Part 10

Tälläkin kertaa olin tehnyt laskun isännän mieltä kysymättä. Sillä kun miehet olivat muutamilla kivillä pönkittäneet häkkinsä, tuli äkisti pitkän vavan päässä palava esine eteeni. Esineestä lähti hirvittävän pahanhajuinen savu, joka pian täytti koko linnani. Mahdotonta oli hengittää tuommoista ilmaa. Vetäydyin ihan pesän suulle, mutta pian oli täälläkin savua niin paljo, etten voinut saada hengitetyksi. Mikään ei auttanut, minun oli pakko minuutiksi hypähtää rautahäkkiin saadakseni muutamia hengenvetoja oikeata ilmaa.

Luksis! Tuskin olin häkissä, ennenkuin luukku putosi. Onnettomuus oli tapahtunut, isännän vehkeet olivat menestyneet. Minä karhuparka olin voitettuna entisessä vankilassani.

Miehet vetivät nopeasti häkin luolan suulta, sillä koko luola oli samassa tulimerenä. Ellen olisi hypähtänyt häkkiin juuri silloin kun hypähdin, paistuisin nyt paraikaa elävältä omassa kodissani. -- Raivostustani en voi kuvata. Räyhäsin niin, että sain vankilani kumoon. Mutta tämä vain pahensi tilaani. Rautaiset tangot oli lujasti kotkattu toisiinsa kiinni, en ainoatakaan niistä saanut paikaltaan siirtymään. Olin nyt niin hurjistunut, että olisin repinyt kappaleiksi kenen vain olisin saanut kynsiini, vaikka itse Antinkin. Mutta ei kukaan näkynyt uskaltavan lähestyä. Pian olivat miehet tankojen avulla kääntäneet häkkini oikeaan asentoonsa takaisin ja rupesivat vetämään minua rinnettä alas.

Nyt vasta huomasin, että vankilani oli kiinnitetty tavalliseen työrekeen, ja tultuamme tasaiselle maalle, seisoi vanha Musta minua odottamassa.

Vanhan tuttavan jälleennäkeminen rauhoitti minua ihmeellisellä tavalla, semminkin kun hänkin heti tunsi minut ja myös tuli minua tervehtimään. Hän ei näyttänyt minua pelkäävän, kuten selvästi näin sekä isännän että Antinkin tekevän. Haistelimme toisiamme kuten entisinäkin päivinä ja vastustelematta astui Musta valjaisiin. Ymmärsin, että Musta oli saanut ajaa rautatiellä koko tuon pitkän matkan pohjolaan yksinomaan minun tähteni. Outo hevonen ei olisi suostunut vetämään minua metsästä. Tämä jossain määrin saattoi minut tyytymään kohtalooni. Eipä olisi kenen edestä hyvänsä näin paljon vaivaa nähty. Päätin olla siivolla, ainakin niin kauan kuin sain ajaa vanhan kaverin vetämässä ajopelissä, ja olinkin. Kuinka monta kertaa olinkaan ajanut Mustan vetämässä tyhjässä heinähäkissä niitylle heiniä noutamaan. Vanhalle ystävälle mahtoi tuntua ikävältä kuljettaa minua nyt tämmöisessä rautaisessa ajopelissä.

Hitaasti kului taival. Isäntä kulki suksilla johtajana edellisenä päivänä avattua latua, kolme vierasta miestä tallasi tien syvään lumeen, minä ja ajajani Antti tulimme herroina perässä. Tällä matkalla halki metsän kertoi minulle Antti, miten he olivat pesän löytäneet.

Isäntä oli saanut eräältä tuttavaltaan kirjeen, että joku kiveliön kulkija oli Viluvaaran juurella olevalla nevalla nähnyt kolme karhua ahmimassa lakkoja. Hänellä oli ollut pyssy, mutta kun hän ei uskaltanut käydä yksin kolmen karhun kimppuun, oli hänen ollut pakko jättää ne rauhaan. Myöskin edellisenä kesänä oli huhuttu, että sielläpäin olisi näkynyt karhun merkkejä. -- Mies oli palannut myöhemmin syksyllä saartaakseen karhut. Mutta kaikki hänen yrityksensä olivat epäonnistuneet. Että karhu tai karhuja oli oleskellut seudulla, oli hän voinut huomata, sillä muutamassa tiheikössä oli näkynyt karhunjälkiä, ja hän oli paikasta, jossa muutamia kuusia oli oksittu, myös löytänyt niin sanotun korjuupesän, joka oli tänä talvena ollut käytetty -- se oli minun syksyinen vuoteeni. Mutta lumipyry, jota oli jo kestänyt pari päivää, oli niin tyystin kaikki jäljet poistanut, että hänen oli ollut pakko jättää kaikki etsintä.

Isäntä oli mielellään tahtonut tänä talvena päästä karhunajolle, mutta ne harvat kierrokset, jotka olivat tarjona, olivat hänen mielestään kovin kalliit. Isäntä oli sentähden ottanut Antin mukaansa ja matkustanut tänne vanhoja hänellä tiedossa olevia karhunpesiä tarkastamaan. Viluvaaran pesä oli hänelle ennestään tunnettu. Se oli kaksikymmentä vuotta sitten ollut asuttuna, ja isäntä oli sinä vuonna juuri siitä pesästä ampunut ensimmäisen karhunsa. Sentähden lähdettiin kaikkein ensin sinne. Vanha karhu oli ollut erinomaisen lihava ja sen nahka moitteettoman kaunis. Antti näytti olevan mahdottoman ylpeä siitä, että hänkin oli ampunut karhun, tosin vuoden vanhan vain, mutta karhun kuitenkin. Minua suretti sekä Antin ylpeys tuommoisesta teosta että kaverieni kuolema. Pikku nallikka oli minulle jo tullut rakkaaksi ystäväksi. Ainoa mikä minulle tässä tapahtumassa oli mieleen, oli, ettei saartajan ollut onnistunut saada pesää saarretuksi, vaan että sen löytäminen riippui onnettomasta sattumuksesta. Olin näet vanhan toverini viisautta suuresti ihaillut ja olisin tuntenut pettymystä, jos olisi tullut ilmi, ettei hänenkään viisautensa pystynyt ihmisvihamiestä erehdyttämään.

Vasta seuraavana päivänä tulimme päivällisaikana ajetulle metsätielle, jolla matka rupesi käymään nopeammin, ja illalla maantielle, josta vieraat miehet lähtivät pohjoiseen, me etelään päin. Yötä olimme eräässä torpassa.

Kuljettuamme vielä pari päivää, kuulin arvaamatta hyvin tutun äänen, veturinvihellyksen. Antti selitti minulle, että Suomen pohjoisin rautatieasema oli ihan vieressä ja että nyt tulisi vauhtimme pian aivan toisenlaiseksi kuin tähän asti. Olimme myös kohta perillä. Antille ja isännälle tuli kova kiire, sillä junan piti kohta lähteä ja minun häkkini oli ensin reestä irroitettava ja sitten vaunuun nostettava. Kaikki saatiin kuitenkin kaikessa kiireessä toimitetuksi, ja hetken perästä olin Antin kanssa kahden rautatievaunussa matkalla etelään päin. Isäntä oli jäänyt tänne metsästysmatkojaan jatkamaan.

Antti kertoi minulle nyt, että junan lähtö oli myöhästynyt kymmenen minuuttia yksinomaan minun tähteni. Iloitsin siitä, että olivat pitäneet minua niin tärkeänä matkustajana, että olivat minun tähteni viivyttäneet junaa, semminkin kun kuulin, ettei heillä ole tapana itse piispaakaan odottaa, jos hän ei laittaudu ajoissa asemalle.

Antti väitti meidän ajavan nyt yhtä hyvää kyytiä kuin minun tullessani myllystä, mutta minusta kulki vaunu siksi liian tasaisesti. Pientä hölkkäjuoksua tämä vain taisi olla. Kuta parempi vauhti, sitä huimemmin paiskelehtavat ajopelit, ja juuri tämä on minusta pääasia koko ajossa.

Mutta Ouluun tullessamme avattiin vaunun ovet ja Antti pyysi junailijalta, että ne saisivat olla junan kulkiessakin avoinna. Tämä ei tosin ollut ihan sääntöjen mukaan, mutta kun Antti ei sanonut tulevansa matkustajansa kanssa muulla tavalla toimeen, tämä kun rakasti ulkoilmaelämää, myöntyi junailija hänen pyyntöönsä. Ja totta tosiaankin huomasin minäkin Oulusta lähtiessämme, ettei ollut vanha Musta aisoissa. Monta kertaa olin Jaakkoa, tuota vanhaa koiranleukaa, kadehtinut, mutta nyt luulin todellakin itse lentäväni. Matka tuli tästä lähtien paljon hauskemmaksi. Joka asemalle oli väkeä kokoontunut kunniatervehdykselle ja asemapäälliköt tekivät kunniaa käsi lakin reunustalla sekä tullessamme että lähtiessämme, aivan samaten kuin koulupojat olivat opettaneet minua tekemään ystävälleni opettajalle. Antti väitti, ettei ensiluokankaan matkustajia kunnioiteta näin paljon.

Jo seuraavana päivänä loppui kuitenkin suureksi ikäväkseni yhdessäoloni Antin kanssa. Tulimme oman pitäjän asemalle ja tästä olin saava toisen ajajan. Antti kertoi minulle, että isäntä oli lahjoittanut minut Helsinkiin, jossa saisin hyvän hoidon, tilavan asumuksen ja sivistyneitä huonetovereita.

Asemalle oli kokoontunut paljon väkeä Herralan Nallia katsomaan. Opettajakin oli tullut koko koulu mukanaan, mikä minua suuresti ilahdutti. Mutta eikö ollut vanha vainoojani isäntärenki niin hävytön, että kehtasi tulla sinne minulle ilkkumaan. Koko kunnianosoitus olisi muuten tapahtunut ilman ainoatakaan häiritsevää kohtaa. Mutta moinen häpeämättömyys oli liikaa. En voinut itseäni pidättää. Karjahdin niin, että koulutytöt hypähtivät sinne tänne. Muutamat rupesivat itkemäänkin, jota en mitenkään ollut tarkoittanut. Myös tuo tyttö, jonka kanssa olin kerta painia lyönyt ja jolla näkyi olevan vieläkin häviämisestään pientä vihan kaunaa minua vastaan, näkyi väkijoukossa. Hän oli nyt suuri, hieno mamselli, kädessään silkkinen päivänvarjo, joka loisti kuin tuli. Hänkin tuli vaunun viereen minua tervehtimään. Mutta tervehdykseksi pisti hän minua sateenvarjollaan kylkeen. Samassa hetkisessä oli tuo korea kapine ryysyinä jalkaini alla. Varren katkaisin ja heitin hänelle takaisin. Loppumaton ilo vallitsi asemasillalla. Kuulin koulupoikien huutavan: "Hävisitpä tälläkin kertaa."

Antti pyysi nyt junailijalta saada seurata mukaan Helsinkiin asti ja saada sieltä vapaakyydin kotiin takaisin. Hän ei uskonut kenenkään muun tulevan minun kanssani toimeen. Mutta tätä ei hänelle myönnetty. Rautatievirkailija, jonka piti tästä lähin tulla ajajakseni, oli tavattoman suuri, roteva mies. Hän nauroi Antin arveluille ja tuumi tulevansa toimeen, missä tuommoinenkin pojannaskali. Antti pisti siis kätensä häkkiini ja puristimme yleisön mielihyväksi monta kertaa kättä. Antti hyppäsi maahan, junailija pani ajajani käskystä ovet kiinni, ja juna lähti.

Uusi ajomieheni näytti olevan tyly mies. Hänellä oli kohtalaisen paksu rautakanki kädessään, mutta ei hän kuitenkaan minulle mitään pahaa tehnyt. Se minua vain suututti, ettei hän antanut minun katsoa ulos, vaan oli määrännyt ovet kiinni pantaviksi. Sillä Antti oli minulle kertonut, että kuta lähemmäksi Helsinkiä tullaan, sitä enemmän parannetaan vauhtia. Tästä minulla ei ollut nyt mitään lystiä, vaan matkan alku tuli kovin yksitoikkoiseksi, sitä enemmän kun valoa tuli vain muutamasta pienestä ikkunasta katon rajasta.

Onnellinen tapahtuma muutti kuitenkin loppuosan matkaa minulle oikein hauskaksi, korottaen minut kuskipenkille. Ja aina olen ollut mieluummin ajajana kuin ajettuna.

Kun ajajani huomasi minut siivoluontoiseksi, tahtoi hän ottaa selkoa siitä, miten häkkini ovi oli avattava. Hänen asiansa kai oli sitten matkan päässä avata ovi. Minä kyllä hyvin tunsin tuon tempun -- paha vain ettei häkin sisäpuolelta päässyt pontimeen käsiksi.

Miten siinä ajomieheni painaa töhersikin ponninta, nosti hän oviluukkua vähäisen. Aivan vähäisen vain, mutta sen verran kuitenkin, että sain toisen kämmenen pistetyksi alle. Jos miehellä olisi nyt ollut rautakankensa kädessä, olisi kämmeneni voinut käydä hullusti. Mutta sen oli hän jättänyt vaunun nurkkaan tutkiessaan häkin lukkoa, ja hänen yrityksistään painaa luukku takaisin minä välitin viisi. Minulla oli jo molemmat kämmenet raossa, ja tiesin hyvin, ettei ponnin mene kiinni, ellei luukku ole ihan alhaalla. Miehen vastustuksesta huolimatta nousi luukku, ja minuutin perästä olin vapaa.

Sortajani yritti nyt hypähtää vaununnurkkaan saadakseen aseensa, mutta minä olin nopsempi kuin hän. Ajoin hänet häkin toiselle puolelle, ja pian syntyi piiritanssi häkin ympärillä, mikä oli mielestäni erinomaisen huvittavaa. Mies olisi mielellään ottanut kangen käteensä, mutta minä pidin tarkoin silmällä, ettei se temppu päässyt onnistumaan.

Äkisti luiskahti miehen jalka, ja hän kaatui kumoon ihan häkin avonaisen luukun eteen. Ennenkuin hän pääsi uudestaan jaloilleen, olin jo hänen vieressään, ja pelon valtaamana heittäytyi hän sisään häkkiin. Luksis, luukku luiskahti alas ja ponnin kiinni. Tehtävät olivat vaihtuneet. Minä olin nyt herrana, hän vankina. Tämä oli minusta paljon edullisempaa, erittäinkin matkan päähän tullessamme.

Junan pysähtyessä ensi kertaa yritti vankini huutaa apua. Mutta kun miehellä ei nyt ollut rautakankea ja minä uhkasin käyttää väkivaltaa, jos hän soittaisi suutansa, oli hänen pakko pysyä ääneti. Seuraavalla asemalla kulki vaunumme monta kertaa edes takaisin, mutta mitään lähtöä ei tullut. Ymmärsin, että olimme matkan päässä. Kun nyt kuulin useitten henkilöitten puhelevan vaunun vieressä, arvasin, että nyt tullaan heti ovea avaamaan. Mutta virkailija, jonka piti tervehtiä kunniaa tekemällä, makasi nyt häkin pohjalla eikä voinut siis tehtäväänsä täyttää, ja virkalakkinsakin, jota ilman hän ei tehtäväänsä pystynyt, oli tanssiessamme pudonnut vaunun lattialle. Sitä paitsi tuo tehtävä kuului kai oikeastaan nyt minulle, koska minä tällä haavaa toimin ajajana. Olinhan minä poikien opettamana voimistelutunneilla tehnyt vaikka kuinka monta kertaa opettajalle kunniaa. Nyt en muistanut kuitenkaan enää varmasti tuota temppua, kun pitkään aikaan en ollut sitä harjoittanut. Jäin siis seisomaan paikalleni enkä liene näyttänyt paljon viisaammalta kuin vartioitavanikaan. Ovet avautuivat, mutta miehet näyttivät säpsähtävän, koska työnsivät ne heti takaisin kiinni. Huomasin, ettei sinilakkia ollutkaan mukana. Miehet menivät nyt häntä hakemaan, eikä kauaa kestänytkään ennenkuin hän jo saapui. Valitettavasti oli hänellä mukanaan kaksi miestä pyssyt kädessä.

Kun miehet uhkasivat tähdätä minua, ymmärsin hyvin mitä he tahtoivat, avasin luukun ja laskin vankini pois. Hän näytti hyvin nololta ryömiessään vaunusta ulos.

Näin monen miehen tahtoa ei käynyt vastustaminen, jonka tähden heitin entisen ajajani lakin hänen jälkeensä ja menin kauniisti vankilaani takaisin, lopsauttaen samassa oven jälkeeni kiinni.

Miehet näyttivät tähän tulokseen hyvin tyytyväisiltä, koska hurrasivat minulle ja lähettivät pyssyniekat pois.

Nyt pistettiin tangot häkkini sivuihin ja minut nostettiin semmoiselle koneelle, joka osaa maantielläkin kulkea, ja lähdettiin ajamaan koko kaupungin läpi. Olinhan ennenkin tottunut väkeä näkemään, mutta näillä markkinoilla oli enemmän kuin olin koskaan ennen nähnyt. Ajaja vihellytti konettaan, pojat hurrasivat, ja koko juhlakulkueen seuraamina ajoimme rannalle. Siellä siirryimme suureen veneeseen, sillä jäätä ei enää näkynyt paljon ollenkaan, ja läksimme saarelle.

* * * * *

Nykyinen asumukseni on tilava. Pesä on mukava ja oivasti sisustettu. Toverit ovat sivistyneitä, ja ruokaa saa enemmän kuin riittävästi. Hyvät pojat ja tytöt antavat minulle pyörikkäitä ja muuta hyvää. Mutta Anttia ja vanhaa Mustaa on minulla useasti ikävä. Ja vapaa elämä metsissä, nevoilla ja vuorten rinteillä ei mene ikinä mielestäni pois.

JOULUAATTO LAMMIKOSSA

Kuvaus kalojen elämästä

Luulette arvatenkin, että pulahdin veteen itse jouluaattona ja että minun oli pakko viettää ikävä aattoilta lammikossa ahvenien seurassa. Näin pahasti minun ei kuitenkaan käynyt. Kuullessani sen, mitä olen tässä kohta teille kertova, istuin hyvin mökkelöitynä reessäni jään päällä enkä jään alla. En aio siis kertoa siitä, miten itse vietin jouluaattoni, vaan siitä, miten lammikon väki, kalat, jouluaattonsa kuluttivat.

I.

Toivottavasti tunnet suuren, syvän lammikon ihan kosken alapuolella. Tuon, missä joki leviää niin että se muistuttaa enemmän pientä järveä kuin jokea. Tässä asuvat kaiken vuotta monet ja suuret kalat, mutta jouluaatoksi kokoontuvat tänne kaikki joessa asuvat kalat, usean kilometrin alalta. Tätä en sano antaakseni sinulle tilaisuutta suureen kalansaantiin -- sillä joulurauha on meidän suominen kaloillekin --, vaan sentähden, että se kuuluu kertomukseen.

Vähän matkaa rannalta on tuo suuri, litteä laakakivi, jolle tavallisesti rakennamme juhannuskokkomme. Nyt on kivi tavallisen paksun lumihilkan peittämänä, ja jää sen kupeilla on noussut korkealle ilmaan. Koko kivestä et näe paljon muuta kuin äkkijyrkän kyljen, joka on lammikolle päin.

Juuri tähän paikkaan majoittui monta vuotta sitten lihava ahven, vanha ja juro itsekseenolija. Hänellä ei ole mitään syytä muuttaa paikalta pois, sillä asumus täyttää mainiosti hänen vähäiset vaatimuksensa mitä rauhaan ja mukavuuteen tulee. Kesällä voi ilman suurta vaivaa kiertää kiven ympäri ja aina maata miellyttävässä varjossa, vaanien jotain varomatonta salakkaa, joka äkkiarvaamatta ui suoraan suuhumme. Ei tarvitse muuta kuin aukaista oikeaan aikaan kitansa ja taasen sulkea, ja aamiainen on silmäräpäyksessä sekä valmistettu että syöty. Sitten saapi taasen hyvässä rauhassa virua paikallaan kiven kyljellä. Ei ole pakko puolta päivää uiskennella pitkin lammikkoa etsien pikku rapseita vatsan vaatimuksen tyydykkeeksi.

Mutta eipä paikka ole miellyttävyyttä vailla talvisaikaankaan. Poissa on tosin tuo varjoisa lehto, jonka muodostavat ahvenvitaviuhkat ja taajat lumpeenlehdet. Mutta varjoahan on nyt kaikkialla enemmänkin kuin riittävästi. Erittäinkin näin joulunaikana käyvät olot täällä lammikossa usein oikein painostaviksi. Uituansa lammikon rantoja ja koottuansa jotain pientä romua vatsaansa osaisi tuskin illaksi kotiin, ellei jää olisi noussut kiven kaltevien kupeitten kohdalla, johon se muodostaa suuret, avonaiset holvit. Tästä pääsee raitis ilmanhenki vapaasti puhaltelemaan sisään. Jopa kurkistaa joskus jokunen auringonsädekin jään raoista veteen. Tässä paikassa täytyy välistä nousta pinnallekin, kun pohjamudassa tonkiminen rupeaa tuntumaan liian tukehduttavalta.

Juuri tämä paikka on se, johon kaloilla on joka vuosi tapana kokoontua jouluaattoansa viettämään.

-- Missähän ne kaikki oleksivat tänä iltana? sanoi ahven. Olisihan jo aika vieraiden saapua, koska joulukynttilät jo rupeavat loistamaan herraskartanosta tässä vastapäätä. Sitä paitsi näin selvän tulenvalon loistavan maantieltä, missä kylän pojat tavallisesti olkia polttavat. Aika on käsissä. Missä he viipyvät?

Tämä oli tuskin sanottu, ennenkuin ahven teki salamannopean käännöksen. Mikä oli saattanut hänen viidentoistasadan gramman elävän painonsa tekemään näin äkkinäisen täyskäännöksen vasempaan?

Suurhauki, koko lammikon salakkain ja särkien pöpö, oli saapunut jouluseuraan, ja saapunut niin äkisti, että vesi kiven kohdalla räiskyi korkealle jäistä kattoa kohti. Hänen luonteensa on hyvin oikullinen. Hän ei ole mikään luotettava toveri. Ei ollut mitenkään mahdotonta, ettei hän rikkoisi joulurauhaa ja arvaamatta iskisi itselleen jotakuta lihavaa kalaa joulupaistiksi. Ahven eli tosin parhaimmassa sovussa suurhauin kanssa, joka jossain määrin haikaili hänen juroa naamaansa ja vastenmielistä selkäeväänsä. Ja olihan ahven sitä paitsi paikan isäntänä. Mutta sittenkin! Ei vara venettä kaada.

-- Hyvää iltaa ja hyvää joulua, sanoi hauki, sittenkuin hän ja ahven olivat taasen saattaneet keskinäiset suhteensa hyvään järjestykseen, ettei voinut epämiellyttäviä yllätyksiä tapahtua. Olin juuri kuulevinani kulkusten kilinää katon päältä. Ihmiset rupeavat ehkä jo jouluaattoa viettämään. Silloin on aika meidänkin alottaa pieni pakinahetkemme. Meikäläisille, jotka olemme kaiken vuotta tuppisuina, ei liene vahingoksi avata näin jouluaattona nokkaamme hetkiseksi. Vähäinen juttu joskus pitää virkeänä ja teroittaa älykkyyttä. -- Mitenkä hurisee, veikkoseni? Sinä et tehnyt tavallista taivaltasi lammikon läpi tänä päivänä?

-- En. Ainoastaan lyhyen käynnin avannolla tuolla kiven toisella puolella. Herraskartanossa on lipeäkalaa jouluillalliseksi. Keittäjätär kävi avannolla vettä noutamassa. Sanoi aikovansa viruttaa lipeän kalasta. Häneltä saan välistä pieniä makupalojani. Nytkin virutti hän menemään avantoon minulle kohtalaisen palasen kalaa. Otin sen mukaani kotiin ja olen sitä jyrsinyt päivän pitkän. Eihän tuo tuoreen kalan veroista ole. Mutta on se vain sittenkin poskeen pistetty. Rupean käymään vanhaksi ja laiskaksi. Aamukävely jää tekemättä joskus, jos satun mukavammalla tavalla saamaan jotain suuhuni. Mitä veli on syönyt päivälliseksi tänään?

-- En niin mitään! Olen juuri pitänyt muutaman päivän paaston. Pyhäruoka tuntuu rohtoisammalta, kun ei vaivaa joka päivä vatsaansa ruuansulatuksella. Muuten paastoni ei ollut täysin vapaaehtoista. Minua on vaivannut muutaman päivän ajan hampaankolotus, ellen erehdy. Ikeneni paisui niin, että komeista torahampaistani kärjet vain näkyivät. Ymmärräthän, ettei niissä oloissa voi olla joka päivä yhtä syöläs. Mutta ajettuma rupeaa nyt sulamaan. Olen ajatellut iskeä itselleni joulupaistin, jos sopiva tilaisuus sattuu. Täällä tulee arvatenkin olemaan jotenkin sekalainen seura tänä iltana koossa, luulen ma?

-- Kaikki tavalliset vieraat on kutsuttu. He näyttävät tässä saapuvan toinen toisensa jälkeen. Tuossa tulee juuri koko parvi kaikenkokoisia ahvenia. Myös salakatkin ja särjet, jotka parveilevat tuossa virtapaikalla sulan veden vieressä, rupeavat kääntymään tänne päin. Ja katso tuota suurimahaista matikkaa, joka pitkin pohjaa tallustaa tänne päin. Mieluummin tahtoisin olla kuoreeksi luotu kuin tuommoinen kömpelö rumikko. Eikö tuo tyhmeliini seisonut hyvän hetken himosilmin katselemassa kuollutta särkeä tuossa lähellä avovettä. Tarkoitan tuota jo aikoja sitten kuollutta, joka pää alaspäin riippuu tuosta paksusta nuoranpätkästä. Näkeehän sittapörrökin paksun messinkikoukun sen suupielessä. Ennustan, että matikka huomenna roikkuu juuri samaisessa koukussa. Paljon kalanmätiä on hän leveään suuhunsa hotkinut. Enkö omin silmin kesällä nähnyt, miten tuo syömäri pisti poskeensa hyvän juhkurallisen toivehikkaita ahvenenpojanalkuja. Pienet lystimäiset kalanpoikaset, ne olkoot menneeksi. Niitä en halveksi itsekään. On terveellistä evättelemistä vain, kun ne yrittävät livistää tiehensä. Mutta mätiä. Hyi helkkaria! Varokoon tuo litteämahainen, ettei oma mätinsä ennen uudenvuoden aattoa ole paikassa, missä ei siitä ikinä tule matikanpoikia.

-- Olen ihan samaa mieltä kuin sinäkin, puuttui hauki puheeseen. Ja tuon särkivainajan asiassa olet myöskin oikeassa. Kävin itse päivällisaikana sitä pikimmältään nuuskimassa. Messinkikoukkua en tullut tosin huomanneeksi, mutta yrittäessäni viedä kalaraukkaa mukaani lähempää tutkimista varten tunsin heti, että hänet oli sidottu nuoraan kiinni. Tuo on ihmisjuonia ja ne uskon totisesti jo tarpeeksi tuntevani. Se, joka lähentelee, kuten minä, kuudettakymmentä, on jo yhtä ja toista elämässään kokenut. Luulen olevani useammassa liemessä keitetty kuin monet muut veden väestä. On sitä valkoista suolaa ennenkin nähty eikä ole karpaloakaan maistettu.

-- Sen sinusta kyllä näkee, arvoisa veli, että olet viisas mies. Kasvonilmeesi osoittavat korkeaa älykkyyttä.

-- Älä toki! Teet minut itserakkaaksi. Eihän tässä tosin olla muodoltaan juuri semmoinen kuin tuo niistämätön, mulkosilmä kiiski. Hän on kyllä lihava, mutta hänen tympäisevä ulkonäkönsä tekee, että minä vain hätätilassa tahraan suutani ja vatsaani hänellä. Oma ulkomuotoni oli kyllä pulskempi ennen asuessani aavan meren partaalla. Siihen aikaan painoinkin täyden leiviskän, mutta nyt olen supistunut kuuteen ja puoleen kiloon, jos noihin uusmuotisiin kilopuntareihin on luottamista. Tekee runsaasti kolmen ja puolen naulan painonvähennyksen, vanhaa hyvää painoa. Olen aina ollut painostani ylpeä -- kukapa ei sitä ole --, mutta tällä ravintojärjestyksellä tulen vain laihtumaan, vaikka elänkin muuten hiljaisissa ja rauhallisissa oloissa. Olen ruvennut pitämään sammakoista. Ne tulevat kesällä joka päivä hypähtäen rannoilta veteen. Meressä asuessani en olisi viitsinyt katsellakaan tuommoisia muodottomia epäsikiöitä. Mutta ajat muuttuvat. Me myös muutumme. Tarvitsee tuskin liikkuakaan niitä pyydystäessä. Pikaisia ruumiinliikkeitä ei tarvita: suu auki vain ja kiinni taas. Mutta pelkään, etteivät ne ole erikoisen ravitsevia, vaikkakin näyttävät meheviltä ja tuntuvat olevan helposti sulavia.

-- Näytät vielä kylläkin voimakkaalta ikääsi katsoen, syötpä sitten sammakoita tai särkiä. Se on kuitenkin totuudenmukaisesti tunnustettava, että näinä vuosina, joina olen sinut tuntenut, on vaalea ihosi aika tavalla tummentunut. Mutta se johtuu täkäläisestä vedestä. Uidessasi ensimmäistä kertaa jokea ylös en voinut kyllikseni ihailla kauniita, keltaisia täpliä vatsasi alapuolella. Olit todellakin korea kuin taimen ja paljon komeamman näköinen.

-- Olen kyllä kiinnittänyt huomioni tämän joen veteen. Se ei ole iholle terveellistä. Olithan itsekin oikein näyttökuntoinen siihen aikaan, kun näin sinut suolaisessa, valkoisessa vedessä. En ollut ensiksi tuntea sinua nähdessäni sinut tässä kiven kyljessä, tummana ja kyttyräselkäisenä ja -- --