Part 9

Samassa tapahtui jotain kauheaa. Raskaat rautasangat poksahtivat kiinni, ja tunsin pistävää tuskaa kämmenessäni, yhtä ilkeää kuin yrittäessäni litistää Jaakkoa kuistikon katolle. Hirveän kipeästi koski vetäessäni kämmentäni takaisin. Koko raskas laitos seurasi mukana. Kämmeneeni olivat tarttuneet hirvittävät karhunraudat, ja yksi piikeistä oli aivan lävistänyt käpäläni. Piikin pää näkyi kämmenen alapuolelta. Onni oli, että olin rytöä tarkastaessani sattunut siirtämään seipääntapaisen siten, että se oli myös joutunut rautojen sankain väliin. Muuten olisi kämmen aivan ruhjoutunut, enkä olisi mitenkään päässyt kapineesta irti. Nyt tuo yksi piikki vain kahlehti minua siihen. Mutta sekin oli pitkä ja paksu. Tuskista huolimatta oli minun nyt pakko vetää raudat maalle. Seiväs seurasi mukana, mutta sen toinen pää oli vielä rydössä kiinni. Rupesin nyt kylmäverisesti tilaani tutkimaan. Piikki, josta hyvä osa nyt näkyi kämmenen alta, oli lujasti kotkattu rautoihin kiinni, ja esineen sankoja en saanut vähääkään siirtymään loitommaksi toisistaan. Tämä oli paljon pahempaa kuin olla pölkkyyn kytkettynä. Ärjyin kiukuissani, että metsä raikui.

Ärjyntäni oli tuottaa minulle onnettomuutta, vaikka asiat sitten korjautuivat minulle onneksi.

Hetken perästä seisoi näet edessäni torppari kiiltävä kirves kädessään. Hänellä siis arvatenkaan ei ollut pyssyä, mutta kirves on taitavan miehen kädessä ehkä vaarallisempikin kuin pyssy. Mies ei nyt näyttänytkään niin vanhalta kuin torpan vainiolla seisoessaan, vaan pikemmin nuorekkaalta ja voimalliselta. Hän tuli yhä lähemmäksi kohottaen uhkaavasti asettaan. Sen mukaan kuin hän lähestyi, etsien sopivaa tilaisuutta iskulleen, väistyin minä taaksepäin. Samassa huomasin että seiväs, jonka toinen pää oli yhä rydössä kiinni, rupesi kankeamaan rautojen sankoja yhä enemmän auki. Nyt en ehtinyt kipua ajatella, vaan vedin kidutuskonettani vielä pari askelta taaksepäin, ja -- samassa luiskahti kämmeneni rautapiikistä irti.

Samassa hetkisessä kuin tämä tapahtui, seisoin takajaloillani suorana miehen edessä. Minä ärjyin, ja mies yritti hänkin kiljaista kykynsä mukaan. Olimme molemmat yhtä mielettömästi hurjistuneet. Olisin mielelläni hyökännyt hänen kimppuunsa, mutta välkkyvä, kohotettu kirves peloitti minua. Ja hän olisi kai yhtä mielellään lyönyt, mutta näytti pelkäävän, että minun liikkeeni olisi nopeampi hänen iskuaan. Kun olimme mielestäni molemmat riittävästi urheuttamme osoittaneet, rupesin hiljaa vetäytymään taaksepäin. Päästyäni vähän kauemmaksi laskeusin jaloilleni ja poistuin erään pensaan taakse. Täältä vasta huomasin, ketä miehen kiukku oli tarkoittanut. Sillä tuskin olin näkyvistä poistunut, ennenkuin vastustajani mielettömällä raivolla hyökkäsi rautojensa kimppuun ja takoi niitä kirveellään, että piikit vain lensivät. Onneksi olkoon! En minä ainakaan niitä surkutellut. Haavani kirveli siksi liian ilkeästi.

Vaikka torppari oli ollut suuttuvinaan rautoihinsa, ei minulla ollut häneltä mitään hyvää odotettavana. Minusta näytti lammasjoukko kotiin karatessa aivan yhtä suurelta kuin maantien vieressä seisoessaan. Mutta jollain salaisella tavalla oli kai torpan muija sittenkin urkkinut selväksi, että siitä puuttui yksi, ja oli tietysti vaatinut kostoa. Päätin siis vieläkin jatkaa matkaani, sitä suuremmalla syyllä kun näille seuduin näytti tulevan hyvin vähän marjoja ja marja-aika juuri lähestyi. Nilkutin siis hiljaa tieheni.

Olin nyt kovin vahvasti päättänyt antaa kaikkien kotieläinten olla rauhassa saadakseni itsekin rauhaa. Sattui kuitenkin jo parin päivän perästä semmoinen tapahtuma, joka miltei pakottamalla pakotti minut toimimaan päätöstäni vastaan.

Kuulin kulkiessani eräänä iltana pienen nevan poikki sen toiselta rannalta surkuteltavaa ynisemistä. Läksin siis paikalle nähdäkseni mitä oli tekeillä. Ihan nevan rannalla kasvoi rehevää heinää, ja juuri tässä paikassa oli lehmä sortunut suohon. Se oli turhaan yrittänyt pelastua nevalle päin kaatuneen puun rungolle, koska nevanranta oli imevää lietettä, ja eläinparka oli vajonnut jo niin syvälle, että pää vain näkyi. Vetää eläin ylös rungolle oli minun voimilleni pieni asia. Sinne se jäi läähättämään ja hetken perästä se kuoli. Muu lauma oli jo minun lähetessäni karannut hännät pystyssä tiehensä. Sen mylvintä kuului vielä kaukaa metsästä.

Mitä oli nyt tehtävä? Olin tehnyt puhtaan laupeuden työn; sitä ei sopinut epäillä. Mutta ei minun nyt myöskään sopinut heittää näin paljon hyvää ruokaa mätänemään metsään. Päätin siis syödä kylläkseni. Tämä olkoon pelastuspalkkani. Ja mitä jääpi, jääköön lehmän omistajan osaksi. -- Näin tein myöskin ja peitin ateriani jälkeen jääneet lihat risuilla.

Ajattelin nyt jatkaa matkaani. Mutta hetkisen kuljettuani rupesi minua niin raukaisemaan, että päätin huilata tämän yhden yön ja vasta seuraavana yönä jatkaa eteenpäin. Nukuin siis rauhassa yön ja koko seuraavan päivän. Mutta illalla tunsin itseni niin laiskaksi, etten todellakaan viitsinyt laittautua matkalle. Ja mikäpä kiire minulla olikaan; täällähän oli hyvä olla.

Vasta seuraavana päivänä iltapuolella rupesin vähäisen liikkumaan, riipaisten sieltä täältä suuhuni muutamia mustikoita. Nekin olivat vielä puolikypsiä eivätkä paljon vatsassa tuntuneet. Olin kuljeskellessani sattunut lähestymään toispäiväistä tapahtumapaikkaa. Yhtäkkiä toi satunnainen tuulahdus erinomaisen miellyttävän riistanhajun nenääni. Molemmat päivät olivat olleet tavattoman lämpimät, ja lihat olivat nyt, jos niistä oli vielä jotain jälellä, parhaimmillansa. Päätin siis mennä paikalle katsomaan, oliko omistaja käynyt osansa noutamassa. Oli jo tullut yö: ei voinut siis olla vaaraa.

Läksin paikalle, johon olin lihat kätkenyt. Ne olivat koskematta, ihan niin kuin olin ne jättänyt. Omistaja ei ollut paikalla käynytkään. Jos lihat vielä jäivät tänne muutamaksi päiväksi, ei omistaja niistä enää välittäisikään, ja minun oli juuri nyt kovin nälkä. Tarkoin harkiten olivat nämäkin lihat oikeastaan minun, sillä ilman minua olisivat ne vielä lietteessä, kukaties kuinka syvään vajonneina. En voinut siis katsoa vääräksi ryhtyä niitä syömään. Tutkin kuitenkin hyvin tarkasti paikan, ettei vain olisi rautoja siihen viritetty.

Paikka oli ihan samassa kunnossa, johon olin sen jättänyt. Ainoatakaan ihmisaskeleen merkkiä ei näkynyt. Ihmishajua ei myöskään tuntunut. Vedin siis haot pois ja ryhdyin syömään.

Mutta tuskin olin ehtinyt asettautua mukavaan syömäasentoon, ennenkuin viereisestä puusta paukahti laukaus ja tunsin kuulain sattuneen kahteen eri paikkaan. Ja vaaralliseen kohtaan, ihan lapaluun kummallekin puolelle. Hurjistuin kiukusta niin, että olin jo kiivetä puuhun saadakseni surmaajalleni ainakin surmahaavat kostaa. Tulin kuitenkin samassa ajatelleeksi, että miehellä voisi lavallaan, jonka hän oli itselleen väijymäpaikaksi rakentanut, olla kirves mukanansa. Ja samassa näin miehen jo nousevan seisaalle, kaatavan ruutia pyssyynsä ja heti sen jälkeen jo panostimella painavan siihen kuulan. En odottanut enempää, vaan poistuin kiireesti. Ampuja oli kuitenkin jo ehtinyt panna nallin silinteriin ja juuri minun poistuessani paukahti toinen laukaus. Tunsin taaskin sattuneen, tällä kertaa selkään. Onneksi oli kuula ensin mennyt puun läpi, että pirstaleet vain lensivät. Kun rupesin haavaa raappimaan, ei sitä ollutkaan, vaan kuula vieri turkistani maahan. Se olikin haavoittanut puuta eikä minua.

Jatkoin pakomatkaani aina aamuun asti, jolloin etsin itselleni sopivan kätköpaikan. Rupesin nyt haavojani tarkemmin tarkastamaan. Olin koko yön ihmetellyt, etteivät ne minua mainittavasti vaivanneet. Rautapiikin haavoittama kämmen tuotti minulle enemmän tuskaa kuin molemmat kuulanhaavat yhteensä. Asia oli pian selvitetty. Molemmat luodit olivat menneet ainoastaan nahan ja muutamain lihasten läpi. Vaikka kuinka yskin, ei keuhkoista tullut pisaraakaan verta.

Ymmärsin siis jo hyvin, miten olin tällä kertaa pelastunut. Tällä vainomiehellä oli kyllä pyssy ja osasi hän myös ampua. Mutta hän ei osannut pyssyänsä panostaa. Hän oli pannut siihen kaksi luotia, mutta niitten alle vain yhden ruutipanoksen. Miten yksi ruutipanos voisi ajaa kunnollisesti perille kaksi luotia? Onni minulle, ettei mies pannut kahta ruutipanosta ja yhtä luotia. Näin oli kai kiireessä käynyt, kun hän lavalla panosti pyssynsä uudestaan. Ja ellei puu olisi sattunut olemaan välissä, olisi tämä kuula varmasti minut tappanut. -- Haavoista ei tullut enää verta, ja nuolin ne umpeen.

Tämä seikkailu oli viimeinen, mikä minulle tänä kesänä tapahtui. Yhä pohjoiseen päin jatkoin nyt matkaani vielä monta yötä, etsien aina päiviksi sopivan turvapaikan. Päätin matkani vasta tultuani jylhään vuoriseutuun. Merkkejä ihmisen läsnäolosta ei näkynyt missään. Nousin korkeimman huipun laelle. Kaikkialla näkyi vain vuoria, metsiä, järviä, nevoja ja rämeitä. Oli ihana aurinkoinen päivä, tulin erinomaisen hyvälle mielelle ja mörisin itsekseni: tämä on hyvä seutu, tähän asetun ja tänne jään, kunnes minut ajamalla ajetaan pois. Nyt ei ole ainakaan mitään pelkoa niin kauan kuin savua ei näy missään.

Liikuin täällä vapaasti sekä yöllä että päivälläkin. Vuorten kupeilla kasvoi hyviä sieniä monta laatua, ja eteläisillä rinteillä olivat mustikat kaikkialla kypsyneet. Purojen varsilla hehkuivat mehevät mesimarjat, ja nevat loistivat keltaisina lakoista. Myöskin sianmustikoita, jotka minua miellyttävät meikein enimmin kaikista, kasvoi nevain saarilla suurin määrin. Näitä marjoja voi syödä aamusta iltaan ja illasta aamuun koskaan kyllästymättä. Ruokaa oli siis kaikkialla yllinkyllin.

Kuta enemmän seutuun tutustuin, sitä paremmin se minua miellytti. Melkein joka päivä kävin korkeimmalla vuorella katsomassa, näkyisikö mistään savua, mutta ei. Harvoin ajattelin entistä eloani kartanolla, sillä vapaus metsässä miellytti minua paljon enemmän. Isännästä ja Antista en välittänyt enää paljon ollenkaan enkä kaivannut edes vanhaa Mustaa. Olin jo saanut parempaa seuraa.

Eräänä päivänä tapasin näet vuoren rinteellä mustikoita syödessäni kaksi kaltaistani. Ensin pelästyin, mutta pian oli tuttavuus tehty ja tuttavuudesta tuli lopulta ystävyys. Toinen uusista kavereista oli iso leveälanteinen otus, ainakin kaksi kertaa isompi kuin minä. Jos se olisi ollut vihollismielinen, olisin ollut taulaa vain sen kynsissä. Mutta se oli päinvastoin heti alusta erinomaisen ystävällinen. Toinen taasen oli ihan pieni nallikka, juuri samanmoinen kuin olin itse viime kesänä ollut. Me ruvettiin heti leikkiä lyömään. Ja kun ymmärsin antaa sen voittaa aina kun sillä oli voittovuoro, tuli meistä kohta hyvät pruurit. Harva se päivä, ettemme vuorenrinteellä yhdessä päivää paistattaen pistäneet painiksi. Vanha karhu silloin loikoili päiväpaisteessa ja ompeli kenkiä kuninkaalle, kuten sanotaan, tai hereillä ollen säesti oman poikamukulansa voittoja tyytyväisellä mörinällä. Välistä onnistui pikkunallikan viekoitella vanhuskin otteluun, ja silloin peuhattiin ja elämöitiin joskus kaikin kolmin yhdessä rymäkässä. Painiskellessani isännän ja koulupoikien kanssa olin oppinut monta pientä kepposta, joista vanhus ei näkynyt tietävän mitään, ja kun ensi kerta panin kämppiä, "krämppäsin", kuten pojat sanoivat, vieri voimakas vastustajani mukkelin makkelin rinnettä alas. Pelkäsin ensin, että hän panisi pahakseen ja olin jo valmis lähtemään karkuun. Mutta hän oli vain hyvällä tuulella, tahtoi heti uudistaa syliotteen, ja tällä kertaa täytyi minun tehdä sama matka.

Täten kuluivat päivämme erinomaisen hauskasti syksyyn asti; vuorotellen löimme leikkiä, vuorotellen teimme työtä. Sillä työtä se on meikäläisten ruuanetsintä, jos tosin tähän aikaan vuodesta helppoa. Kevätkesällä sitävastoin, kun sieniä ei ole nimeksikään, toukkia vähän vain, viimesyksyiset puolukat ja karpalot joka päivä vähenevät ja on pakko elättää itsensä melkein kokonaan vielä pienillä kasveilla ja niitten juurilla, täytyy usein kuleksia yöt päivät saadakseen jotain aina nurkuvaan vatsaan.

Voinhan tosin tulla ilmankin ruokaa melko kauan toimeen. Niin olimme myös nyt kaikki myöhemmin syksyllä niin lihavat, ettemme viitsineet syödä ollenkaan, vaan loikoilimme aurinkoisina päivinä paisteessa niin kauan kuin sitä riitti.

Ensi lumella vetäydyin sankkaan kuusikkoon, kokoilin muutamia hakoja vuoteeksi korkean kuusen juurelle ja panin levolle. Vanha mesikämmen ei näkynyt vielä kaipaavan rauhaa, koska se yhä tallusteli poikinensa siellä täällä metsässä. Maattuani jo monta päivää tulivat pahalla lumituiskulla molemmat kaverit luokseni, ja vanhus ehdotti, että me nyt näin sopivalla ilmalla kaikki kolme lähtisimme yhteiseen pesään, jossa hän oli jo edellisen talven asunut. Pesä oli kallionrotko, johon hyvinkin mahtui kolme talvenmakaajaa, ja hän oli jo joku aika sitten käynyt viemässä sinne riittävän määrän karhunsammalia. Kun hän lisäsi, että siellä ollaan täysin suojeltuina pyrylumelta, ja kun nykyiseen olopaikkaani, vaikka metsä oli sankka kyllä, tuprusi kuitenkin vähän lunta, ei minulla ollut mitään ehdotusta vastaan.

Kuhnailemiseen ei ollut mitään syytä, kun tuisku saattoi ehkä piankin lakata. Läksimme siis paikalla matkallemme. Vanhus ajoi pikkunallikan ja minut edellensä ja tuli itse viimeisenä, astuen tarkoin meidän jälkiämme, kuten varovaisuus vaatii. Parempaa jälkeä ei voi tehdä, eikä olisi kukaan voinut tietää, että kolme karhua oli siitä kulkenut. Sitä paitsi kuljimme, mikäli vain mahdollista, aukeita alueita, jossa pyrylumi pian täytti jäljet. Muutamia pieniä metsiköitä emme voineet kuitenkaan välttää. Niistä kaveri ei ollenkaan pitänyt ja koetti eksyttää saartomiehiä useasti muuttamalla suuntaa. Mutta ei sanonut pelkäävänsä. Huomasin hyvin, että hän oli vanha viisas veijari. Parempaa opastajaa karhunelämän vaarallisella polulla en olisi voinut saada.

Pesä oli erinomainen ja mainiosti sisustettu, parahiksi iso kallionluola korkealla pohjoisella vuorenrinteellä. Ihan luolan suulle oli tuuli kaatanut monta puuta ja kasannut ne tiheäksi ja korkeaksi rydöksi, hyväksi suojaksi pohjatuulelta, estäen sitä pääsemästä suoraan luolan suusta sisään. Kun lisään, että luolan suu ei ollut isompi kuin että suuri kaverimme juuri siitä mahtui, luulen jokaisen ymmärtävän, ettei parempaa pesää voi toivoa. Tosin olisi ehkä varauloskäytävä hätätilassa ollut hyvä olemassa, mutta se tekee pesän uhoisaksi, ellei sitä sammalilla tukita ja sitä ei mielellään viitsisi tehdä. Tämä luola näytti myös todella olevan niin hyvin kätkettynä, ettei ollut ymmärtääkseni syytä pelätä. Vielä varmemmaksi tuli linnamme, kun pyryä jatkui useita päiviä ja suulle kasvoi kokonainen lumikinos, ettei jäänyt kuin pieni henkireikä vain. Varmasti olivat aukeilla paikoilla jälkemme menneet kokonaan umpeen.

Ensi aikoina nukuin ainoastaan ajoittain, mutta pikkunallikka nukkui heti alusta kuin mikäkin tallukka sammaliin kaivautuneena. Iso kaverini, joka makasi ihan pesän suulla, ei nukkunut luullakseni tähän aikaan paljon ollenkaan. Ainakin oli hän minun herätessäni aina valveilla. Mutta keskitalven ajaksi nukuin niin sikeästi kuin nukkua voi, ja kun kerta kovan myrskyn pauhina minut hetkiseksi herätti, nukkui vanha kaveri myrskyn pauhinasta huolimatta syvää talviunta. Menneenkesäiset seikkailuni muistuivat hetkeksi mieleeni, mutta pian ymmärsin, ettei nyt mikään vaara uhannut ja nukahdin uudestaan.

Heräämiseni noin keskitalvella ei kuitenkaan näyttänyt ennustavan mitään hyvää. Sillä tästä lähin en päässyt enää pitempään uneen ja levottomat unennäöntapaiset vaivasivat minua usein. Välistä seisoi vihamieheni isäntärenki aidan takana tähtäämässä minua, välistä olin tarttunut hirveän raskaisiin karhunrautoihin, ja kerta ampui minua mies korkealle puuhun rakennetulta lavalta. Rupesin miestä tarkastamaan, ja mies oli -- Antti, paras ystäväni. Tämä unennäkö kauhistutti minua niin, että paikalla heräsin ja olin samassa tuokiossa niin täysin valpas kuin ikinä voi olla. Lumikinos oli poistettu luolan suulta, ja aukosta tirkistivät sisään ihmiskasvot. Kasvot olivat Antin, ilman vähintäkään epäilystä. Tunsin hänet heti. Samassa kuulin isännän äänen kysyvän: "Näkyykö sieltä mitään?" Luulin ensin olevani kartanolla, ja minun piti juuri ruveta katsomaan, mihin koloon olin nukkunut, kun samassa iso kaverini nousi ja syöksyi niin äkisti aukon suusta ulos, ettei Antti ehtinyt tieltä, vaan kepertyi lumikinokseen.

Hetken perästä kaikui metsä koirain haukunnasta, joka kuitenkin pian päättyi kahteen pyssynlaukaukseen. Sitten tuli taasen yhtä hiljaista kuin ennenkin.

Tällä välin oli pikkunallikka myös luikahtanut pesästä ja lähtenyt omin neuvoin karkuun. Kuulin hetken perästä vieläkin yhden laukauksen. Se tuli Antin pyssystä, sillä tunsin hyvin Antin "vesilukko"-pyssyn terävän äänen. Sen olin monta kertaa ennen kuullut Antin ampuessa pilkkaan.

Tiesin nyt hyvin, miten pesätoverieni oli käynyt ja mikä kohtalo odotti myöskin minua, jos isäntä ja Antti palaisivat linnaani. Olisin minäkin voinut paeta, mutta lumi oli syvä ja olin nähnyt isännän ja Antin poistuvan hiihtäen. En olisi päässyt kauas, ennenkuin olisivat olleet kintereilläni. Päätin siis jäädä pesään; tuskinpa he enää palaavatkaan, kun ovat jo kaksi karhua ampuneet.

Olisi toivoni ehkä voinut toteutuakin, ellei yksi koirista olisi palannut pesälle ja ruvennut siellä hurjasti haukkumaan. Kun se pisti päänsä pesän suusta sisään, onnistui minun lyödä sitä kämmenellä niin onnellisesti päähän, että sain tuon rasavillin vedetyksi pesään, jossa sen päivät eivät tulleet pitkiksi. Mutta tuo hurja haukunta, joka niin äkisti päättyi surkeaan ulinaan, oli ollut riittävä. Rangaistuksensa tuo rakki oli hyvin ansainnut, mutta minulle se ei mitään hyvää tuottanut. Hetken perästä kuulin jo suksien kahinan hangella ja pian seisoi Antti taasen linnani suulla.

Kuulin isännän alempaa huutavan: "Koetapas, Antti, vilkaista, olisiko siellä vielä tamäntalvinen penikka. Se, jonka ammuit, oli viimetalvinen."

Antin vastaus tuli surkealla äänellä: "En tiedä, mutta Piski makaa kuolleena edessäni." -- Koiranraadon olin jo työntänyt pesästä ulos.

Pian oli isäntäkin paikalla. Toinen koira haukkui vimmatusti, mutta nähtyänsä toverinsa kohtalon, ei tahtonut mennä luolan suusta sisään. Minä pysyttelin luolan sisimmässä kolkassa. Jos nyt olisi ollut varauloskäytävä, olisin luultavasti yrittänyt paksusta lumesta huolimatta karata ja jättänyt miehet sinne tyhjää pesää tutkimaan. Mutta pesänsuusta en uskaltanut yrittää. Tiesin hyvin, kuinka nopsa isännän pyssy on, ja Antillakin oli tapana panostaa luodikkonsa suoralla ruudilla.

Isäntä yritti nyt vanhaa kanki-konstia. Koira vietiin syrjään, isäntä rupesi työntämään kankea sisään, ja jos minä puraisisin sitä, piti Antin ampua tähdäten kankea pitkin. Näin selitti isäntä. Minähän kuulin joka sanan ja olin järkevästi puraisematta antaen kangen joka kerta kulkea kauniisti ohitseni.

Isäntä jo päätti pesän olevan tyhjän ja aikoi poistua, kun koira rupesi uudestaan haukkumaan niin hurjasti pesän suulla, että Antti sanoi tahtovansa mennä sisään. Ehkä oli jonkun kiven takana joku pieni komo, jonne tuommoinen pieni talvipenikka mahtui.

Tiesin nyt, etten voi enää kohtaloani välttää. Arvasin siis paremmaksi tulla vapaaehtoisesti esille, sillä Antille en voisi kuitenkaan tehdä mitään pahaa, en oman henkenikään kaupalla. Sen tunsin selvästi.

Kun siis Antti pyssy kädessään valmistautui ryömimään asuntooni, astuin kuten kohtelias isäntä ainakin oven suuhun, ystävällisellä mörinällä lausuen vanhan hyvän kaverin tervetulleeksi. Tämä oli mielestäni viisainta, mitä näissä oloissa taisin tehdä. Isäntä huusi samassa Antille: "Ammu, ammu nopeasti!" Itse hän ei voinut ampua, sillä Antti oli tiellä. Mutta Antti ei ampunut. Hän jäi makaamaan vatsalleen sisäänkäytävään eikä nostanut pyssyä. Isäntä uudisti nyt hätääntyneellä äänellä useita kertoja käskynsä, mutta kun Antti ei liikkunut, luuli hän kai hänen ylen suuresta pelästyksestä aivan jähmettyneen, koska yritti pistää oman pyssynsä Antin ohitse ampuakseen itse. Mutta Antti nostatti samassa olkaansa, ja kuula meni ohitse. Vetäydyin uudestaan pimeimpään nurkkaan.

Antti nousi nyt ihan kalpeana paikaltaan. Isännän melkein suuttuneeseen kysymykseen, miksi hän ei ampunut, vastasi hän:

-- En voinut ampua enkä ammu, vaikka minut tapettaisiin. Se on Nalli.

-- Hullutuksia, vastasi isäntä, ei Nalli Lapin rajoilla voi olla. Jos hän vielä elää, niin hän on jossain Keski-Suomen salomaassa.

-- Ei ole hullutuksia, kuulin Antin vastaavan. Panen henkeni pantiksi, että se on Nalli. Tunsin hänet heti mörinästäkin. Ja jalassa näin myös pahkan, joka siihen kasvoi sen jälkeen kun hän yritti tappaa Jaakon kuistikon katolla. En ammu, en henkenikään kaupalla ammu.

Tuo viimeinen merkki vakuutti isännänkin. Antti myönsi nyt myöskin kohottaneensa tahallaan olkaansa pelastaaksensa henkeni. Olin hänelle silloin siitä hyvin kiitollinen. Nyt olen ruvennut ajattelemaan, että ehkä olisi ollut parempi, että Antti olisi maannut silloin liikkumatta, kun isännän pyssy tähtäsi minun rintaani. Mutta eihän kukaan voi edeltäkäsin tietää, mille poluille hänen elämänsä vastaisuudessa tulee poikkeamaan.

Kuulin nyt isännän määräävän, että luolan suu on kivillä tukittava. Antinkin oli pakko kantaa kiviä ja luolan suu tukittiin lujasti kiinni. Isäntä ei ilmoittanut Antille aikomuksiaan, mutta salaisesti kuiskasi Antti minulle, ettei minua ainakaan niin kauan kuin hän elää nälkään tapeta. Sehän olisi ollutkin isännän puolelta liian hävytöntä, niin monta kertaa kuin olin antanut hänen voittaa sylipainissa, vaikka vuoro olisikin oikeastaan ollut minun. Ja nyt pienen naarmun tähden semmoinen kosto. Ei, se ei ollut mahdollista.

Heti miesten poistuttua ryhdyin heidän rakentamaansa muuria repimään. Mutta niin viisaasti oli tuo isäntäpahus sisimmän kivikerroksen latonut, etten saanut ainoatakaan kiveä irti. Ja työntämällä ei ollut ajattelemistakaan saada muuria siirtymään. Olin ylen lujasti tyrmääni teljetty. Melkein iltaan asti tein työtä. Mutta huomattuani kaikki yritykset tuloksettomiksi alistuin kohtalooni.

Illalla tunsin nuotionsavua. Miehet olivat siis yötä läheisyydessä. Aamuyöllä kuulin nakutusta oven kohdalta. Antti oli varustautunut nuotiolta tänne. Monta minuuttia ei sanonut uskaltavansa olla. Ei myöskään uskaltanut minua vankilastani laskea pois, mutta kehoitti minua olemaan kärsivällinen ja lupasi tulla toiste takaisin. Kielsi minua ankarasti mörisemästä mitään vastausta, ettei vain isäntä heräisi, sillä nuotio oli aivan lähellä. Tämän sanottuansa poistui Antti. Jäin yksin pitkäksi ajaksi.

Pitkiksi kävivät odotuksen päivät. Ja vielä pitemmiksi olisivat käyneet, jos olisin tiennyt mitä odotin. Antti oli luvannut tulla takaisin. En vähääkään epäillyt, ettei hän tulisi. Mutta typeryydessäni en ymmärtänyt ajatella muuta kuin että hän tulisi yksin ja tullessansa laskisi minut vankilastani vapaaksi.

Mutta Anttipa oli vain renki. Hänen tahtonsa ei paljon merkinnyt. Hänen isäntänsä tahto tässä oli määräämässä. Ja se määräsi, että vankilani ovi tosin oli avattava, mutta ainoastaan laskeakseen minut toiseen vankilaan, joka tosin oli valoisa, mutta tuhat kertaa julmempi kuin nykyinen olinpaikkani.

Kun vihdoin pitkän odotusajan jälkeen taasen kuulin ääniä pesäni edustalta, ymmärsin heti, ettei Antti ollutkaan yksin. Iloiset toiveeni hävisivät heti kuin tina tuhkaan. Muuria ruvettiin särkemään, ja pian ei ollut ainoatakaan kiveä estämässä vapaata lähtöäni. Mutta kun pesän edessä näkyi monta miestä, päätin mieluummin jäädä pesään kuin syöksyä niiden kaikkien kimppuun. Saisivatpa nyt nähdä kumpi puolue kauemmin jaksaisi odottaa. Minua ei vaivannut nälkä eikä jano, enkä ollut talven kuluessa mainittavasti laihtunutkaan. Monta viikkoa voisin vielä kestää ilman vaikeutta. Voisivatko hekin?

Näitä ajatuksia mielessäni hautoessani työnnettiin äkisti pesän suuhun rautahäkki, vanha kidutuskoneeni. Tunsin sen heti.

Nyt en ainakaan tulisi linnastani poistumaan, vaikka minun täytyisi odottaa syksyyn asti. Rupesin jo katumaan, etten hyökännyt vihollisteni kimppuun, kun minulla olisi vielä ollut tilaisuus. Nyt ei auta mikään muu kuin kärsivällisyys. Rautahäkkiin en ainakaan mene, mieluummin ampukoot.