Part 12

Esitelmä näytti kokonansa pitäneen hauin kaikki ajatukset toimessa. Kaikki nuo yhdeksäntoista kohtaa oli tarkoin mietitty, punnittu ja selvästi esitetty. Ei ainoatakaan aukkoa ajatuksenjuoksussa eikä todistusjaksossa. Kaikki kuulijat, paitsi krapua, muodostivat suljetun piirin hänen ympärillään.

Tarkkaavainen huomaaja olisi kuitenkin voinut panna merkille, että suurhauin silmät omituisella nälkäisellä ilmeellä tarkastelivat kuulijakuntaa. Pari kertaa oli hänen katseensa jo tuntijan näköisenä luikunut särjen ohi, joka nuottaa niin vähän pelkäsi. Nyt juuri teki tämä varomattoman käänteen, ja -- samassa sulkeutuivat suurhauin mahtavat torahampaat vahvaan otteeseen hänen kiiltävän ruumiinsa ympärille. Yksi ainoa pyrstön heilaus, ja suurhauki oli jo saaliineen kaukana lammikossa.

Hänen saaliinhimoinen luontonsa oli hänet vihdoin pakottanut joulurauhaa rikkomaan.

Suuren hämmingin vallitessa ja kaikkien moittiessa suurhauin menettelyä hyvästelivät jouluvieraat ja uivat kukin kotiinsa.

"PAHA KÄRY"

Suomalaisen siirtolaisen seikkailuja Etelä-Afrikassa

Kävellessäni eräänä kesäiltana rantapuistikossa kohtasin tavattoman ahavoittuneen miehen. Mies, jolla oli kädessään tavallinen siirtolaismatkalaukku, laski sen maahan ja tervehti sotilaallisella tavalla. Kasvojenpiirteet näyttivät tutuilta, mutta missä olin hänet ennen tavannut, en voinut muistaa.

Istuuduimme viereiselle penkille, ja samassa tajuntaani kuvastuivat lyhytkasvuisen koulupojan tavattoman tarmokkaat piirteet. Hän oli parikymmentä vuotta sitten ollut oppilaani koulun alimmalla luokalla ja pienuudestaan huolimatta ollut rajun luontonsa tähden koko luokan kauhuna. Hänen piirteensä eivät hevin unohtuneet kenenkään muistista.

Kysyin mieheltä: "Oletteko 'Paha käry'?" Hän ponnahti ilosta penkiltä huomatessaan olevansa tunnettu ja että muistin vielä hänen koulunimensäkin. Sanoi paljon muuttuneensa kouluajoistaan eikä ansaitsevansa enää tuota entistä liikanimeänsä. -- Lyhyellä kouluajallaan oli hän ehtinyt muuttaa syntymäpitäjästään, Kyröstä, koulukaupunkiin ja sieltä maalle takaisin, minkätähden leikilläni kysyin mieheltä, missä hän oli nykyään kirjoissa.

-- Kapkaupungissa, tuli heti vastaus. Olen tullut muutamaksi viikoksi Suomeen katsomaan, elääkö vielä Kyrössäkin ihmisiä vai joko ne ovat kaikki muuttaneet Amerikkaan. Minulla pitäisi olla siellä setäkin, jonka ei taida enää kannattaa kaukaiseen länteen lähteä.

Kun miehellä ei näkynyt olevan ketään tuttavaa kaupungissa ja iltajuna oli jo lähtenyt, käskin hänet illaksi kotiini. Tässä tilaisuudessa kertoi hän minulle elämänsä vaiheista seuraavaa:

Muistanette vieläkin, minkä ilkityön tähden minut ajettiin koulusta pois. Sanokaa tilaisuuden sattuessa rehtoriukolle terveiset ja myös kiitokset tuosta karkoituksesta, sillä se oli hyvin ansaittua ja, ellei minua olisi silloin karkoitettu, olisin pian luokkatovereistani tehnyt samanlaiset vekkulit kuin olin itsekin.

Paha kyllä jäin silloin tänne kaupunkiin ja jouduin seuraan, joka ei ollut suinkaan itseäni parempi. Sotaväessä ollessani istuin paljon "putkassa" ja palveluksesta päästyäni luulin parhaaksi poistua kaupungista ja lähteä kotipitäjään takaisin. Siellä tuli minusta pian Kyrön pahimpia tappelupukareita eikä kestänyt kauaa, ennenkuin minut ajettiin pois joka paikasta, missä nuoret olivat koossa.

Setäni, joka oli talonpoikaisiin oloihin katsoen rikas mies, lupasi silloin minulle 1000 markkaa matkarahaksi ehdolla, että lähtisin pois Kyröä rumentamasta "Amerikkaan tai vielä kauemmaksi, jos tietä riittää". Riemulla käytin tarjotun tilaisuuden hyväkseni.

Käydessäni siirtolaiskonttorissa piletinostoa varten lännen kaukaiseen onnelaan tapasin erään pietarsaarelaisen. Hän osti piletin Kapkaupunkiin ja kehoitti minua matkakumppaniksi. Kapmaan oloja en tuntenut vähääkään. Siirtolaisagentti, jolla arvatenkin oli suurempi voitto Kap-"tiketeistä" kuin Amerikkaan vievistä, ylisteli Kapmaata aivan erinomaiseksi, ja heti oli huikenteleva mieleni muutettuun matkasuuntaan valmis. Ilahdutin siis setäukkoa sillä, että tie etelään kuului olevan pitempi kuin länteen ja että olin hänen ehdotustaan sanasta sanaan noudattanut.

Matka kävi hyvin, ja kaksi kuukautta myöhemmin astuimme maihin Kapkaupungissa. Matkatoverillani oli tuttavia, jotka olivat työssä sisämaan "miinoissa", timanttikaivoksissa. Sinne siis lähdettiin työmaata etsimään. Ansiot kuuluivat olevan hyvät, mutta työ raskasta ja epäterveellistä.

Työtä saimmekin heti, ja päiväpalkka, punta päivässä vasta-alkajalle, oli minusta erinomainen. Puolet siitä meni tosin ruokaan ja asuntoon, mutta jäännöskään ei ollut, Suomen rahoiksi muutettuna, halveksittava. Olin jo ensi iltana joutua tappeluun "työpaasin" kanssa, kun minun täytyi riisuutua Aataminpukuiseksi ja vaatteeni suinattiin ja pudistettiin sen seitsemän kertaa. Mutta kun erään työtoverin housujenlahkeesta samassa tilaisuudessa tipahti pieni timantti, ymmärsin jo asian olevan niin kuin olla pitää. Sain määräyksen "komppanian storesta" -- yhtiön kauppapuodista -- hankkia itselleni työtakin, jossa ei ollut vuoria eikä taskuja. Omat housuni sain pitää, mutta taskut ja kaulurit niistä leikattiin pois.

Työ kaivoksessa oli likaista. Myös maan päälläkin oli ilma aina, paitsi sateella, täynnä erinomaisen hienon hiedan tapaista tomua. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin sairastuin. Sairaalassa makasin monta kuukautta, pitkät ajat tajutonna, ja ilman toverini uskollista uhraavaisuutta, joka minulle hankki ylimääräistä hoitoa, olisin varmaankin kuollut. Päästyäni sairaalasta olin niin laihtunut ja voimaton, etten kuukauden aikaan kyennyt minkäänlaiseen työhön. Toinnuin kuitenkin vähitellen ja jatkoin työtä päiväpalkalla useampia vuosia.

Silloin päätti komppania -- timanttiyhtiö --, joka oli juuri avannut uuden kaivoksen, panna siinä työn urakalle tottuneimmille ja luotettavimmille miehilleen. Yhtiö piti kaikki työkoneet ja -aseet, ja miehet, jotka tekivät työn kaksittain, saivat kolmannen osan löydettyjen timanttien arvosta, kun yhtiö otti kaksi osaa. Timantit myytiin paikalla hiomatta hiomoiden asiamiehille, joten mitään vääryyttä ei tarvinnut epäilläkään. Minun ja toverini nimet olivat uuden kaivoksen luettelossa, ja me möimme jo samana päivänä selkänahkamme yhden vuoden ajaksi. Lyhempiä kontrahteja kuin yhdeksi vuodeksi ei tehty.

Työtä teimme kaikki kuin hullut, eikä meistä kukaan ansainnut vähempää kuin kolme puntaa päivässä. Mutta myöskin viiden ja kahdeksankin punnan päivät eivät olleet aivan harvinaisia. Sedälle olin jo päiväpalkalla ollessani lähettänyt matkarahat korkoineen takaisin. Sillä vaikka takaisin maksamisesta ei ollutkaan ollut kysymystä, olin kuitenkin aina katsonut nämä rahat lainaksi. Ja nyt rupesi pankkikirjani jo näyttämään koko kauniita numeroita. Myös toverini, jonka kanssa yhä vielä pidin yhtä, oli säästäväinen mies. Hänen nimensä oli Jaakko, sielläpäin Djäkk. Minäkään en kauan saanut pysyä Juhona, vaan työtoverit tekivät minusta Djonn'in. Pankissa kirjoitettiin kirjoihimme Jack ja John, mutta lisänimet pantiin kyllä niinkuin olivat passeissa. Minä olin ainoa suomeapuhuva mies sen miinakomppanian koko alueella, mutta ruotsiapuhuvia oli kolmattakymmentä. Kielen opin jotenkin pian, mutta ruotsiapuhuvista, jotka aina keskenään puhuivat omaa kieltänsä, oli monta, jotka eivät osanneet maan kieltä paljon ollenkaan.

Kahdestoista urakkakuukausi oli jo menossa, ja oli jo tunnettua, ettei yhtiö uusi enää urakkaa, vaan antaa sen sijaan paremman päiväpalkan sekä vanhan että uuden kaivoksen miehille. Weil. Eräänä aamuna vierähtää ensimmäisellä hakkuiskulla "mukulakivi" jalkaini eteen. Otin sen käteen ja näytin Jackille. Katselimme arasti vuoroin kiveä vuoroin toisiamme. Tuleeko meistä nyt varkaat? --

Kaivoksesta oli jo löydetty useita pienempiä "mukuloita", mutta tämä oli ensimmäinen miljoonakivi. You understand. Ensimmäinen miljoonakivi. Tavallinen miinatyöläinenkin ymmärsi heti, että kivi oli sekä suurimpia että kauniimpia mitä löydetään. Ympärillämme oli useita työmiehiä. He eivät olleet vielä mitään huomanneet. Heitin kiven muka kelvottomana roskana maahan, mutta potkasin samassa vähän soraa sen päälle. Jatkoimme työtämme ikäänkuin ei mitään outoa olisi tapahtunut.

Päivällistunnilla menimme kotiin saadaksemme puhua häiritsemättä. Olisimme hyvinkin voineet saada löytömme miinasta pois. Niin paljon tunsimme jo miinamiehen konsteja. Monta arvokasta timanttia oli jo yhtiöltä täten varastettu, ja miinamiehet eivät pitäneet tämäntapaisia varkauksia juuri minään. Pikemmin niitä pidettiin vaarallisena urheiluna vain; mutta jos joku olisi toveriltaan vähääkään näpistellyt, olisi hän pian ollut työsakista pois potkaistu. Minulla ja kaverillani oli kuitenkin vanhanaikuinen suomalainen käsityksemme varkaudesta. Ja vaikka kiusaus oli suuri, voitimme sen kuitenkin onnellisesti ja päätimme jo iltapäivällä ilmoittaa löytömme työnjohtajalle. Olihan kaikessa tapauksessa kolmasosa löydöstä kontrahdin mukaan meidän.

Hyvänä tukena oli tässä kiusauksessa omalletunnollemme se asia, että noin suuren kiven kauppaaminen olisi meille käynyt jotenkin vaikeaksi. Olisimme voineet joutua konnantyöstämme kiinni ja ehkä menettää omankin kolmasosamme kiven hinnasta. Viidenkymmenen, jopa sadankin punnan kivet ovat sitävastoin kylläkin helposti myytävissä miinasusille -- juutalaisille, jotka niistä maksoivat noin kaksi kolmasosaa niiden todellisesta arvosta. Ja varastelevat miehet laskivat, että kaksi kolmasosaa on aina enemmän kuin yksi kolmasosa.

Päivällistunnin jälkeen ilmoitin siis päällysmiehelle, että minulla olisi isännöitsijälle asiaa ja pyysin päästä hänen puheillensa. Päällysmies kuitenkaan ei luvannut esittää pyyntöäni, sanoi vain asiani turhaksi, kun hän jo varmasti tiesi, ettei yhdenkään työmiehen kontrahtia enää uusita, ja pienempien asiain tähden ei laskettu isännöitsijän puheille. Tapahtui kuitenkin niin onnellisesti, että melkein samassa isännöitsijä tuli, kaksi amerikkalaista sanomalehden-kirjeenvaihtajaa mukanansa, miinaa seuralaisilleen näyttämään. He kävivät ihan työpaikkamme ohitse, ja minä rohkaisin mieltäni, astuin esille ja pyysin saada puhutella häntä. Isännöitsijä, joka arvatenkin luuli minulla olevan jotain valittamista, näytti tyytymättömältä, ja esimies otti jo minua käsivarresta taluttaaksensa minut pois. Olin jo suuttua ja ajattelin itsekseni: jos ovat tuommoisia hunsvotteja työmiehille, saakoot itse saman kohtelun! -- Sanomalehtimiehen läsnäolo kuitenkin pelasti minut tulemasta pettäjäksi. Isännöitsijä nähtävästi samassa huomasi, että asia voisi sanomalehdissä saada yhtiölle vähemmän edullisen värin, ja käski minun sanoa sanottavani.

Olin pitänyt kiven kädessäni ja laskin sen nyt sanaakaan sanomatta isännöitsijän käteen. Nyt ei enää yritetty taluttamaan pois, vaan käskettiin minut ja työkaverini konttoriin, jossa pyydettiin istumaankin. Isännöitsijä ja sanomalehtimiehet puhuttelivat meitä hyvän hetken ja vielä saman päivän amerikkalaisissa iltalehdissä kerrottiin löydöstä. Sama uutinen luettiin sitten maailman useimmissa sanomalehdissä. Luettiinpa se eräässä suomalaisessa maaseutulehdessäkin, joka tuli työtoverilleni. Löytäjäin nimetkin mainittiin "Andersén (skandinav?) och Makkela".

Miinasudet olivat raivoissaan "typeryydestämme". He olisivat kivellämme voineet tehdä erinomaiset kaupat. Olisivat ostaneet jonkun pienen kelvottoman miinan osakkeet, sieltä muka löytäneet timanttimme ja sitten myyneet osakkeet kymmenkertaisella voitolla. Useat työtoverit myöskin moittivat menettelyämme ja kaikkien enimmän juuri Amerikasta tullut mies, joka sanoi meitä hirtehisen "greenbackiksi" -- pöllöiksi. Oli hyvä, että urakkamme päättyi jo viikon perästä, sillä olomme rupesi käymään ahtaaksi.

Jack ja minä olimme nyt, Afrikankin oloihin nähden, äveriäitä miehiä ja olisimme huoleti voineet palata Suomeen ja elää, kuten tuo muinainen rikas mies, joka päivä ilossa herkullisesti.

Mutta tämäntapainen elämä ei meitä houkutellut. Sisä-Afrikan äärettömät avaruudet kiehtoivat vastustamattomalla voimalla mieltämme puoleensa. Muutaman kuukauden erämiehen-elämä olisi, niin luulimme, ihanaa virkistystä viiden vuoden voimia kysyvän miinatyön jälkeen. Vähän tunsimme erämiehen elämää Afrikassa. Metsästysmatka siellä on kaikkea muuta kuin virkistysmatka.

Oppiakseni miten metsästysretki on tässä maassa järjestettävä, ostin siis muutamia afrikalaisten metsästäjäin matkakertomuksia. Kapkaupungissa löytyy tosin useitakin metsästystoimistoja, jotka panevat toimeen metsästysretkiä ja pitävät myöskin kaikista varustuksista huolen, kaikki kalliin rahan edestä tietysti. Well. Tämmöisen toimiston käsiin emme tahtoneet antautua. Yksi niistä tosin teki semmoisetkin välipuheet, että ellei metsästäjää pantu tilaisuuteen ampumaan ainakin yhtä leijonaa ja kahta tai kolmea antilooppia, meni koko retki toimiston kustannuksella. Mutta silloin täytyi metsästäjien myös kaikessa noudattaa johtajan määräyksiä ja hän määräsi kaikissa yksityisseikoissakin matkasuunnan. Metsästäjällä ei ollut siis mitään muuta tehtävää kuin ampua silloin, kun johtaja katsoi hänen olevan osuvissa. Ellei hän ampunut tai jos hän ampui syrjään, oli toimisto kuitenkin puolestaan tehtävänsä kontrahdinmukaisesti täyttänyt. Hänelle oli annettu ampumistilaisuus.

Tämmöinen metsästäminen, jota Kapmaassa pidettiin erinomaisen mukavana, ei meitä kuitenkaan miellyttänyt. Suomalainen itsepäisyytemme olisi arvatenkin pian kyllä saattanut meidät riitaantumaan tuommoisen itsevaltiaan johtajan kanssa. Meidän oli siis pakko ihan omin päin ja omin neuvoin panna matka toimeen.

Well. Hankin siis ensinnäkin metsästyspassit -- ilman semmoista ei saa enää Afrikassa paljon missään ampua muuta kuin petoeläimiä, lintuja, pienempiä antilooppeja ja sentapaista. Passin hinta riippuu kokonaan suurempien ammuttavien eläinten määrästä. Tilasin Englannista, Holland and Hollandilta, tarvittavat kiväärit. Itselleni otin kaksi kaksipiippuista, toisen express, kal. 500, toisen n.s. paradox-kiväärin, kal. 12. Jälkimmäinen on oikeastaan haulikko, mutta on varustettu eräänlaatuisilla hiusrihloilla, mitkä tekevät, että sillä voi ampua 60:n jopa 80:n metrin päähän pyöreitä kuulia melkein yhtä suurella osutarkkuudella kuin luodikollakin. Nämä pyssyt ovat erinomaisia Afrikassa, missä metsästäjä juuri ammuttuansa metsälinnun seuraavassa tuokiossa ehkä tähtää leijonaa. -- Toverini tilasi samalta mestarilta repeteerikiväärin, kal. 500, ja sileäksi poratun kaksipiippuisen, kal. 12. Katsoimme edulliseksi voida käyttää samoja patruuneja. Kapkaupungista ostimme lisäksi tusinan sniderkiväärejä. Hottentotit käyttävät mielellään näitä vanhanaikuisia, suurreikäisiä sotilaskiväärejä.

Kun kiväärimme, joihin olimme tilanneet runsaasti varaosia, kolmen kuukauden perästä saapuivat, oli matkavalmistukset suurimmaksi osaksi suoritettu. Itse olimme ne tarkoin valvoneet. Viimeisellä rautatieasemalla odottivat meitä kahdet härkävaunut, ja kovalla rankkasateella aloitettiin matka. Palveluksessamme oli kuusi hottentottia ja yksi eurooppalainen. Hän kuitenkin karkasi jo viikon perästä ja sen koommin en ole häntä nähnyt enempää kuin sitä sniderkivääriä, minkä hän otti mukaansa matkalleen. Pääsimme hänestä mielestäni hyvällä kaupalla, sillä hän olisi yhtä hyvin voinut varastaa 120:n punnan Holland and Holland-kiväärini kuin yhden punnan maksavan sniderkiväärin. Mutta hän valitsi jälkimmäisen, sillä edelliseen kuuluvat patruunat säilytettiin lukitussa laatikossa. Mitään hyötyä miehestä meillä ei ollut. Huonoin hottentottiboymme teki enemmän hyötyä kuin hän.

Meillä oli kuuden viikon vaivalloinen matka edessämme, ennenkuin saavuimme sen virran rannalle, missä varsinainen erämaa alkoi. Joka ei ole tämmöistä matkaa tehnyt, ei voi aavistaa sen hankaluuksia. Hottentotit ovat kevytmielisintä väkeä maailmassa. Ellei tarkoin valvo jokaista heidän tointaan, tehdään kaikki, tärkeimmätkin toimet, joista elämä ja kuolema riippuvat, hutiloimalla. Niin kauan vain kuin nahkaansa kirvelee, täyttävät he herransa käskyt, ja jos isännän silmä hetkeksikään väsähtää, istuutuvat he pakisemaan ja laiskottelemaan. Mutta jos he kerta tarmolla ryhtyvät tehtäväänsä, saavat he lyhyessä ajassa uskomattoman paljon aikaan, edellytettynä, että työ on semmoista, johon he ovat tottuneet, kuten esimerkiksi juuri leiritehtävät. Härkävaunujen ajossa ei mikään eurooppalainen voi hottentottia korvata. Erehtymättömällä varmuudella tapaa hänen pitkän ruoskansa letka laiskoittelevan härän, oli tämä sitten vaikka ensimmäisenä valjakossa. Härkäruoskan varsi on seitsemän metrin pituinen bambuvapa, letka on toista metriä pitempi.

Härkävaunujen varustukseen kuuluu toinenkin opetuksen välikappale. Sen nimi on "Schambok". Se tehdään joko valkoisen sarvikuonon tai virtahevon nahasta. Pituus on noin kaksi metriä, kädensija on runsaasti kolmen senttimetrin paksuinen, ja esine hoikkenee vähitellen kärkeen päin. Se on notkea ja erinomaisen sitkeä, ja vastahakoisimmankin härän on pakko totella sen omistajaa. Niin kauan kuin se riippuu vaunujen ulkopuolella, ovat hottentotitkin nöyriä, mutta niin pian kuin sitä ei näy, on se myös unhotettu. Jos tätä erinomaista maisteria olisi käytetty minun kouluaikanani, olisin nyt arvatenkin joku velkataakan painama, nälistynyt virkamies jossain Suomen kolkassa enkä omistaisi ainoatakaan timanttimiinan osaketta Afrikassa.

Pieniä vahinkoja lukuunottamatta olimme päässeet eräalueen rajalle. Tässä tapahtui ensimmäinen suurempi vahinko. Toisten vaunujen etuakseli särkyi pahassa kivikossa. Tuommoisen tukevan puuakselin korjaaminen ei käy päinsä, vaan se on tehtävä uudesta. Pojat löysivät kylläkin pian tarkoitukseen sopivan, riittävän sitkeän puun, mutta korjaustyöhön he eivät kyenneet: se oli meidän itse tehtävä, jos mielimme jatkaa matkaamme. Voimiamme emme säästäneet; kuitenkin meni työhön kaksi päivää, jonka ajan pojat saivat mielensä mukaan laiskotella. Jos heillä olisi vain näinä päivinä ollut metsänriistaa, olisivat he mielellään vaikka joka viikko ajaneet yhden akselin poikki.

Vetojuhdille olivat nämä lepopäivät hyvinkin tarpeellisia. Rautatieasemalta lähtiessämme oli meillä ollut 24 härkää, mutta tiellä olin ostanut neljä lisää, mikä meille oli hyvin tarpeellista, sillä viikko sitten olimme jättäneet viimeiset vaununjäljet emmekä paljon tienneet, minkälaatuiset seudut meillä nyt oli edessämme. Pahimmat esteet olivat kaalamot. Joskus oli tarpeellista panna kaikki miehet kahdeksikin päiväksi työhön, ennenkuin rantatöyrät saatiin niin paljon tasoitetuiksi, että vaunut pääsivät yli.

Meillä olikin juuri nyt kaalamo edessämme, jonka yli emme uskaltaneet yrittää vikaantuneilla ajopeleillämme, jotka tasaisella maalla vielä ehkä olisivat kestäneet jonkun ajan. Pojille olimme luvanneet, niin pian kuin vaunut saataisiin onnellisesti yli kuljetetuiksi, ryhtyä "lihanhankintaan". Kaikille afrikkalaisille on metsästäminen "lihanhankintaa". Sekä neekerit että hottentotit ahmivat sitä uskomattomat määrät, kun vain tilaisuus tarjoutuu.

Onnella pääsimme virran yli, jonka toisella puolella oli suuri ruohoaavikko. Seuraavana päivänä emme olisi enää päässeet. Kova sade paisutti virran useaksi päiväksi äyräittensä yli. Tullessaan afrikanmatkalla virralle yrittää matkustaja aina, jos suinkin mahdollista, samana päivänä päästä yli. Moni, joka ei ole tätä sääntöä noudattanut, on saanut odottaa viikkomääriä, ennenkuin on päässyt matkaansa jatkamaan.

Huonosti onnistui minulle ensimmäinen metsästyspäiväni. Olin sotapalveluksessa ensiluokan ampuja, mutta opin pian, että ampuminen Afrikan aavikoilla vaatii ihan toista taitoa kuin ampumaradalla pamauttaminen, missä kaikki on edeltäpäin hyvin tuttua.

Läksimme liikkeelle juuri auringon noustessa. Riistaa ei puuttunut, mutta osuville pääseminen oli minulle, tottumattomalle, kovin vaikeaa. Omien vaunujeni ajajalle, joka oli ennen palvelijana seurannut erästä englantilaista suurmetsästäjää, olin uskonut sniderkiväärin, jota hän osasi käyttää paremmin kuin hottentotit yleensä. Mies totteli Romulus-nimeä, jonka hän nähtävällä ylpeydellä ilmoitti saaneensa englantilaiselta isännältään, mr Whitefoot'ilta.

Hän sanoi tämän nimen ennustavan omistajalleen suurta tulevaisuutta. Kaksoisveljensä Remus ajoi Jackin vaunuja. Romulus tuli kokemuksellaan olemaan minulle suureksi hyödyksi, jota paitsi hän oli ainoa palvelijoistamme, joka ei pelännyt Afrikan vaarallisimpiakaan eläimiä.

Jack ei tahtonut seurata minua ensimmäisenä metsästyspäivänä, vaan läksi jalkaisin metsän reunaa pitkin ampumaan lintuja. Menin siis yksin Romuluksen kanssa. Romulus ehdotti, että ratsastaisimme ensin eräälle pienelle puuryhmälle noin pari kilometriä aavikon reunalta. Tämmöisiä pieniä metsiköntapaisia oli siellä täällä aavikolla kuin saaria järvessä.

Puuryhmälle tultuamme sidoimme hevoset ja läksimme puitten suojaamina jalkaisin ympäri tuota pientä metsikköä, koko ajan huolellisesti tarkaten ympäristöä. Nyt sattui minulle, kuten monesti käy vasta-alkajalle, että sain aivan erinomaisen tilaisuuden ampumiseen. Tuskin viidenkymmenen askeleen etäisyydestä hypähti ruohikosta kaksi suurta antilooppia. Olin jo silloin omasta mielestäni jotenkin nopsa lennosta-ampuja. Mutta näitten suurten eläinten äkkiarvaamaton ilmestyminen pani pääni niin pyörälle, etten ollut valmis ampumaan ennenkuin eläimet olivat jo lähes sadan askeleen päässä. Ammuin kummallakin piipulla sivu! -- Romulus katsoi kummastuneena minuun. Hän luuli nähtävästi kaikkien eurooppalaisten ampuvan yhtä hyvin kuin mr Whitefoot. En voinut itsellenikään millään muulla selittää tuota suututtavaa kaksoisharhaa kuin sillä, että aurinko, joka oli vielä matalalla, loisti minua ihan silmiin.

Noin viisi kilometriä etäämmällä näkyi aavikolla paljon antilooppeja. Ne olivat kaikki hartebestia. Mitään muuta suojaa ei ollut kuin pieni kummuntapainen. Mutta kun useita eläimiä oli meidänkin puolellamme kumpua, oli luultavaa, että nämä paetessaan houkuttelisivat toverinsa kummun toiseltakin puolelta mukaansa. Päätin kuitenkin yrittää. Niin kävi kuin olin pelännyt. Mutta paetessaan kummun yli peloittivat ne vuorostaan hyvin pienen gasellin, joka ei seurannut niitä, vaan pakeni vinosti meihin päin. Heitin ohjakset Romulukselle ja hyppäsin hevosen selästä. Väli oli ehkä vähäsen toista sataa askelta, mutta laukaus kuitenkin vaikea, eläin kun ei juossut suoraan ohitse, vaan nyt vinosti poispäin. Ammuin kuitenkin, ja gaselli syöksyi kuin salaman tapaamana maahan. Se teki kuperkeikan ihan kuin juoksusta ammuttu jänis. Expresskuula oli sattunut vasempaan takareiteen ja tullut ulos oikean lavan kohdalta. Avasimme gasellin ja veimme sen siimeksiseen paikkaan äskenmainitussa puuryhmässä, missä se ripustettiin puuhun. Pojat toivat sen illalla leiriin, ja seuraavan päivän päivällisaikana oli se jo loppuun syöty. Gasellin ampuminen kohotti osakkeitani Romuluksen silmissä jo koko paljon.

Päivällisen söimme samassa pienessä puistikossa ja illemmällä yritin vielä useita kertoja päästä jonkun antiloopin osuville, mikä ei kuitenkaan onnistunut. Ensimmäinen varsinainen metsästyspäiväni Afrikassa päättyi siis kaksoisharhaan ja yhteen pieneen gaselliin.

Jack oli tyytyväinen päiväänsä. Hän oli ampunut useita lintuja ja villikissan, jonka nahkaa hän juuri tullessani paraikaa valmisteli.

Viikoksi jäimme samalle leiripaikalle. Sillä aikaa onnistui minun ampua gnuu-antilooppi ja kaksi roipukkia, joten meillä oli lihaa enemmän kuin tarpeen. Hukkaan ei mennyt kuitenkaan mikään, sillä läheisestä neekerikylästä tulivat joka ilta miehet pyytämään lihaa. Jack, joka oli ampunut metsäsian, antoi sen neekereille jäähyväislahjaksi.

Neekerien neuvosta siirryimme nyt kolmen päivän matkan vähäiselle järven- eli lammintapaiselle, jonka ympäristössä piti olla hyvää metsästysmaata. Tulimme viipymään siellä pitemmän ajan kuin ensin olimme ajatelleet.