tytölle puolen kilon painoisen kiven. "Tällä jälelläolevalla kivikasalla voitte saada Europan parhaimmin puetun naisen päivälliskutsuissa hämmästymään."

"Tarkoitatte, että pommittaisin häntä näillä?" kysyi Iris veitikkamaisesti.

"Ei, vielä pahemmin! Kantamalla vielä kalliimpaa pukua."

Jenksin ääni oli vakava; tyttö otti kvartsinkappaleen ja katsoi siihen.

"Luolasta, arvaan? Ettekö sanoneet, ettei antimonium ole arvokasta?"

"Tämä ei ole antimoniumia vaan -- kultaa. Sattumalta löysin hyvin rikkaan kultasuonen. Vaatimattoman laskun mukaan on se satojentuhansien puntien arvoinen. Me olemme rikkaita, miss Deane."

"Me! Rikkaita!" läähätti Iris. "Olen hyvin iloinen teidän vuoksenne, mutta sanokaa, mr Jenks, mitä _minulla_ on asian kanssa tekemistä?"

"Teillä? Mehän olemme yhtiötovereita. Löytäjän oikeudella omistamme me maan, metsät y.m."

"Sitä en käsitä. Te löydätte kultakaivoksen ja selitätte aivan kylmäverisesti minun omistavan siitä puolet senvuoksi, että olette vetäneet minut merestä, antaneet minulle ruokaa ja katon pääni päälle, pelastaneet minut merirosvojen käsistä ja kohdelleet minua yleensä niinkuin uskollinen palvelijatar pientä lasta. Mr Jenks, en tosiaankaan voi."

"Miss Deane, te saatte minut oikein suuttumaan, jos sanotte vielä sanankin. Kieltäydyn ehdottomasti kuuntelemasta sentapaisia todisteita."

He seisoivat hetkisen vaieten kunnes merimies alkoi moittia itseään karkeudesta. Hän oli ehkä loukannut tyttöä. Tämähän oli vain kokematon lapsi; hän olisi voinut esittää asian selvemmin ja rauhallisemmin. Ja koko ajan leikki Iriksen kasvoilla pidätetty iloisuus, sillä hän ymmärsi miestä niin hyvin, että olisi nauranut, jos tämä olisi uhannut hänet surmata.

"Tahdotteko olla hyvä ja tuoda lampun", sanoi Jenks vihdoinkin.

"Oi, saanko puhua?" pyysi Iris. "En tahdo teitä suututtaa, mutta minun _täytyy_ puhua."

"Tarkastamme ensiksi kaivostamme lähemmin. Jos tahdotte tuoda lampun, näemme paremmin."

Huolellinen tutkimus vahvisti ensimmäisen olettamuksen.

"Täällä on siis hyvin paljon rahaa?" sanoi Iris hetken kuluttua.

"On, hyvin paljon."

"Siinä tapauksessa meidän ei tarvitse tulla erimielisiksi jaon suhteen. Siitä riittää meille molemmille."

"Aivan varmasti. Voimmepa antaa hiukan ystävillemmekin."

Se aika, jolloin Jenksin oli tapana kiivetä Näköalavuorelle, lähestyi. Hän tarttui kivääriin ja kirveeseen sekä lähti. Iris asetti teeveden kiehumaan, ja tahtoen saada enemmän polttoaineita, meni rannalle, jossa rikkirevityn kirjeen palaset olivat hajallaan.

Hän oli elävöitynyt kunniallisuus, mutta ei vielä ole syntynyt naista, joka olisi voinut kääntää katseensa kirjeestä. Hän sattui eräällä liuskalla näkemään oman nimensä.

"Vai niin, se oli aiottu minulle!" huudahti hän tarttuen liuskaan ja silmäillen sitä tutkivasti. Ei mistään hinnasta maailmassa olisi hän ryhtynyt poimimaan liuskoja ja koettamaan liittää niitä yhteen. Mutta ne kiinnittivät hänen mieltään ja nyt, lähempää katsoen, näki hän palan, johon oli kirjoitettu: "-- Minä rakastan teitä!"

Nämä kaksi palaa näyttivät sopivan erinomaisesti yhteen. Mutta kolmannessa oli samat sanat: Minä rakastan teitä! -- Hän ei halunnut nähdä enempää eikä edes kääntänyt lappuja, jotka olivat pudonneet maahan kirjoitettu puoli alaspäin.

Hän aukaisi puseronsa kauluksen ja otti esille pienen kultamedaljongin, jossa hänen vanhempiensa kuvat olivat. Sinne asetti hän nuo kolme merimiehen kirjeen palasta, joiden sisällys oli hänelle kallis.

Palatessaan vuorta alas kuuli Jenks tytön laulun kauan ennen kuin näki hänet lieden ääressä askaroimassa. Lähemmäksi tultuaan huomasi hän maassa olevat kirjeenpalaset, kumartui ottamaan ne ja heitti tuleen.

"Mitä te kirjoititte minun kylpemässä ollessani?" kysyi Iris huolettomasti.

"Muutamia ilmoituksia kaivoksesta, mutta ajatellessani lähemmin asiaa huomasin, ettei sitä tarvittu."

"Ah, siinäkö kaikki!"

X.

Hyökkäystä odotellessa.

Päivän toisensa jälkeen työskenteli merimies puolustusvarustuksien kuntoonlaittamisessa tarkastellen huolellisesti merta keksiäkseen joko pelastavan laivan tahi vihollisen veneiden tulon. Tätä lykkäystä ei hän olisi saanut, ellei onneksi olisi satuttanut kuulallaan päällikköä ja siten riistänyt tältä kolme sormea. Ei edes villikään voi sellaista vammaa kuitata aivan helpolla, ja kuluisi kymmenen päivää ennenkuin typistetty ryöväri saattaisi kiroilematta liikuttaa kättään.

Silläaikaa nukkui Jenks, ajan kuluessa, yö yöltä rauhattomimmin ja hänen muotonsa muuttui yhä levottomammaksi. Hän alkoi ymmärtää minkävuoksi saarelle ei saapunut laivaa, joka varmasti oli lähetetty heitä etsimään -- se tutki Kiinan ja Siamin pitkiä rantalinjoja.

Hänellä oli tapana merkitä päivien kulku yksinkertaiseen, valmistamaansa aurinkokelloon. Iris näki sattumalta kuinka hän leikkasi neljännenkymmenennenneljännen loven puun reunaan.

"Olemmeko tosiaankin olleet täällä neljäkymmentäneljä päivää", kysyi hän laskettuaan merkit.

"Kyllä, luulen laskeneeni oikein", vastasi mies. "_Sirdaren_ upposi 18 päivä maaliskuuta ja nyt pitäisi siis olla ensimmäinen toukokuuta."

"Vapun päivä!"

"Niin, menemmekö iltapäivällä Hurlinghamiin?"

"Joskus, sitä ajatellessani, tuntuu aika yhtä monelta vuodelta, mutta kun minulla on kiire, kuluvat päivät kuin tunnit."

"Mahtaa olla hauskaa kun on niin mukautuva luonne."

"Tietysti. Koettelen sovitella aikaa teidän pahantuulenne mukaan."

Iris pani kädet kupeille ja katseli Jenksiä melkein nenäkkäästi. Nykyisin olivat he erinomaisia ystäviä.