Part 8

Häpesin kyllä vähäisen tekoani, sillä olimmehan aina isännän kanssa olleet hyviä ystäviä ja monta hauskaa hetkeä yhdessä viettäneet. Mutta tehtäväni olin täyttänyt kuin mies. Sopiko hänen silloin minua käyttää hunsvottinaan ja ruoskalla kurittaa kuin mitäkin hevosta. Paksulla kepillään en ole koskaan häntä kieltänyt minua kurittamasta, erittäinkin jos olen tehnyt pahaa. Mutta ruoskiminen on arvoani alentavaa, sitä enemmän kun se tapahtui usean näkijän läsnä ollessa. Se ei tosin tee kipeää. Mutta se on solvaamista. Nallin selkä ei ole ruoskaa varten luotu, kaikkein vähimmän kissan ja koirien ollessa läsnä. Selvästi näin miten Mirri siristeli vahingoniloisena silmiänsä. Tuo minua niin suututti, että hyppäsin suorastaan sen niskaan, revin koko ilkiön keskeltä poikki ja hyppäsin takaisin paikalleni portinpielen nenään. Nyt tulkoon vaikka viisi, tämä poika ei pelkää.

Jopa tuli isäntä, joka oli käynyt sisällä kättänsä sidottamassa, takaisin pihalle ja meni suoraa tietä talliin. Ahah, ajattelin, jopa tuli ison Mustan vuoro lämmitellä. Saakoon nyt syyllinen konnantyöstään palkkansa, ja kukkuramitalla saakoon.

Mutta mitä luulette? Ruoskan heitti isäntä oven suulle ja meni hiljaa vihellellen talliin. Isoa Mustaa rupesi hän tyynnytellen taputtamaan, kunnes se hetken perästä täysin rauhoittui, ettei vähintä lihasten väristystäkään voinut huomata. Selkäsaunasta ei kysymystäkään, vaan sen sijaan meni isäntä olkilatoon, toi olkilyhteen ja rupesi hevosta oljilla hankaamaan, jota hän jatkoi niin kauan, kunnes koko eläimessä ei näkynyt kosteata karvaakaan. Semmoista kohtelua sai reen särkijä ja jauhojen hävittäjä osakseen, kun minä raukka, joka en ollut niin mitään pahaa tehnyt, istuin puolihäpeissäni pylvään nenässä. Arvatenkin oli minun osakseni ajateltu selkäsauna, ellei jotain vielä pahempaa. Kauhulla muistin rautahäkkiä.

Olisi isäntä ehkä antanut minulle vielä tuon naarmunkin anteeksi, mutta olin saanut vaarallisen vihollisen talonväestä. Rouva, joka oli sattunut näkemään kuinka nopeasti lopetin Mirrin ilveilyt ja joka oli sitonut isännän naarmun, seurasi häntä portaille asti ja puhutteli häntä siellä hyvän hetkisen. En kuullut hänen sanojaan, mutta koska hän useita kertoja sormella osoitti minuun päin, ymmärsin kyllä, että minusta oli kysymys. Isäntä tuntui pitävän minun puoltani, mutta rouva pääsi voitolle. Eikä kestänytkään aivan kauan, ennenkuin kävi selväksi, mihin hänen vehkeilynsä minua vastaan tähtäili. Väen tultua metsästä kotiin, käskettiin vanha vihamieheni, isäntärenki, isännän kamariin. Mitä ne siellä keskustelivat en tiedä, mutta kuistikolta kuulin rengin viimeiset sanat: "Kyllä minä kuulan oikeaan paikkaansa panen." Mutta niin paatunut oli sydämeni, etten vielä silloinkaan asiata älynnyt, kun renki isännän kaksipiippuinen kädessään astui poikki pihan renkituvan puolelle. Hän ei kuitenkaan poikennut tupaan, vaan pistihe kujaan renkituvan ja jyväaitan väliin.

Istuin vielä pylvääni nenässä, kun näin, miten renki seisoen polvillaan aitauksen takana ja nojaten pyssyänsä aidalle tähtäsi minuun. Samassa paukahti jo pyssy, ja kuula lensi vinkuen ohitseni. Hyppäsin maahan samassa kun toinen laukaus pamahti. Kyllä minulle nyt maa kelpasi. Muutamalla pitkällä harppauksella olin jo sillalla, ja noustessani toiselle äyräälle paukahti vieläkin kaksi laukausta. Mutta mitäpä tuommoinen renkiroisto olisi osannut pyssyä käyttää. Hyvä, ettei isäntä itse ollut perän takana. Siinä tapauksessa olisi minun käynyt huonosti.

Kohta olin metsässä ja päätin heti lujasti olla ikinä palaamatta taloon, joka oli minulle tullut suoraan sanoen hengenvaaralliseksi. Mutta isäntärenki olkoon varuillaan, jos vielä joskus satumme tapaamaan toisemme. Saakoon hän rauhan niin kauan kuin hän pysyy omalla alallaan, talossa, mutta jos hän pyrkii minun alueelleni metsään, aion minä vuorostani isännyysoikeuttani käyttää ja panen pian hänenkin säärensä salamoimaan. Metsä olkoon tästälähin kotini.

Ja kultaiseksi on tämä koti minulle tullut: jos on ruokaa niukemmalta, onpa unta viljemmältä.

Ruuanhankinta ei tullutkaan niin hankalaksi kuin ensin pelkäsin. Viimesyksyisiä puolukoita oli vielä paljon metsässä ja soilla olivat karpalot nyt juuri parhaimmillaan. Ja kesänalussa rupesin löytämään monenlaisia kasvien juuria, joista monet olivat mielestäni makuisampiakin kuin nauriit. Mutta ensi aikoina ei tahtonut sittenkään puuropyttyni unehtua mielestä. Ja pitkiksi kävivät välistä päivät, kun ei ollut ketään mieluista ilveilykaveria.

Suureksi tuli sentähden iloni, kun eräänä päivänä ikävissäni kävelin talon kaukaisimmalla niityllä, Kollikorvessa, ja minua vastaan tuli Antti. Paras ystäväni Antti ilmielävänä. Yhtä apea kuin mieleni tänä aamuna oli ollut, yhtä vallattoman iloiseksi se heti paikalla muuttui. Ryhdyin oitis Antin kanssa leikkiä lyömään, ja monta kertaa olimme jo vuorotellen toinen toisemme kumoon heittäneet, ennenkuin rupesimme puheluun.

Antin ilo jälleennäkemisestä ei ollut vähemmän vilpitön kuin minunkaan. Sillä hän oli luullut minua kuolleeksi ja, olkoon se hänen kunniaksensa sanottu, monta katkeraa kyyneltä oli hän muistolleni uhrannut. Isäntärenki oli näet kertonut isännälle, että molemmat edelliset kuulat olivat osuneet hyvin, mutta pyssy oli liian pienireikäinen heti tappamaan, ja kun jälkimmäiset laukaukset ammuttiin liian pitkältä väliltä, oli minun onnistunut karkaamalla metsään vielä muutamaksi tunniksi pelastaa henkeni. Monta tuntia en voisi kuitenkaan elää, kun oli kaksi reikää läpi ruumiin. Antti oli tarkoin jäljiltäni etsinyt verenmerkkiä, kuitenkaan löytämättä. Hän oli sentähden ensin vähän toivonut minun pelastuneen. Mutta kun monta päivää kului eikä minusta kuulunut mitään, oli hän kaiken toivon menettänyt. Koko seuraavan sunnuntain oli hän minua etsinyt lähimmästä metsästä, mutta siihen aikaan olin jo lähtenyt suolle karpaloita syömään.

Antti sanoi minun menetelleen kovin varomattomasti riipaistessani isäntää käteen. Haava oli ollut pahempi kuin minusta näytti, ja tämä haava se oli tehnyt rouvan vihollisekseni. Isäntä puolestaan oli ollut hyvin suutuksissaan koeajostani, minun kun olisi ehdottomasti pitänyt tietämän, ettei kukaan muu saanut ajaa isolla Mustalla kuin hän itse ja isäntärenki. Mutta mikä oli tehty, se oli tehty, eikä sitä saanut enää korjatuksi. Ja tuo koeajo on kaikista seurauksistaan huolimatta sittenkin hauskin muisto elämässäni.

Ylen suureksi kasvoi ylpeyteni tästä suurtyöstäni, kun Antti kertoi nyt minulle, että kylässä oli vain yksi ajatus ajotavastani. Kukaan ei sanonut ennen nähneensä hevosen niin nopeasti juoksevan kuin juuri tässä tilaisuudessa. Vaikka eivät he oikeastaan ensin tienneetkään, että ajaja olin minä. Toralan tienhaarassa oli kaikki Toralan ja Juorulan akkaväki seisonut maantiellä kuulumisia pohtimassa, kun minun tuloni oli heidät äkisti maantienojaan siirtänyt. Väännettyänsä hameenhelmansa kuiviksi olivat toralalaiset, jotka luulivat tunteneensa hevosen, siunailleet, että nyt taisi Herralan iso Musta viedä isäntäänsä viimeistä reissua. Mutta Juorulan akat eivät tunteneet hevosta, vaan väittivät ajajan olleen pitäjän odottaman uuden vallesmannin, joka kuuleman mukaan oli kova hevosmies. Hän oli ollut pahoin juovuksissa ja hihkaissut rumasti hevoselleen. Hävytöntä oli ilmestyä kohta ensi kerta pitäjään sillä tavalla, että rauhallisten ihmisten oli pakko pelastaa henkensä hyppäämällä liejuiseen maantienojaan. Toralan puolue väitti varmuudella tunteneensa hevosen ja lisäsi, ettei Herralan isäntä hihkaise koskaan hevosilleen. Ja kun vastapuoluelaiset kaikki väittivät ajajan hihkaisseen, syntyi pian maantiellä kova melu ja metakka. -- Antti lisäsi, että isäntä oli kotona myöhemmin kertonut nähneensä Toralan tienhaaran kohdalla niin paljon hiuksia, että hän oli jo ruvennut niitä kokoilemaan. Mutta kun mustat ja ruskeat ja vaaleat olivat aivan pahoin toisiinsa sotkeutuneina, jätti hän koko homman, kauppamieskään kun ei tuommoisesta sotkusta kuulu maksavan paljon mitään.

Antin mielestä oli juuri tämä loppunäytelmä hauskinta koko jutussa, mutta minusta oli joka tapauksessa minun ajoni kuitenkin pääasia. Mitä minä akkain riidoista.

Antti oli tullut Kalliokorpeen aitoja korjaamaan. Luhta ei ollut tänä vuonna niittynä pidettävä, vaan isäntä oli määrännyt, että se oli heinänteon aikana, jolloin useimmat hevoset olivat töistä vapaina, käytettävä hevoslaitumeksi. Kun aidat olivat monessa paikassa maan tasalla, arveli Antti niiden korjaamisen kestävän pari viikkoa. Viikkokunnaksi hän oli nytkin tullut, mutta sunnuntaiksi aikoi hän lähteä kotiin hakemaan ruokaa lisää.

Minä tietysti tulin erinomaisen iloiseksi kuullessani, että saisin näin pitkäksi ajaksi seuraa, ja vieläpä parhaimman ystäväni seurakumppaniksi. Ja näinä kahtena viikkona olimme myös yhdessä aamusta iltaan. Vasta yöksi läksin itselleni ruokaa etsimään. Anttikin antoi minulle aina päivällisestään jonkun makupalan. Sunnuntai-iltana palatessaan kylästä oli hänellä mukanaan jauhoja; hän teki keittoropposen tuohesta ja jakoi uskollisesti puolet puurostaan minulle. Piimääkin vielä antoi särpimeksi. Tämä muistutti mieleeni suloisia aterioita kartanolla ollessani. Sinne en kuitenkaan enää hetkiseksikään aikonut palata. Enpä olisi sinne enää palannut, vaikka mikään hengenvaara ei olisikaan minua siellä uhannut, sillä vapaa elämä metsässä oli kuitenkin tuhat kertaa parempaa kuin talossa asuminen. Olin oppinut tuntemaan kuuluvani yhteen metsän kanssa. Ihmisten kanssa taisin olla ystävä, jos ne olivat ystävällisiä, kuten olinkin Antin kanssa, mutta yhdessä asumaan emme enää sopineet.

Myös Antti varoitti minua lähtemästä taloon tai yleensä ihmisten ilmoille, missä minulla ei ollut mitään hyvää odotettavissa. Hän arveli kaikkein parhaimmaksi, jos ihmiset uskoisivat minut kuolleeksi. Myös irroitti hän minusta nuo nahkaiset hihnat kaulavöineen, mutta varoitti minua sittenkään näyttäytymästä kellekään ihmisille. Sillä kun tämän seudun metsissä ei oltu vuosikymmeniin karhua nähty, oli aivan luultavaa, että minun ilmestymiseni joka tapauksessa herättäisi epäilyksiä. Lupasin kaikin puolin noudattaa suurinta varovaisuutta, ja aitojen valmistuttua täytyi Antin lähteä kotiin. Hän lupasi kuitenkin ainakin yhden kerran vielä tänä kesänä käydä minua katsomassa. Sillä juhannuksesta alkaen oli useimmat hevoset koko heinäajaksi tänne tuotava, ja Antti oli jotenkin varma, että juuri hänen oli lähdettävä niitä tänne saattamaan.

Juuri juhannusaattona saapuikin Antti hevoslauma mukanansa. Satuin silloin olemaan läheisen järven rannalla syötävää etsimässä. Olin sullonut vatsaani koko paljon maukkaita juuria, käenkaaleja ja hierakoita, kun satuin löytämään tavattoman ison hauin, jonka aallot olivat tuoneet rantaan ja jonka haju miellyttävästi haistintani kutitti. Olin juuri siihen ryhtynyt, kun kuulin hevosenkellon äänen. Minun oli kaikessa kiireessä kuoppaaminen saaliini, sillä ellen ehtisi tavata Anttia heti, luulisi hän minun ehkä muuttaneen pois ja lähtisi kotimatkalle. Saavuin veräjälle juuri kun Antti oli laskenut hevoset niittyyn. Minun oli mahdoton pidättyä hihkaisemasta. Olipa äänelläni hyvä kaiku: koko lauma lähti täyttä laukkaa aidan vartta karkuun, niin että Antinkin täytyi nauraa. Ainoa, joka ei välittänyt minusta vähääkään, oli vanha Musta. Tunsimme toinen toisemme siksi liian hyvin. Se tuli minua haistelemaankin veräjälle, tervehtien minua vanhana tuttavana. Jopa se aikoi minua suudellakin, mutta happamen kalan haju ei ollut kai sille yhtä miellyttävä kuin minulle, koska se äkisti päristeli, käänsihe ja antoi veräjälle semmoisen kyydin, että ylin salko meni poikki. Minulle se oli tuo tuliaistervehdys tarkoitettu. Jo seuraavana päivänä paistatimme kuitenkin päivää yhdessä ja yhtä hyvässä sovussa kuin ennenkin.

Seuraava päivä ei ollut työpäivä, ja Antti jäi tänne aina puolisille asti. Monta hyvää neuvoa sain häneltä tänä juhannuspäivänä. Tärkeintä kaikista, sanoi hän, oli, etten vain peloittanut hevosia. Sillä jos hevoset tulisivat vaahtoisina kotiin, ei ollut epäilemistäkään, ettei isäntärenki aavistaisi syytä, jolloin hän varmaankaan ei tulisi jättämään minua rauhaan, ennenkuin saisi minut hengiltä.

Antin neuvo oli hyvä ja ymmärsin sen itsekin vallan viisaaksi. Mutta kun hän rupesi antamaan minulle neuvoja, miten paraiten elättäisin itseni metsässä, huomasin pian, ettei Antti-parka kelpaisi metsänasujaimeksi moneksikaan päiväksi, ellei juuri syksyllä marja-aikana. Monet niistä juurista, jotka ovat parasta ruokaa, olivat hänen mielestään kovin myrkyllisiä ja hän varoitteli minua hartaasti niitä syömästä. Hänen vatsalleen ne ovat ehkä vahingollisia, mutta minähän niitä olin jo kauan syönyt ja voinut niistä oivallisesti. Hänen mielestään ei tähän aikaan vuodesta metsässä kelvannut syötäväksi paljon muu kuin käenkaali ja hierakka. Myöskin koivun mäihän hän tiesi hyväksi, niinkuin se onkin. Mutta muurahaisenmunia ja -toukkia, jotka minusta ovat parhainta herkkua, ei hän voinut uskoa syötäviksi. Männynkerkkiä sitävastoin hän piti makeisten arvoisina, vaikka ne sisältävät tärpättiä ja ovat varsin vaarallisia hyvästä maustaan huolimatta. Hirville ja sentapaisille eläimille ne voivat kelvata, mutta ihminen pysyköön niistä kaukana, jos hän mielii terveenä pysyä. Se on Nallin neuvo.

Päivällisaikana poistui Antti herttaisten jäähyväisten jälkeen ja otettuansa minulta lupauksen antaa hevosten olla häiritsemättä. Iltapäivän vietin, kuten olen jo kertonut, päivää paistattamalla yhdessä vanhan Mustan kanssa. Muut hevoset pysyttelivät niityn toisessa päässä.

Illaksi rupesi minulle tulemaan nälkä. Läksin siis järvelle saalistani maistelemaan. Olin kuopannut haukeni kiven viereen ja näin nyt jo kaukaa, että varasteleva kettu oli sen löytänyt ja herkutteli paraikaa kiven vieressä. Tuo peijooni oli kaivanut hauin esille, minun haukeni. Semmoinen konnantyö ei voinut jäädä rankaisematta. Tein pitkän mutkan, ja kun tuulenhenki vei varastetun saaliin hajun suorastaan minuun päin, hiivin varovin askelin aina kivelle asti. Nousin kivelle ja onnistuin hyppäämään suorastaan varkaan niskaan, joka samassa myös oli poikki revitty. Onneksi oli vielä suurempi osa saaliistani syömättä, joten sain hyvän illallisen.

Kun seuraavana päivänä en sattunut löytämään muuta syötävää kuin kasvisaineita, menin illalla takaisin ketun luo sitä haistelemaan. En ollut ennen syönyt lihaa, en edes keitettynäkään, mutta rupesin nyt kettua vähäisen maistelemaan. Ei se huonoa ollut. Samana iltana oli varas jo vatsassani.

Antin neuvoa noudattaen olin tarkoin välttänyt hevosten häiritsemistä. Vanhan Mustan seurassa olin veräjän edustalla usein päivää paistattanut, mutta aina vain silloin kun muut hevoset olivat niityn toisessa päässä. En ollut myös kertaakaan kellekään ihmiselle näyttäytynyt. Eikä tänne näin sydänkesällä ollutkaan kellään ihmisellä asiata. Mahdoton on minun siis myöskin ymmärtää, mistä vanha viholliseni, isäntärenki, oli saanut minusta vihiä. Mutta että tämä oli kuitenkin tavalla tai toisella tapahtunut, siitä sain eräänä päivänä kovin tuntuvan muistutuksen.

Kulkiessani taasen järven rantaa etsien jotain syötävää paukahti äkisti pensaan takaa pyssynlaukaus, ja tunsin kuulan sattuneen toisen ohimon kohdalle. Maailma musteni silmissäni, jalkani huojuivat ja kaaduin.

Tullessani uudestaan tajuntaani seisoi salakavalan hyökkäyksen tekijä edessäni vielä savuava pyssy kädessään. Riipaistuani isäntää käteen olin tehnyt vahvan päätöksen olla tekemättä ikinä kellekään ihmiselle pahaa. Mutta se mikä nyt oli tapahtunut, oli liikaa. Kuljen kaikessa rauhassa ruokaa etsien metsässä, omalla alueellani siis, enkä tee kellekään vähintäkään vääryyttä. Ja tuo kunnoton roisto hyökkää kavalasti kimppuuni. Kaikki hyvät päätökset oli tuossa tuokiossa unhotettu. Kooten viimeiset voimani hyökkäsin hänen kimppuunsa, niin että hän nyt vuorostaan syöksyi rentonaan kumoon, ja purin häntä siinä samassa pari kolme kertaa hyvästi käsivarteen. Jäähyväisiksi tukistin häntä vielä voimaini takaa ja jätin tappelutantereen samannäköiseksi kuin Toralan ja Juorulan ämmät maantien. Olkoon nyt meidän väliset riitamme kuitattu. Minä en ainakaan tule enää taloon, älköönkä hän myöskään tulko metsään. Ja jos tulee, syyttäköön itseänsä.

Työni tehtyäni peräydyin puun taakse. Mutta kun huomasin miehen nousevan istumaan ja koettavan saada pyssyä uudestaan käteensä, katsoin parhaaksi korjata luuni ja poistua metsään. Vasta hyvän hetken perästä uskalsin varovasti pistäytyä paikalle katsomaan. Ryömimällä oli vastustajani ottelupaikalta poistunut. Seurasin hänen jälkiänsä Kollikorven talvitielle asti. Täällä oli hän noussut jaloilleen, ja näin hänen horjuvin askelin kulkevan kylään päin. Mutta pyssy oli hänellä vieläkin olalla, ja varmaankin olisi hän yrittänyt ampua minua vielä kerta, jos hän olisi minut huomannut. Viisainta oli palata takaisin. Olin vasta puolentoista vuoden vanha enkä kelvannut vielä eheätä työtä tekemään. Hyvästi nyt, vanha kiusaajani. Toivottavasti emme koskaan enää tapaa.

Onneksi ei haavani ollut vaarallinen, vaikka ensin luulin sen olevan kuolemaksi. Kuula oli vain riipaissut ohimoa luuta särkemättä. Kyllä jokainen osaa kamarissa karhua ampua. Metsässä vaaditaan tähän tehtävään tottunut silmä ja vakava käsi. Muuten tulee toimesta samanlaista puolinaista kuin vihamieheni yrityksestä. Paranin luullakseni paljoa pikemmin kuin vastustajani. Ja nyt ei minulla enää ole mitään haittaa tuosta salakavalasta murhayrityksestä. Ainoastaan nuo muutamat valkoiset hiuskarvat, jotka vieläkin näkyvät ohimoni kohdalla, todistavat mistä kuula on kerta kulkenut.

Ymmärsin nyt aivan hyvin, ettei Kollikorven metsä ole minulle enää terveellinen. Jos isäntä itse ottaa ajaakseen renkinsä asiaa, olen pian hukassa. Jätin siis jäähyväiset ystävälleni vanhalle Mustalle ja läksin etsimään uutta rauhallisempaa asumusta. Monta yötä kuljin nyt yhtä päätä aina pohjoiseen päin. Tunsin, että siellä on meikäläisille rauhallisemmat olot. Päivät makasin jossain kaukaisessa kolossa ja onnistuinkin pysymään kauan hyvin kätkettynä. Olin myös todella hyvin varovainen enkä jättänyt merkkiä jälkeeni.

Eräänä aamuna tapahtui kuitenkin niin onnettomasti, että juuri kun olin vetäytynyt päiväksi hyvään piilopaikkaan, sattui kaksi koiraa joutumaan ihan tuoreille jäljilleni. Ne panivat heti toimeen hirveän metelin ja houkuttelivat pian paikalle miehen, jolla oli pyssy selässään. Hän oli arvatenkin salametsästäjä. Samassa pääsivät koirat selville siitä, kumpaan suuntaan jäljet veivät, ja olisivat pian olleet kintereilläni, ellen olisi heti lähtenyt pakoon. Panin parastani pysyäkseni heistä erillään. Kuitenkaan ei kestänyt aivan kauan, ennenkuin ne olivat minut saavuttanet. Molemmat iskivät heti kinttuihini, ja minun oli pakko antautua tappeluun. Tästä oli leikki kaukana. Koirat olivat kovin vihaisia ja nopeita kaikissa liikkeissään, uudistaen alinomaa hyökkäyksiään. Ei kestänyt kauan, ennenkuin mies pyssy kädessään syöksyi esille sekaantuakseen sotaan. Kenen puolta hän tulisi pitämään, tiesin aivan hyvin. Huomattuaan saavansa apua hyökkäsivät koirat kahta hullumpina. Tämä oli kuitenkin minun onnekseni, sillä ylen suuressa kiihkossaan menetteli toinen koira varomattomasti, ja minä ehdin antaa sille semmoisen korvatillikan, että siltä meni niska poikki.

Toinen koira tuli nyt varovaiseksi ja pysytteli loitommalla. Käytin heti tilaisuutta jatkaakseni pakoani. Pyssy paukahti kyllä samassa ja kuulin luodin vinkuvan ohitseni, mutta en katsonut hetkeä sopivaksi koston harjoittamiseen, vaan jatkoin matkaani kiireimmän kautta. Toinen koira saavutti kyllä minut hetken perästä, mutta kun se nyt oli yksin, ei se paljoa voinut, vaan jätti minut pian rauhaan.

Seutu näytti olevan syrjäistä. Aitoja ei ollut missään. Uskalsin siis jatkaa pakomatkaani päivälläkin erään joen vartta. Jos näkyisi jotain vaarallista, sopisi minun uida joen poikki ja siten yhtäkkiä poistaa kaikki jäljet.

Olin nyt monta päivää ajatellut yksinomaan matkaani ja sen vaaroja enkä ollut pitkään aikaan syönyt mitään. Päätin siis jäädä tänne joksikin ajaksi saadakseni vähän lepoa ja lisätäkseni lihaa luitteni päälle. Sillä rupesin jo olemaan tarpeettoman laiha. -- Tämä metsä oli kuitenkin hyvin köyhää. Juurikasveja ei ollut paljon nimeksikään, ja muurahaiskekoja hyvin vähän. Niissä harvoissa, jotka löysin, oli tosin tähän aikaan vuodesta paljon munia ja toukkia, mutta vatsaa ne eivät paljon täyttäneet. Syyn siihen, minkätähden muurahaiskekoja oli niin harvassa, luulin ymmärtäväni löytäessäni erään kallion rotkosta vanhan karhunpesän, ihan samanlaisen kuin oma syntymäkotini oli ollut. Täälläpäin oli siis ennenkin asunut karhu tai karhuja, ja ne kai olivat muurahaiskeot hävittäneet. Nyt en voinut kuitenkaan oman sukuni hajua missään huomata.

Olin jo päättänyt jatkaa matkaani vieraanvaraisemmille seuduille, kun eräänä päivänä retkeilyllä satuin tulemaan maantielle. Tämä seutu ei ollut siis sittenkään niin ihan asumatonta kuin olin luullut. Jatkoin kulkuani maantien vartta ja pian tuli näkyviin talo. Kiertämällä talon, jossa ei näkynyt koiraa, kuljin hyvin kauas maantien vartta, mutta muuta asumusta ei näkynyt missään. Talo näytti olevan aivan yksinäinen metsätorppa. Väkeäkään ei ollut muuta kuin vanhanlainen mies ja vielä vanhempi eukko. Ne kai eivät voineet olla vaarallisia.

Jatkoin matkaa maantietä torpan toiselle puolelle päästäkseni varmaksi, ettei siihenkään suuntaan näkynyt kylää. Kuljettuani jonkun virstan tapasin arvaamatta tien vierestä pienen lammaslauman, kymmenkunta eläintä vain. Unhottuneet olivat samassa kaikki hyvät päätökset ja kaikki ihmispelko. Vatsaa kouristi nälkä ja lihaa olin syönyt kerta ennenkin, tosin ketunlihaa vain, mutta sekään ei ollut ollut huonoa ruokaa. En voinut mitenkään itseäni pidättää, vaan hyökkäsin suurimman niskaan, heitin sen olalleni ja hävisin metsään. Muut juoksivat kauhistuneina torpalle päin.

En luullut tätä pientä ryöväystä ollenkaan vaaralliseksi! Tuolla vanhalla miehellä tuskin oli pyssyäkään. Ja jos olikin, niin hänellä ei näkynyt olevan koiraa tai muuta apumiestä. Sitä paitsi ei ollut luultavaa, että hän huomaisi yhden ainoan lampaan häviämistä, kun niitä kuitenkin oli monta jälellä. Söin siis hyvällä ruokahalulla puolet saaliistani. Toisen puolen kätkin lähellä olevaan lähteeseen, josta aioin sen muutaman päivän kuluttua noutaa.

Olin nyt kerta syönyt kylläkseni ja läksin ennen löytämääni vuorenkoloon nukkumaan.

Torpparivanhus, jota en vähääkään ymmärtänyt pelätä, oli kuitenkin vaarallisempi vihollinen kuin salametsästäjä ja vanha vihamieheni isäntärenki. Muutaman päivän kuluttua, kun minulle tuli taasen nälkä, läksin noutamaan loppua saaliistani. Huomasin heti, että joku pahansuopa oli minun poissa ollessani käynyt paikalla, arvatenkin torppari. Onneksi hän ei kuitenkaan ollut varastanut saalistani. Mutta ei hän sitä tahtonut myöskään minulle suoda, sillä hän oli asettanut useita puita sen päälle suojellakseen sitä oikealta omistajaltaan. Arvatenkin hän ajatteli sopivassa tilaisuudessa tulla itse sitä noutamaan.

Hän oli kuitenkin tehnyt työnsä huolimattomasti. Huomasin pian aukon, josta päin saaliini oli aivan mukavasti esille vedettävissä. Pistin siis kämmeneni sinne vetääkseni lihat luokseni.