Part 4

"Ei, miksikä sitä kysytte?"

Mies näytti huolestuneelta vastatessaan:

"On ehkä parasta kertoa teille heti, että me voimme saada koska hyvänsä vieraiksemme julmia ja verenhimoisia villejä. En olisi sitä maininnut, jos se olisi vain kaukainen mahdollisuus. Mutta asiain näin ollen on teidän tiedettävä, että jotain sentapaista saattaa tapahtua. Toivokaamme Jumalan hyvyyteen ja siihen, että pelastus pian tulee. Saari näyttää olleen hylättynä monta kuukautta ja siinä on paras toive pelastukseemme."

Nyt oli Iris vakava.

"Mistä tiedätte sellaisen vaaran meitä uhkaavan?"

Mies väisti kysymyksen.

"Senvuoksi, että olen sattumalta lukenut koko joukon Kiinan merestä ja sen saariasujamista. Minä olisin viimeinen tuottamaan teille levottomuutta turhanpäiten. Haluan vain selittää, että muutamiin varovaisuustoimenpiteisiin on ryhdyttävä torjuaksemme vaaran, joka on mahdollinen, mutta ei todennäköinen. Siinä kaikki."

"Mr Jenks", sanoi Iris mutkattomasti. "Olemme Jumalan kädessä. Asetan luottamukseni häneen ja teihin. Olen toivorikas, ei, enemmän -- varma. Kiitän teitä siitä, mitä olette tehneet ja vielä tulette tekemään. Jos te ette voi suojella minua uhkaavia vaaroja vastaan, ei sitä voi kukaan muukaan mies tehdä, sillä te olette rohkein ja ritarillisin herrasmies, jonka olen tavannut."

Merimies ei uskaltanut vastata. Hän nousi ja tarttui kirveeseen tehdäkseen murhaavan hyökkäyksen lähellä olevaa sagopalmua vastaan.

Iris sai ensiksi takaisin mielenmalttinsa. Synnynnäisellä hienotunteisuudella osoitti hän innokasta mielenkiintoa puun kaatoon.

"Mihin tarvitsette sitä?" kysyi hän puun kaatuessa.

Jenks tunsi olevansa melkein ennallaan.

"Siinä on muutosta ruokalistaan", vastasi hän. "Ei, emme me keitä lehtiä emmekä paista kuorta. Kun halkaisen palmun, huomaatte sen olevan täynnä eräänlaista ydintä, ja teidän tehtäväksenne jää viruttaa se vedessä, poimia pois kaikki säikeet ja antaa lopuksi veden haihtua. Jälelle jää valkoista pulveria. Kun se keitetään, saadaan siitä sagoa."

"Varjelkoon!" sanoi Iris.

"Se kuuluu kummalliselta, mutta luulen olevani oikeassa. Maksaa joka tapauksessa vaivan koettaa."

Senjälkeen jätti hän Iriksen valmistamaan sagoa ja lähti saaren toiselle rannalle pyydystämään kilpikonnia, kuten ilmoitti. Päästyään puiden suojaan alkoi hän kulkea nopeammin ja kääntyi vasemmalle tutkiakseen halkeamaa, joka tinapellille oli merkitty pääkallolla ja ristiin asetetuilla luilla. Kummastuksekseen joutui hän vanhalle tielle -- toisin sanoen, metsän läpi kulkevalle linjalle, jossa ei ollut mitään suurempia puita ja maassa oli merkkeinä ihmisten käynnistä pari kokoonkäpristyneitä kiinalaisia jalkineita, puusandaali sekä paarien lahonneet jäännökset.

Vihdoin tuli hän perille halkeaman reunalle ja näkemänsä näky sai hänet hämmästymään. Lukuisat ihmiskädet olivat vuoren syrjään kaivaneet mahtavan haudan. Muodoltaan melkein ympyriäisenä oli sen läpimitta ehkä sata jalkaa, ja syvimmässä kohdassa arveli hän syvyyden olevan noin neljäkymmentä jalkaa.

Ruohoja, pensaita ja kaikenlaisia kasveja kasvoi reunoilla. Mutta noin kymmenen jalan päässä pohjasta lakkasi kaikki kasvullisuus ikäänkuin pohjan ympärillä olisi ollut noiduttu kehä.

Kehä oli hautausmaana. Ihmisten ja eläinten luita oli sekaisin. Useimmista oli jälellä vain luuranko. Muutamilla ruumiilla -- hän laski niitä yhdeksän -- oli vielä yhtäläisyyttä ihmisen kanssa. Heillä oli dyakkivaatteet. Toiset olivat ehkä olleet kiinalais-kuleja. Hän eroitti koreja ja omituisia lapioita sekä kuokkia luiden joukossa. Eläimet olivat kaikki samaa lajia, pieniä ja laihoja. Lopuksi näki hän jalan. Se oli sian.

Kaiken yllä oli pyörretuulen tuomia paksuja hiekkakerroksia. Paikka oli kauhea. Jenks tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen. Hänestä tuntui kuin olisi silmännyt haudan salaisuuksiin.

Vihdoin kuitenkin alkoivat hänen aivonsa selvetä. Hän sai ajatuskykynsä ja alkoi tuumia tullen seuraavaan tulokseen:

Kauan sitten oli joku tuliperäisessä kalliossa keksinyt arvokkaita kivennäisaineita. Kaivaustyöt olivat olleet täydessä käynnissä kun tulivuori valmisti koston ihmismuurahaisille, jotka tunkeutuivat sen sisuksiin, tukahduttamalla heidät hiilikaasuun. Sikalauma -- jonka kiinalaiset epäilemättä olivat tullessaan tuoneet -- joutui saman kohtalon alaiseksi ollessaan siellä kauhealla ateriallaan.

Sitten tuli eurooppalainen, joka ymmärsi hiilikaasun olevan ilmaa raskaampaa ja pysähtyvän kaivoksen pohjalle. Hänkin oli yrittänyt temmata kalliosta aarretta rakentamalla sen läpi tunnelin. Hän oli kenties osaksi onnistunut ja purjehtinut pois -- ehkä apua hakemaan -- sekä merkinnyt paikan läkkipurkin tinakanteen. Se joutui todennäköisesti jonkun toisen miehen haltuun, joka uteliaana, muttei vakuutettuna, antoi laskea itsensä maihin tälle kohtalokkaalle paikalle, varustettuna riittävillä ruokavaroilla. Hän oli ehkä järjestänyt niin, että hänet haettaisiin määrätyn ajan kuluttua.

Mutta sitä ennen tuli dyakkirosvojen _sampani_ ja rohkean miehen luut lepäsivät lähteen läheisyydessä, hänen päänsä koristaessa jonkun verenhimoisen päällikön laajaa. Haudattuaan omat kuolleensa -- sillä valkoinen mies kamppaili elämänsä puolesta epätoivoisesti, kuten patruunahylsyistä näkyi -- tutkivat murhaajat saaren, jolloin muutamat heistä uteliaisuudesta laskeutuivat kaivokseen ja jäivät sinne. Toiset taikauskoiset raakalaiset pakenivat niin kiireesti, etteivät muistaneet viedä luolasta mukaansa fotogenia eivätkä työkaluja, vaikka pitävätkin niitä suuressa arvossa.

Sellainen oli hänen mielestään täällä tapahtunut murhenäytelmä. Se selitti kaiken paitsi 32. Oliko vieläkin joku kauhea arvoitus odottamassa ratkaisua?

Sitten kiisivät hänen ajatuksensa Irikseen. Jospa hän olisi sattunut munia etsiessään tähän kuoleman laaksoon! Ja miten voisi tämän salata häneltä? Eikö ollut parempi tuntea tämä kuin yht'äkkiä kävellessään metsässä joutua tähän kauhistuttavaan paikkaan.

Hän juoksi nopeasti takaisin kunnes huomasi Iriksen olevan polvillaan ja viruttavan vadinkannessa olevassa vedessä sagoa.

Hän huusi tyttöä, vei hänet polulle ja osoitti kohtalokasta kivilouhosta, mutta siten, ettei Iris voinut sinne katsoa.

"Muistattehan sen pyöreän reiän, jonka näimme vuorenhuipulta", sanoi hän. "No niin, se on täynnä hiilihappokaasua, jonka hengittäminen on sama kuin kuolema. Luvatkaa minulle, ettette mene milloinkaan sen lähelle."

Iris oli hiukan hermostunut ja tunsi kaulassaan kuristusta vastatessaan:

"En halua kuolla. Luonnollisesti pysyn sieltä poissa. Miten kauhea saari. Ja kuitenkin saattaisi se olla paradiisi!"

Hän puri huuliaan pidättääkseen kyyneleitä, mutta kun hän oli tämän paradiisin Eeva, ei hän voinut olla tiedustamatta:

"Kuinka pääsitte siitä selville? Onko siellä -- jotain -- hirveää?"

"On, eläinten jäännöksiä ja muuta. En olisi puhunut siitä, ellei se olisi ollut aivan välttämätöntä!"

"Onko teillä muita salaisuuksia?"

"Koko joukko!" Hän hymyili ja kuje onnistui, sillä Iris luuli hänen puhuvan menneisyydestään.

He palasivat vaieten luolalle.

"Menen sisään teidän lamppunne kanssa. Saanko?" kysyi merimies.

"Tietysti! Miksikä ette saisi? Saanko tulla mukaan?"

Mies nyökkäsi, jonka jälkeen he menivät yhdessä sisään ja Jenks tutki perinpohjaisesti kallion. Maanjäristyksen aiheuttama maanvieremä, joka oli helpottanut tunnelin kaivamista, näytti luolan päästä suuntautuneen vasemmalle. Luolassa näkyi jälkiä sitkeästä työstä. Äkkiä hän huudahti.

"Mikä on?" huudahti Iris.

"En ole varma asiasta", vastasi merimies. "Tahdotteko pidellä lamppua sillä aikaa kun käytän sorkkarautaa."

Kivessä näkyi ohut sinivalkoinen juova. Hänen onnistui murtaa sangen suuri pala, joka sisälsi metallia. He menivät ulos merimiehen ottaessa mukaansa veitsen, jolla voisi vuolla metalliliuskoja.

"Onko se hopeaa?" kysyi Iris liikutettuna.

"En usko sitä. En ole mikään ammattimies -- mutta luulen -- arvelen sen olevan -- antimoniumia."

"Niin paljon melua tyhjästä!" sanoi Iris ja palasi valmistamaan sagoa.

Kirves olalla läksi Jenks rannalle. Oli laskuvesi ja riutan kivet pistivät esille viheriästä vedestä kuin terävät hampaat.

Joukko laivan sirpaleita makasi kuivalla. Oli helppo asia vahvalle ja notkealle miehelle päästä perille, ja kuitenkin merimies epäröi.

"Syötillä varustettu rotanloukku", mutisi hän itsekseen ja kiiruhti sitten askeleitaan. Hypellessään kalliolta kalliolle katosi epäilys. Hänestä esineet olivat verrattomasti arvokkaammat vaaraa. Hän oli parissa minuutissa perillä. Palmu kasvoi kalkkikivikalliolla ja sen juuret olivat tunkeutuneet kallion rakoihin ollen hyvässä suojassa myrskyltä.

Merimiehen ja puun välillä oli kapea vesivyö. Vaikka vesi lagunissa oli kaksikymmentä syltä syvää, oli se kristallikirkasta. Pohjassa, jonka muodosti ihmeellisen valkoinen hiekka ja rikkoutuneet korallinkappaleet, näkyi jokainen esine. Hän saattoi huomata paljon kaloja, mutta ei yhtäkään haikalaa. Riutan sisäpuolella näkyi selvästi _Sirdarenin_ etuosa.

Merenpuolella ei vesi ollut niin kirkasta. Saavuttaakseen Palmukallion -- kuten sitä myöhemmin kutsuttiin -- oli hänen kahlattava noin kolmekymmentä jalkaa vyötäisiään myöten vedessä.

Hän teki sen. Puuta vasten nojallaan oli matala, kapea laatikko varustettuna rautakulmilla ja brittiläisen hallinnon merkillä, leveällä nuolella.

"Kaikkien jumalien kautta!" huudahti merimies, "pyssyjä."

_Sirdaren_ oli kuljettanut aseita ja ammuksia Hongkongista Singaporeen. Kohtalo oli sallinut, että melkein loppumaton patruunavarasto oli lennähtänyt yli riutan saaren rantaan. Ja tässä oli Lee-Melford kiväärejä kylliksi puolelle komppanialle. Hän ei halunnut panna vaaraan kallisarvoista kirvestään koettamalla avata sillä raudoitettua laatikkoa. Täytyi palata hakemaan sorkkarautaa.

Mitä muuta tässä Neptunin lahjoittamassa kauppaliikkeessä oli? Näköään vahingoittumaton laatikko teetä. Kolme tynnyriä turmeltumattomia jauhoja. Salongintuoli, rikkinäinen kronomeetteri, rikkonaisia porsliineja ja puutavaraa.

Kappaleen matkaa kauempana näkyi _Sirdarenin_ mahtava savupiippu. Tavaroiden joukossa oli myöskin nuoraa ja väkipyörä. Hänelle johtui heti mieleen rakentaa ilmarata ja sitä myöten siirtää teelaatikko näihin.

Hän asetti nuoran väkipyörään ja kiipesi puuhun repien siinä toimessa housunsa. Hän oli kiinnittänyt väkipyörän vahvasti puuhun ennenkuin tuli ajatelleeksi miten paljon yksinkertaisempaa olisi murtaa laatikko auki ja viedä tee maihin vähin erin.

Hän nauroi ja sanoi itsekseen: "Alan tulla tyhmäksi! Mutta koska laitos on valmiina, voin nyt yhtä hyvin käyttää sitä."

Hän solmi köydenpäät yhteen ja heitti ne riutalle. Sitten tarttui hän kirveeseen ja laskeutui veteen tietämättä, että Iris, joka oli vaivannut taipuisan sagon latteaksi pannukaakuksi, oli tullut rannalle ja katseli häntä.

Vesi oli noussut tuskin hänen polviensa yli, kun pitkä käsivarsi kiertyi ikäänkuin lasso hänen oikean jalkansa ympärille. Toinen samanlainen kietoutui vyötäisille.

"Jumalani!" läähätti hän kun kauhea imuputki sulki hänen suunsa ja nenänsä. Mustekala oli hyökännyt hänen kimppuunsa.

Kauhea pahoinvoinnin tunne oli voittamaisillaan hänet, mutta rakkaus elämään tuli hänelle avuksi ja hän työnsi imuputken kasvoiltaan. Sitten heilahti kirves ja yksi mustekalan kahdeksasta käsivarresta lyheni melkoisesti. Mutta neljäs kiertyi vasemman jalan ympäri. Muutaman jalan päässä, vedestä kohonneena, ulkopuolella kirveen ulottuman näkyi kauhea mustekala ammottavine kiduksineen ja ilettävine silmineen.

Merimies seisoi hajasäärin iskien kirveellä kuin mieletön, mutta vesi vaikeutti häntä ja hänen täytyi taivuttautua taaksepäin ettei kadottaisi tasapainoaan. Jalansijan säilyttämisen välttämättömyys esti häntä antamasta kuolettavaa iskua.

Mustekala oli ankkuroitu kolmella käsivarrellaan. Viimeinen vapaa imulonkero singahti salamannopeudella tarttuakseen jälleen miehen kasvoihin tahi kaulaan. Hän löi uudelleen ja uudelleen onnistumatta antamaan tehoisaa iskua.

Merimies tunsi epätoivoissaan voimainsa alkavan pettää. Jos mustekala olisi ollut lajinsa jättiläisiä, ei hän olisi kestänyt näinkään kauan. Asiain näin ollen saattoi peto kärsivällisesti lujentaa otettaan ja säälimättömällä varmuudella vetää uhrinsa luokseen.

Hänen voimansa olivat melkein lopussa. Epätoivoissaan päätti hän antaa perään ja mielettömästi ponnistaen koettaa upottaa kirveen pedon aivoihin. Mutta ennenkuin hän ehti toteuttaa tämän kohtalokkaan suunnitelman -- sillä mustekala olisi silmänräpäyksessä vetäissyt hänet veden alle -- kuului tiheästi peräkkäin viisi revolverinlaukausta. Iris oli onnistunut pääsemään lähimmälle kalliolle.

Kolmas kuula teki mustekalan miettiväiseksi. Se heitti tumman suihkun veteen, joka heti paikalla tuli mustaksi ja läpinäkymättömäksi. Imulonkerot pieksivät voimattomassa raivossa vedenpintaa ja se, joka piteli Jenksin vyötäisistä, tuli voimattomaksi ja jäykäksi. Kirves välähti ajatuksen nopeudella. Vielä yksi käsivarsi katkaistiin.

Mutta Jenks oli yhä kiinni voimatta liikkua. Hän kääntyi ja katsoi Irikseen. Sillä tavalla silmäsi ehkä Lazarus haudastaan.

"Nuora!" huusi tyttö, päästi revolverin ja tarttui jalkojensa juuressa olevaan nuoranpäähän.

Merimies heitti kirveen kalliolle ja tarttui molemmin käsin nuoraan. Hän kohottautui ylös ja potkasi. Hän oli vapaa. Kahdella suonenvedontapaisella askeleella oli hän tytön rinnalla.

Hän horjui erään kiven luo ja vaipui voimattomana sille. Hetken kuluttua tunsi hän kuinka Iris ujosti laski kätensä hänen olkapäälleen. Hän kohotti päätään ja katsoi tyttöön.

"Kiitos", sanoi hän. "Nyt olemme kuitit."

VI.

Muutamia selityksiä.

Koska Jenks oli vahvarakenteinen, toipui hän pian. Onneksi ei hän ollut saanut taistelussa mustekalan kanssa mitään vaikeampia vammoja. Hänen suunsa ympäristö oli arka sekä vyötäisillä ja jaloissa muutamia mustelmia. Kirveenisku oli sattunut vasempaan kenkään hipaisemattakaan jalkaa. Lyhyesti, hän oli melkein vahingoittumaton.

Hänellä oli sama tapa kuin koirilla, nimittäin ravistaa itseään tappelun jälkeen. Hän teki nytkin niin noustuaan seisomaan. Iriksessä näkyi mielenliikutuksen aiheuttamia jälkiä. Hän oli aivan kalpea ja hänen silmänsä tuijottivat.

"Tulkaa!" sanoi Jenks lempeästi. "Palatkaamme saarelle."

Hän otti tyynesti johdon, auttoi tyttöä yli kallioiden ja melkein kantoi häntä, kun tie tuli liian vaikeaksi.

Rannalle tultuaan saattoi Iris käydä yksin, mutta hän ontui. Jenks tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi käheästi:

"Oletteko jollain tavoin vahingoittunut?"

"Ei se ole mitään", mutisi Iris. "Minä luiskahdin kalliolta. Se ei ole mikään nyrjähdys -- ainoastaan pieni niukahdus -- nilkan yläpuolella on pieni naarmu."

"Minä kannan teitä!"

"Sellainen päähänpisto! Voin juosta teidän kanssanne kilpaa luolalle."

Eikä se ollut leikkiä. Hän tahtoi juosta -- joutua kauemmaksi mustekalasta.

"Onko varma, että vamma on vain vähäpätöinen?"

"Ehdottomasti! Sukka hankaa hiukan, siinä kaikki. Odottakaa, niin näytän."

Hän kumartui, veti sukan oikeasta jalastaan ja ojensi sen esiin nostaen hiukan hamettaan. Ulkosivulla oli suuri haava.

Merimies osoitti asianmukaista lääkärin mielenkiintoa. Hänen sanansa ja tapansa olivat ammattimaisia.

"Tämän laitamme jälleen pian kuntoon", sanoi hän. "Kaistale musliinipuvustanne konjakkiin kastettuna --."

"Konjakkiin!" huudahti Iris.

"Niin, meillä on hiukan konjakkia, kuten tiedätte. Konjakki on erinomaista ruhjevammoihin. Sitä voi käyttää sekä sisällisesti että ulkonaisesti."

Iriksen repiessä muutamia musliinikaistaleita, katkaisi merimies kaulan konjakkipullosta. Molemmat maistoivat hiukan ja alkohooli toi väriä heidän kalpeihin kasvoihinsa.

Side oli valmis ja sen toinen pää oli kasteltu konjakkiin. Iris meni luolalle, mutta mies huudahti:

"Odottakaa hiukan! Minun on otettava ensiksi sieltä pari sorkkarautaa."

"Mitä varten?"

"Minun on mentävä sinne takaisin." Pään nyökkäyksellä osoitti hän riuttaa. Tyttö nyyhkytti kauhistuksesta. "Tällä kertaa en antaudu alttiiksi vaaroille", jatkoi Jenks. "Löysin sieltä kiväärejä ja me tarvitsemme niitä; ne saattavat olla meidän pelastuksemme."

Kun Iris päätti jonkun asian, ilmestyi hänen leukaansa kuoppa.

"Minä tulen mukaan", ilmoitti hän.

"Hyvä! Odotan teitä. Laskuvesi kestää vielä tunnin."

Side oli pian laitettu ja he palasivat riutalle. Kun Iris nyt kiipeili yli epätasaisten kivien ja kallioiden, hämmästyi hän sitä notkeutta ja rohkeutta, jota oli osoittanut kulkiessaan samaa tietä äskettäin. Silloin hyppäsi hän kiveltä kivelle pelottomalla varmuudella. Tällä kertaa nosti Jenks hänet kanavan yli.

"Tässäkö te kaaduitte?" kysyi merimies hellästi.

"Niin. Mistä sen arvasitte?"

"Luin sen silmistänne."

"Olkaa kiltti, älkääkä lukeko minun silmistäni, vaan katsokaa omillanne mihin menette."

"Teen sen ehkä myöskin."

He seisoivat sen kanavan maanpuoleisella laidalla, jossa Jenks oli taistellut mustekalan kanssa. Musta väri, jota hyökkääjä oli ruiskuttanut kärsiessään tappion, alkoi vähitellen kadota.

"Mitä aiotte tehdä tuotuanne niin suurin vaikeuksin minut tänne?" kysyi Iris. "Olisi mieletöntä koettaa kahlata uudelleen yli. Siellä missä näitä petoja on yksi, on kyllä useampiakin."

Jenks hymyili. "Siitä syystä olen juuri ottanut sorkkarautoja mukaani. Jos istutte hetken tässä, niin on kaikki selvillä."

Hän kaivoi toisen sorkkaraudan lujasti kiinni koralliriuttaan. Päät köydestä, joka oli viety puussa olevan väkipyörän ympäri, olivat siinä, johon tyttö oli ne taistelun jälkeen heittänyt. Hän kiinnitti ne rautaan, kiersi laudankappaleella tiukalle ja muodosti niistä sillan, jota myöten hyvin saattoi vetää tavaroita.

Iris katseli tätä vaieten. Merimies esiintyi aina edukseen työskennellessään kovasti. Kaikkeen, mihin hän ryhtyi, omistautui hän koko sielullaan. Iris ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista miestä. Sellaisina hetkinä tunsi hän tätä kohtaan rajatonta ihailua.

"Otaksun", huomautti tyttö, "teidän laittavan kuntoon ilmaratanne turvataksenne oman ja tavaroiden kulun."

"Ni-in."

"Miksikä olette siis noin epäröivä?"

"Senvuoksi, että omasta puolestani olen aikonut kahlata yli. Köysi on aiottu tavaroille."

Iris nousi nopeasti. "Kiellän teitä ehdottomasti menemästä uudelleen veteen. On suorastaan häpeä ajatella sellaista. Te asettaudutte vakavaan vaaraan ilman mitään todellista syytä, sikäli kuin näen, ja jos teille jotain tapahtuu, jään minä tälle kauhealle saarelle yksin."

Merimies ei oikein näyttänyt tietävän mitä tekisi.

"Miss Deane", sanoi hän, "vaara ei ole niin suuri kuin kuvittelette. Viime kerralla yllätti mustekala minut, mutta sitä se ei tee toista kertaa. Minun on saatava nuo kiväärit. Jos se teitä rauhoittaa, voin kyllä itsekin kulkea nuoraa pitkin."

Hän teki tämän myönnytyksen kovin vastenmielisesti, sillä jos jokin vaara merestä käsin uhkaisi, olisi hänen paljon vaikeampi välttää sitä riippuessaan köydessä, joka painui hänen allaan, kuin kulkiessaan vapaasti valmiina syöksymään joko eteen tahi taakse.

Tätä ei Iris ymmärtänyt ennenkuin näki hänen pitkin, voimakkain ottein heilauttavan itseään eteenpäin.

"Seis!" huusi Iris. Mies päästi otteen ja putosi veteen kääntyen katsomaan tyttöä.

"Mikä on?" kysyi hän.

"Astukaa! Kulkekaa!" Merimies kulki takaisin ottaakseen vastaan ojennuksen.

"Te tiesitte koko ajan olevan parempaa mennä kahlaamalla, mutta tehdäksenne minulle mieliksi ryhdyitte tähän vaaralliseen keinoon! Miksikä teitte sen?"

"Olette itse vastannut kysymykseenne."

"Olen teihin hyvin, hyvin suuttunut."

"Kerron teille mitä teen", sanoi Jenks. "Jos suotte minulle anteeksi, koetan hypätä yli. Hyppäsin erään kerran yhdeksäntoista jalkaa kolme tuumaa eräällä -- hm -- niityllä --"

"Älkää seisoko lörpöttelemässä siinä! Puolen tunnin kuluttua on vesi noussut yli riutan", huudahti tyttö.

Mitään puhumatta alkoi Jenks työnsä. Siellä oli paljon köyttä ja hänen suunnitelmansa oli varsin yksinkertainen. Kun jokainen käärö oli varmasti sidottu, kiinnitti hän tavaran juoksevaan köyteen, joka kulki puusta rautapulttiin. Juoksunuoraan sitoi hän kiinni kevyimmän köyden, jonka löysi, ja heitti toisen pään Irikselle. Kevyesti vetämällä saattoi Iris vetää raskaan kiväärilaatikonkin toiselle puolelle, sillä kaltevuuspinta oli niin jyrkkä, että mitä raskaampi paino oli, sitä helpommin se liukui köyttä pitkin.

He työskentelivät kunnes Jenks ei löytänyt enää mitään ottamisen arvoista. Senjälkeen kahlasi hän varovasti yli kanaalin. Tyttö tuijotti kauhistuneena veteen siksi kunnes merimies oli jälleen hänen rinnallaan.

"Kuten näette", sanoi mies, "olette te säikäyttäneet jokaisen mustekalan monen mailin piirissä karkuun."

Nousuvesi oli kääntynyt; muutaman minuutin kuluttua olisi osa riuttaa veden alla. Kiväärilaatikon kantaminen saarelle oli aivan mahdotonta ja Jenks teki nyt sen, joka olisi säästänyt, aikaisemmin suoritettuna, häneltä koko joukon työtä ja vaivaa. Hän särki laatikon ja huomasi aseiden olevan hyvässä kunnossa.

Hän tarkasti puolitusinaa ja pani ne syrjään. Senjälkeen laittoi hän laivanpirstaleista pienen lautan ja sitoi sille kiinni teelaatikon, jauhotynnyrin, rikkinäisen salongintuolin ja muuta pikkutavaraa, jota saattoi tarvita. Hän vältti vesillelaskemisvaikeudet rakentamalla lautan aivan lähelle vesirajaa. Kun kaikki oli valmiina, kohotti nousuvesi lautan, johon oli sidottu vahva köysi, ja kuljetti sitä rantaan päin. Sitten otti merimies olalleen neljä kivääriä, pyysi tytön tekemään samoin kahdelle jälelle jääneelle, ja ohjasi lauttaa nuorasta sopivaan paikkaan.

"Teidän kuljettaessanne tavaroita maihin, menen minä valmistamaan päivällistä", ilmoitti Iris.

"Mutta olkaa varovainen, ettette nyrjäytä jalkaanne uudelleen."

"Sitä kyllä olen. Nilkkani muistuttaa siitä joka askeleella, jonka otan."

Sill'aikaa kun Jenks sai tavarat maihin, oli Iris valmistanut päivällisen. Se oli keittotaidon uusi riemuvoitto. Munat olivat paistettuja!

"Minulla on vakava aikomus keittää kokonainen kinkku", sanoi tyttö. "Onko teillä mitään aavistusta, kuinka kauan sellaista on keitettävä."

"Neljännestunti jokaista puoltakiloa kohti."

"Mainiota! Mehän emme voi mitata painoa emmekä aikaa."

"Luulen voivamme tehdä molemmat. Laitan jonkunlaisen tasapainolaitteen. Sen toiseen päähän sidomme kinkun ja toiseen kiväärin sekä muutamia patruunoita, ja minä voin sanoa kinkkujenne painon täsmälleen. Ajanmittauksen suhteen olen päättänyt turvautua aurinkokelloon. Muistan sangen hyvin siihen vaadittavat kappaleet, ja kun olemme jonkun aikaa sitä tarkanneet, voimme korjata esiintyvät virheet."

"Te olette tosiaankin viisas, mr Jenks", sanoi Iris lapsellisesti. "Oletteko omistaneet monta vuotta elämästänne valmistautuaksenne oleskeluun asumattomalla saarella?"

"Jotain siihen tapaan. Elämäni on ollut päätöntä kuljeksimista. Kohtalo on ajanut minut paikkaan, jossa ne pienet kokemukset, joita minulla on, voivat olla hyödyllisiä."

"Päätöntä kuljeksimista!" huudahti Iris. "Sitä en usko. Sellaista ilmaisutapaa käytetään ikävistä, tarkoituksettoman kiertelyhalun valtaamista ihmisistä. Teidän pahin vihollisennekaan ei voi teistä sanoa sitä."

"Pahin viholliseni on joka tapauksessa saattanut sen ilmaisumuodon vastaamaan todellisuutta, miss Deane."

"Te tarkoitatte hänen turmelleen teidän uranne?"

"Niin -- otaksun asian olevan siten."

"Oliko hän hyvin suuri lurjus?"

"Oli ja on vieläkin."

Jenks puhui rauhallisen katkerasti. Tytön sanat olivat herättäneet muistoja. Hetkeksi unohti hän joutuneensa puhumaan itsestään eikä ollenkaan huomannut Iriksen kasvojen tyytyväistä ilmettä, kun tämä sai tietää hänen pahimman vihollisensa olevan miehen.

"Te olette väsynyt", sanoi tyttö. "Haluatteko tupakoida?"

Jenks otti esille piippunsa ja tupakkansa, mutta hänen oli vaikea käyttää oikeaa kättään, jota särki kauheasti.

Myötätunnosta huudahtaen hypähti tyttö ylös ja pyysi saada hoitaa hänen sormeaan. Hän sitoi sormen konjakkiin kastetulla liinarievulla. Sitten tarttui hän miehen tupakkapurkkiin ja piippuun.

"Älkää pelätkö", sanoi hän nauraen. "Olen täyttänyt isäni piipun monta kertaa. Kesken kaiken, te tulette varmasti pitämään isästäni, kun opitte hänet tuntemaan. Hän on paras ihminen minkä tunnen."

"Te olette siis hyviä ystäviä."