Part 3

Keskellä kohosi saari melkoisesti, noin 150 á 200 jalkaa. Ylängön keskipaikoilla oli korkea vuori, joka näytti muodostavan luoteeseen päin jyrkän seinän. Kaakkoispuolella oli mereenpistävä kallionkieleke. Merimies kulki ensiksi luoteeseen, sillä se suunta näytti sopivimmalta pikaiseen tutkimiseen.

Hän ei hämmästynyt huomatessaan kukkulan päättyvän jyrkkään kallioseinään, joka kohosi uhkaavana ympäröivän vehreyden keskeltä. Tätä kallioseinää vastapäätä, kapean maakappaleen eroittamana, oli toinen kukkula, joka oli aivan paljas ja halkeillut tavalla, joka muistutti salamaniskuista.

Jenks vihelsi itsekseen. "Jupiterin kautta!" sanoi hän. "Saari on tuliperäinen ja mineraalirikas!"

Kukkuloiden välillä olevaa maata peittivät harvaan kasvavat puut, joiden nimeä hän ei tiennyt, mutta jotka muistuttivat ebenholtsia ja seedriä. Joukko kantoja ilmaisi täällä käytetyn kirvestä, vaikkakaan ei äskettäin.

Hän laskeutui laaksoon ja kiipesi erästä puuta ylös. Kuten oli odottanutkin, kohtasi hänen katseensa sinisen meren puolen mailin päässä.

Tultuaan alas aloitti hän järjestelmällisen etsinnän. Ihmiset olivat olleet täällä. Oliko täällä kenties talo? Kohtaisiko hän yht'äkkiä jonkun malaijin -- tahi kiinalaiserakon?

Vuoren juurella kasvoi pisanki-, pähkinä- ja kookospuita.

"Tässä on ainakin hiukan vaihtelua ruokalistaan", mutisi hän.

Taitettuaan saagopalmusta paksun oksan, raivasi hän tieltään puita ja oksia saadakseen selville syyn tähän runsaaseen kasvullisuuteen. Oksat ja pensaat peittivät lähdettä -- uhkasivat suorastaan ensimmäisellä myrskyllä sen tukahduttaa.

Ihastuneena keksinnöstään, joka tällä hetkellä oli hänelle timantteja arvokkaampi, lankesi hän polvilleen nähdäkseen syvennykseen. Lähde oli huolellisesti tehty. Kymmentä jalkaa syvemmällä saattoi hän nähdä omat kasvonsa. Ojentamalla kätensä mahdollisimman alas ulottui hän kepillä veteen. Hän maistoi pisaroita; ne olivat suolattomia. Hiekka muodosti mitä parhaimman vedenpuhdistuskoneen.

Noustessaan ylös huomasi hän umpeenkasvaneen, kalliolle johtavan polun. Hän seurasi sitä varovasti kun hänen jalkojensa alla ratisi jotain. Lähemmin tutkiessaan asiaa huomasi hän astuneensa luurangon päälle.

Jos hänen jaloissaan olisi kiemurrellut myrkyllinen käärme, ei hän olisi voinut enemmän säikähtyä. Mutta tämä teräshermoinen mies tointui pian.

Kepillä raivasi hän syrjään ruohoa ja oksia, niin että miehen luuranko paljastui. Luut olivat suuria, mutta ilman vaikutuksesta hauraiksi tulleita. Jenks oli vahingoittanut vasenta kyynärluuta, mutta katkenneet reisiluut ja musertunut olkapää kertoivat kauheasta, kirjoittamattomasta historiasta.

Näiden synkkien jäännösten luona oli maatuneita vaatteita. Ne olivat sinistä kangasta. Niiden läheisyydessä oli muutamia messinkinappeja, joissa oli ankkurin kuva.

Ruostunut kääntöveitsi oli maassa ja luurangon rinnan päällä oli pyöreä tinapala, tupakkapurkin kansi. Jenks otti sen ylös. Siihen oli piirretty muutamia omituisia merkkejä ja numeroita. Heitettyään siihen pikaisen silmäyksen pisti hän sen taskuunsa tutkiakseen sitä tilaisuuden tullen tarkemmin.

Mitään aseita ei näkynyt. Hän ei voinut arvata koska ja millä tavoin tämä tuntematon mies oli kuollut. Jenks oli seisonut paikalla useita minuutteja ennenkuin huomasi luurangolta puuttuvan pään. Aluksi luuli hän kepillään sysänneensä pään syrjään, mutta huolellinen tutkimus osoitti sen tulleen poisviedyksi, sillä luurankoa tiheästi ympäröivä kasvullisuus ei olisi sallinut sen katoamista.

Merimiehen kasvot tulivat vielä vakavemmiksi ja synkemmiksi. Hän ajatteli ruostunutta malaijilaismiekkaa ja epäselvät muistot omituisista kertomuksista Kiinan mereltä johtuivat hänen mieleensä.

"Dyakkeja!" mutisi hän. "Päitä metsästävien dyakkirosvojen murhaama meriupseeri, todennäköisesti englantilainen."

Jos he olivat kerran käyneet, tulisivat he uudelleen.

Viiden sadan yardin päässä nukkui Iris Deane. Hänen ei olisi pitänyt jättää tyttöä yksin. Samalla hetkellä rikkoi hiljaisuuden revolverinlaukaus, joka saattoi linnut kirkuen lentelemään sinne tänne.

Läähättäen ja liikutettuna oli Jenks uskomattoman lyhyessä ajassa tytön luona, joka oli nyt lagunin rannalla ja tuijotti siellä oleviin kallioihin.

"Mitä on tapahtunut?"

"Oh, ei mitään. Näin niin kauheaa unta. Te taistelitte tuolla jonkun hirviön kanssa." Hän osoitti kalliota.

"En ollut ollenkaan sillä suunnalla", sanoi Jenks myötätuntoisesti.

"Niin, niin, kyllä ymmärrän. Mutta minä heräsin ja juoksin tänne pelastaakseni teidät. Ja tänne tullessani näin jonkin heiluvine käsivarsineen ja ammuin."

Merimies meni hitaasti kalliolle. Tuore naarmu kivessä osoitti mihin kuula oli sattunut. Mahtava kivipaasi oli märkä ikäänkuin aalto olisi pyyhkäissyt sen yli. Hän seisoi hiljaa ja silmäili veteen. Ei yhtään kalaa näkynyt, mutta pienet hiekkajyvät pohjassa liikkuivat.

Hän tunsi kylmän väristyksen selässään. Tällä kohdalla olivat kadonneet laskarit olleet. Välähdyksenä selvisi hänelle, että pelätty mustekala oleilee Kiinan meressä.

Hän oli kalpea kuin ruumis palatessaan Iriksen luo. "Te olette väsymyksestä suunniltanne, miss Deane", sanoi hän. "Näkynne oli todennäköisesti näköhäiriö. Olkaa kiltti ja lähtekää jälleen nukkumaan."

"Hyvä, menen takaisin", vastasi Iris, "vaikkakin mieluummin seuraisin mukana. Mitä te teette?"

"Etsin paikkaa, johon voisimme päämme kallistaa", vastasi merimies välinpitämättömästi. "Teidän on tosiaankin levättävä, miss Deane, muussa tapauksessa tulette sairaaksi."

Iris meni jälleen levähdyspaikalle ja merimies palasi luurangon luo.

IV.

Sateenkaarisaari.

Poikittain rutikuivien luiden päällä oli keppi, jonka Jenks oli kauhistuksissaan pudottanut. Hän otti sen ylös ja meni polkua pitkin eteenpäin. Nyt tutki hän maata niin tarkoin, että tuskin kiinnitti huomiota suuntaan. Polku johti suoraan vuorenseinää vasten. Välimatka ei ollut suuri, noin neljäkymmentä yardia. Aluksi hidastuttivat pensaat, mutta pian este katosi ja selvästi muodostunut tie johti eteenpäin.

Muutamia pensaita kasvoi vielä kallion juurella ja niiden takaa eroitti hän sisäänkäytävän erääseen luolaan; kuusi kuukautta vanha kasvullisuus ilmaisi selvästi kuinka pitkä aika oli kulunut siitä, kun ihmisjalka rikkoi yksinäisyyden ja hiljaisuuden.

Jotkut voimakkaat kepiniskut aukaisivat tien. Merimies kumartui, sillä aukko oli vain viisi jalkaa korkea ja katsoi luolaan. Hän huomasi heti syvennyksen olevan ihmiskätten tekoa. Luonnollinen tunneli oli ihmisen laajentama. Kauempana korkeni luola. Jenks laski sisällä olevan riittävän valoisaa, jos troopillinen kasvullisuus ulkopuolella raivataan pois. Nyt oli sisällä melko pimeää. Hän koputteli kepillä seiniin ja kattoon. Pari pelästynyttä lintua lensi tiehensä. Silmäin totuttua pimeyteen näki hän luolan olevan kolmekymmentä jalkaa pitkän, kymmenen leveän ja seitsemän, kahdeksan korkean.

Perällä oli kokoelma esineitä, jotka herättivät hänessä vilkasta mielenkiintoa. Hän huomasi suurella kivellä, joka oli toimittanut penkin virkaa, muutamia tinapalasia, veitsiä, sextantin ja joukon patruunanhylsyjä. Kiven ja kallioseinän välillä oli neljän jalan levyinen avoin paikka. Puoleksi hiekkaan hautautuneena löysi hän sieltä kaksi kuokkaa, vasaran, lapion, hyvän kirveen ja kolme sorkkarautaa.

Pimeimmässä kulmassa tuntui seinä olevan aivan sileä. Hän koetteli kepillään ja kuuli läkkipellin kalinaa, jonka aiheutti kuusi fotogenisäiliötä. Kolme oli tyhjää, yksi puolillaan ja kaksi aivan täyttä.

"Tällainen saalis!" huudahti hän. Sikäli kun saattoi nähdä, ei luola sisältänyt muita yllätyksiä. Uloskäytävälle palatessaan potkaisi hän jalallaan muutamia suurireikäiseen revolveriin sopivia patruunoita. Kappaleen matkaa sisäänkäytävän ulkopuolella oli niitä tusinoittain.

"Taistelun jälkiä!" ajatteli hän. "Miehen päälle hyökättiin ja hän puolustautui. Kun hän ei ollut odottanut vihollista, ei hän ollut varustautunut ruokatavaroilla ja vedellä. Hänet murhattiin koettaessaan päästä lähteelle, todennäköisesti yöllä. Mutta mitä peijakasta miesraukka täällä teki? Minkävuoksi hautautui hän tälle saarelle yksinkertaisine elämänmahdollisuuksineen?"

Senjälkeen puhdisti hän kirveellä luolan edustan oksista ja raivasi lähteelle uuden tien sekä heitti luurangon päälle lehtiä. Myöhemmin aikoi hän sen haudata.

Oltuaan poissa vähän enemmän kuin tunnin, palasi hän tytön luo.

"Miten olette onnistuneet?" huudahti tämä heti hänet nähdessään.

"Hyvin, miss Deane. Olen löytänyt vettä, fotogenia ja katon päämme päälle."

"Onko siellä talo?" kysyi Iris innokkaasti.

"Ei, luola. Jos olette kylliksi levänneet, tulette ehkä mukaan ottamaan sen haltuunne." Tytön silmät loistivat innosta. Mies kertoi mitä oli nähnyt -- eräällä poikkeuksella -- ja tyttö juoksi hänen edellään tarkastamaan tätä ihmettä.

"Miksi olette raivanneet lähteelle uuden tien?" kysyi hän pikaisen tarkastuksen jälkeen.

"Uuden tien?" Tämä suoraan asiaan käypä kysymys hämmästytti miestä.

"Niin, täällä ennen asuneet ihmiset ovat kai kulkeneet sinne mistä sattui."

"Olen vain raivannut viimeaikojen kasvullisuuden syrjään", valehteli Jenks.

"Ja minkävuoksi on tänne kaivettu luola? Olisi kai ollut paljon yksinkertaisempaa rakentaa näistä puista talo."

"Siihen kysymykseen en voi vastata", selitti merimies avomielisesti.

"Nämä tyhjät patruunat ovat hauskoja. Ne saattavat ajattelemaan linnoitusta, taistelua."

"Meillä on koko joukko suoritettavaa!" huomautti Jenks kiireesti. "Meidän on kiivettävä vuorelle ja oltava täällä ajoissa takaisin sytyttääksemme tulen ennen auringonlaskua. Aion asettaa purjekankaasta verhon luolan suun eteen ja koettaa löytää jonkunlaisen lampun."

"Onko minun nukuttava täällä sisällä?" kysyi Iris.

"Tietysti! Kuinkas muuten?"

"Suoraan sanoen en pidä tuollaisessa paikassa nukkumisesta. Sehän on kuin hautaholvi."

"Te sanoitte kerran minua johtajaksi ja kuitenkin asetutte määräyksiäni vastaan".

"Aivan oikein. Mutta jos terveydelleni on vaarallista nukkua kylmässä, sateessa tahi auringonpaisteessa, niin on se yhtä epäterveellistä teillekin. Ja ilman teitä olen aivan avuton, ymmärrättehän".

"Tahdon palvella teitä parhaan kykyni mukaan, miss Deane!" huudahti Jenks. "Saamme toivoa pikaista pelastusta ja muuten minä olen tottunut yhteen ja toiseen. Mutta sitä te ette ole. Oletteko valmis kiipeämään."

Iris otti koneellisesti maasta, jalkojensa juuresta, kepin, mutta merimies sieppasi sen häneltä ja sinkautti puiden väliin.

"Se on vaarallinen alppisauva", sanoi hän. "Puu on haurasta ja saattaa katketa. Leikkaan teille paremman."

Iris ajatteli, että hän oli "lystikäs" ja seurasi häntä pitkin ylänköä, joka ei ollut jyrkkä, sillä vuosien myrskyt olivat siloittaneet kalliota ja ajaneet rakoihin hiekkaa.

Kukkula oli metsänpeitossa eivätkä he nähneet muuta kuin lähimmän ympäristön, kunnes merimies löysi korkeamman paikan. Jenksin oli autettava tyttöä, sillä oli vaikea saada jalansijaa. Miehen kiinteä ja varovainen ote herätti luottamusta. Iris oli hengästynyt kun he olivat päässeet korkeimmalle paikalle. Sieltä oli näköala joka ilmansuuntaan, lukuunottamatta pientä alaa luoteessa, jota puut varjostivat.

Äkillinen auringonpaisteisen maan ja meren ilmestyminen näkyviin vaikutti ihastuttavalta. He näyttivät seisovan puolikuunmuotoisen saaren keskellä. Se ei ollut suurempi kuin merimies oli arvellut. Ne rinteet, jotka he näkivät, olivat kasvullisuuden peittämät aina mereen saakka, joka noin mailin päässä lainehti riuttoja vasten. Meri näytti tästä korkeudesta erinomaisen tyyneltä. Säännöttömät siniset täplät etelässä ja idässä kiinnittivät miehen huomiota. Hän tarttui mukanaan olevaan kiikariin.

"Saaria!" huudahti hän. "Vieläpä hyvin suuria."

"Miten kummallista!" kuiskasi Iris, joka omisti huomionsa lähimmälle ympäristölle. Jenks heitti häneen terävän katseen. Tyttö ei katsonut ollenkaan saariin, vaan halkeamaan, joka muistutti kivilouhosta ja oli oikealla heidän alapuolellaan noin kolmensadan yardin päässä, lähellä sitä ylänköä, jossa lähde oli.

Suuressa kaaressa sen ympärillä ei ollut jälkeäkään ruohosta, pensaista eikä puista, ei mitään muuta kuin kiviä ja hiekkaa.

"Ihmeen kaunis saari!" mutisi Iris. "Mikähän sen nimi lienee?"

"Arvelen voivamme ristiä sen 'Sateenkaarisaareksi'," vastasi merimies.

"Miksikä juuri 'Sateenkaari'?"

"Senvuoksi, että sateenkaari on latinaksi Iris."

"Tietysti! Miten erinomaista, että tulitte sitä ajatelleeksi. Kertokaa minulle mitä Robert kreikaksi merkitsee."

"En tiedä", vastasi Jenks kääntyen pois. "Olisi ehkä väärä käännös, jos sanoisi sen merkitsevän laivatarjoilijaa, palvelijaa."

Iris suuttui, sillä hän oli kysynyt pilanpäiten.

Sill'aikaa tarkasteli Jenks kiikarilla riuttaa, johon _Sirdaren_ oli törmännyt. Palmujen välitse näkyi muutamia neliskulmaisia esineitä. Vinosti vedenpintaa vastan lankeavat auringonsäteet tekivät vaikeaksi niiden erottamisen.

"Mitä luulette niiden olevan?" kysyi hän ojentaen Irikselle kiikarin.

"Luulen niiden olevan matkalaukkuja tahi laatikoita"; vastasi tyttö.

"Ah! Niin minäkin arvelin. Minun on käytävä siellä."

"Kuinka? Aiotteko uida?"

"En", vastasi Jenks hymyillen. "En aio uida -- ja kesken kaiken, miss Deane, teidän on oltava varovainen liikkuessanne meren läheisyydessä. Nykyään on lagunissa paljon haikaloja. Olen varma, että voin mennä sinne riuttoja myöten, nyt on laskuvesi ja myrsky on asettunut."

"Haikaloja!" huudahti Iris värähtäen. "Millaisia kauheita yllätyksiä tällä pikkusaarella onkaan!"

"On parasta palata nyt, miss Deane. Täällä on pureva tuuli."

He poimivat ruokailuaan varten muutamia hedelmiä ja saapuivat ilman seikkailuja luolaan. Tuli sytytettiin ja Iriksen ryhtyessä ruuanlaittoon kaatoi merimies muutamia nuoria puita. Hän tarvitsi paaluja ja nämä olivat juuri sopivan kokoisia. Senjälkeen raahasi hän rannalta pienemmän öljyvaatteen ja asetti sen luolan suulle siten, että se peitti täydellisesti sisäänkäytävän, vaikkakin läpäisi valoa ja ilmaa.

Hän oli niin kiintynyt työhönsä, että kiinnitti vähän huomiota Irikseen, mutta tunsi käristetyn kinkun tuoksun. Hän oli nostamassa paria raskasta kiveä purjekankaan painoksi, ettei se tuulessa liehuisi, kun tyttö huusi häntä.

"Ettekö halua pestä käsiänne ennenkuin syömme päivällistä?"

Jenks ojentautui ja katsoi häneen. Hänen kasvonsa ja kätensä loistivat. Muutos oli niin suuri, että merimies näytti suorastaan hämmästyneeltä.

"Olen oppivainen oppilas", huudahti tyttö. "Kuten huomaatte, alan oppia auttamaan itseäni. Olen tehnyt maljakonkannesta ämpärin kiinnittämällä sen reunoihin nuorakorvat. Vadinkansi ja suuri lehti toimittavat käsienpesuastian ja pyyheliinan virkaa. Olen pessyt tinapikarit ja veitset, ja katsokaa -- tässä on minulla aarre." Hän piti ylhäällä pientä metallilamppua.

"Mistä ihmeestä löysitte sen?" huudahti hän.

"Luolasta hiekkaan hautautuneena."

"Vieläkö muuta?"

Hänen sävynsä oli jyrkkä. Tyttö tunsi itsensä pettyneeksi hänen näennäisen alentuvaisuutensa vuoksi arvostellessaan toisen työn tuloksia ja ilonvälke hänen silmissään sammui hänen kumartuessaan etsimään korppuja.

Tällä kertaa kävi merimiehen sääliksi.

"Suokaa minulle anteeksi, miss Deane", sanoi hän katuvaisesti. "Sanani johtuvat huolehtimisesta. En halua teidän tekevän löytöjä. Tämä on omituinen paikka -- monessa suhteessa yllättävä."

"Saan kai kulkea edestakaisin omassa luolassani."

"Tietysti! Olin huolimaton jättäessäni sen tarkemmin tutkimatta."

"Miksikä siis murisette senvuoksi, että löysin lampun".

"Se ei ollut aikomukseni. Suokaa anteeksi."

"Minusta te olette hirveä. Jos tahdotte peseytyä, niin tuolta löydätte vettä. Mutta kiiruhtakaa, sillä muuten kinkku palaa."

Jenks raukka! Onko mies milloinkaan saanut niin ansaitsemattomasti moitteita? Hän peseytyi, aluksi tuntui raitis vesi ihanalta, mutta sitten alkoi vahingoittunutta sormea särkeä tavattomasti. Tulta lähestyessään tunsi hän heikkoudesta johtuvaa huimausta. Pyörtyisikö hän todellakin. Se olisi liian hullua. Puut ja kalliot alkoivat tanssia hänen silmissään. Iriksen ääni kuului epäselvänä ja tuntui tulevan hyvin kaukaa. Hän vaipui maahan. Hän koetteli nousta, mutta tällä kertaa ei hänen rautainen tahtonsa totellut ja hän vajosi pimeyteen.

Tointuessaan oli hänen kaulansa ympärillä tytön vasen käsi. Katsoessaan tämän silmiin huomasi hän niissä kyyneleitä. Hän raivostui itseensä, että oli aiheuttanut ne.

"Ah!" sanoi hän ja koetteli nousta.

"Oletteko parempi?" Tytön huulet värisivät.

"Kyllä, Mitä on tapahtunut? Pyörryinkö minä?"

"Juokaa tämä!" Hän vei merimiehen suulle pikarin ja tämä tyhjensi sen kuuliaisesti. Siinä oli samppanjaa.

Hän palautui nopeasti ennalleen, mutta tunsi itsensä hyvin nöyryytetyksi. Hän ei huomannut sitä tosiasiaa, että ainoastaan hyvin vahva mies saattoi tehdä kaiken mitä hän oli tehnyt ja jäädä eloon. Hän ei ollut kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin nukkunut.

"Miten saatoittekaan niin pelästyttää minut!" sanoi Iris hermostuneena. "Tehän kai tunsitte rasittavanne itseänne liikaa ja pakoititte minut lepäämään. Minkävuoksi ette itse levänneet?"

Mies katsoi häneen katuvin ilmein. Tytön vuoksi ei sellaista saanut toiste tapahtua. Sitten veti tyttö kätensä pois punastuen kaulaan asti.

"Kas niin!" sanoi Iris teeskennellyn reippaasti. "Nyt on kaikki kunnossa. Juokaa viini!"

Hän tyhjensi pikarin uudelleen. Se antoi hänelle uutta elämää.

"Minusta on samppanja muutamissa tilanteissa arvokkaampaa kuin sen paino kultaa", sanoi hän vakavasti. "Tämä on eräs sellaisista tilanteista."

Iris teki itsekseen sen huomion, ettei alemman yhteiskuntaluokan miehillä ole tapana muodostaa mielipiteitä samppanjasta. Mutta äkkiä johtui hänen mieleensä uusi onnettomuus.

"Varjelkoon!" huudahti hän. "Kinkku on turmeltunut."

Se oli aivan mustaksi palannut. Hän käristi lisää. Kun se oli valmis, oli Jenks jälleen ennallaan. He söivät vaieten ja jakoivat sen, mikä oli jälellä pullossa. Mies ihmetteli, mitä mahtoi sinä iltana olla Savoyssa. Hän muisti viimeksi siellä ollessaan tilanneensa _jambon de York aux epinards_ sekä puolipullollisen Heidsickciä. Hymy kirkasti hänen väsyneitä kasvonpiirteitään.

Iris näki sen. Hän ei ollut ikinä ennen keittänyt edes perunoita tahi munaa. Kinkku oli hänen ensimmäinen kokeensa.

"Huvittaako minun ruuanlaittoni teitä?" kysyi hän epäilevästi.

"Se tyydyttää kaikki vaatimukset", mutisi merimies. "Tarvitaan vain yksi seikka tekemään hyvinvointini täydelliseksi."

"Ja se on?"

"Lupa saada polttaa."

"Polttaa mitä?"

Jenks otti taskustaan ilmanpitävästi suljetun teräsaskin ja piipun.

"Teidän taskuissanne on ehtymätön varasto", sanoi tyttö. "Mitä muuta teillä on?"

Mies sytytti piippunsa ja veti esille maallisen omaisuutensa vakavin kasvonilmein. Paitsi ennen nähtyä ilmestyi sieltä vielä hopeadollari, hyvin musta ja likainen nenäliina sekä tinapala. Laatikon norjalaisia tulitikkuja heitti hän kelvottomina pois, mutta Iris otti sen.

"Ei voi koskaan tietää mihin ne kelpaavat", sanoi hän. "Mutta mitä varten teillä on tinapala."

"Olen sen täältä löytänyt, miss Deane", vastasi merimies ojentaen sen hänelle. Hän ei tullut merkeistä sen viisaammaksi ja he tutkivat niitä yhdessä. Merimies hieroi esinettä fotogenin ja hiekan sekoituksella ja silloin esiintyivät numerot sekä merkit selvinä. Joku oli kärsivällisesti laittanut tinan sellaiseksi, että sillä lopuksi oli tällainen muoto:

N 9 16N 113. 80 Ö W J S Ö 1---? 32/1 S

Iris oli nopeakäsityksinen. "Sehän on saaren kartta!" huudahti hän.

"Ja sen pituus- ja leveysaste."

"Mutta mitä merkitsee 'J. S.'?"

"Ne ovat todennäköisesti miehen nimen alkukirjaimet, sanokaamme esim.: John Smithin."

"Ja saarella olevat numerot, sekä X ja piste?"

"Sitä en tiedä. Arvelen viivan saaren päässä merkitsevän tätä pientä laaksoa ja pilkkulinjan luolaa. Mutta 32 jaettuna 1:llä sekä X saisivat Sherlock Holmesinkin polttamaan kaksi piipullista. Mutta tahdotteko auttaa minua vetämään lankkuja rannalta? Jos saamme muutamia sellaisia, voi tuli palaa monta tuntia. Tarvitsemme myöskin hiukan lisää vaatteita ja pian tulee pimeä."

Tämä yhteistyötarjous ilahdutti Iristä. Hän suostui innokkaasti, ja ilman suurempaa ponnistusta toivat he suuren joukon polttoaineita leiripaikalleen. He kantoivat sinne myöskin peitteekseen muutamia takkeja. Sitten ryhtyi Jenks laittamaan kuntoon lamppua ja ennenkuin päivä oli mennyt mailleen, oli hän onnistunut takista vetämistään langoista laittamaan siihen sydämen. Kun yö äkkiä saapui, kuten ainakin tropiikissa, saattoi Iris valaista pienen valtakuntansa.

Molemmat olivat äärimmäisen väsyneitä, mutta siitä huolimatta ei merimies voinut nukkua. Hänen ajatuksensa työskentelivät tinapalassa olevissa merkeissä.

"32 jaettuna 1; X ja pilkku vieressä!" toisti hän useita kertoja. "Mitä se merkitsee. Jupiterin kautta!" huudahti hän äkkiä. "Se ei ole mikään X, jonka yläpuolella on piste. Se merkitsee pääkalloa ja kahta ristiinasetettua reisiluuta. Merkki on juuri sillä paikalla, jossa päivällä näimme tuon aution, kummallisen kivilouhoksen. Ennenkuin tyttö aamulla herää, on minun tutkittava paikka."

V.

Kuitit.

Herätessään huomasi hän auringon korkealla taivaalla, nuotio rätisi iloisesti ja hallitseva jumalatar oli muuttanut muotoaan niin, että merimies tarkasteli häntä hämmästyneenä.

Jenks nousi äänettömästi istumaan, veti jalat alleen ja katseli. Tytön kasvot eivät olleet hänen istumapaikaltaan näkyvissä ja ensi hetkellä luuli hän uneksuvansa. Tyttö oli puettu hienoon merensiniseen hameeseen ja aistikkaaseen puseroon. Hänen valkoisten säämiskäkenkiensä tilalle olivat ilmestyneet vahvat nahkakengät. Hän oli oikein hieno, tämä saaren Hebe.

Vihdoin käsitti mies mitä oli tapahtunut. Tyttö oli noussut päivänkoitteessa, voittanut luonnollisen vastenmielisyytensä ja edellisenä päivänä kootusta varastosta valinnut sopivampia vaatteita kuin ne, joissa oli pelastunut.

Hän silmäili omia ryysyjään ja antoi miettivin katsein kätensä liukua ajamatonta leukaansa pitkin. Muutamien päivien kuluttua muistuttaisivat hänen kasvonsa kenkäharjaa. Tällä surullisella hetkellä olisi hän vaihtanut rakkaan piippunsa ja tupakkansa -- partaveitseen.

Sitten hänen tunteensa muuttuivat. Hänen nimensä oli Robert-palvelija. Hän tarttuu kenkäänsä ja Iris kuuli sen.

"Huomenta!" huudahti hän ystävällisesti hymyillen. "Luulin ettette ikinä heräisi. Olkaa hyvä ja peseytykää nopeasti, muuten tulevat munat koviksi."

"Munat?"

"Niin. Olen koonnut metsästä muutamia. Maistoin yhtä, joka näytti hyvältä ja se oli erinomainen."

Miss Deane oli valmistanut erinomaisen aamiaisen. Kinkku ja laivakorput olivat ruokalistassa tietysti etusijalla, mutta sitäpaitsi oli keitettyjä munia, paistettuja banaaneja ja tuoreita kookospähkinöitä. Nämä ja raitis vesi eivät olleet niinkään halveksittavia haaksirikkoisille, jotka olivat satojen mailien päässä sivistyneestä maailmasta.

Vaikka hänen elämänsä olisi ollut kysymyksessä, ei mies olisi voinut olla tuomatta esille seurustelulahjojaan. Heidän keskustelunsa kosketteli Italiaa, Egyptiä ja Intiaa. Hän puheli sivistyneen miehen vapaudella. Hän kertoi m.m. erään kaskun brittiläisen sotamiehen avuttomuudesta kaikessa, mitä ei ole säännöissä.

"Minä muistan", sanoi hän "nähneeni erään kerran ratsuväen aliupseerin komennuskuntineen istuvan nälistyneinä säkkipinkan päällä Suakinaavikolla. Ja tiedättekö, mitä säkeissä oli? Korppuja! He luulivat säkkien sisältävän patenttijalkineita, kunnes minä ilmoitin heille asianlaidan."

Iris oli sanomaisillaan: "Siinä tapauksessa te olette ollut upseerina armeijassa!" mutta ei tehnyt sitä. Hän ei kuitenkaan voinut peittää silmiensä veitikkamaista ilmettä. Merimies huomasi sen, pysähtyi ja jatkoi:

"Miss Deane, nyt olemme lörpötelleet riittävästi. Olen tänä aamuna oikea laiskiainen, mutta ennenkuin ryhdyn työhön, on minun sanottava teille muutamia asioita. Ensiksikin, te ette saa tehdä useampia kokeiluja ruoka-aineiden kanssa. Munat olivat mainioita, mutta menestyksen innostuttamana te myrkyttäisitte itsenne. Toiseksi, ette koskaan saa mennä pois näkyvistäni ilman revolveria -- antaaksenne sillä merkin. Oliko teillä revolveri mukananne mennessänne munia kokoamaan?"