Part 7

Se kilinä, joka kuului mennessäni ikkunasta pihalle, oli minusta kovin kaunista, melkein yhtä mieltäylentävää kuin vellikellon ääni. Tämän äänen kuulin ensi kerran elämässäni, mutta päätin heti, ettei se tulisi olemaan viimeinen. Asuinrakennuksen kivijalassa oli monta lasi-ikkunaa, yksi kunkin seinäikkunan alla. Ei näkynyt ketään ihmistä läheisyydessä, jonka tähden päätin heti käyttää tilaisuutta hyväkseni. Läiskäytin siis yhdellä ainoalla lyönnillä ensimmäisen ikkunan sirpaleiksi. Kovin oli ääni kaunis, kun sirpaleet kalisivat alustan kiviä vastaan. Kuuntelin tarkasti, olisiko kukaan huomannut mitään, sillä pelkäsin, ettei isäntä tulisi pitämään yhtä paljon tästä äänestä kuin minä. Ei kuulunut mitään. Tein siis saman tempun toiselle ikkunalle. Samaten kolmannelle. Kun ei vieläkään mitään vaarallista näkynyt eikä kuulunut, jatkoin tointani ympäri koko rakennuksen.

Pitkään aikaan ei minulla ole ollut niin hauskaa kuin tänään.

Mutta eipä nallinkaan elämässä mikään hauska hetki saa olla häiritsemättä. Ihan samassa kun viimeinen ruutu meni, näin isännän tulevan kotiahdetta ylös. Jo kaukaa pui hän minulle nyrkkiä. Tämä ei ennustanut mitään hyvää, sen tiesin entuudesta.

Isännällä oli paksumpi kävelykeppinsä kädessään. Pienemmästä kepistä en välittänyt enää vähääkään, mutta paksumpi oli kova kasvattaja. En katsonut siis edulliseksi odottaa isännän tuloa, vaan nelistin kovin iloisen näköisenä häntä vastaan, onnistuin koppaamaan kepin suuhuni ja luikin samaa menoa metsään, johon kätkin kasvattajani niin hyvin, että se arvatenkin on samassa kätkössä vielä tänä päivänä. Sain kuitenkin jälestäpäin katua kauppaani, sillä se uusi keppi, jonka isäntä pian hankki, oli vielä kauheampi kuin edellinen. Isännän kamarin nurkasta olisin voinut hyvin senkin siepata, mutta kun uudet näkyivät olevan vain vanhoja pahemmat, en välittänyt asiasta.

Metsässä viivyin kaksi päivää, jolloin otaksuin isännän suuttumuksen vaimentuneen. Olisin viipynyt enemmänkin aikaa, sillä metsässä viihdyin aivan erinomaisen hyvin, vaikka minulla ei ollut ainoatakaan leikkikumppania. Mutta kun löysin hyvin vähän marjoja, pakotti minut nälkä kotiin. Selkäsaunaa en tosin välttänyt, sillä jokaisen särjetyn ikkunan edessä tanssi keppi selkäni päällä. Mutta kun isännällä nyt oli vain hoikempi keppinsä, olin koko kurituksesta jotenkin välinpitämätön.

Pahempi yllätys odotti minua kuitenkin tämän tutkinnon suoritettuani. Poissaoloni aikana oli minulle koirankopin viereen rakennettu vanhoista rautaputkista oma huone, ja siihen minut nyt isäntä vastusteluistani välittämättä telkesi. Tässä sain nyt, niinkuin moni muukin mamman poika, kaameitten rautaristikkojen takana huoliani huojentaa. Ja tämä kaikki ainoastaan muutamien särjettyjen lasiruutujen tähden. -- Oloani pahensi vielä se seikka, että toinen nallikka, joka ei ollut vielä talosta poistunut ja jonka jöröä mieltä ei mikään lasien kilinä voinut huvittaa, istuutui häkkini viereen, josta virnisteli minulle raukalle.

Seuraavana aamuna työnnettiin minulle puurovatini häkkiin. Ilma oli ihana, aurinko loisti niin suloisesti pihamaalla, jossa kaikki kumppanit paraikaa leikkiä löivät, ja minun täytyi istua rautahäkissä ypöyksin. Olin hyvin nälkäinen, mutta en voinut vähääkään syödä. Parempi kuolema kuin tämmöinen elämä. Päätin lujasti olla näissä oloissa syömättä, mutta sen sijaan ärjyä ja ulvoa yöt päivät. Tämä auttoi. Sillä jo kolmantena yönä tuli isäntä itse aukaisemaan minulle vankilani oven. Olin taasen vapaa.

Minulla oli nyt todella vahva aikomus parantaa tapojani. Sillä rautahäkki oli kamala laitos, monta vertaa kamalampi kuin paksuinkaan keppi, ja kun muutamaan aikaan ei asetettukaan minulle uusia kiusauksia, onnistuin useampia viikkoja välttämään ikävämpiä kohtauksia isännän kanssa. Emäntäpiikakin oli jo antanut minulle anteeksi kirnun kaatamisen ja joka kerta kun vellikelloa oli soitettava, uskoi hän tämän tärkeän tehtävän minulle, mikä luottamus minua suuresti ilahdutti.

Rautahäkki oli ollut tyhjänä siitä asti kun isäntä minut siitä vapautti. Mutta sen sijaan hän syyskesällä keksi minulle uudet kidutusneuvot, jotka nekin suuressa määrin rajoittivat vapauttani. Kun suutari kävi talossa tekemässä palvelijoille uudet jalkineet, tuli hän minunkin luokseni mittanauhoineen. Minä onneton en ymmärtänyt hänen mitään pahaa tarkoittavan, vaan annoin hänen mitata vapaasti mielensä mukaan. Mutta ajatelkaapa mitä tuolla kierolla äijällä oli mielessään! Hän valmisti paksusta rasvanahasta hihnaston, jonka isäntä kiinnitti rintani ja kaulani ympäri, kuin olisin ollut mikäkin hevonen.

Oli juuri kyntöaika, ja ystäväni Antti renki peloitti minua väittämällä, että isäntä panee minut auraa vetämään. Hirveätä ajatellakin. Mutta vielä hirvittävämmäksi oli kohtaloni tuleva. Isäntärenki oli esittänyt monta raskasta kantelua minua vastaan. Iloiset kilpajuoksuni Mirrin kanssa olivat saattaneet sekä vaunuvajan että ruoka-aitan katot vuotamaan. Katolla juoksemiset oli ehdottomasti lopetettava, muuten tahtoi hän sanoa itsensä palveluksesta irti ensi köyristä. Olin useasti käynyt naurismaassa, syönyt suurimmat nauriit ja pienet viskannut sinne tänne. Ikäänkuin minä olisin siihen syyllinen, että suuren naatin alla monesti kasvoi pieni nauris; eihän siitä voinut saada tietoa muulla tavalla kuin repimällä sen maasta ylös. Kaurapelto oli monin paikoin pahasti sotkettu. Tämäkin pantiin nyt minun niskoilleni, vaikka en ollut ainoatakaan kertaa siellä käynyt, kun olin tehnyt toisen nallikan kanssa semmoisen sopimuksen, että kaurapelto olkoon hänen ja naurismaa minun omani. Vielä olivat karjakot valittaneet, että lehmät tarhassa hullaantuivat minun siellä käydessäni. Ja tiesi kuinka monta muuta kantelua vielä.

Minut oli siis ehdottomasti suljettava pihamaalle ja veräjät aina pidettävä kiinni.

Tuommoinen sopimaton kantelu oli siis syynä siihen, että minulle valmistettiin rasvanahkaiset valjaat. Niihin julkesi nyt isäntä, jonka kuitenkin olisi pitänyt olla luonnollinen puolustajani pahaasuovien ihmisten vehkeitä vastaan, kiinnittää ketjut, joitten toisessa päässä oli raskas puumöhkäle. Koko sinä päivänä, jona nuo uudet kidutusvehkeet ensi kertaa minuun kiinnitettiin, en päässyt pihamaalta minnekään. Ja toverit eivät ollenkaan viitsineet pitää minulle seuraa, vaan hyppäsivät vapaasti lauta-aidan yli juosten metsässä ja vainioilla.

Yritin tosin monta kertaa hypätä aidan yli, mutta joka kerta jäi ankkurini pihan puolelle enkä saanut sitä ylitse. Minun oli pakko palata pihalle takaisin. Ja isäntärenki, joka oli koko tähän kurjuuteen syyllinen, vain nauroi turhille yrityksilleni. Päätin käyttää ensimmäisen sopivan tilaisuuden kostaakseni hänelle katalan käytöksensä.

Mutta valvoessani yöllä ja miettiessäni kurjaa tilaani pälkähti äkkiä päähäni onnellinen ajatus, jonka myöskin paikalla panin toimeen. Olin päivällä turhaan koettanut heittää kiduttajaani aidan yli seuratakseni itse perässä. Se oli liian raskas. Nyt onnistuin ottamaan sen kainalooni, jolloin kiipesin kimpsuineni kampsuineni aidan yli ja olin taasen kerta vapaa, niin vapaa kuin voi olla karhu, joka on rautaketjuilla taottu kiinni raskaaseen puupölkkyyn. Menin heti varovasti kantaen pölkkyäni läheiselle joenrannalle ja kätkeydyin muutamiin pajupensaisiin.

Nyt oli kysymys vain miten päästä kiusankapulastani erilleen. Päätin päästyäni vain siitä vapaaksi heti karata metsään ja jäädä ainaiseksi sille matkalle. Aamuun asti nakersin turhaan pölkkyä. Se näkyi olevan visainen pala, johon hampaani eivät paljoa pystyneet. Rupesin nyt koettamaan rautarengasta, jolla ketjut oli pölkkyyn kiinnitetty. Se oli tukeva rengas. Mutta miten pureskelinkaan ja vääntelin sitä, huomasin, että se välistä meni syvemmälle puuhun, välistä tuli siitä ulos. Nyt vääntelin sitä yksinomaan toiseen suuntaan. Se tuli yhä enemmän puusta ulos, ja ihan arvaamattani lähti se pölkystä irti. Olin kiduttajastani vapaa. Nyt olisi minun pitänyt paikalla karata metsään, mutta en malttanut olla vähäisen tuolle vihatulle pölkylle kostamatta. Kolhittuani ja purtuani sitä vielä hiukan tunsin voivani paremmalla tunnolla poistua.

Olin jo lähteä, kun uusi ajatus pisti päähäni: teen kostoni niin täydelliseksi, että jos joskus palaisinkin, ei viholliseni voi kuitenkaan ikinä enää minua vaivata. Otin siis vielä viimeisen kerran vihamieheni syliin ja hyppäsin jokeen hukuttaakseni hänet. Mutta miten hyvänsä syöksinkin hänet veden alle, aina hän ui pinnalle takaisin. Hän oli sitkeähenkinen otus. Minä en voinut olla kiljaisematta suuttumuksesta. En muistanut ollenkaan sitä vaaraa, että jos isäntä sattuisi kuulemaan minut, voisivat karkaustuumani samassa mennä myttyyn. Kaikki ajatukseni olivat niin kokonaan kiintyneet siihen, miten saisin vihollisestani voiton, etten voinut mitään muuta ajatella.

Keksin kuitenkin lopuksi neuvon, jonka huomasin hyväksi. Painoin viholliseni pohjaan asti ja nousin seisomaan hänen päällensä, kunnes hän painui syvälle mutaan. Nyt hän oli ainakin sekä hukutettu että haudattu. Taisi mennä nyt hunsvotti viimeistä menoaan. Tyytyväisenä työhöni nousin maalle ja istuuduin hyvilläni möristen rannalle katselemaan tekoani. Ei merkkiäkään vihollisestani jälellä. Juuri piti minun jo lähteä metsään, kun samassa tuo hirtehinen konna vielä kerta sukeltaa pinnalle, että vedet ympärillä vain loiskivat. Minusta se kiusalla oikein hyppäsi vedestä ylös.

Suunniltani suuttumuksesta piti minun juuri vielä kerta syöstä hänen niskaansa, kun samassa kova tempaus ketjuista saattoi minut toisiin ajatuksiin. Isäntä pitää ketjujen toisesta päästä kiinni! Hän on pajupensaitten takaa katsellut koko minun vimmattua taisteluani vihollistani vastaan. Apuun ei ole tullut, kelvoton, nauranut on vain minun turhille voimanponnistuksilleni.

Pelkäsin pahoin, että isäntä kytkisi minut uudestaan viholliseeni kiinni. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Ketjuista minua ei silti laskettu vapaaksi. Eivät ne minua muuten juuri vaivanneet, mutta niitten kalina minua suututti. Se esti minua harjoittamasta tavallista jokapäiväistä huvitustani: hiipiä hiljaa jonkun selän taakse ja tultuani ihan viereen kiljaista mitä keuhkoistani lähti. Minusta oli aina yhtä hauska nähdä, miten he hämmästyksestä hyppäsivät ilmaan ja yrittivät kiljahtaa vastaan. Erittäinkään palvelustytöt eivät koskaan voineet tottua tähän leikkiin, ja epäilen suuresti, että he olivat olleet tässä viimeisessä vehkeilyssä minua vastaan osallisia. Viattomimpiakin huvituksiani he näyttivät kadehtivan. Ja kuitenkaan en ole ainoatakaan heistä riipaissut, en kertaakaan.

Olen jo kertonut, että syksyllä toinen nallikka poistui ilmoittamatta minulle, minne hän lähti. En ole sen jälkeen hänestä mitään kuullut. Hänen poistumisensa toi minulle sen edun, että minulle annettiin oma nimi, joka minua melkoisesti kohotti, ainakin omasta mielestäni. Ennen oli meistä aina puhuttu yhteisesti vain. "Nallikat, nallikat" huudettiin aina, kun oli jommallekummalle meistä asiaa. Nyt huudettiin aina "Nalli" vain, ja sillä tarkoitettiin minua, minua eikä ketään muuta. Tämä lisäsi paljon oman arvoni tuntoa. Myöskin se etu minulla tästä tapahtumasta oli, että minun osalleni tulevat ruoka-annokset tuntuvasti suurenivat. Tämä olikin hyvin tarpeellista, sillä koko naurismaani tuli yhtenä ainoana päivänä niin perinpohjaisesti hävitetyksi, ettei ainoatakaan naurista minulle jätetty. Esitin kyllä isännälle vastalauseeni tätä väärää menettelyä vastaan, joka tehtiin minulta lupaa kysymättä. Vaan minulla ei ollut tässä asiassa mitään menestystä. En saanut muuta vastausta kuin "mikkelistä nauriit koppaan, ämmät pirttiin". Jälkimmäinen määräys oli minusta kyllä sopiva, mutta edellinen tuotti minulle paljon surua.

Saatuani oman nimen ei kasvanut ainoastaan oman arvoni tunto, vaan myös kokoni ja voimani, omasta mielestäni oikein nopeastikin.

Kesän loppupuolella olin saanut paljon uusia ystäviä. Kansakoulu oli aivan lähellä joen toisella puolella. Sinne minulla oli joka päivä asiaa. Opettaja oli ystävällinen mies, ja pojat hauskoja veitikoita, jotka keksivät monta hauskaa lystiä. Kun vain nousin avonaisen ikkunan eteen ja ärjäisin, oli heti koko koulukuri lopetettu. Opettaja huusi: "Nalli sisään", ja yhdellä hypähdyksellä olin keskellä lattiaa. Heti kaikki pojat ympärilleni. Monta minuuttia en saanut kuitenkaan olla sisällä, ennenkuin opettaja jo ajoi minut pihalle ja sulki ikkunan. Yhden ainoan kerran hypähdin suljetun ikkunan läpi, mutta sain osakseni niin ankaraa koulukuritusta, etten uskaltanut tätä uudistaa. Opettaja oli itse tehnyt karttakepin, jota pojat sanoivat kurittajaksi, ja se oli kovaa koivua.

Useimpina välitunteina olin koulun pihalla. Opettaja oli niin hyväntahtoinen, että aina kun hän aikoi laskea pojat välitunnille, soitti hän omalla pienellä vellikellollansa minua sinne. Tottelin myös aina oitis, niin että pojat tuskin ehtivät pihalle, ennenkuin jo olin heitä vastaanottamassa. Ruvettiin heti leikkiä lyömään. Kahta ja kolmea vastaan pidin puoleni, mutta kun heitä tuli viisi, kuusi, saivat he minut pian allensa. Koko kurinpidon välitunneilla oli opettaja uskonut minun haltuuni, ja käytin myöskin valtaani olemalla itse kaikissa kujeissa ensimmäisenä.

Tyttöjen kanssa en ollut yhtä hyvä ystävä kuin poikien. He näet eivät ollenkaan uskaltaneet lyödä painia, vaan istuivat enimmäkseen kiikussa tai keinulaudalla. Yksi ainoa heistä, joka oli kaikista pisin ja rotevampi kuin yksikään pojista, kehoitti minua kerta paininlyöntiin. Hän olikin kyllä väkevä, mutta kun hän ei ollenkaan paininlyönnin temppuja osannut, ei kestänyt kauan, ennenkuin hän jo seisoi päällään. Koko koulupiha raikui naurusta ja avunhuudoista, ja tyttö oli pitkät ajat sen jälkeen minulle vihainen ja heitteli minua usein kivillä. Enhän ollut hänelle vähintäkään pahaa tehnyt, ja hän oli itse painiskelua ehdottanut. Mutta kun hän ei voittanutkaan, kuten hän nähtävästi oli toivonut, hän suuttui. -- Eräältä kannalta olivat tytöt kuitenkin paremmat kuin pojat: sain heiltä paljon enemmän pyörikkäitä ja voileipiä kuin pojilta. Harvoin vain oli minulla pojista tällaista hyötyä.

Vähän sen jälkeen kuin naurismaani ryöstettiin, rupesi minulle taasen toisaalta päin kissan päiviä sarastamaan. En ollut pariin viikkoon kuullut varstan ääntä, kun eräänä aamuna tuo suloinen töminä jälleen minut herätti. Ruvettiin kauroja puimaan. Isäntärenki oli taasen leppynyt ja antoi minun maata riihen edustalla, mihin minulle aina väliin heitettiin muutama kourallinen vastapuituja kauroja. Ja illalla kun jyvät luotiin säkkeihin, olin aina mukana pitämässä säkin suuta auki. Pidin siitäkin huolen, että säkit huolellisesti tyhjennettiin aitan hinkaloihin. Ja kun kerta eräs puimamies yritti varkain kuljettaa säkkiä riihenlattian alle, ärjäisin hänelle niin, että hänen pelästyneenä oli pakko viedä säkki aittaan. Hän pyysi sitte hartaasti, etten ilmoittaisi kenellekään hänen luvattomasta yrityksestään, enkä olekaan asiasta puhunut ennenkuin nyt.

Rupesin nyt tulemaan kovin lihavaksi. En tehnyt paljon muuta kuin söin ja lepäsin. Myöhemmin syksyllä en viitsinyt enää syödäkään. Isäntäni oli minulle tehnyt hauskan pesän hietaiseen mäenrinteeseen. Pehmeä vuode havuista ja sammalista näytti aivan houkuttelevalta, ja isäntä kehoitti minua useasti ryhtymään kunnolliseen lepoon. Vastustelin kuitenkin kauan aikaa, mutta kun tuli kerta monta päivää kestävä lumituisku, läksin omasta alotteestani pesään, vedin muutamia havuja pesän suuhun ja nukahdin todella horvin ajaksi. Olin silloin ollut syömättä jo useita viikkoja.

Kun uni oli kerta ruvennut maistumaan, olisin ehkä kuorsannut kauankin, ellei isäntä olisi laittanut pesää ymmärtämättömästi. Se olisi ollut kaivettava mäen pohjoiseen rinteeseen, mutta isäntä olikin tehnyt sen eteläiseen, että sydänpäivän aurinko rupesi jo varhain keväällä pilkistämään sisään ja häiritsemään untani. Ja kun matinpäivän aikaan sattui sen lisäksi suoja, rupesi vesi tunkeutumaan makuupaikalleni ja ajoi minut turvapaikastani pois.

Läksin heti taloon ja olin nähtävästi tervetullut. Nyt olikin paljon hauskaa tointa edessäni. Niityltä tuotiin joka päivä heiniä usealla hevosella, ja minä sain istua ystäväni Antin kanssa ajamassa. Kuormaa ajettiin tosin käyden vain, mutta niitylle mennessä oli vauhti toinen. Jos ei vain isäntäväki sattunut olemaan mukana, mentiin useasti nelistämälläkin, vaikk'ei se olisi oikeastaan ollut luvallista. Minusta tuli pian oikea hevosenkiusaaja; olisin aina tahtonut ajaa täyttä laukkaa tai ainakin hyvää ravia.

Vanhat hevoset tunsivat minut jo liian hyvin välittääksensä minun hoputtamisestani. Eivät viitsineet panna laukkaan, vaikka kuinka olisin ärjäissyt. Minun täytyi enimmäkseen tyytyä hiljaiseen hölkkään vain. Tämä kävi kovasti luonnolleni.

Mutta juuri samana päivänä kuin viimeinen heinäkuorma ajettiin kotiin ja miehet ryhtyivät ajamaan metsästä halkoja, osti isäntä eräältä hevoshuijarilta, mustalaiselta, ison komean oriin, jonka ohjaksiin ei kukaan muu kelvannut kuin itse isäntä ja isäntärenki. Eikä Antti tai joku muu rengeistä olisi pystynytkään sen ohjaksia hoitamaan. Huomasin jo mustalaisen ja isännän mennessä koeajolle, että sen kavioista lähti ihan toisenlaatuinen vauhti kuin talon vanhoilta koneilta.

Uusi hevonen ei valitettavasti ollenkaan minua kärsinyt. Lähestyessäni rupesi se korskumaan ja päristämään ja jos yritin viereen, potki se niin rajusti, että valjaat olivat mennä pirstaleiksi. Totta puhuen pelkäsin minä uutta hevosta yhtä paljon kuin se minua. Sillä sen kiiltävät teräksiset kengät tekivät minuun ylen mahtavan vaikutuksen. Kuitenkin päätin heti alusta kaikesta huolimatta sopivassa tilaisuudessa lähteä sillä koeajolle. Päästyäni kerta rekeen aioin pakottaa sen käyttämään kavioitaan oman mieleni mukaan juoksuun eikä tappeluun.

Kauan täytyi minun kuitenkin odottaa, ennenkuin toivottu tilaisuus tuli. Talvikeli oli jo loppumaisillaan, kun isäntä eräänä päivänä läksi itse myllylle. Hän otti uuden juoksijan. Minua hän ei uskaltanut laskea rekeen, mutta seurasin kuitenkin juosten mukana. Eikä ollutkaan tällä kertaa vaivani hukkatyötä.

Mylläri oli kovin ystävällinen mies, ja odottaessamme jyvien jauhamista keitti myllärinmuija minulle aika paksun jauhopuuron. Mylläri itse tarjosi minulle myöskin ruokaryypyn, mikä vieraanvaraisuus minua jo suuresti ilahdutti. Valitettavasti sekaantui isäntä asiaan ja uhkasi antaa minulle aika selkäsaunan, jos yrittäisin tippaakaan maistaa. Paha kyllä oli hänellä rautainen marhaminta reessä: olin siis pakotettu tottelemaan.

Hetken perästä tuli myllärin renki ilmoittamaan, että säkit olivat reessä. Haikealla mielellä, vaikkakin vatsa täynnä hyvää puuroa, poistuin myllystä, jossa tuoreitten jauhojen tuoksu miellyttävästi haistintani kutitti. Hevonen oli jo ajettu oven eteen, ja renki seisoi vieressä ohjakset kädessä. Isäntä viipyi vielä myllyssä. Nyt tein rohkean päätöksen viedä omin neuvoin jauhot kotiin ja samassa antaa uuden hevosen näyttää mitä sillä kavioissaan oli. Tuumasta toimeen! Hyppäsin lohnan perään enkä ehtinyt kunnollisesti istuutuakaan, ennenkuin hevoseni jo kahdella jalalla hirnakoitsi. Nyt ärjäisin, myllärin renki lensi selälleen, ja vilahduksessa olimme jo maantiellä. Tuli ja leimaus, kuinka siinä ajettiin! Tämä oli toista kuin vanhan mustan hölkkä. Riemastuin niin, että minun pakostakin täytyi ärjäistä. Ja kuta enemmän ärjyin, sitä rajummin hevoseni nelisti. Tämmöistä riemua en ollut ikinä ennen tuntenut.

Kylään tullessamme oli varsani jo likomärkä. En laskenut sitä kuitenkaan vähääkään vauhtia vähentämään. Tässä piti jokaisen nähdä miten Nalli ajaa. Kuontaloina vain lensi vaahto varsani selästä.

Talojen välille tullessamme oli maantie vuoroin kaljamana, vuoroin sulana. Sulapaikoilla räiskyi tuli jalasten alta ja kaljamapaikoilla kulki reki vuoroin nenä, vuoroin sivu edellä. Sepä muhkealta näytti. Ei yksikään vastaantulija uskaltanut jäädä tielle. Kukin kiiruhti pakoon, minkä ikinä ehti. Koko valtamaantie oli minun yksin, minun ja minun hevoseni käytettävänä. Ja kylläpä me käytimmekin. Välistä toista, välistä toista sivua ajoimme, jokunen paikka vain keskitietä jäi käyttämättä. Mäkeä ylös ja mäkeä alas, hih ja hei, samaa vauhtia aina vain. Olisi isäntä ollut mukana, olisi hänkin kerta saanut oppia ajamaan. Mutta siellä hän istui myllärin kanssa myllyssä eikä tietänyt koko tästä lystistä niin mitään.

Jo rupesi kotitalo näkymään. Yhä vain samaa vauhtia. Ellei tuo otus jo vähennä vauhtiaan, ennenkuin pihaan tulemme, voi meidän molempain käydä hullusti. Sillalle laskiessamme aivan lähellä kotia oli vauhti hurjempi kuin milloinkaan, mutta vastainen äyräs edessämme oli sekä jyrkkä että pitkä. Pakostakin täytyi juoksijani vähentää vauhtia. Ja koska tässä tie oli ihan sulana enkä minä olekaan niin paha hevosenrääkkääjä, joksi minua syytetään, hyppäsin reestä kuormaa keventääkseni. Niin olen nähnyt isännänkin tekevän tämmöisillä paikoilla. Enhän minä voinut siihen mitään, ettei tuo hevoshoukkio käsittänytkään hyväntahtoisuuttani, vaan pisti karkua kahta hullummasti kuin ennen.

Tultuani törmälle ei näkynyt hevosta eikä rekeä, mutta koko piha oli yhtenä jauhopilvenä vain.

Niin kauan kuin olin ollut ohjaajana, olin hoitanut tehtäväni yhtä hyvin kuin kukaan muu kilpa-ajaja, eikä tapahtunut pienintäkään vahinkoa. Ja nyt tuo seinähullu koni ei osannut ilman minua ohjata rekeä muutamaa kymmenkuntaa syltä, portista pihalle. Aina olen ajanut kauniisti käyden portin läpi, ja tuo hirtehisen rasavilli yrittää täyttä karkua pihalle ja lennättää reen portinpieleen, että jauhosäkit poksahtavat halki, sirotellen sisältönsä ympäri pihaa. Lohna oli lautakasana pihalla, ja iso musta seisoi vavisten pilttuussaan, kuten avonaisesta tallinovesta hyvin näin. Valuva vaahto teki, että se näytti paremmin harmaatäplikkäältä kuin mustalta. Kylläpä sen kannattikin sekä hikoilla että vavista tuommoisen työn tehtyään. Olisivat minunkin kinttuni ruvenneet kalisemaan, jos minä olisin sen tehnyt. En tahtoisi vain minä olla sen nahassa, kun isäntä tulee kotiin ja rupeaa pitämään reestä ja jauhoista tutkintoa. Mutta vastatkoon kukin omista teoistaan. Viaton olen minä.

Vaikka olin jo jokiahteella jättänyt kaikki Mustan haltuun ja siis myöskin sen edesvastuulle, korjasin kuitenkin miltei tyhjät säkit ja kannoin ne aitan portaille. Näin paljon täytyy kai auttaa vahinkoon joutunutta. Muuta palkkaa en myöskään voinut hänelle maksaa kyydistä, joka oli kaikin puolin moitteeton. Mutta hävinneistä jauhoista vastatkoon hävittäjä itse. Ellei voi maksaa rahalla, maksakoon selkänahalla. Minua se asia ei koske.

Työni päätyttyä istuuduin mielipaikalleni, portinpielen nenään, odottamaan isännän kotiintuloa ja saadakseni hyvin ansaittua kiitosta kunnollisesti toimitetusta tehtävästä. Päivällisaikana hän tulikin. Jalkapatikassa täytyi tulla, sillä myllärin hevonen ei ollut kotona eikä hän tienviereisistä taloista myöskään ollut sattunut hevosta saamaan. Huomasin jo kaukaa, että hän oli pahalla tuulella. Mutta että hänen paha tuulensa tulisi puhaltamaan minuun päin, sitä en voinut aavistaa. Jokiahteelta löysi hän ruoskan, joka minun hypätessäni lohnasta oli luiskahtanut tielle ja jota en ollut huomannut tuoda pois. Viattoman näköisenä astui hän portin läpi ja löi samassa minua ruoskallaan poikki selän, että karvat vain pölisivät. Ihan viaton kun tunsin olevani, pisti tuommoinen salakavala hyökkäys niin vihakseni, että raappasin hänen käteensä pienen naarmun. Mutta ihan pienen vain, tuskin sormenkaan pituisen. Eikä se luullakseni mennyt läpi kädenkään.