Part 2

Silloin vasta huomasi hän oikean kätensä etusormen kynnen repeytyneen irti, luultavasti koettaessaan pitää kiinni epävarmasta tuesta, joka oli niin merkittävästi vaikuttanut hänen pelastukseensa. Kynsi riippui yhä lihariekaleessa kiinni estäen käden käyttöä. Ilman epäröimistä puri hän hampaillaan siihen ja repäisi irti.

Aikoessaan senjälkeen ruveta huolehtimaan tytöstä, huomasi hän ihmeekseen tämän loikovan avoimin silmin ja katsovan häneen. Tyttö oli täydessä tajussaan ja oli nähnyt hänen omituisen käyttäytymisensä.

"Jumalan kiitos, te olette elossa!" huudahti merimies käheästi.

"Miksikä niin teitte? Minkävuoksi repäisitte kynnen?" kuiskasi tyttö.

"Se oli tiellä. Halusin leikata vaatteenne auki vyötäisiltä. Olitte pyörtynyt ja aioin avata nyöriliivinne."

Iriksen väri palasi huomattavan nopeasti.

Hän koetti kohottautua ja kädet yrittivät vaistomaisesti järjestää pukua.

"Naurettavaa!" huudahti hän hämillään.

"Luuletteko voivanne maata siinä kunnes hankin hiukan vettä?" kysyi mies levottomasti.

Iris nyökkäsi ja sulki silmänsä. Se johtui vain siitä, että suolainen merivesi kirveli kovasti silmiä, mutta merimies luuli hänen pyörtyvän uudelleen.

"Koettakaa olla pyörtymättä", sanoi hän. "Eikö ole parasta, jos avaan vaatteenne?"

"Ei, ei", mutisi Iris. "Silmiäni vain kirveltää, siinä kaikki. Eikö ole -- yhtään -- vettä?"

Mies laski hellästi hänen päänsä hiekalle ja nousi ylös. Hänen ensimmäinen silmäyksensä koski merta. Hän näki jotain, joka sai hänet hämmästyksestä säpsähtämään. Meri vyöryi yhä edelleen yli riuttojen, jotka sulkivat sisäänsä pienen lahdelman. Vastakohta myrskyävän meren ja tyynen, rauhallisen lahden välillä oli kummastuttava.

Merellä ei näkynyt jälkeäkään _Sirdarenista_, mutta ranta oli kaikkialla pirstaleiden peitossa ja -- kauheata -- useita elottomia ihmisruumiita oli heittynyt sikin sokin rannalle laivanjäännösten joukkoon.

Tämä huomio sai hänet toimimaan. Hän kääntyi heittääkseen silmäyksen maahan, johon avuttomine seuralaisineen oli joutunut. Suureksi helpotuksekseen huomasi hän sen olevan vuorista ja metsänpeittämää. Hän tiesi, ettei laiva ollut voinut ajautua Borneoon, joka oli kaukana etelässä. Tämän täytyi olla joku niistä Kiinan meressä olevista sadoista saarista, joilla kalastajat käyvät. Todennäköisesti oli se asuttu, vaikkakin tuntui kummalliselta, etteivät saaren asujamet olleet näyttäytyneet. Joka tapauksessa oli täällä vettä ja jotain syömistä.

Mutta ennen vedenetsintään lähtemistä oli suoritettava kaksi asiaa. Tyttö oli muutettava pois nykyisestä paikastaan. Olisi liian julmaa antaa hänen nähdä rannalla olevia ruumiita.

Hän kumartui tytön puoleen ja sanoi lempeästi: "Teidän täytyy antaa minun kantaa itsenne kauemmaksi maalle."

Sitten otti hän tytön käsivarsilleen ja kantoi erään hiekasta kohoavan kiven taa, joka suojasi tuulelta ja rannan tarjoamalta näyltä.

"Minua paleltaa ja olen niin väsynyt", mutisi Iris. "Eikö ole yhtään vettä? Kaulassani tuntuu niin kipeältä."

"Koettakaa maata hiljaa muutamia minuutteja. Teidän ei tarvitse kärsiä kauan. Tulen heti takaisin."

Hänen oma kurkkunsa ja silmänsä kirvelivät kuin tulessa suolavedestä, mutta siitä huolimatta juoksi hän ensiksi lagunin rannalle. Siellä oli kaikkiaan neljätoista ruumista. Miesten joukossa oli laivalääkäri, ensimmäinen upseeri ja sir John Tozer.

Merimies ei osoittanut mitään näkyvää liikutusta tutkiessaan heitä. Vakuuttauduttuaan siitä, ettei voinut auttaa ketään näistä vaiteliaista olennoista, meni hän lähintä metsää kohden. Hän ei tiennyt kuinka pitkäaikaiseksi vedenetsintä tulisi ja hänelle oli mitä tärkeintä sen löytäminen.

Tultuaan likimmäisten puiden luo päästi hän ilohuudon. Siellä kasvoi suuri joukko saniaiskasveja, joiden suuret kääntyneet lehdet muistuttivat teekuppia ja sisälsivät sadevettä, johon oli senlisäksi sekaantunut niiden omaa hyvältämaistuvaa mehua.

Hän leikkasi veitsellään kaksi lehteä noituen samalla vahingoittunutta sormeaan ja kiiruhti Iriksen luo kalliine juomineen. Iris onnistui nousemaan käsivarsiensa varaan ja hänen silmänsä loistivat toivosta saada jotain virkistävää. Hän joi nopeasti molempien lehtien sisällön.

"Miten kummallinen maku", sanoi hän sitten. "Mitä se on?"

Mutta into, jolla Iris sammutti janonsa, muistutti merimiestä omista silmänräpäykseksi unohtuneista tuskistaan. Hänen kielensä tuntui turpoavan ja hänen oli mahdotonta vastata.

"Te ette ole juoneet mitään itse!" huudahti Iris. "Menkää heti juomaan. Ja olkaa ystävällinen ja tuokaa minullekin vielä vähän."

Hänen ei tarvinnut sanoa sitä kahta kertaa. Juotuaan kiireesti muutamien lehtien sisällyksen, palasi merimies Iriksen luo tuoden lisää vettä. Tyttö oli nyt noussut istumaan. Aurinko loisti majesteetillisena pilvien välitse ja jäsenet saivat lämpöä ja jäntevyyttä.

"Mitä tämä on?" kysyi hän juotuaan vielä kerran.

"Saniaiskasvin vettä. Luonto ei ole aina julma. Ollessaan erinomaisen jalossa mielentilassa keksi se tämän tavan säilyttää vettä."

Miss Deane ojensi kätensä saadakseen lisää.

"Ei, madame", sanoi merimies äänessään kunnioitusta ja päättäväisyyttä. "Ei enempää tällä kertaa. Ensiksi on minun hankittava jotain syötävää."

"Laiva on uponnut?" sanoi Iris hetken vaiettuaan.

"Niin, madame."

"Ja me olemme ainoat pelastuneet?"

"Pelkään niin olevan."

"Onko tämä asumaton saari?"

"En usko, madame. Se on ehkä tilapäisesti asumaton, mutta kiinalaiset kalastajat tulevat näille seuduille kokoamaan kilpikonnia ja _beche-de-meriä_. En ole nähnyt meitä itseämme lukuunottamatta ainoatakaan elävää olentoa, mutta asukkaat voivat oleskella saaren eteläosassa."

"Ei voi olla mahdollista", jatkoi Iris hetken kuluttua, "että _Sirdarenin_ kokoinen laiva on murskautunut."

Merimies vastasi tyynesti:

"Se on vain liiankin totta, madame. Te ette tiedä kuinka se tapahtui -- se kävi niin nopeasti. Onneksi kadotitte te tajuntanne."

"Kuinka sen tiedätte", kysyi tyttö nopeasti.

"Minä -- niin -- olin sattumalta teidän läheisyydessänne, madame, kun laiva murskautui ja me -- tulimme heitetyksi yhdessä maihin."

Iris kohottautui ja katsoi häneen. "Nyt muistan", huudahti hän. "Te tartuitte minuun kaatuessani käytävään. Putosimme mereen laivan hajotessa. Olette pelastanut henkeni. Jos ei teitä olisi ollut, en olisi päässyt hengissä."

Hän tarkasti miestä vakavasti nähdessään punan kohoavan tämän suolan ja hiekan peittämille kasvoille.

"Ei, mutta", huudahti hän äkkiä, "tehän olette tarjoilija, jonka eilen huomasin salongissa. Mistä johtuu, että olette merimiehen puvussa?"

"Myrskyn aikana sattui laivalla onnettomuus, madame. Olen sangen hyvä merimies, mutta huono tarjoilija ja pyysin tulla muutetuksi. Koska miehistö ei ollut täysilukuinen, suostuttiin pyyntööni."

Iris tarkasteli häntä hyvin huomaavasti.

"Te pelastitte henkeni", toisti hän hitaasti. Sitten juolahtivat hänen mieleensä kapteeni Ross, sir John, lady Tozer, tohtori, kamarineiti ja kaikki muut. Olivatko kaikki tosiaankin kuolleet? Hänen huulensa värisivät ja silmät täyttyivät kyynelin.

"Onko todellakin totta, että kaikki meitä lukuunottamatta ovat hukkuneet?" kysyi hän katkonaisella äänellä.

"Onnettomuudeksi ei siitä voi olla pienintäkään epäilyä", vastasi merimies alasluoduin katsein.

"Oletteko siitä ihan, ihan varma?"

"Kyllä -- ainakin muutamien suhteen!" Vasten tahtoaan kääntyi hän rannalle.

Iris ymmärsi. Hän laskeutui polvilleen, painoi kädet kasvoilleen ja purskahti kovaan itkuun. Mies kumartui hänen puoleensa katseessaan sanomatonta osanottoa ja aikoi laskea kätensä hänen olalleen, mutta pidättäytyi äkkiä. Jokin oli tehnyt tämän miehen kovaksi. Hänelle maksoi ponnistusta välinpitämättömänä pysyminen, mutta se onnistui. Hän puristi huulensa yhteen ja lempeä ilme kasvoilta katosi.

"Kas niin, rakas madameni", huudahti hän teeskennellyn reippaalla äänellä, "teidän on rauhoituttava. Haaksirikossa on samoin kuin sodassakin. Me olemme elossa ja meidän on koetettava selviytyä. Kadonneita me emme voi auttaa."

"Mutta osanottoa voimme tuntea" vaikeroi Iris katsoen häneen kyynelten täyttämin silmin. Ei edes tälläkään hetkellä hän voinut olla kummastelematta, että tämä merimies, joka puhui kuin sivistynyt mies, mutta koetteli jäljitellä alemman luokan tapoja, oli mitä ritarillisimmin pelastanut hänen henkensä ja auttanut häntä, vaikka itse oli vielä enemmän avun tarpeessa.

Mies odotti vaieten kunnes hänen nyyhkytyksensä lakkasivat.

"Ja nyt, madame", sanoi hän, "on tärkeintä saada jotain ruokaa. En jätä teitä mielelläni yksin ennenkuin olemme oppineet tuntemaan oleskelupaikkamme paremmin. Jaksatteko kulkea vähän matkaa metsään päin, vai kannanko teitä?"

Iris nousi heti ja työnsi uhmaavasti hiuksensa taapäin.

"Tietysti voin kulkea", vastasi hän. "Mitä ehdotatte tehtäväksi?"

"Niin, madame --"

"Mikä on nimenne?" keskeytti Iris käskevästi.

"Jenks, madame -- Robert Jenks."

"Kiitos! Kuulkaa nyt, Robert Jenks. Minä olen miss Iris Deane. Laivalla olin minä matkustajana ja te tarjoilijana -- toisin sanoen, siksi kun rupesitte merimieheksi. Täällä olemme onnettomuustovereita, mutta te olette johtaja -- minä olen aivan avuton. Voin auttaa teitä vain antamienne ohjeiden mukaan, enkä siis halua enää hetkeäkään tulla kutsutuksi 'madameksi'. Ymmärrättekö?"

Mr Robert Jenks tunsi hänen suurten sinisten silmiensä katselevan itseään ja tukahdutti hymyilyn. Tyttö oli yhä hermostunut, täytyi tehdä hänen mielikseen.

"Kuten haluatte, miss Deane", sanoi hän. "Tosiasiaksi kuitenkin jää, että meillä on paljon tehtävää ja että meidän on heti syötävä jotain."

"Mitä voimme syödä?"

"Ottakaamme siitä selvää", vastasi Robert Jenks, alkaen tarkastella lähimpiä puita.

He liikkuivat vaivaloisesti eteenpäin. Silloin tuli Iris ajatelleeksi harvinaista näkyä, joka oli osunut hänen silmiinsä tajunnan palatessa.

"Olette vahingoittanut sormenne", sanoi hän. "Näyttäkää se minulle."

Jenks ojensi oikean kätensä häneen katsomatta.

"Oi, raukkaa!" huudahti Iris. "Sitä pakottaa tietysti hirveästi."

Sitten repäsi hän riekaleen puvustaan ja sitoi sormen hellästi ja varovasti.

"Kiitos!" sanoi Jenks. Sitten päästi hän ilohuudon.

"Jupiterin kautta, miss Deane! Meillä on onnea! Tässä on mainio pisankipuu!"

Vaikkakin hedelmät tuskin olivat kypsiä, söivät he niitä ahnaasti. Vihdoinkin oli heidän nälkänsä jonkunverran vaimentunut.

"Nyt", selitti Jenks, "on teidän levättävä täällä hetkinen. Aion mennä takaisin rannalle. Teidän ei tarvitse olla peloissanne. Täällä ei ole mitään eläimiä, jotka voisivat teitä vahingoittaa, enkä minä viivy kauan."

"Mitä teette rannalla?" kysyi Iris.

"Koetan pelastaa ruokatavaroita ja muuta."

"Enkö saa tulla mukaan? Saattaisin ehkä olla hiukan avuksi."

Jenks vastasi hitaasti:

"Olkaa kiltti ja tehkää mielikseni jäämällä tänne. Tulen takaisin pian ja siellä tulee ehkä koko joukko työtä."

Iris ymmärsi hänen tarkoituksensa ja värähti.

"_Sitä_ en saattaisi tehdä", mutisi hän. "Minä pyörtyisin. Teidän poissaollessanne rukoilen heidän puolestaan -- onnettomien ystäväraukkojeni puolesta."

Jenksin jättäessä hänet itki hän hiljaa.

Kun Robert Jenks tuli lagunille, pysähtyi hän äkkiä. Hän muisti varmasti lukeneensa neljätoista ruumista. Nyt niitä oli vain kaksitoista. Kaksi laskaria, jotka olivat levänneet aivan lagunin rantakivillä, oli kadonnut.

Mihin he olivat joutuneet?

III.

Löytö.

Merimies ei kuluttanut aikaa ihmettelemiseen. Hän tutki innokkaasti jokaista kadonneista laskareista jäänyttä jälkeä. Lopuksi tuli hän siihen tulokseen, että voima, jota hän ei voinut ymmärtää, oli vetänyt ruumiit kallioiden yli laguniin.

Nähtyään ne viimeksi puoli tuntia sitten olivat ne levänneet monta jalkaa vesirajan yläpuolella. Tällä kohdalla oli ranta hyvin jyrkkää. Hän saattoi katsoa syvälle kirkkaaseen veteen. Siellä ei näkynyt muuta kuin useita erilaisia pikkukaloja.

Tapahtuma kummastutti ja suututti häntä. Yhä ajatellen asiaa istuutui hän kivelle, otti kenkänsä ja tyhjensi niistä veden. Sukkansa asetti hän kalliolle kuivumaan.

Se muistutti häntä miss Deanen tarpeista. Hän juoksi paikalle, josta saattoi huutaa tytölle neuvoakseen tätä hänen poissaollessaan kuivaamaan vaatteitaan. Hän vetäytyi nopeasti takaisin peljäten tulevansa nähdyksi, sillä Iris oli jo levittänyt suuren osan vaatteitaan auringonpaisteeseen.

Senjälkeen ryhtyi hän epämiellyttävään, mutta välttämättömään työhön. Ensimmäisen upseerin ja tohtorin taskusta veti hän esille kaksi ladattua revolveria toivoen etteivät patruunat olisi kastuneet. Peläten säikäyttävänsä miss Deanea ei hän kuitenkaan uskaltanut niitä koetella.

Molemmilla upseereilla oli lompakot, muistikirjat ja lyijykynät. Toiseen muistikirjoista, jonka lehdet olivat kuivat, teki hän tarkan luettelon kuolleilta löytämistään rahoista ja arvoesineistä. Sen jälkeen otti hän molemmilta kengät ja päällysvaatteet. Hän ei tiennyt kuinka kauaksi hänen ja tytön oli saarelle jäätävä, ja oli senvuoksi välttämätöntä varustautua vaatteilla.

Siitä huolimatta oli hänen hyvin vaikea ottaa naisten päällysvaatteet. Sitten seisahtui hän tuumimaan kuinka menettelisi ruumiiden kanssa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli kaivaa laudanpätkällä suuri kuoppa, mutta ajatellessaan kuinka paljon työtä se vaatisi ja kuinka paljon hänelle ja hänen avuttomalle toverilleen kallisarvoista aikaa siihen tarvittaisiin, katsoi hän parhaaksi luopua aikomuksestaan.

Hän puri hampaat yhteen ja työnsi ruumiit, yhden kerrallaan, laguniin. Ne eivät enää tulisi näkyviin. Hän oli melkein suunniltaan ja tunsi tehneensä ikäänkuin häpeällisen rikoksen, sillä tyyneen veteen muodostui mustien terävien evien aikaansaamia väreitä. Hait olivat täydessä toimessa.

Senjälkeen hän ojentautui ja pudisti itseään kuin koira. Oli jälellä vielä paljon tehtävää. Hän kokosi vaatteet yhteen ja asetti niiden läheisyyteen rikkinäisen tavaralaatikon sirpaleita -- pettääkseen Iristä. Tätä tehdessään potkaisi hän hiekasta esiin ruostuneen kris'in (malaijilaismiekan). Tämän aseen läsnäolo pelästytti häntä. Hän tutki sitä kauan ja pisti sen takaisin hiekkaan, niin ettei sitä näkynyt.

Pukeuduttuaan kuiviin sukkiin ja kenkiin palasi hän Iriksen luo.

"Oletteko valmis, miss Deane", huusi hän iloisesti.

"Valmis! Minähän olen odottanut teitä?"

Jenks naurahti itsekseen. "Minun on pidettävä vaaria kielestäni, ettei se minua ilmaise", ajatteli hän.

Iris tuli hänen luokseen. Jollain salaperäisellä tavalla oli tyttö siistiytynyt melkoisesti, mutta vaatteissa näkyi reikiä.

"Jospa minulla vain olisi neulaa ja lankaa --" alkoi Iris.

"Siinäkö kaikki?" kysyi merimies alkaen kaivella taskujaan ja otti esille pienen rasian, joka sisälsi sormustimen, kuusi neulaa ja muutamia lankakeriä. Rasia ja sen sisältö olivat märkiä, mutta tyttö tarttui tähän aarteeseen huoahtaen syvään helpotuksesta.

"Olkaa kiltti ja hankkikaa minulle nyt sähkösanoma-asema ja laiva!" huudahti hän.

Merimiehen oli mahdoton vastustaa hänen tarttuvaa eloisuuttaan. Tällä kertaa nauroi hän koettamatta sitä salata.

"Otamme niistä selon, miss Deane. Mutta tahdotteko silläaikaa olla niin ystävällinen ja käyttää tätä? Aurinko nousee nopeasti taivaalle."

Hän ojensi Irikselle öljylakin, jota käytti. Itselleen oli hän ottanut toisen. Tytön katse tuli vakavaksi, sillä hän muisti merimiehen asian. Mutta kun hän oli harvinaisen ymmärtäväinen nuori nainen, ei hän tehnyt mitään vastaväitteitä, vaan pakottautui solmimaan nyörit leuan alta.

Tullessaan rannalle huomasi hän vaatekasan rikkonaisen tavaralaatikon keskellä. Tämä kuje ei häntä pettänyt. Mutta hän katsoi hyvin kiitollisena seuralaiseensa. Miten huoltapitävä tämä olikaan!

"Näen teillä olleen paljon työtä", sanoi Iris nyökäten sille suunnalle, jossa vaatteet ja kengät olivat.

"Niin", sanoi merimies. "Oli onni että löysin ne, eikö niin?"

"Kyllä. Kun ne ovat oikein kuivuneet, käytän niistä osan. Mutta mihin ryhdymme ensiksi?"

"Kaikkein ensiksi, miss Deane, on meidän tutkittava maihin ajautuneet tavarat ja katsottava sisältäisikö laatikoista joku ruokatavaroita. Toiseksi on meidän vedettävä kuivalle maalle kaikki, josta saattaa olla hyötyä. Kolmanneksi on meidän syötävä ja levättävä, ja lopuksi on tutkittava saari, ennenkuin tulee liian pimeä. Olen vakuutettu, että olemme täällä yksin. Tämä on hyvin pieni saari, ja jos täällä olisi ollut kiinalaisia, olisivat he kauan sitten näyttäytyneet."

"Luuletteko siis meidän olevan pakoitettuja jäämään tänne kauaksi aikaa?"

"Sitä on mahdoton tietää. Apu saattaa tulla päivän kuluttua. Toiselta puolen -- on viisainta, miss Deane, varustautua pahimpaan."

"Tarkoitatteko, että meidän on kenties oltava täällä viikkoja -- ehkäpä kuukausia?"

"Jos ajattelette muutamia tunteja taaksepäin, niin myönnätte olevan onnen, että yleensä olemme täällä."

"Älkää väistäkö kysymyksiäni, mr Jenks! Vastatkaa!"

Mies kumarsi. "Tosiasiat ovat nähtävissä, miss Deane. _Sirdarenin_ uppoaminen ei varmastikaan tule tunnetuksi moneen päivään. Tullaan arvelemaan konevian kohdanneen höyrylaivaa. Asiamiehet Singaporessa odottavat sähkösanomaa laivan olopaikasta. Myrsky on saattanut ajaa sen minne hyvänsä. Vihdoin lähettävät he laivan ottamaan selkoa asiasta -- teidän isänne levottomuus voi hiukan kiirehtiä sen lähettämistä. Etsijäretkikunnan on tutkittava koko Kiinan meri. Myrsky on saattanut ajaa vahingoittuneen laivan etelään, pohjoiseen, itään tahi länteen. Kiinan, Jaavan, Borneon ja Filippiinien rantamat eivät ole varustettu sähkölangoilla. Sitäpaitsi on meidän otettava huomioon rantarosvot ja villit kansanheimot."

"Lyhyesti ja selvästi", jatkoi hän, "meidän on kenties jäätävä tänne moniksi päiviksi, ehkäpä kuukausiksi. Aina on tietysti mahdollisuus, että meidät löydetään. Meidän on kuitenkin toimittava silmälläpitäen pitkäaikaista tänne jäämistä. Puhun asianhaaroista sellaisina kuin ne ovat. Saaren lähempi tutkiminen saattaa kenties muuttaa mielipiteeni."

"Missä suhteessa?"

Merimies kääntyi osoittaen heidän takanaan olevaa puiden peittämää kukkulaa.

"Tuolta ylhäältä näemme kukaties toisia suurempia saaria. Siinä tapauksessa ovat ne varmasti asuttuja. Minua kummastuttaa ettei tämä sitä ole."

Hän vaikeni äkkiä. He kuluttivat turhaan aikaa. Ennenkuin Iris ehti auttaa oli hän vetänyt vedestä suuren, ehyen laatikon.

"Samppanjaa!" sanoi hän. "Vieläpä lisäksi hyvää merkkiä."

Tämä mies oli tosiaankin arvoitus. Hän puhui sivistyneen miehen tavoin, mutta käyttäytyi harkitun karkeasti luullessaan Iriksen häntä tarkkaavan. Tämä karkea kuori hämmästytti tyttöä.

Iris ryhtyi auttamaan sikäli kun voi. He saalistivat harvinaisen kokoelman. Laatikon samppanjaa, toisen konjakkia, kirjalaatikon, yökiikarin, kompassin, useita laatikoita laivakorppuja, suolan peittämiä, mutta kovuutensa vuoksi hyvin säilyneitä. Kaksi suurta laatikkoa kinkkua pelastettiin hyvin säilyneinä ja senlisäksi muutamia suuria vadin kansia, rautapata, joukko lankkuja ja nuoria.

Sitäpaitsi saivat he hyvin raskaan laatikon, joita eivät jaksaneet nostaa. Merimies etsi sopivan rautapalan, jolla mursi auki kannen -- laatikko sisälsi 500 Lee-Metford-kiväärin patruunaa.

"Ah", huudahti hän. "Nyt tarvitsemme joitakin kiväärejä."

"Mitä hyötyä meillä niistä olisi?" kysyi Iris.

Merimies kutsui itseään pöllöksi, mutta vastasi heti.

"Lintuja ampuaksemme tietenkin, miss Deane. Täällä on niitä paljon ja monet syötäviä."

"Teillähän on kaksi revolveria ja patruunoita."

"Niin kyllä, mutta niitä ei voi käyttää metsästykseen."

He työskentelivät vaieten vielä tunnin. Aurinko läheni keskitaivasta ja lämpö vaivasi sietämättömästi. Jenks otti kinkun, laivakorppuja, ajopuita ja kiikarin sekä pyysi miss Deanea seuraamaan mukana metsänreunaan. Iris totteli lausumatta sanaakaan, vaikkakin kummasteli kuinka merimies aikoi sytyttää tulen. Avustaakseen jollain tavoin tulevan juhlan valmisteluissa, otti hän maljakon kannen ja pullon samppanjaa.

Merimies tarkasteli viimemainittua paheksuvin katsein.

"Ei niin kauan kuin aurinko on ylhäällä", sanoi hän. "Illalla se kyllä on erinomaista".

"Se oli teille aiottu", sanoi Iris kylmästi. "Minä en juo viiniä."

"Teidän on rikottava raittiuslupaustanne niin kauan kuin olette täällä, miss Deane. Tällä leveysasteella on usein öisin hyvin kylmä. Vilustuminen saattaisi aiheuttaa kuumeen, kenties kuoleman".

"Kummallinen ihminen!" mutisi tyttö.

Hän tarkkasi huolellisesti merimiehen valmistuksia. Tämä otti muistikirjasta kuivan lehden, veti patruunasta kuulan ulos ja kasteli ruudin. Siveltyään ruudinsekoitusta paperille asetti hän sen aurinkoon, jossa se heti kuivui. Senjälkeen kokosi hän kuivia palmunoksia, jotka asetti ajopuiden alle ja valitsi nuotiolleen varjoisan paikan. Pistettyään paperin oksien väliin, kiersi hän kiikarista irti lasin ja sitä polttolasina käyttäen sai muutaman minuutin kuluttua nuotion syttymään. Terävien tikkujen avulla paistoi hän kinkkuviipaleita.

Iris unohti mielenkiinnosta kokonaan harminsa. Ilma täyttyi ruokahalua herättävällä tuoksulla.

"Voinko auttaa jotenkin?" kysyi hän niin katuvalla äänellä, että Jenks näytti suorastaan kummastuneelta.

"Kyllä", vastasi puhuteltu osoittaen vadin kanteen. "Jos puhdistatte tuon puseronne hihalla, niin se voi toimia lautasena. Aamiainen on valmis."

Hän asetti korppujen päälle kinkkuviipaleita ja ojensi ne sekä kääntöveitsensä Irikselle.

"Minä käytän sormiani", selitti Jenks. "Se ei ole ensimmäinen kerta."

"Oletteko viettäneet seikkailurikasta elämää?" kysyi Iris saadakseen aikaan keskustelun.

"En", mutisi toinen.

"Luulin sitä senvuoksi, että näytätte tuntevan kaikki mahdolliset keinot, asiat ja esineet, joista minä en ole kuullut edes puhuttavankaan."

"Käristetyn kinkun -- ja korput -- esimerkiksi?"

Toisessa tilaisuudessa olisi Iris nenästänyt häntä tästä vastauksesta, mutta nyt vastasi hän aivan tyynesti.

Syötyään nousi merimies nopeasti ja otti esiin revolverin.

"Onko teillä mitään sitä vastaan, jos ammun laukauksen koetellakseni patruunia?"

Iris nyökkäsi. Jenks tähtäsi kookospähkinärykelmään. Laukaus kajahti, kaksi pähkinää putosi ja ilma täyttyi kimeällä kirkunalla ja siipien suhinalla. Iris tunsi hiukan levottomuutta, mutta merimies sanoi tyynesti: "Kalalokkeja".

Hän panosti revolverin ja oli juuri sanomaisillaan jotain, kun ääni, muistuttaen veden pulppuamista pullosta, kuului. Se tuli metsän sisästä ja he katsoivat hämmästyneinä, kysyvästi toisiinsa. Jenks otti nopeasti muutamia askeleita sinne päin, mutta pysähtyi äkkiä ja purskahti nauruun. Iris piti hänen naurustaan. Se oli avointa eikä teeskenneltyä.

"Nyt muistan", sanoi Jenks "Wou-wou apinat huutavat noin. Niiden läsnäolo osoittaa saaren joskus olleen asutun."

"Muistatte?" sanoi tyttö. "Te olette siis jo kerran ennenkin olleet tässä maailmanosassa?"

"En, tarkoitan lukeneeni niistä."

Kahdesti puolen tunnin kuluessa oli hän lyhyesti torjunut henkilökohtaiset tiedustelut.

"Osaatteko käyttää revolveria?" kysyi merimies.

"Kyllä, isäni on minulle sen opettanut. -- Hänen mielestään jokaisen naisen on tarvittaessa kyettävä puolustamaan itseään."

"Mainiota! Nyt, miss Deane, on teidän koetettava nukkua pari tuntia. Aion tarkastaa kappaleen rantaa saaren molemmilta puolin. Jos haluatte jotain, niin laukaus on merkkinä."

"Olen hyvin väsynyt", tunnusti tyttö. "Mutta te?"

"Oh, kaikki on all right. Olen aivan reipas -- tarkoitan, etten voi nukkua ennen yön tuloa, enkä ennenkuin olen kiivennyt tuolle kukkulalle ja saanut yleissilmäyksen valtakunnastamme. Haluan saada paremman asunnon kuin meillä nyt on."

Jos Iris olisi ollut vähemmän väsyksissä, olisi hän ehkä pannut merkille levottomuuden ja epäluulon merimiehen äänessä. Mutta hiekalle levitetyt lehdet, joiden päällä hän loikoi, olivat hyvin houkuttelevia. Hänen silmänsä sulkeutuivat, hän asettui niin mukavasti kuin taisi ja nukahti.

Mies katseli häntä hetken, muutti revolverin niin, ettei hän unissaan voinut vahingoittaa sillä itseään, mutta herätessään huomaisi sen heti, veti öljylakin silmilleen ja lähti.

He olivat joutuneet maihin saaren lounaiselle rannalle. Lukuunottamatta palmupeittoisten koralliriuttojen muodostamaa lagunia, oli saarella kaaren muoto, jonka molemmat kärjet olivat toisistaan noin kolmen neljäsosa mailin päässä.