Part 6

Mutta jos isäntä tämmöistä ajatteli, ei hän ainakaan ehtinyt ruveta asiasta puhumaan, sillä hänen oli pakko niin pian kuin mahdollista yrittää eläintä ojasta, ennenkuin sen voimat aivan loppuivat. Isä ja poika kaivoivat vuorotellen maata pois, saadakseen eläinraukan paremmin kyljelleen. Muulla tapaa sitä ei voinut saada nostetuksi ojasta. Hiki valui miesten otsalta, ja kauan ei kestänyt, ennenkuin maahan oli kaivettu parahiksi loiva kolo. Mulli, joka huomasi tilansa yhä paranevan, oli ihan hiljaa, läähättäen vain uupumuksesta.

Nyt laitettiin köydet eläimen alle ja pian se oli vedetty nurmelle, jossa se makasi hiljaa, näyttäen puolikuolleelta. Miehet hieroivat ahkerasti sen säärilihaksia; hetken perästä rupesivat nivelet vertymään, ja yhtäkkiä nousi mulli seisomaan jaloilleen niin äkkiarvaamatta, että miehet olivat kaatua kumoon. Isäntä talutteli nyt eläintä edestakaisin niityllä. Ensin se näytti kulkevan puujaloilla, mutta hetken perästä tuntuivat nivelet pehmenevän ja kulku kävi jo aivan hyvin.

Tällä välin näytin minä Mikolle asumukseni aarteineen. Näytin hänelle miten isäntävainajan ruoka-arkku oli avattava ja kuinka kaikki oli vielä täyskelvollisessa kunnossa. Mikko ymmärsi, etten ollut palastakaan ruuasta maistellut ja taputteli hyväilevästi päätäni.

Kotimatkalle seurasin miehiä tervahaudalle asti, missä mullikka oli jo niin terve, että yritti puskea minua, henkensä pelastajaa. Tervahautaa edemmäksi kieltäydyin kuitenkin jyrkästi lähtemästä kaikista houkutuksista huolimatta, kun en uskaltanut vielä isäntään luottaa. Palasin takaisin latooni. Mutta mieleni asui apeana. Turvapaikkani ei ollut enää kaikilta salattu. Itse olin tuntoni houkuttelemana sen ilmaissut sille, joka ehkä vielä hautoi murha-ajatuksia minua vastaan. Missään en voinut enää tuntea itseäni täysin turvalliseksi.

Kolme päivää tämän tapahtuman jälkeen astui poika-Mikko latoon. Hartioita painoi isäntävainajan iso kontti, ja kädessään oli hänellä pitkä pihlajainen vapa, uistinvapa, kuten heti älysin. Mieleni riemastui, sillä ymmärsin, että sama elämä, jota isäntävainajan aikana vietimme, oli uudistuva. Saisin vihdoinkin täyttää isäntävainajan käskyn. Lähdin heti uudelle isännälleni -- ilman mitään erityistä vaalipuhetta rupesin tästä päivästä pitämään poika-Mikkoa isäntänäni -- näyttämään perunamaata, joka olikin ihan edessämme, sekä veneen kätköpaikkaa. Keittoperunat käytettiin nyt siemenperunoiksi, ja pari penkkiä laitettiin hyvään kuntoon. Pulveria ei ollut, mutta Mikko poltti paljon oksia ja risuja ja kaivoi tuhan maahan. Riittävästi saatiin syksyllä perunoita. Nauriin siemeniä ei myöskään ollut, mutta nauriitten sijaan istutimme herneitä, jotka syksyllä keitettyinä olivat mielestäni paljon paremmat kuin nauriit. En voi pitää keitetyistä nauriista. Ne ovat kyllä makeita, mutta niitten haju on minusta äitelä. Mutta Mikko, joka söi ne raa'alta, valitteli kovin siemenen puutetta.

Nyt seurasi monta herttaista päivää. Kuljimme monet rakkaat paikat, jotka kaikki olivat isännälleni uudet. Pistäydyimme tällä kertaa myöskin purolle, josta isäntävainajan kanssa saimme niin runsaan kalansaaliin. Nytkin oli purossa paljon kaloja, mutta kun meillä ei ollut tällä kertaa verkkoa, ennustin ettemme saa evääkään. Ennustukseni joutui kuitenkin häpeään. Sillä Mikko teki tuoreista pajunvesoista merran, joka seuraavana aamuna oli täynnä kaloja.

Yhä enemmän rupesi minua houkuttelemaan ajatus heittää itselliskoiran elämä kokonaan ja palata takaisin vanhaan kotitaloon. Kovin tulin sentähden iloiseksi, kun uusi isäntäni kertoi, että maantie-Jaska oli muuttanut pois talosta ja että talonisäntä oli lähettänyt minulle semmoiset terveiset, että vaikka eläisin niin vanhaksi, etten jaksaisi paikaltani liikkua, saisin elättikoirana talosta vapaan elatuksen, kun vain palaisin kotiin takaisin. Kelpasipa tämmöisillä ehdoilla palata.

Seurasin siis Mikkoa kotiin, ja kaikki talonväki on ollut minulle erinomaisen ystävällistä. Hirttämisestä ei ole kukaan puhunut. Isäntäkin salli minun panna etukäpäläni hänen olkapäilleen, ja olin juuri kiitollisuudesta nuolemaisillani hänen kasvojaan, kun hän silloin nauraen työnsi minut lattialle takaisin. Mikon on hän luvannut joka syksy olla pari kuukautta omanansa. Viime vuosi oli erityisen hyvä "käpyvuosi", joten metsässä ensi syksynä varmaankin vilisee oravia. Silloin alkaa taasen herttainen aika. En voi olla huuliani nuolematta syksyä ajatellessani.

Oloni on taasen vanhaa, minulle niin rakkaaksi käynyttä talonkoiran elämää. Olen uudelleen tottunut vanhoihin tapoihin. En kuitenkaan ihan kaikkiin. Kirkossakäynnistäni on minun ollut pakko luopua, sillä vanha, hyväntahtoinen rovastimme, joka arvokasta käytöstäni kirkossa kiitteli, on kuollut. Ja nykyinen nuori kirkkoherramme on ankara. Hän on minua ja muita kirkollismielisiä koiria varten julistanut kovan kirkonkäyntikiellon. Hänellä kuuluu olevan hyvät saarnalahjat, vaikka hän on koirille kova.

Mutta syksyllä, ensi syksynä! Silloin makaan päivää paistattamassa Harjuskosken ladon edustalla. Aret metsästetään aamusta iltaan. Ja sunnuntaisin nautitaan suloista lepoa omalla, ihanalla niityllä Harjuskosken rannalla.

Tänä aamuna lähti kaikki talonväki kirkolle. Minä yksin olin pakotettu jäämään talonvartijaksi kotiin. Makaan täällä ikävissäni päivää paistattamassa keskellä Suursalon pihamaata.

NALLI

Karhu kertoo elämästänsä ja seikkailuistansa.

Ensimmäiset muistot elämästäni liittyvät lämpimään ruskeaan turkkiin ja pehmeään sammalikkoon. Sammalikossa oli suloista maata, ja ruskeasta turkista olin löytänyt lämpimän maidon lähteen. Siihen työnsin aina välistä tylpän kuononi juodakseni täysin siemauksin.

Hämmästyen huomasin eräänä päivänä, etten ollutkaan enää yksin lähteen ääressä. Vieressäni näin toisen nallikan, samanlaisen kuin olin itsekin, ja se yritti myöskin päästä lähteelle. Meitä oli kaksi. Ehkä oli meitä alusta asti ollut kaksi, vaikka en ollut ennen huomannutkaan tuota toista. Olin näet vasta kolmen viikon vanha, ja tämä päivä oli merkkipäivä. Minulla oli tänään ensi kertaa elämässäni silmät auki. Olin "saanut silmät".

Avatuin silmin rupesin siis tekemään ensimmäisiä pikkuhavaintojani. Toisella nallikalla olivat vielä silmät kiinni. Ei ollut siis vaikeata työntää häntä omalta paikaltani pois, jonka myöskin tein niin pontevasti kuin osasin. Mutta nytpä tapahtui kummia. Edessäni oli samassa leveä otsa ja kaksi suurta silmää, paljon suurempia kuin omani, minut työnnettiin kursailematta syrjään ja tuo vinkuva anastajahyväkäs siirrettiin minun sijalleni. Jo pelkäsin alituisen riidan syntyvän minun ja tuon tulokkaan välille, mutta kun hänkin muutaman päivän kuluttua sai silmät, tuli välimme suopeammaksi ja pian tuli meistä mitä parhaimmat leikkitoverit.

En ollut häävi maailmaan tullessani, seitsemän tuumaa pitkä otus vain. Mutta nyt, saatuani leikkitoverinkin, rupesin kasvamaan ja voimistumaan aika tavalla. Joka uusi päivä tuotti minulle uutta iloa, ja elämä oli kuin silkkiä.

Koitti kuitenkin kevättalvella päivä, joka oli tuottava elämääni suuren muutoksen. Aamu oli yhtä suloinen ja rauhallinen kuin jokainen muukin aamu. Olimme toverini kanssa mellastelleet koko aamupäivän ja loioimme nyt väsyneinä asumuksemme suulla katsellen ulos avaraan maailmaan aukosta, jonka olimme tehneet repimällä pari hakoa oven suusta pois. Silloin ilmaantui äkkiarvaamatta oven suulle kaksi suurta hallavaa eläintä, joista toinen pisti kuononsa oven suusta sisälle. Eipä paljon puuttunut, ettei se onnistunut hairaamaan minua niskasta kitaansa. Vinkuen pelosta tuperruin pesän toiseen päähän, johon samassa toverinikin onnistui pelastumaan.

Mutta nytpä syntyi aika mellakka. Nuo molemmat koirat -- silloin en tiennyt mitä eläimiä ne olivat -- haukkuivat että metsä raikui, ja kohta sekaantui siihen toisiakin ääniä, joita en myöskään ollut ennen kuullut. Suuri ystävä vieressämme torkkui vielä puolinukuksissa eikä näyttänyt välittävän koko hälinästä vähääkään. Tiesinhän, ettei silloin ollut mitään vaaraa ja uskalsin uudestaan lähestyä oven suuta kurkistaakseni ulos. Koirain meteli kasvoi kahta raivoisammaksi, ja nyt oli uusia vihollisia ilmaantunut heille avuksi. Ne olivat toista laatua, ja arvasin ne heti vaarallisemmiksi kuin koirat. Yksi heistä karsi par'aikaa oksia nuoresta koivusta, jonka hän oli kaatanut.

Tuskin oli tuo tehty, ennenkuin hän lähestyi asumustamme ja työnsi tankonsa sen suusta sisään niin varomattomasti, ettei paljon puuttunut, ettei hän seivästänyt minua tankonsa kärkeen. Tanko sattui suuren toverimme kylkeen. Aha, roisto, tällä kertaa pistit väärään! Samassa hetkisessä hän nousi, viskasi minut syrjään ja karjui niin, että koirat kepertyivät jyrkänteeltä pesämme edustalta. Olipa siinä ääntä. Luulin koko pesän menevän hajalle. Tangon tempasi puoltajamme pesään niin äkisti, että sen ohjaaja kaatui kumoon. Jos hän vain olisi pitänyt paremmin kiinni, olisi hänelle kyllä käynyt niinkuin hänen tangolleenkin, joka pian oli palasina edessämme. Mutta eipä uskaltanut raukka!

Nyt tuli hetkisen hiljaisuus. Toivoin jo, että koko seurue lähtisi pois ja jättäisi meidät rauhaan. Mutta toista tuli. Uusi tanko, paljon paksumpi kuin äskeinen, työntyi asumukseemme, ja koirain hälinä uudistui taasen. Suuri toverimme sydäntyi, viskasi havut syrjään ja seisoi samassa hirvittävän näköisenä karjuen pesän suulla. Nyt luulin saavani kohta nähdä vihollistemme jalkapohjat. Mutta sen sijaan näin tulta ja leimauksia ja kuulin paukahduksia, niin että luulin koko maailman halkeavan. Ystävämme ja puoltajamme painui hiljaa takaisin sammalille ja vihannoivat seinät punertuivat verestä.

Olivatpa vihollisemme urheita sankareita. Olisivat ryhtyneet käsikähmään, olisi pian nähty missä voimaa on. Mutta heistä oli mukavampaa murhata tuvan omistaja hänen omalla kynnyksellään.

Me pikkunallikat olimme vetäytyneet pesän takimmaiseen nurkkaan, missä pysyttelimme hiljaa kuin hiiret. Olisimme ehkä onnistuneet pääsemään huomaamatta, elleivät koirat olisi käyneet nuuskimassa joka nurkkaa ja ottaneet pian meistä selvää. Karvainen kinnas nosti minut kätköstäni, ja vastustelustani ja pihisemisestäni huolimatta pisti minut sudennahkaisen turkin poveen, johon kohta sen jälkeen toverinikin ilmaantui. Tässä oli lämmin ja hyvä olla; en nähnyt tosin mitään, mutta tunsin liukuvani pois jonnekin ja hetken perästä nukuin toverini vieressä makeata unta, aivan kuin pesässämmekin.

Heräsin siihen, että lämmintä maitoa rupesi juoksemaan suuhuni. Viholliseni, joka nyt näytti aivan ystävälliseltä, oli pistänyt suuhuni hansikkaansormen, josta nyt rupesin lämmintä maitoa imemään. Saatuani kyllikseni jatkoimme matkaa. Useat kerrat vielä levättiin, jolloin joka kerta sama imuke pistettiin suuhuni. Entinen viholliseni näytti nyt tekevän kaiken voitavansa pysyttääkseen minut ja toverini hengissä ja hyvällä tuulella. Olin kyllä vieläkin suutuksissa, syljin ja pihisin, jos kuka yritti minua kosketella, mutta maitoa en halveksinut. Matkalla puhutteli mies meitä useasti ja lupasi antaa meille kasvatusäidin heti matkan päähän tultuamme.

Lupaustaan mies ei myöskään pettänyt. Sillä kotiin tultuamme pisti hän meidät molemmat pärekoppaan, missä makasi suuri koira, paljon suurempi kuin nuo hallavat rakit, jotka vanhan kotini edustalla olivat suutaan soittaneet. Kasvatusäitini rupesi minua heti nuolemaan ja otti minut kaikinpuolin ystävällisesti vastaan. Hänellä oli vielä edellisenä päivänä ollut itsellään neljä pikkunallikkaa, mutta hänen käydessään pikimmältään pihalla, oli niistä kaksi kadonnut, eivätkä olleet mistään löydettävissä. Tulimme siis aivan kuin kutsuttuina kadonneitten sijaan.

Holhoojattaremme ei ollut niukka ruuan jakelussa, ja uudet toverit olivat iloisia veitikoita, joten pian rupesimme viihtymään yhtä hyvin uudessa kodissamme kuin vanhassakin. Jonkun ajan perästä siirrettiin pesämme päiviksi pihamaalle, jossa vuorotellen pehmeällä nurmikolla päivää paistatettiin ja painia lyötiin. Täällä saimme myöskin useampia uusia tuttavia, jotka olivat samalla kertaa leikkitovereita ja kiusankapuloita.

Pahin kiusankapula oli kesy korppi. Kun me valmistauduimme pientä päivällisunta vetämään, seisoi Jaakko aina hyvin totisena ja miettivän näköisenä pää kallellaan edessämme. Mutta kun meiltä olivat silmät menneet umpeen, oli hän jo selkäni takana tukistamassa minua niskakarvoista tai nipistämässä häntätupsusesta. Hän ei mitenkään tahtonut antaa meidän nukkua, vaan olisi suonut, että me päivät pitkät olisimme ajaneet häntä takaa ympäri pihaa. Usein suututti hän minua niin, että olin valmis puremaan häneltä pään poikki. Paneuduin maata ja olin nukkuvinani. Heti oli Jaakko takanani. Mutta kuinka äkisti hyvänsä käännyinkin, aina oli hän minua nopeampi. En koskaan saanut sulkaakaan suuhuni.

Paras mielipaikkani oli auringonpesä kuistikon edustalla. Mutta tässä paikassa en saanut milloinkaan rauhaa. Eräässä kolkassa ihan kivijalan vieressä olin jossain määrin suojeltuna. Mutta kohta päivällisen jälkeen poistui päivä siitä paikasta, ja silloin ei ollut mielestäni mikään muu kohta niin sopiva kuin kuistikon edusta. Mutta yhtä mukava kuin paikka oli minulle, yhtä sopiva se oli Jaakon kiusanteolle. Nipistettyään minua läjähdytti tuo kiusanhenki pari kertaa siipiänsä ja istui samalla hyvässä turvassa kuistikon katolla, ilkkuen ja virnistellen turhalle kiukulleni.

Jaakko istuutui joka kerta kuistinkatolle lentäessään ihan samalle paikalle erään kuistikonpylvään viereen. Nytpä rakensin tuuman, joka tuottaisi minulle verisen ja ratkaisevan koston. Ensi kerta kun Jaakko lensi tavalliselle paikalleen, kapusin niin hiljaa kuin taisin pylvästä ylös katonrajalle asti, pidin itseäni toisella kämmenellä kiinni ja sivalsin toisella voimani takaa katon päälle ihan siihen paikkaan, johon mustatakkinen oli istuutunut. Nyt luulin tuon kiusankappaleen käyneen litteäksi kuin nahkasiekale ja saaneeni häneltä ikuisen rauhan.

Surkeasti erehdyin kuitenkin. Tuo peijooni oli huomannut minun vehkeeni ja hyvissä ajoin korjannut luunsa turvallisemmalle paikalle.

Mutta juuri sillä kohdalla, missä Jaakon olisi pitänyt istua, pisti terävä rautanaulanpää katosta esille. Olin naulannut kämmeneni lujasti kattoon kiinni.

Ainoastaan suuria tuskia kärsimällä sain kämmeneni vedetyksi katosta irti ja luisuin takaisin alas portaille. Ilkeintä kaikesta oli, että isäntä itse makasi nurmikolla ja oli nähnyt kaikki. Ja minun onnettomuudelleni hän vain nauroi niin kohtuuttomasti, ettei päässyt paikaltaan liikahtamaan. En tiedä mitään suututtavampaa kuin että ihmiset nauravat, kun minulle on tapahtunut vahinko. Ja päälle päätteeksi Jaakonkin kasvojen ilmeet osoittivat niin peittelemätöntä vahingoniloa, että haavani kirveli kymmentä kertaa pahemmin kuin vetäessäni kämmentä katosta irti. Olisin minäkin osannut lentää, ei olisi mikään mahti maailmassa voinut hänen mustaa sieluansa pelastaa. En ole eläissäni ennen ollut niin sydäntyneenä kuin nyt. Urisin itse isännällekin, jonka kanssa olin painia lyödessämme niin monta hauskaa hetkeä viettänyt. Ja kun toinen nallikka tuli suruani surkuttelemaan, purin häntä nilkkaan.

Nyt vasta isäntä huomasi verisestä kämmenestäni, minkä konnantyön Jaakko oli minulle tehnyt. Sillä hän se oli kaikkeen tähän onnettomuuteen syypää. Isäntä meni silloin sisään ja toi mukanansa rohtopullon, josta kaasi hyvän annoksen haavaani. Minä hullu, kun luulin hänen hyvää tarkoittavan, annoin hänen tehdä tuon. Mutta tuskin oli neste tullut haavaan, ennenkuin kipu tuli tuhat kertaa tulisemmaksi. Kämmeneniskulla musersin pullon tuhanneksi sirpaleeksi ja karjuin kivusta, että seinät huojuivat. Olin niin kiukustunut, että olisin ollut valmis ryntäämään kenen kimppuun hyvänsä, joka vain olisi tielleni tullut. Ja isäntä, pahus, vain nauroi että vatsa hyppeli.

En saanut siis itse kostaa kiusaajalleni. Mutta kostamatta hänen pahat työnsä eivät silti jääneet. Kissa, jolle hän oli melkein vielä pahempi kuin minulle, onnistui näet eräänä päivänä hiipimään hänen taaksensa ja puremaan häneltä kaulan poikki. Hyökkäys tuli niin arvaamatta, ettei Jaakko ehtinyt ollenkaan käyttää voimakasta nokkaansa. Rehellisessä kaksintaistelussa olisi kissan luullakseni käynyt pahemmin kuin Jaakon.

Olin sitä tyytyväisempi Jaakon kuolemasta, kun hän saattoi minulle joka päivä yhä uusia ikävyyksiä. Juuri hänen kuolemansa päivänä olin saanut aimo selkäsaunan hänen konnantyönsä tähden, jopa olin joutua pahaan maineeseenkin. Jaakko oli auttamaton varas. Useat sakset ja teelusikat oli hänellä jo korjattuina kätköönsä, koloon ihan savupiipun vieressä. Ja nyt onnistui hänen, rouvan istuessa lehtimajassa ompelemassa, huomaamatta kopata kultasormustin pöydältä. Rouva rupesi sormustintaan etsimään ja torumaan minua, jota epäili tästä työstä, vaikka olin ollut ainoastaan silminnäkijänä ja itse tekoon täysin viaton.

Herra sattui samassa tulemaan paikalle ja kun hän kuuli mitä oli tapahtunut, rupesi hän heti käyttämään väärin kävelykeppiään minua vastaan, kunnes kipu ja särky pakotti minut ulisemalla ilmaisemaan arvosteluni tämmöisestä väärästä menettelystä. Olin aina ollut hienotunteinen isäntää kohtaan, ja nyt hän näin vähän välitti minun tunteistani. Olin tässä tilaisuudessa tosin ihan viaton, mutta tiesinhän monta kertaa ennen ansainneeni tämmöistä kohtelua ja olin kuitenkin onnistunut välttämään palkkani nopealla paolla. Minun ei siis myöskään sopinut ilmoittaa vastalausettani isännän menettelyä vastaan, vaan otin nöyrästi, jos tosin nuristen, määrätyn osani vastaan.

Kun isäntä oli tyydyttänyt muka oikeuden vaatimukset, otti hän rautaharavan ja rupesi sen avulla pöydän ympärystältä etsimään kultasormustinta. Sillä rouva todisti, että olin koko epäilyksenalaisen ajan istunut hänen vieressään lehtimajassa. Muualta ei tarvitsisi etsiäkään. Mutta mitäpä hän hiedasta lehtimajassa olisi sitä löytänyt, kun Jaakko oli jo pannut sen kätköönsä. Jaakko itse istui puutarhanaidalla ja katseli viattoman näköisenä turhaa etsintää. Tuo hänen kylmäverinen petollisuutensa pani minun vereni kiehumaan. Kuin öljytty salama kiisin pihamaalle, kapusin tikapuita ylös katolle, ja ennenkuin varas mitään huomasi, olin jo hänen kätkönsä ääressä. Nyt Jaakko näki minut, lensi luokseni ja rupesi raivostuneena pitämään semmoista elämää, että isännän täytyi tulla katsomaan, oliko hänen lellipoikansa joutunut hengenvaaraan. Välittämättä Jaakon hätähuudoista tyhjensin hänen kätkönsä, kiipesin katolta pois ja vein rouvalle varkaan koko kootun omaisuuden, kahdet sakset, hopealusikan ja juuri näpistetyn sormustimen. Sakset olivat jo olleet vuosia kadoksissa, mutta hopealusikan häviämisen johdosta oli aivan hiljan tyttönen, jota epäiltiin näpistelystä, saanut jättää palveluspaikkansa.

Nyt ei ollut enää kepistä kysymystäkään. Isäntä kiitteli ja hyväili minua ja antoi minulle koko lautasellisen hunajaa, joka on parasta ruokaa, minkä tiedän, parempaa kuin siirappikin, johon kuitenkin olen kyllä nopea kuononi kastamaan niin pian kuin vain palvelijatar on unhottanut ruokakammion oven auki. Onnistuinpa kerta tyhjentämään suuren lasitölkin tätä erinomaista ruokaa. Pyyhkäisin sen hyllyltä lattialle, ja ennenkuin kukaan huomasi mitä oli tekeillä, olin jo pistänyt kaikki poskeeni ja nuollut joka lattianraonkin puhtaaksi. Olin tietysti vähän takkuisena muutamia päiviä tämän herkkuaterian jälkeen, mutta mieluista työtähän tuo puhtaaksi nuoleminen tällä kertaa oli.

Kuten sanottu teki minulle Mirri hyvän palveluksen puremalla Jaakolta kaulan poikki. Mirri oli muutenkin kunnon leikkitoveri. Kun päivällisunen jälkeen istuuduin haukottelemaan, tuli Mirri usein eteeni, köyristi selkäänsä, nosti häntänsä suoraksi ilmaan, istuutui minua katselemaan ja ykskaks antoi minulle kuonotillikan. Tuota peliä jatkoi hän hetkisen, kunnes tuli minun vuoroni lyödä. Mutta niin pian kuin nostin käpäläni, sihisi hän ja sylki minua kasvoihin; jalat kasvoivat aivan mahdottoman pitkiksi ja häntä tavattoman paksuksi. Nyt kiljaisin voimani takaa, ja Mirri oli samassa tuokiossa vaunuvajan katolla, johon heti häntä seurasin. Alkoi hurja pako ja takaa-ajo, niin että kattopäreet pölysivät, vaunuvajan katolta ruoka-aitan katolle ja ruoka-aitan katolta halkovajan katolle. Mutta halkovajan päätyseinällä kasvoi pitkä solakka koivu. Sen latvuksen otti Mirri turvapaikaksensa. Minä hypähdin Mirrin perään, ja koivu notkistui melkein maahan asti. Silloin päästin minä irti, ja koivu lennätti Mirrin ruoka-aitan katolle asti.

Tämä oli hauskaa leikkiä. Ja vaikka Mirri ei koskaan antanut minun käyttää lyöntivuoroani, olin aina valmis leikin uudistamaan.

Muut parhaimmat leikkitoverini olivat koirat ja isäntä itse. Toinen nallikka sitä vastoin oli aina juro ja pahalla tuulella eikä ollenkaan enää leikkiä ymmärtänyt. Hän poistui myöhemmin syksyllä, enkä tiedä mihin hän joutui. Koirat, joitten kanssa oltiin samaa kuppikuntaa, olivat sekä syönnissä että leikissä rehellistä väkeä. Vaikka kasvatusäitini koko tämän ensimmäisen kesän oli minua väkevämpi, antoi hän aina minun voittaa vuorollani, kun painia lyötiin. Samaa ritarillisuutta osoitin itse kasvatuskumppaneilleni, vaikka minulle oli helppo asia panna heidät milloin hyvänsä alleni.

Isäntä sitävastoin, jonka kanssa myös miltei joka päivä painiskeltiin, harjoitti usein vääryyttä. Kun rehellistä sylipainia lyötiin ja tuli minun vuoroni voittaa, pisti hän äkkiä minulle kämppiä, ja siinä romahdin selälleni niin, että koiratkin minua haukkuivat. Tuo ei ollut oikein tehty. En kuitenkaan viitsinyt häneen suuttua, sillä hän ei ymmärtänyt parempaa. Hän oli vain ihminen.

En viettänyt kuitenkaan päiviäni yksinomaan päivää paistattamalla, leikkimällä ja paininlyönnillä. Minulla oli hyödyllisempiäkin tehtäviä.

Kun illalla väki palasi niityltä ja miehet rupesivat viikatteita laskemaan, olin mukana isoa tahkoa vääntämässä. Ja kun laskija sitten rupesi terää tarkastamaan ja tytöt hetkeksi heittivät kammin yksin minun haltuuni, panin tahkon niin nopeasti pyörimään, että vesi räiskyi miehen kasvoihin. Tämä oli tytöistä hauskaa. -- Myöskin Antille, renkipojalle, olin luullakseni suureksi avuksi. Hän tahtoi opetella kirkonkellojen soittajaksi ja oli solaan ruoka-aitan ja halkovajan välille laittanut itselleen paksusta hirrenpätkästä oman kirkonkellonsa, jota hän vapaina hetkinä ahkerasti polki. Tässä tärkeässä tehtävässä olin minä hänellä uskollisena apumiehenä. Ilman minun apuani olisi hänestä tuskin niin pian tullut kunnollista tukinpätkän heiluttajaa.

Yksi paha vika vaivasi kuitenkin Antin kelloa. Se oli mykkä. Isäntärenki ei luovuttanut isoa aisakelloa hirsikellon päähän kiinnitettäväksi. Ja tämä saattoi meille molemmille paljon surua.

Tuo äänetön soitto suututti eräänä päivänä minua niin, että kapusin ison vellikellon telineeseen, sain köyden irroitetuksi ja rupesin voimieni takaa nykimään. Kauaa en saanut tätä hauskaa lystiä jatkaa, ennenkuin emäntäpiika oli paikalla ja rupesi korennolla selkääni pehmittämään, kunnes minun hyvin vastenmielisesti oli pakko heittää koko soittaminen. Ilokseni oli kuitenkin leikkuuväki jo kuullut kutsun ja saapui hetken perästä pihalle, marssien suoraa tietä keittiöön. Siinä syntyi nurinaa ja riitaa, kun puuropata oli vasta tulelle nostettu. Kun menin katsomaan, miten riita kehittyi, löi emäntäpiika minua hiilihangolla, että minun täytyi ulvoen lähteä pakoon. Minun onnistui kuitenkin jo seuraavana päivänä saada kostaa, kun huomasin hänen poistuneen hetkeksi keittiöstä. Hiivin nopeasti sisään, kaadoin kirnun ja olin jo syödä lopsuttanut puolet kermasta, ennenkuin hän palasi. Tällä kertaa olin jo joutua satimeen, mutta onnistuin pelastumaan ikkunan läpi.