Part 11

-- Persoonallisuudet vältä, pyydän. Vähän tummanvärinen ehkä olen, koska nyt on olevinaan muodikasta olla vähäisen päivettynyt. Mutta tuon toisen kunnianimityksen pyydän saada luovuttaa noille vitkallisille koureille, jotka kansoittavat lammen suolla. Kyttyräselkäinen! Hyi helkkaria, sinä huutijärvellä käymätön! Ja jouluaattona lisäksi. -- -- -- Ja ahven ärsytti itsensä niin kiukkuiseksi, että oli vähällä ahdistaa kaikkien tunnustamaa lammikon hallitsijaa, jota kunnioitettiin koko joessakin usean kilometrin alalla sekä ylöspäin että alaspäin.

-- Nonoh! Rauhoitu, veliseni. Älkäämme kiistelkö, pidetään joulurauha. Sitäpaitsi tulee pikkuväelle olla hyvänä esimerkkinä tiedossa, sivistyksessä ja hyvissä tavoissa. Huomaathan, että ne kaikki seisovat tuolla, uteliaasti kuunnellen jokaista sanaamme. Ehdotan, että siirrämme pienet yksityiset suorittamattomat välimme sopivampaan tilaisuuteen. Ja sitäpaitsi en tarkoittanut todellakaan mitään pahaa, vaikka sanani sattuivat saamaan jossain määrin epäkohteliaan muodon. Ollaan ystävät taas, kuten karppi sanoo.

-- Anteeksi, tuhat kertaa anteeksi! Tulin itse kiivastuneeksi hitusen. Eihän minun olisi tarvinnut kiivastua niin vähästä, harhaan menneestä sanasta vain, joka ei ollut niin pahasti sanottu kuin se oli tarkoitettu. -- Ahven ei ollut vielä aivan unhottanut tuota puhetta kyttyrästä, ja sentähden hän käytti kaksimielisiä sanoja, jotka tyydyttivät häntä itseään, mutta eivät myöskään olleet omiansa haukia suututtamaan, ne kun soivat oikein kohteliailta. Hän toivoi, että muut kunnianarvoiset vieraansa ymmärtäisivät kaksimielisyyden. Muut vieraat hymyilivät myöskin ymmärtäväisinä, mutta matikka ja kiiski eivät hoksanneet mitään. Hauki itse ei tiennyt oikein, mitä hänen pitäisi ajatella.

Ahven, jota ennen oli pidetty tottuneena seuramiehenä ja joka vieläkin tahtoi tulla hyvänä isäntänä pidetyksi, kiiruhti nyt poistamaan seuran ajatukset siitä, mitä oli tapahtunut. Hän kääntyi sentähden tarkoin harkitulla kohteliaisuudella ja valituin sanoin hauin puoleen, muistuttaen hänen mieleensä, että hän edellisenä jouluaattona oli luvannut kertoa jotain monivaiheisesta elämästään. "Jotain on meidän kuitenkin tekeminen ajan kulutteeksi tänä iltana", sanoi hän, "ja seuraleikit eivät ole enää oikein muodissa. -- Mainitsit kerran jotain eräästä seikkailusta, joka sinulle sattui matkallasi mereltä tänne sydänmaahan."

-- Niin, eihän se tapahtunut oikeastaan itse matkalla. Seikkailuni sattui järvessä, joka on muutamia kilometriä tästä ylöspäin. Sillä kertaa menin näet suoraa tietä koskea ylös järveen asti. Siellä olin asuntoa kokonaisen kesän, ennenkuin palasin tänne lammikolle, ja sitten tulin jääneeksi tänne pitemmäksi ajaksi. Ehkä tulen jäämään hyvinkin pitkäksi ajaksi, lisäsi hauki ja näytti aikovan vaipua omiin ajatuksiinsa.

-- Mutta seikkailu, seikkailu, muistutti utelias lahnanpoikanen, joka oli sattunut erehtymään järvestä ja nyt oleskeli särkien seurassa.

-- Niin, seikkailu. Olipa se vähällä maksaa minulle henkeni ja viedä minut pahaan, porisevaan kalakattilaan. Oikeastaan on minun koko seikkailusta kiittäminen omaa ajattelemattomuuttani, sillä jo varemmin suolaisessa vedessä asuessani jouduin kerran samanlaatuiseen selkkaukseen. Minun olisi siis pitänyt olla varuillani. Mutta kukapa on joskus yhdestä ainoasta onnettomuudesta varovaiseksi oppinut?

-- Olin juuri ehtinyt järjestää oloni vähäisen kodikkaiksi oivassa järvessä. Olin muutamia harvoja kertoja uinut pitkin rantoja järven ympäri, missä koivut ja pajupensaat useassa paikassa ojentavat oksiansa aivan vedenpinnan yli. Semmoiset paikat on täten järjestetty vartavasten minun tähteni. Särjet ja salakat tavoittelevat näillä paikoilla eläväisiä, jotka putoavat oksista veteen. He eivät ehdi katsoa eteensä, vaan uivat suorastaan suuhuni. Niin, saatte mielellään kuulla salaisuuden, peukalopoikaseni. Ennenkuin kesä tulee, olette kuitenkin koko jutun unhottaneet ja teette kuten ennenkin. -- Erittäinkin erääseen paikkaan vajonneen puunrungon vieressä olin hyvin mieltynyt. Makasin siellä tuntikausia lekotellen ihan rungon varjossa. Parempaa tähystyspaikkaa ei olisi rakentamallakaan saanut. Eipä itse tuo vanha, ilkeäjuoninen kalastajakaan, tiedättehän, hän, jolla on hirvittävä monipiikkinen rauta kädessään, olisi tässä paikassa maatessani saanut minua näkyviin.

-- Mukava elämä puunrungon vieressä rupesi kuitenkin ajan kuluessa tuntumaan minusta yksitoikkoiselta. Eräänä päivänä juolahti mieleeni onneton ajatus tehdä uimaretki järven poikki. Olin tullut ehkä järven keskikohdalle, kun äkisti huomasin järven tulevan matalammaksi. Tässä paikassa oli erinomainen särkkä monine sopivine kivineen ja lukuisine väestöineen. Päätin heti viipyä täällä muutamia päiviä. Tässä kävi myöskin miellyttävä, virvoittava tuuli, jonka hyvin tunsin suolaisessa vedessä asumiseni ajoilta.

-- Tuskin olin vetäytynyt rauhaan ja ruvennut ympäristöä tutkimaan, ennenkuin näin veneen tulevan ihan läheltä ohitseni. Soutajaa en tuntenut, mutta veneen perässä istui tuo pikkuinen, pyöreä kamreeri herraskartanosta tästä kosken vierestä. He olivat juuri hävinneet näkösältä, kun huomasin omituisen kiiltävän esineen tulla uiskentelevan ihan ohitseni. Kala se ei ollut, sen näin kyllä selvästi; mutta mitä se oikeastaan oli, siitä en voinut mitenkään saada selkoa, aallot kun kimaltelivat niin eksyttävästi.

-- Jos nyt olisi ollut tyven päivä, olisin varmastikin voinut erottaa, mikä merkillisyys tuo esine todella oli. Ja sitä, mikä nyt tapahtui, ei olisi ikinä tapahtunut. Mutta nyt valtasi minut mieletön kiihko oppia tarkemmin tuntemaan tuo korea, uiva esine. Syöksyin sen kimppuun ja iskin hampaani vakavasti sen niskaan. Mutta samassa se teki tuiman tempauksen, niin että niskalihakseni natisivat. Karkea rautakoukku, joka oli kiiltävään esineeseen kiinnitettynä, oli tarttunut suuhuni, onnekseni yläleukaan. Nyt jo tiesin sekä mikä esine oli että myöskin mitä minun oli tekeminen. Esine oli uistin, jonka kamreeri oli kiinnittänyt lujaan nuoraan ja jota hän kuljetti veneen perässä.

-- Tässä oli taisteleminen henkensä edestä. Aivan helposti hän ei minua saisi. Mutta miten hyvänsä vastustelinkaan, yhä lähemmäksi lähenin tuhoatuottavaa venettä. Jo luulin viimeisen hetkeni tulleen, kun viime tingassa apumies ilmestyi suunnalta, josta en mitenkään olisi sitä voinut odottaa. Soutaja näki leveän selkäni ja päästi hämmästyksessään airot käsistään. Uistinnuoran ilkeä pingotus laimeni hetkeksi. Tietysti en heittänyt tilaisuutta käyttämättä, vaan syöksyin eteenpäin siten, että sain pään vedenpinnan yläpuolelle, avasin kitani niin paljon kuin leukapielet myönsivät ja heittelin rajusti päätäni -- näin! Ja suurhauki avasi mahtavan kitansa ja viskeli päätään niin, että vesi räiskyi korkealle jäiseen kattoon asti. Seuraavassa hetkisessä hän oli yksin, aivan yksin kiven vieressä. Monet kuulijoista olivat jo keskellä lammikkoa, eikä yksikään ollut sen lähempänä kiveä kuin kuusi tai kahdeksan metriä.

-- Vai niin, vai pelästyitte. Noh, joulu ilman pientä joulupilaa ei ole joulua. -- Niin, seuraavassa hetkisessä olin yhtä vapaa kuin olen nytkin, ja kamreeri kokoili uistimet ja nuorat ja läksi pois.

II.

Kuulijat rupesivat jälleen lähestymään, mutta noudattivat vielä jonkunlaista häikäilevää ujoutta esiintymistavassaan ja eleissään.

-- Oi, sanoi suurin taimenista. Messinkiuistin ei ole minulle mikään outo laitos. Pitää todellakin olla hauki tullakseen petetyksi noin karkeilla kapineilla. -- Hän ei voinut olla sanomatta hauille paria pisteliästä sanaa, koska häntä hieman hävetti se, että hänkin oli antautunut yleisen pelon valtaan. -- Ellei pulmallisempaan tilanteeseen tarvitsisi ikinä joutua, olisi elämä tanssia lummekukkien päällä. Pahempiin vehkeisiin kuin hauin kertomaan on ennenmainittu kamreeri tehnyt itsensä syylliseksi.

-- Makasin viime kesänä eräänä päivänä syvässä kolossa, joka on ihan sen paikan alla, missä koski on jyrkin. Olin väijymässä niitä makupaloja, joita vesi tässä paikassa kuljettaa mukanansa. Pari korennoisen toukkaa olin jo korjannut vatsaani, kun äkisti oiva harmaa yöperhonen putosi veteen ihan nenäni eteen. Tässä ei ollut aikaa miettimiseen, sillä virta oli jo viedä saaliini mukanaan. Mikä särkihutilus hyvänsä olisi silloin voinut siepata suuhunsa herkkupalani. Ryntäsin esiin, tartuin perhoseen kiinni ja olin juuri niellä sen, kun kova nykäys esti minut tekemästä näin onnetonta tekoa. Yhdellä karkauksella olin jo lammikon keskipaikalla. Mutta tästä en mitenkään voinut päästä kauemmaksi. Teräsonki oli kavalasti kätkettynä perhoseen ja niin kapeaan lankaan kiinnitetty, ettei terävinkään silmä olisi voinut sitä erottaa. Langan jännitys oli niin luja ja niin tasainen, etteivät mitkään semmoiset tavalliset temput, joita hauki käytti, voineet tulla kysymykseen. Minun oli pakko seurata mukana. Tultuani lähemmäksi rantaa näin kamreerin pitkällä vavalla ohjaavan ongen kaikkia liikkeitä. Hänpä oli tuon salakavalan pahuksen veteen heittänyt.

-- Hyvät neuvot olivat nyt kalliit. Jo rupesivat voimani pettämään, ja minut pakotettiin yhä lähemmäksi rantaa. Mies, joka piti vapaa, oli pistänyt lipon veteen ja kuljetti minua vasten tahtoani yhä lähemmäksi tuota kamalaa kapinetta. Nyt tiesin, että jos annoin johtaa itseni siihen, oli kaikki pelastus mahdoton.

-- Silloin muistui onnekseni mieleeni vanha pohjaan painunut puu lähellä rantaa. Panemalla viimeiset voimani liikkeelle onnistui minun syöstä sinne, ja olin juuri ehtinyt kiertää siiman oksan ympäri, kun ilkeä pingotus uudestaan alkoi tuntua. Nyt jaksoin kuitenkin paljoa paremmin kestää pingotuksen ja sittenkuin olin vielä kiertänyt siiman muutamien toistenkin oksien ympäri, taisin jo kaikessa rauhassa ruveta tarkastelemaan keskinäistä asemaamme. Siinä seisoi rannalla kamreeri kiukkuisena ja punaisena ja piti siimaa tasaisesti pingotettuna. Vapaa piti hän nyt molemmin käsin. Nähtävästi hän uskoi minun seisovan jossain syvänteessä jöröttämässä. En voinut muuta kuin nauraa hänelle, niin hullunkuriselta hän näytti. Tosin kirvelsi vähän haavaa, jossa onki oli; mutta minä olin nyt joka tapauksessa voittaja ja tajusin hyvin, ettei hän enää mitenkään voinut saada minua hirvittävään lippoonsa johdetuksi. Olin tarkoin varuillani, ettei hän selviäisi erehdyksestään. Siinä hän seisoi kiskomassa, kunnes luulin hänen jo pyörryksiin pyllähtävän. Hän oli nyt ainakin yhtä lopen väsyksissä kuin minäkin hetki sitten, kun taas minä itse puolestani rupesin aika lailla toipumaan ja aloin olla oikein leikillisellä tuulella.

-- Eipä kestänyt monta minuuttia, ennenkuin olin päästänyt itseni vapaaksi. Ihan vieressäni oli pohjassa terävä kiviliuska. Enempää ei tarvittu kuin että hivelin siimaa muutaman kerran terävään särmään, niin olin vapaa. En voinut olla uimatta rantaan saadakseni tarkastaa selvemmin vihollistani. Siinä hän seisoi nurmikolla yhä kiskoen. Vapa notkui koukistuneena kuin jousipyssyn kaari. Hyttyset olivat häntä pistäneet, niin että hänellä oli kasvoissaan ja paljaissa käsivarsissaan suuret kuhmut. Hiki valui. Mutta silmät näyttivät ahnaammilta kuin koskaan. Silloin uin ihan lähelle. Äkisti hän huomasi minut. Hän tunsi minut perhosesta, joka näkyi suupielestä. Omanarvontuntoni ja kunnioitukseni tätä arvoisaa seuraa kohtaan estää minut mainitsemasta niitä sanoja, mitkä hän lausui.

-- Onki suussani oli muutamia päiviä minulle suurena vaivana. Mutta onneksi näkyi ongen kärki suun ulkopuolelta. Minun onnistui eräänä päivänä kiinnittää onki puukappaleeseen. Vedin perustimenpalasen suun läpi, eikä minulla ole tämän jälkeen ollut mitään haittaa tuosta arveluttavasta tapaturmanalusta. Mutta vieläkin tulen hyvälle tuulelle ajatellessani, mitkä tepposet siinä tilaisuudessa tein tuolle ilkeälle miehelle.

Kaikki olivat jännityksellä kuunnelleet taimenen kertomusta. Onki oli heille kaikille tunnettu. Pienin salakkakin selitti, että vaarallisin esine, jota kala saattoi katsella, oli kiemurteleva onkiliero. Sillä aina oli sen sisässä onki. Onneksi ei ollut mitään vaaraa lieron vapaaseen päähän kätkettynä. Kaikki olivat sitä mieltä, että tätä päätä voi kukin ilman vaaraa maistella. Mutta kumpiko pää oli tuo vaaraton, siitä ei voitu päästä yksimielisyyteen.

Jo oli syntyä arveluttava epäsopu, kun onneksi joku sisäjärven poikahaueista, joka oli vähän aikaa vieraillut lammissa ja hänkin noudattanut joulukutsua, esiintyi rauhanhierojana. Hän esitti semmoisen välitysehdotuksen, että sen, joka huoli semmoisista pikkurapseista kuin lieroista, pitäisi myöskin alistua vahingonvaaraan, joka oli hyvinkin pieni, puri sitten oikeasta tai väärästä päästä. Itse oli hän välistä vallattomuudesta näykkinyt lieroa, jos se sattui olemaan lihavanlainen, mutta aina oli hän huomannut siinä olevan ongen. Eri päitten merkityksestä ei hän koskaan ollut viitsinyt selkoa ottaa. Napsahdutti vain pari kertaa leukojaan, niin oli kohta vapaa. Ongenhan saattoi sitten tilaisuuden tullen sylkeä suustaan. Ja ellei onnistunutkaan sitä tekemään, ruostui se kuitenkin itsestään rikki ja putosi pois.

Vakavampien vaarojen alaiseksi täytyi välistä joutua. Muutamana keväänä oli hän itse kerta joutunut hyvinkin arveluttavaan asemaan.

Torppari, joka asui ihan järven partaalla, oli eräänä päivänä tullut järvelle varsin omituinen laitos ruuhessaan. Esine oli tehty sitkeistä valkoisista puusäleistä, ja torppari painoi sen toista päätä pohjaliejuun, juuri semmoiseen paikkaan, missä oleskeleminen aina oli ollut suloista. -- Tämä laitos, sanoi hauki, näytti erityisen houkuttelevalta ja luulin ensimmältä, että ukko pelkästä hyväntahtoisuudesta oli laittanut minulle pienen kesähuvilan. Rakennuksessa oli monta huonetta, ja uin toisesta toiseen, kunnes vihdoin eksyin niin hullusti, etten mitenkään osannut järveen takaisin. Varmaankin olin joutunut katalan väijytyksen uhriksi.

-- Koko päivän olin uudessa asumuksessani, joka ei nyttemmin tuntunut ollenkaan niin kodikkaalta kuin alussa. Turhaan kihnasin kylkiäni vahvoja säleitä vastaan. Näin selvästi järven ja vapauden säleitten ulkopuolella. Mutta sinne pääseminen oli mahdotonta. -- Olin nyt saanut seuraa. Koko poikue sorsanpoikia piipatti samassa huoneessa.

Parin nahkiaisen mielestä oli hauki ollut tyhmä, kun oli jäänyt vankilaan, jonka seinien lävitse he kesän kuluessa olivat sokkosilla ollessaan monta kertaa uineet sekä sisään että ulos. Mutta kuullessaan mitä seuraa hän oli saanut, rupesivat he nauramaan täyttä kurkkua, niin että irtaantuivat paulasta, johon olivat imeytyneet kiinni. Kun muista kaloista ei kukaan näyttänyt huomanneen hauin tilassa mitään naurettavaa, uivat nahkiaiset tiehensä.

-- Miten pääsit pälkähästä? kysyi kiiski, joka oli tiedonhaluinen kala, ja mielellään tahtoi oppia niiltä, joilla oli ollut enemmän kokemusta elämässään kuin hänellä itsellään.

-- Malta mielesi ja pyyhi turpasi. Tulet heti tietämään. -- Se, jolta vähimmän olin mitään apua odottanut, tuli minulle pelastukseksi. Huomattuani kaikki ponnistukseni turhiksi paneuduin lepäämään. Aamulla olivat jo kaikki sorsanpojat kuolleet. Ne olivatkin kaikki ihan pieniä. Nyt saapui torppari. Kädessään oli hänellä syvä lippo. Kuolleet sorsanpojat heitti hän järveen. Hän piti kai niitä liian pieninä kotiin vietäviksi. Nyt olisi minulla ollut mainio tilaisuus päästä vapauteen. Olisi vain tarvinnut iskeä hampaat hänen sormiinsa, ja hän olisi varmaankin hämmästyksestä riuhtaissut kätensä vedestä niin kiivaasti, että olisi heittänyt minut kauas järveen. Mutta pelästykseni esti minut tätä keinoa keksimästä. Painauduin niin lähelle pohjaa kuin pääsin, toivoen voivani tällä tavalla välttää hänen huomiotansa. Tämä ei minulle kuitenkaan onnistunut. Sillä kun torppari oli sorsanpojat poiminut pois, pisti hän lipponsa juuri siihen koppiloon, missä minä olin, ja seuraavassa hetkisessä makasin hänen ruuhensa pohjalla, lippo ympärilläni.

-- Hyvin tiesin mikä minua odotti, jos neuvokkaisuuteni nyt petti. Niin pian kuin ukko kääntyi selin minuun, luikertelin näppärästi liposta ulos: yksi ainoa pyrstön hutkaus, ja olin taasen järvessä. Ukko raappi korvantaustaansa ja koetti varovasti pistää lippoansa alleni. Mutta olin vahingosta viisastunut ja uin nopeasti tieheni. Tämän jälkeen uin kauas sivulle, niin pian kuin vedessä huomaan tuommoisen monimutkaisen harhalinnan. Ne näyttävät houkuttelevilta, mutta ovat hävyttömiä laitoksia, turmioksemme keksittyjä. Hohhoijajaa! Tuon tapahtuman jälkeen on jo paljon vettä mereen virrannut. -- Poikahauki tahtoi esiintyä vanhana ja elämässään muka paljon kokeneena kalana.

Vanha lahna, lihava ja vakava, joka todella oli elämänsä aikana monessa liemessä keitetty, oli vartavasten joulukutsujen tähden saapunut aina sisäjärvestä asti. Hän tahtoi saada tietää kokoontuneitten ajatukset muutamista ihmisten kavalista varusteista, jotka hän katsoi ilkeämmiksi kaikkia muita tähän asti mainituita. Kiiltävät messinkiuistimet eivät olleet koskaan häntä mainittavasti houkutelleet, ja ongenvavan läheisyyttä karttoi hän kuin ruttoa. Ainoastaan nuoret typerät lahnanpojat olivat ongenvavalla narrattavia. Pikemmin anteeksiannettavaa oli, jos kokemattomat kalat yöhämärässä joutuivat kiusaukseen nähdessään selkäsiiman lihavat, paksut kastemadot.

-- Kuitenkin, sanoi lahna, jokainen joka antaa itsensä narrata tyhjäntoimittajain ilveilyillä, syyttäköön joka tapauksessa osaksi itseänsä, jos hänelle käy pahoin. Vastatkoon itse puolestaan: Mutta mitä tehdä siihen, kun uitte rauhallisesti vapaassa vedessä ja äkisti huomaatte joutuneenne niin hienoista langoista tehtyyn verkkoon, ettei yksikään kalansilmä voi niitä erottaa, ennenkuin on myöhäistä? Tai jos viime tingassa ne huomaat ja rupeat uimaan sivulle päästäksesi vaarallisesta paikasta pois, huomaat itsesi viimein suljetuksi pussiin, josta ei voi mitenkään päästä ulos. Semmoista vilppiä minä sanon katalaksi.

Kaikki kokoontuneet näyttivät neuvottomilta. Ainoastaan suurhauki sanoi kerta olleensa tuossa jälkimmäisessä pulmallisessa asemassa. Hänellä oli silloin mahtava joukko turmaveljiä seurassaan, jotka kaikki olivat yhtä neuvottomia kuin hän itsekin. Onnekseen hän kuitenkin keksi heikon paikan, josta laitosta oli joskus korjattu. Siitä hän tunkeutui ulos. Kaikki onnettomuuskumppanit tyhmää matikkaa lukuun ottamatta -- tässä kaikki katselivat matikkaa -- olivat heti uineet tiehensä, ja hauki oli saanut paljon kiitosta osakseen voimastaan ja neuvokkuudestaan.

Lahnan mielestä oli tämä harvinaisen onnellinen sattuma. Useimmissa tapauksissa ei ole mikään pelastus mahdollinen, jos kala on kerta antanut houkutella itsensä pussiin uimaan. Yksi ainoa kerta, lisäsi hän, olen joutunut laitokseen, joka oli miltei vielä hirvittävämpi kuin pussi, ja silläkin kertaa pelasti minut ainoastaan onnellinen sattuma.

-- Olin monen sadan toverin kanssa asettautunut levolle yöksi houkuttelevan rauhaisaan lahteen. Olin muutamat kerrat kuulevinani epäilyttävää loiskivaa ääntä, mutta kun ei mitään näkynyt, pysyimme kaikki paikallamme. Äkisti kuulimme tai, oikeammin sanottuna, tunsimme mahtavia läiskäyksiä, jotka tuntuivat tulevan lahden molemmilta rannoilta. Syöksyimme kaikki lahden suuhun, paha kyllä liian myöhään. Kulkumme esti verkkomuuri, joka ulottui pohjasta aina veden pintaan asti. Ulos pääsemiseen ei ollut vähintäkään mahdollisuutta. Kaikki ryntäsimme nyt, mielettöminä kauhusta, päinvastaiseen suuntaan nähdäksemme, olisiko siellä ehkä mitään pelastusta tarjoavaa aukkoa. Kaikkialla oli maa edessä. Ryntäsimme uudestaan verkkomuuriin päin. Mahdotonta. Ei missään vähintäkään pelastumisen mahdollisuutta. Ja nyt vasta huomasimme jotain, joka vielä lisäsi kauhuamme. Verkkomuuri ei ollut enää samassa paikassa, jossa äsken. Se liikkui! Joka hetki vähensi sitä vapaata aluetta, mikä meille vielä oli tarjona. Paitsi meitä oli täällä koko joukko muitakin kaloja, ja vesi oli jo niin sakeata, että vaivalla taisi nähdä muutaman metrin eteensä. Kaikki uivat sekaisin sinne tänne kuvaamattomassa hämmingissä.

Jo oli kaikki pelastuksen toivo mennyt, kun verkkomuuri pysähtyi hetkiseksi. Se oli tarttunut uponneeseen propsiin. Propsiahan kaikki vihaamme, mutta sillä kertaa tuli propsi pelastajaksemme. Kiireesti uimme kaikki paikalle, missä löysimme aukon verkkomuurin alta. Tästä pujahdimme ajatuksen nopeudella kaikki ulos. Aukon kohdalla oli kyllä mies veneessä, yrittäen peloittaa meitä takaisin. Mutta me lahnat emme antaneet peloittaa itseämme, vaan uimme tiehemme suoraan miehen veneen alitse. Seuraavassa tuokiossa olisi se jo ollut myöhäistä. Verkkomuuri oli luisunut propsin yli. Ainoastaan hauit, ahvenet ja pikkuväki, jotka eivät olleet kyllin rohkeita lähestymään aukkoa propsin alla, tulivat sillä kertaa kalastajien saaliiksi. Sen kaino kylässä saapi, kolahduksen korvallensa. Mutta meikäläisillä onkin sydän keskellä rintaa.

-- Kerskaa vähemmän, lausui särki, jonka oli pakosta lukeutuminen pikkuväkeen. Olen itse monta kertaa ollut nuotassa. Tämä on pyydyksen nimi. Ei ole mikään helpompaa kuin siitä poismeno, kellä vain on siihen tarvittava mielenmaltti, jota tosin en tahdo kieltää edelliseltä arvoisalta puhujalta. Pelastumisenne kyseenalaisessa tilaisuudessa riippui onnellisesta sattumasta, ja kunniaksenne olkoon sanottu, että olitte kylläkin nopsatuumaiset sillä kertaa. Mutta onnellisiin sattumiin ei ole luottaminen. Ne tapahtuvat ja ne jäävät tapahtumatta. Liikkuvaa verkkomuuria ei tarvitse ollenkaan pelätä, vaikka se tosin tullessansa peloittavalta näyttää. Minä puolestani päinvastoin uin heti esille ja heittäydyn yhdellä ainoalla hypähdyksellä toiselle puolelle. Ei ole mikään maailmassa helpompaa. Kun ei vain pelkää.

Monet myönsivät särjen olevan oikeassa. Mutta toiset pitivät edullisempana pistää kuononsa verkkomuurin alle kuin yrittää hypähtää sen yli.

Jo oli syntyä kiivas keskustelu. Silloin kuului heikko hönöttävä ääni reiästä kiven alta, vaatien puheenvuoroa. Typerä krapu, jota ei oltu kutsuttu jouluhuvitukseen, hän kun ei kuulunut kalojen sukuun, katsoi kuitenkin olevansa, paikalla asuvana, oikeutettu sydämensä ajatuksen julkilausumaan. Aina siitä asti kuin poikahauki kertoi käynnistään katiskassa, oli hän istunut reiässään totinen, mietiskelevä ilme kasvoillaan. Lahnan kertomuksesta hän ei ollut sanaakaan kuullut, nuottakeskustelusta ei myöskään.

Niin pian kuin kravun onnistui saada läsnäolijat kuulemaan sanojansa, selitti hän totisella äänellä, että hänen oikeudentuntonsa kehoitti häntä panemaan vakavan vastalauseensa hauin menettelyä vastaan. Poikahauki oli hänen mielestänsä menetellyt epähurskaasti torpparia vastaan. Puremaan torpparia sormeen, siihen olisi hauki kyllä ollut täysin oikeutettu. Eipä hän olisi itsekään epäröinyt tämmöisessä asemassa nipistää miestä. Mutta nythän hauki oli jo torpparin lipossa. Luikertaa liposta pois ja pyrstönhutkauksella vapauttaa itsensä. Ei, ei ikinä! Hän puolestaan ei ainakaan olisi saattanut mitään sentapaista tehdä.

Kaikki kalat vastustivat yhteen ääneen krapua. Todellakin, vain krapu, joka istuu päivät pitkät mietiskellen kolossaan, voi jotain näin typerää esittää. Hauki oli menetellyt ihan niin kuin kylmäverisen kalan tulee ja sopii asemassa, missä moni muu olisi ymmälle joutunut. Hän ei ollut mikään semmoinen saamaton vetelys kuin krapu, joka nukkui, kun häntä vain syyhytti hännälle vähäisen. -- "Ryömi takaperin koloosi takaisin", sanoi ahven, "äläkä sekaannu toiste niitten keskusteluihin, jotka tietävät enemmän kuin sinä." Epähurskas menettely! Ei, vaan jos joku oli tässä tilaisuudessa epähurskaasti menetellyt, niin se oli juuri torppari. Asettaa veteen pyydystin, johon joutuu sorsanpoikia!

Suurhauki katsoi tässä tilaisuuden sopivaksi pitää lyhyesti laaditun esitelmän oikeuksien ja velvollisuuksien oikeasta suhteesta toisiinsa. Kaikki kalat hyväksyivät ne yhdeksäntoista kohtaa, joihin esitelmä oli jaettu ja joitten pääsummana oli, että elleivät kalat käyttäneet kaikkia niitä puolustuskeinoja, mitkä olivat heillä tarjona -- hurskaita tai epähurskaita --, koituisi sekä heille itselleen että myöskin ihmiselle siitä lopulta suurin vahinko. Sillä ennen pitkää olisi ihminen pistänyt viimeisenkin kalan pohjattomaan vatsaansa.