Part 13

Lampi ei ollut iso eikä syväkään. Mutta kun se oli ympäristön ainoa vesipaikka, tuli sinne öisin paljon eläimiä janoansa sammuttamaan. Sitä paitsi oli sillä se suuri etevämmyys, että sen vesi oli lähdevettä, jota pulppusi korkean kallion alta. Itse lampea sotkivat yön aikana juovat eläimet pahanpäiväisesti, mutta kallion alta tuleva vesi oli aina yhtä puhdasta ja raitista. -- Kun paikka ensi katsannolta ei näyttänyt lupaavalta, teimme vain tavallisen yöleirin, mutta jo seuraavana päivänä varustimme leirin pitemmän olon varalle. Jack, joka ei ollut vielä ampunut yhtään suurempaa eläintä, kaivatti itselleen lammin syrjään vahtikuopan, jossa hän päätti viettää yönsä. Kuu nousi vasta kahden aikana. Kolmen aikana heräsin laukauksesta, ja vähää ennen auringonnousua kuului kolme laukausta perätysten. Ymmärsin, ettei Jack ollut yötään turhaan valvonut.

Juotuani kahvini, joka Afrikassa kuten Lapissakin on jokaisen matkustajan aamujuomana, menin lammille. Jack nukkui kuopassaan makeata unta. Kolme metriä hänestä makasi eland-antilooppi -- eland on suurin Afrikan kaikista antiloopeista, suurempi kuin härkä -- ja itse lammikossa puhvelihärkä. Kiiruhdin takaisin leiriin viemään sanaa palvelijoillemme, jotka suuret teurastajapuukot kädessään törmäsivät paikalle. Puhvelin vetäminen vedestä oli raskasta työtä. Pelkäsin, että paljon hyvää lihaa menisi hukkaan. Turha pelko. Puolipäivän aikana oli jo kolmattakymmetä neekeriä paikalla. Afrikan neekerit ovat kuin korppikotkat. Missä joku suurempi eläin on asutuissa seuduissa kaadettu, ei kestä kauan ennenkuin parvi niitä on paikalla, vaikka aikaisemmin ei ole ainoatakaan saapuvilla näkynyt.

Nämä neekerit eivät olleet samasta kylästä, jonka läheisyydessä edellinen leirimme oli ollut, vaan toisesta, lähempänä olevasta. Kaksi tuntia myöhemmin riippui Jackin puhveli ohuina suikaleina pensaitten oksilla kuivamassa. Antiloopin, jonka liha on hienompaa, pidimme leirin tarpeeksi. On onni, että matkustaja Afrikassa on usein tilaisuudessa uudistamaan suolavarastonsa, ettei hänen tarvitse aivan suuria määriä tätä tarpeellista tavaraa kuljettaa mukanansa. Suola on kaikkialla Afrikassa käypä vaihtokauppatavara, ja välistä näkee teillä kymmeniä miehiä, kukin kantaen suolakuormaa päänsä päällä. Suola on tuotu jostakin suolakuopasta. Näitä suolakuoppia -- saltpans -- löytyy Afrikassa muutamin seuduin laajoilla aloilla.

Jack oli ollut pakotettu ampumaan puhvelihärkään kolme laukausta, ennenkuin se oli kaatunut, ja kaikki kolme olivat kuitenkin osuneet hyvin. Hän oli hyvästä onnestaan kovin iloinen. Minun täytyy myöntää, että tunsin melkein kateuden kaunaa Jackia kohtaan. Tämä tunne oli kuitenkin jo saman päivän iltana kokonaan poistuva. Ja täydellä syylläkin.

Leirimme oli ihan aarniometsän reunalla. Edessämme levisi suuri, heikosti aaltomainen ruohoaavikko, jossa kuitenkaan ei nyt näkynyt mitään elävää. Päätin sittenkin, kun oli helteisin osa päivästä ohi, lähteä käyden pitkin metsän reunaa etsiäkseni jotain ammuttavaa. Tapahtuu useasti, että vaikka tuommoinen suuri aavikko näyttää ihan kuolleelta, siinä tuntia myöhemmin vilisee eläimiä. Jack kehoitti innokkaasti minua ottamaan hänen repeteerikiväärinsä; se tuotti varmaan hyvää metsästysonnea, väitti hän. Ennen yön tuloa pitäisi minun kuitenkin olla kotona, sillä Jack tahtoi nukkua iltapäivän ja yöksi taasen ryömiä kuoppaansa. Otin hänen pyssynsä, enemmän tehdäkseni hänelle mieliksi kuin uskoen sen kykyyn loihtia saalista esille.

Näytti kuitenkin siltä kuin toverini tulisi olemaan oikeassa. Sillä en ollut vielä käynyt viittäsataa metriä, ennenkuin joku eläin ponnahti pystyyn ruohistosta edessäni. Ammuin heti ja onnella. Eläin oli roan-antilooppi, joka on jotenkin harvinainen laji. Laukaus kuului leirille, ja viiden minuutin perästä olivat Romulus ja Remus paikalla. Jätin ammutun eläimen heidän haltuunsa ja jatkoin hiipimistäni pitkin metsänreunaa.

Olin täten kulkenut ehkä kolme kilometriä mitään näkemättä, kun kaukana edessäni rupesi häämöttämään joku eläin. Sekin tuntui olevan antilooppi, mutta sen laatua en voinut kiikarinkaan avulla saada selville. Lähemmäksi tultuani huomasin, että eläin, joka näytti olevan tuommoinen laumasta karkoitettu itsekseenolija, syöden vähitellen läheni metsän reunaa. Se kulki näet vaaleanviheriäistä ruohojuovaa, missä ruoho näytti mehukkaammalta kuin muualla arolla. Metsänreuna oli tässä niin tasainen kuin olisi se ollut viivottimella vedetty, mutta noin pari sataa askelta edessäni lähetti se pienen niemekkeen arolle päin. Niemekkeeltä kohotti yksi ainoa jättiläispuu latvustaan taivasta kohti, ja muutamat pensaat näyttivät tarjoovan hyvän väijymiskätkön. Jos minun onnistuisi huomaamatta hiipiä tähän paikkaan ja antilooppi jatkaisi nykyistä suuntaansa, tulisin olemaan osuvissa.

Eläin oli kuitenkin jo niin lähellä, etten uskaltanut kulkea enää metsänreunaa pitkin. Pujahdin onnellisesti pensaitten läpi, jotka reunustivat metsää, ja juoksin niin nopeasti kuin taisin määräpaikkaa kohti. Niin hiljaa kuin mahdollista hiivin samojen pensaitten taakse, jotka jo äsken olin väijymispaikakseni katsonut. Pensaat eivät olleet korkeampia kuin että ne suojasivat minua polvistuneena, mutta noustessani tulisi minulla olemaan vapaa näköala. Kaksikymmentä askelta vain erotti minut jättiläispuun rungosta.

Nopea juoksu oli pannut sydämeni takomaan kuin vasaran. Minun täytyi ehdottomasti saada levätä muutama minuutti voidakseni ampua. Monta minuuttia en voinut kuitenkaan tähän tarkoitukseen saada, sillä jo rupesivat illan varjot laskeutumaan etäämpänä arolla ja Afrikka ei tunne mitään hämärää. Auringon laskettua on samassa hetkisessä yö.

Tässä paikassa oli tosin vielä täysi ampumavalo. Mutta kun huomasin, ettei se tulisi enää monta minuuttia kestämään, oli minun pakko kohottaa vähäisen päätäni katsoakseni arolle päin, vaikkakin sydän vielä tykytti pahoin.

Se, mitä nyt näin, ei ollut omiaan sydämentykytystäni rauhoittamaan. Olin tullut ennätetyksi. Edessäni, ihan puun juuressa, seisoi liikkumatta väijyksissä kaksi muuta eränkävijää, silmät hievahtamatta suunnattuina arolle päin. Tuuma tuuman jälkeen painuin alas paikalleni pensaan taakse.

Minuutin jälkeen nousin uudestaan pyssy poskella ja sormi liipasimella. Tähtäsin etumaisempaa kilpailijaani korvan juureen ja koukistin sormea.

Pamaus hävisi hirvittävään kiljuntaan, ja kilpailijani, uljas koirasleijona, kepertyi kuolleena paikalle.

Repeteerasin niin nopeasti kuin suinkin uskalsin. Jos tämä toimi tapahtuu liian nopeasti, ei koneisto tee tehtäväänsä -- tämä sekä tuosta toimesta syntyvä kuuluva kolina on aina tehnyt pikakiväärit minulle epämiellyttäviksi. Puun juuressa yhä paikallaan seisova naarasleijona ei tässä tilaisuudessa kuitenkaan näyttänyt vähääkään välittävän minusta ja minun toimistani. Verenhimoinen katseensa tuijotti yhä vielä arolle saalistaan, joka ei näkynyt saaneen selville mistäpäin pamaus kuului, koska se jäi paikalleen seisomaan. Jo tähtäsin kurkunjuurta -- eläin seisoi siten että tämä paikka oli nyt haavoittuvaisin -- mutta samassa kuin laukaus meni, teki leijona hypähdyksensä, ja muutamien pitkien harppauksien jälkeen löi se yhdellä ainoalla käpäläniskulla saaliinsa maahan. Hirvittävä kiljunta ilmoitti leijonan voiton.

Etteivät leijonat olleet minua huomanneet, ennenkuin ammuin, oli selvää. Mutta ettei naarasleijona heti laukaukseni jälkeen hypähtänyt kimppuuni, oli minusta nyt, kun vähän toinnuttuani rupesin ajattelemaan, miten vaarallinen itselleni laukaukseni oli ollut, aivan käsittämätön asia. En voi muulla tavalla tätä selittää kuin että saaliin läheisyys oli sen verenhimoa niin kiihoittanut, että sen tajunta oli jokaiseen muuhun vaikutelmaan täysin kykenemätön.

Leijona kiljui vielä useat kerrat saaliinsa vieressä ja rupesi sitten laahaamaan sitä metsään päin. Minusta ja kuolleesta toveristaan se ei vieläkään näyttänyt mitään välittävän. Sen ollessa viisikymmentä askelta minusta, ammuin, mutta osuin huonosti. Leijona vastasi kiljunnalla, joka pani metsän raikumaan, ja syöksyi salaman nopeudella minua kohti.

Nyt hermoni pettivät. Peto oli jo ihan kohdallani, kun ojensin pyssyn ja melkein tähtäämättä laukaisin sen avonaiseen, veriseen kitaan. Leijona kääntyi sivullepäin ja yski pari kolme kertaa. Luulen, että ruudinsavu oli täyttänyt sen henkitorven.

Tämä muutaman sekunnin vara-aika varmaankin pelasti henkeni. Äsken mainitun puun juuresta kasvoi vesa, joka antoi jalalleni tukea, että minun onnistui heilauttaa itseni ylempänä olevalle oksalle. Tällä en ollut kuitenkaan vielä turvattuna, ja leijona teki myöskin samassa hyppäyksen minua kohti. Jollain tavalla se takertui kuitenkin tuohon vesaan, ja ennenkuin se ehti uudistaa hypähdystä, olin jo turvattuna ylemmällä oksalla.

Pyssy oli minun onnistunut saada mukaani puuhun, mutta tällä välin oli tullut melkein pilkkopimeä. Oli näet nousemassa tuommoinen äkkiarvaamaton rajuilma, joita Afrikassa välistä syntyy muutamassa minuutissa. Painostavasta ilmasta ja valon tavattoman nopeasta katoamisesta olisi minun pitänyt huomata, mikä oli tulossa. Mutta leijona oli vienyt kaikki ajatukseni, ja sentähden tuo äkkinäinen pimeys vain lisäsi minussa kauhun tunnetta. Pelkäsin, sen tunnustan vieläkin, pelkäsin kauheasti. En voinut tästä pelostani vapautua, vaikka aivan hyvin tajusin, ettei minua nyt uhannut mikään suoranainen hengenvaara.

Laukaukseni leijonan suuhun oli aikaansaattanut ainoastaan vaarattoman lihahaavan; kuula oli lävistänyt niskalihakset ja mennyt niskasta ulos, kuten myöhemmin huomattiin. Kuinka arastelemattomia vaarattomille haavoille suuret petoeläimet ovat, huomasin hetken perästä, kun kuulin muserrettujen luitten rausketta. Niska läpiammuttuna ja kuollut toveri vieressään ahmi leijona saalistaan! Sen hermosto ei pettänyt! Luonnollisen elantotarpeen tyydyttäminen syrjäyttää eläinkunnassa, ja varsinkin petoeläimissä, useimmat muut vietit ja tunteet.

Leijona keskeytti aina välistä ateriansa päästääkseen kauhistuttavan kiljunnan. Olen käynyt eläintarhoissa, joissa paitsi muita petoeläimiä on pidetty kymmeniä leijonia. Se konsertti, jonka nämä antavat, kun niiden ruokkimisaika lähenee, on ensikertalaiselle kamala kyllä. Mutta siitä puuttuu oikea kaikupohjansa: yön hiljainen pimeä ja Afrikan erämaan painostava yksinäisyys. Tässä oikeaa ympäristöä ei puuttunut. Vakuutan, että yhden ainoan leijonan kiljunta tässä ympäristössä kuuluu monta vertaa kauhistuttavammalta kuin kokonaisen eläintarhan karjunta, kiljunta ja mylvinä.

Leijonan kiljumisen väliajoilla oli aarniometsä niin äänetön, ettei kuulunut vähintäkään risausta paitsi jo mainittua, välistä uudistuvaa särkyvän luun rousketta. Ilma oli tavattoman painostava. Olisin mielelläni painanut taskulamppuni nappia saadakseni sekunniksi valoa, mutta joku epämääräinen tunne pidätti minua. Silmät auki en nähnyt kättä edessäni. Mutta jos sekunniksikaan suljin silmät, oli heti edessäni äskeinen kuva: koirasleijona seisoen siinä ylpeänä metsänreunassa hurjan rajumielisyyden, itsetietoisen kootun voiman ja uhmailevan majesteettiuden kuvana, ja sen takana naaras, jonka tultasyöksevistä silmistä loisti peittelemätön luihuus ja hillitsemätön verenhimo. Olin uudestaan näkevinäni, miten tuo raivostunut eläin yhdellä ainoalla otteella kauhistuttavan kiljunnan säestämänä repäisi kaadetun saaliinsa rintakehän auki, pisti vaalean kuononsa sisään ja veti sen vertatihkuvana ulos. Kamala kuva, joka oli polttautunut silmäni verkkokalvoon ja yhä uudelleen pani hermostoni värisemään. Tiesinhän hyvin, että eläin makasi nyt saaliinsa vieressä eikä voinut minulle mitään pahaa; mutta tuo aina välistä toistuva kiljunta uudisti joka kerta tajuntaani sen hetkisen, kun tuo avonainen verinen kita syöksyi minua kohti. Turhaan yritin poistaa kauheata kuvaa silmistäni.

Olin mielestäni jo istunut kauan tukalassa asemassani. Eikö rupeaisi aamun enteitä pian näkymään? Pistin taskulampun takin alle ja valaisin sekunnin ajan kellon taulua. Olin ollut puussa tasan 20 minuuttia! Kun olen joskus lukenut siitä, miten sekunnit kasvavat minuuteiksi ja minuutit tunneiksi, olen aina uskonut tuota semmoiseksi kirjaniekkain valeeksi, joilla he kirjojaan koristelevat. Sinä iltana opin parempaa. En ymmärtänyt miten voisin yön kestää, kun kuukin nousisi vasta aamupuolella yötä.

Melkein heti katsottuani kelloa iski ensimmäinen salama. Sitä seurasi semmoinen ryske, että jo luulin puun, jossa istuin, säpäleiksi pirstautuneen. Raskaita pisaroita alkoi pudota ja muutaman minuutin jälkeen satoi kuin korvosta kaatamalla. Risteilevien salamain valossa näin, miten leijona veti saaliinsa lähemmäksi puuta, jossa se oli jossain määrin sateelta suojattuna. Maaten vatsallaan pää puuhun päin jatkoi se veristä ateriaansa.

Olin ampunut viisi laukausta. Makasiiniin mahtui kuusi patruunaa; tiesin siis että viimeinen patruuna oli patruunapesässä. Kun olin mennyt ulos muutamaksi tunniksi vain, en ollut ottanut mukaani useampia patruunia kuin ne kuusi, jotka olivat kiväärissä. Minusta oli nyt aika tullut viimeisen laukauksen käyttämiseen. Nousin seisomaan, nojasin pyssyä oksanvekaraan ja tähtäsin, niin hyvin kuin salamain valossa osasin selkärankaan lapaluitten kohdalle. Epävakainen valaistus ei sallinut mielestäni kyllin varmaa tähtäämistä päähän. Korjasin tähtäystä useat kerrat ja kun kirkas salama taasen näytti minulle, että leijona makasi paikallaan, annoin laukauksen mennä.

Leijona vastasi hurjalla kiljunnalla, joka kuitenkin melkein hukkui samassa seuraavaan ukkosen jyrinään. Omituisesti kyllä oli ukkosilma tyynnyttänyt kapinalliset hermoni, ja laukaistessani pyssyni olin täysin levollinen. Seuraava salama osoitti minulle, että laukaus oli osunut hyvin, jos tosin ei ihan niin hyvin kuin olin toivonut. Leijona makasi paikallaan, nyt kuitenkin pää poispäin suunnattuna. Vielä seuraavien salamain valossa näin, miten se turhaan yritti poistua paikalta. Kuula oli nähtävästi ainoastaan vioittanut selkäydintä särkemättä sitä kuitenkaan täydellisesti. Eläin pyöri ympäri monta kertaa, purren ampumahaavan kohtaa. Joka kerta kun sen yritys epäonnistui, seurasi suuttunut kiljunta. Se heikkeni kuitenkin joka kerralla lakatakseen hetken perästä kokonaan. Myöskin ukkosilma lakkasi hetken perästä, taivas selkeni, ja tähtien valossa näin, ettei viholliseni liikkunut enää. Heitin sitä kuivalla oksalla: oksa jäi leijonan selkään.

Nyt astuin turvapaikastani alas. Jäin hetkeksi sähkölampun valossa ihailemaan saalistani. Molemmat leijonat olivat mahtavan suuria eläimiä, koiras niin sanottu harjaleijona. Erämaan leijonalla ei ole kuitenkaan niin pitkää harjaa kuin eläintarhain asujaimilla. Ainoastaan suurilla aavikoilla elävien leijonain harja joskus riippuu maahan asti. Mutta "odota vähäisen"-pensaitten alueilla kuluttavat okaat sen harjan lyhyeksi ja takkuiseksi, mikä ei kuitenkaan mielestäni vähennä sen hurjaa ulkomuotoa. Koirasleijona näyttää kuolleenakin ylpeältä erämaan kuninkaalta, kun naaras sitävastoin mielestäni kuolleena menettää enemmän tuimasta ulkonäöstään.

Puoliyön aikana tulin leiripaikalle ja astuin Jackin vaunuihin, joka oli lähempänä. Jack tarjosi minulle kuivat alusvaatteet ja vaatimalla vaati minua jäämään hänen vaunuihinsa yöksi. Kerrottuani hänelle seikkailuni ja puhdistettuani pyssyn nukuin väsyneen miehen uneen.

Herätessäni oli Jack jo noussut. Menin omille vaunuilleni etsiäkseni itselleni kuivat vaatteet. Arvaapas ihmettelyäni ja säikähdystäni, kun vaunut olivat kadonneet! Ainoastaan muutamia lankunpätkiä, rattaanpuolia ja muuta romua oli paikalla, missä vaunut olivat olleet. Jäin sanatonna, lamautuneena seisomaan paikalle. Heräsin siihen, että Jack löi minua olalle sanoen: "Kiitä nyt Jumalaa siitä, ettet ollut eilisiltana kotona!" Ja todellakin oli henkeni pelastus tapahtunut kuin ihmeen kautta. Vaunuissani oli kolmatta tuhatta patruunaa ja kolmesataa kiloa ruutia, joka oli otettu mukaan vaihtokauppaa varten neekerien kanssa.

Ukkosilma oli juuri ollut loppumaisillaan, kun vielä yksi ankara salama oli iskenyt, ja minun vaunuihini. Räjähtänyt ruuti ja patruunat yksin eivät olisi kaikkea tätä tuhoa kyenneet aikaansaamaan, vaan yhtä suuri osa oli kyllä laskettava ukonnuolen tilille. Ilman paine oli ollut niin raju, että se oli osaksi irroittanut toisen vaunuteltan paikoiltaan. Ihmisistä ei ollut kukaan pahasti vahingoittunut.

Läksimme kaikki saalistani noutamaan, ja illalla olivat nahat valmistettuina mitä parhaimmassa kunnossa. Koirasleijonan pääkallo oli säpäleinä, mutta nahka kaikeksi onneksi ei ollut särkynyt. Iloitsin tästä paljon, sillä Kapmaallakin pidetään hyvin täytettyä leijonaparia arvokkaana huonekoristuksena.

Meillä oli nyt yksi rihlapyssy vain, miesten sniderkivääreistä puhumatta. Sniderkivääritkin tappavat kyllä Afrikan keskinkertaiset ja pienemmät eläimet, mutta niitten käyrä kuulanrata tekee ne kelpaaviksi vain lyhyillä matkoilla. Tuumittuamme sinne tänne päätimme lopullisesti olla matkaa jatkamatta. Jäimme kuitenkin tänne vielä useaksi viikoksi, teimme ratsastaen muutamia lyhyempiä matkoja ja palasimme eräretkeemme jotenkin tyytyväisinä Kapkaupunkiin.

* * * * *

Kertoja katseli kelloaan. Tuntiosoittaja oli jo sivuuttanut puoliyönhetken. Mies hyvästeli, kiitteli ja kehoitti minua saapumaan seuraavana aamuna junanlähtöajaksi asemalle, jossa hän antaisi minulle pienen muistolahjan Afrikasta.

Ajattelin saavani ehkä neekerinuolen tai jotain sentapaista Afrikanmuistoa, joita saksalaiset tehdasmaisesti valmistavat Kap-markkinoita varten halukkaille matkailijoille myytäviksi. Mutta kun minulla ei mitään tämänlaistakaan Afrikka-esinettä ollut, menin aamulla junalle. "Paha käry" saapui viime tingassa, sai piletin, tuli ulos asemasillalle, jossa seisoin, ja kiinnitti takinkäänteeseeni säkenöivän kaulustinneulan. Hymyilin hänelle kiitoksen ja huusin leikilläni: "Kun palaatte ensi kerta leijonametsästyksestä, niin paiskatkaa minua kirjeellä." Juna oli jo silloin liikkeessä, enkä tiedä, kuuliko hän sanani vai ei. Hän nyökäytti päätänsä vastaukseksi. Mutta mitään kirjettä en ole saanut.

Säkenöivä neula näytti olevan tuommoinen jäljitelty kivi, jonka melkein joka siirtolainen palatessaan tuo morsiamelleen tai sisarelleen ja joka maksaa 25 senttiä, parhaimmat 50. Heitin sen kotiintultuani kirjoituspöytäni laatikkoon, mihin se hautautui kirjeitten ja paperien väliin. Rupesin epäilemään, että "Paha käry" ja hänen Afrikka-historiansa oli itse samanlainen kuin hänen muistolahjansakin. Kuitenkin huvitti minua vanhan oppilaan tapaaminen; ja että hänestä oli tullut kunnon työmies, sen huomasin selvästi hänen pahkaisista käsistään.

"Paha käry" ja hänen kertomuksensa oli jo puoleksi mielestäni unohtunut, kun pari vuotta myöhemmin "Forest and Stream"-lehdestä luin pienen palasen, jonka alla oli nimimerkki "Paha käry". Toimitus oli kirjoitukseen liittänyt seuraavan: "Ylläolevan eräkertomuksen on meille lähettänyt tunnettu afrikalainen suurmetsästäjä John Makkela, joka, kuten meille on kerrottu, ensi vuodeksi suunnittelee metsästysretkeä Kanadaan. Maailman suurin petoeläin, grizzlykarhu, kuuluu kovin houkuttelevan häntä, jolle Afrikan petojen kaataminen näkyy tulleen liian jokapäiväiseksi huviksi."

Tuossa tuokiossa seisoi pieni ahavoittunut mies tarmokkaine kasvojenpiirteineen edessäni. Hän ei ollutkaan mikään "jäljitelty" mies, koska maailmanlehtikin näkyi hänet tuntevan. Muistin hänen Afrikka-lahjansa, jonka myös hetkisen etsittyäni löysin. Ehkä sekin oli arvokas. Menin erään tutun kultasepän luo, joka tutkittuaan kiven sanoi sen maksavan kaupassa 160:n tai 180:n markan vaiheille. Häpeissäni aiheettomista epäluuloistani ja liian kallisarvoisesta Afrikka-lahjastani menin kotiin.