Part 5

Kotiintullessamme kulin porrasta kosken yli. Mutta vieras kävi mutkatien päästäksensä jäitse. Kun hän aamulla oli tehnyt samalla tavalla, kysyin miks'ei hän käyttänyt parasta tietä. Hän kertoi silloin että häntä oli penikka-ajoilta asti vaivannut omituinen veteen hukkumisen pelko. Penikkana oli hän kerran kulkenut omistajansa pojan kanssa porrasta joen yli. Oli tullut toinen poika vastaan, ja hän joutui poikien väliin. Nuo viikarit olivat hänen vinkumisestaan huolimatta viskanneet hänet jokeen muka uimaan. Hän oli kyllä pian noussut vedenpinnalle takaisin. Mutta kun hän juuri oli rantaan tulemaisillaan, oli vieras poika ollut siellä eikä laskenutkaan häntä nousemaan rannalle. Hän oli silloin hädässään yrittänyt uida toiselle rannalle, mutta kun joki oli leveä, ei hän jaksanutkaan kauemmaksi kuin keskelle, johon paikkaan jäi avuttomana makaamaan. Hän olisi hukkunut, ellei isäntä olisi sattunut tulemaan avuksi. Pojat olivat kyllä molemmat saaneet hyvän selkäsaunan, kuten olivat ansainneetkin. Mutta häneen oli sen tapauksen jälkeen jäänyt auttamaton veteen hukkumisen kauhu, josta hän parhaimmallakaan tahdollaan ei voinut vapautua.

Tultuamme pesäämme takaisin tulin vieraalleni kertoneeksi tuon aamulla ajetun jäniksen omituisista tempuista aukeamalla ja miten mielestäni näytti ihan siltä kuin jänis olisi tahtonut takaa-ajajaansa ivata. Minulla oli aina ollut se käsitys, että jänis juoksi henki hampaissa kauhusta minua pakoon. Ja sentähden tuon jäniksen ilveilyä osoittavat kujeet minusta tuntuivat varsin käsittämättömiltä. Uusi ystäväni opetti minulle kuitenkin parempaa. Hänelle tuo ilveileminen ei suinkaan ollut mitään uutta. Hän oli nuo samat temput nähnyt monta kertaa. Ja hänestä ne olivat hyvinkin luonnollisia. Mikä hätä sen on ilvehtiä takaa-ajajalleen, joka tietää voivansa juosta miltei puolta nopeammin kuin hän ja muutamassa minuutissa jättää hänet kilometrejä jälkeensä. Hän olikin vakuutettu siitä, että ainakin täysikasvuinen, vanha jänis piti koko takaa-ajoa hauskana leikkinä vain. Jäniksenajo oli kuin kilpa-ajomarkkinat, jossa parempi juoksija huvittelihe huonomman rinnalla ja riemuitsi etevämmyydestään, kuten kilpailussa ainakin. Mutta se oli suututtavaa, kun joku poropeukalo ampui niin kehnosti, ettei jänis kuollutkaan paikalle, jolloin ampuja rupesi itse yrittämään saalistaan kiinni. Jäniskoira sanoi aina semmoisessa tapauksessa yhdellä ainoalla puremalla tappavansa jäniksen.

Sitä vastoin oli vieraani samaa mieltä minun kanssani siitä, että jos jänis on kylläksi tyhmä menemään kiven alle ja koira ryömii hänen jälkeensä, on kai jäniksenkin sydän nouseva kurkkuun, kun on kuolema edessä. Hänellä ei ollut kuitenkaan paljon kokemusta tässä asiassa, hän kun tänään vasta ensi kertaa oli mennyt jäniksen jälkeen kiven alle. Hän tavallisesti muuten tämmöisessä tapauksessa aina jäi haukkumaan kiven eteen, kuten isäntänsä oli hänelle opettanut. Isäntä aina silloin paikalle saavuttuansa kytki hänet vitjoihin, ja niin lähdettiin etsimään toista kilpajuoksijaa. Kerran oli kuitenkin eräs vieras herra rautakaristimella yrittänyt ottaa jänistä kiven alta samassa kun isäntä sattui tulemaan paikalle. Siinä oli syntynyt kiista, sanoja ei seulottu kummaltakaan puolelta, ja asia päättyi siten, että vieraan herran täytyi poistua eikä häntä koskaan sen jälkeen laskettu isännän metsästysmaille. -- Rupesin tuntemaan kunnioitusta uuden ystäväni isäntää kohtaan. Hän näkyi olevan mies, joka kykeni viemään tahtonsa perille.

Huomasin pian uuden ystäväni ajattelevaksi koiraksi. Ammattinsa osasi hän oivallisesti, kuten seuraavien päivien yhteisillä ajoillamme hyvin huomasin. Muistinsakin oli, kuten olen jo sanonut, erinomainen. Korkeintaan parikymmentä askelta tarvitsi hänen seurata jäniksenjälkiä, ennenkuin jo täysin varmasti tiesi, kumpaanko suuntaan jänis oli juossut. Olen tavannut koiria, jotka täyttä kurkkua haukkuen ovat ajaneet vastajälkiä monta sataa askelta. Keskinkertainen haisti ei kykene lyhyellä matkalla erottamaan, kummalleko suunnalle jäniksien haihtumaeritys tuntuu enenevän, kumpaanko suuntaan jänis siis on juossut. Ja mitään muuta neuvoa saada tietoa jäniksen jälkien suunnasta ei ole kuin tämä. Talvella, kun jälkien kuvat näkyvät lumessa, huomaa tietysti silminkin, mihinpäin jänis on juossut. Vaikka ei koira tosin talvellakaan paljon viitsi tästä välittää. Haisti se on meikäläisten hienoin aisti. Ja sen tähden meidän onkin pakko tarkoin hoitaa tätä kalleinta omaisuuttamme. Joka vain menee liian lämmintä ruokaa syömään tai aivan suolaista tai väkevästi höystettyä, hän on pian koiraksi kelvoton.

Kolme päivää yhdessä metsästettyämme oli meillä jo koko kasa jäniksiä säästössä. Mutta nyt tunsimme illalla ilmanmuutoksen olevan tulossa. Söimme muutamia vielä viheriöitä ruohonkorsia, ja onnistuimme myös siten saamaan vatsalaukkumme tyhjentymään, jonka jälkeen tunsin itseni suuresti keventyneeksi siitä omituisesta painostuksesta, jonka ilmanmuutokset aina minussa aikaansaavat. Ja yöllä tuli lumituisku, jota jatkui pari päivää. Ei kannattanut yrittääkään lähteä jänistämään. Ensi lumen tultua makaavat jänikset usein monta vuorokautta liikkumatta. Ehkä metsän ja niittyjen uusi muoto peloittaa heitä.

Kun kolmantena päivänä ilma illaksi kirkastui ja kaikkialla oli täysi talvi, rupesi vieraani ikävöitsemään ihmisiä. Minusta oli tuommoinen ikävä turhaa, mutta hän tahtoi ehdottomasti nyt poistua. Tietä kylään hän ei tuntenut, enkä minä muutenkaan olisi laskenut häntä yksin lähtemään, aivan outo kun oli paikkakunnalla. Sen verran ymmärrän toki kohteliaan isännän tehtäviä.

Kun en voinut vierasystävääni aikeestaan luovuttaa, läksin siis illalla opastamaan häntä tervahaudalle asti. Siitä vie poluntapainen kylään. Lumen tultua ei ollut tosin kukaan täälläpäin kulkenut, mutta polkua oli kuitenkin helppo seurata. Olisin seurannut mukaan kylään asti, mutta en uskaltanut jättää jälkiäni tuoreeseen lumeen. Joku olisi ehkä voinut urkkia olopaikastani selon.

Yö oli ihana. Täysikuu loisti täydeltä terältä pilvettömällä taivaalla. Istuuduimme hetkeksi vanhan tervahaudan reunalle ja lauloimme, vanhaa hyvää tapaa noudattaen, kuun kunniaksi pitkäveteisen aarian. Tämmöinen musiikki on minustakin jotain arvokasta, jopa tunnelmarikasta. Kun vain ymmärtää soitantoaistin vaatimia määrä-pausseja tarkoin noudattaa, kohottaa tämä musiikki mielestäni suuresti talvisen kuutamoyön juhlallista äänettömyyttä. Mutta pianonrämpytys! Hyi kauheaa! Korkeat äänethän vihlaisevat korvia, niin ettei voi olla huutamatta.

Kun olimme mielestäni laulaneet riittävästi, neuvoin vieraalleni tarkoin tien Suursaloon ja kehoitin häntä hieromaan poika-Mikon ystävyyttä. Hän voisi siinä tapauksessa hyvinkin viipyä talossa, kunnes tulisi sopiva tilaisuus palata takaisin kotiinsa.

Hyvästeltyämme erosimme toisistamme, hän polulle Suursaloon päin, minä halki metsän Harjuskoskelle vähän kaihomielisenä.

* * * * *

Rupesin taasen jatkamaan erakkoelämääni vanhassa pesässäni, rakkaaksi käyneessä Harjuskosken ladossa. Jäniskoiran vierailu oli muutamiksi päiviksi miellyttävällä tavalla keskeyttänyt yksinäisyyteni. Se oli tuonut mukanansa tuulahduksen ulkomaailmasta. Minäkin miltei rupesin tuntemaan jonkinlaatuista ihmisseuran kaipuuta.

Se asia erittäin rupesi minua vaivaamaan, etten tulisi ehkä ikinä tilaisuuteen täyttämään isäntävainajan minulle uskomaa tehtävää. Poika-Mikko siinä tapauksessa ei tulisi sukunsa vanhoja metsästysmaita ikinä tuntemaan, ja Harjuskosken lato jäisi minun kuolemani jälkeen ehkä ainaiseksi kylmille. Tämä ajatus kävi minulle niin sietämättömäksi, että päätin ensi kesänä henkenikin kaupalla etsiä tilaisuutta ilmoittautumaan poika-Mikolle ja, jos mitenkään kävisi mahdolliseksi, täyttää isäntävainajan määräyksen. Ehkä kykenisi poika-Mikko silloin jo suojaamaan henkeäni, ja ellei kykenisikään, pääsisin kyllä kesänaikana huomaamatta hiipimään vanhaan turvapaikkaani takaisin.

Tämän päätöksen tehtyäni tuli mieleni heti paljon keveämmäksi. Ruokaa oli yllinkyllin moneksi päiväksi, pakkanen oli että paukkui metsässä, ja minun mielestäni ei ilma pakkasesta parane. Lunta vain oli tullut vähän liialta. Mutta ehkä ehtii taasen tulla vesisuoja, ennenkuin ruokahuolet rupeavat uudestaan vaivaamaan. Kun vain kinokset ehtivät mennä vähäisen kokoon, rupeaisi kai metsästys taasen käymään hyvin.

Vasten toivoani ei tullut pitkään aikaan suojaa, vaan lumi pysyi löyhänä. Metsästys kävi vaikeaksi, ja ruokavarastoni supistui supistumistaan. Välistä meni monta päivää, etten saanut mitään muuta kuin muutamia hiiriä. Pysyin kuitenkin vanhassa päätöksessäni, että vasta suurimman hädän kopistaessa ryhdyn isäntävainajan muona-arkkuun. Tämä varasto ei ollut mielestäni minun, ja sen käyttäminen oli minusta melkein varastelemista.

Vuoden pimeimpänä aikana kävi ruuanhankinta hyvin vaivalloiseksi, ja rupesin pahoin laihtumaan.

Mutta silloin tapahtui jotakin.

Kuulin metsästä jonkun suuremman eläimen epävarmoin askelin lähestyvän. Metsästä hoiperteli niitylle viimekesäinen hirvenvasikka ja pysähtyi keskelle pihamaatani. Sen toinen etujalka oli polven kohdalta ammuttu poikki ja se oli verenvuodosta ja väsymyksestä kovin heikko. Minuutin jälkeen makasi se kuolleena niityllä. Olin tehnyt puhtaan laupeuden työn lopettamalla eläimen tuskat, ja samalla olin kaikki ruokahuoleni poistanut.

Tästälähin elelin herrain päiviä. Metsästin ainoastaan huvikseni. Edessäni oli omalla pihamaalla aina valmiiksi katettu pöytä. Syöminen ja nukkuminen olivat ainoina tehtävinäni, ja pian olin taasen lihava kuin porsas.

Tätä mukavaa elämää jatkui kevättalveen asti, siihen aikaan, jolloin jo päiväsydännä on seinänvierustalla lämmin ja suloinen maata, mutta jolloin yöt ovat vielä katkeran kylmät.

Silloin tapahtui taasen jotakin.

Oli hyvin valoisa kuutamoyö. Makasin ladossa ihan oven suulla. Kuten olen jo kertonut, eivät ladon ovenpelkat täyttäneet ovensuuta ylös asti, vaan ylimpien pelkkäin sijassa oli saranoilla liikkuva salvalla varustettu luukku. Tätä luukkua pidin kotosalla ollessani öisinkin avoinna, joten minulla oli vapaa näköala yli pihamaan koskelle päin.

Heräsin äkisti siitä, että joku suurempi eläin varjosti kuun, joten lato tuli melkein ihan pimeäksi. Iso susi oli pistänyt päänsä luukusta latoon, innokkaasti vainuten. Suden pää oli ihan vieressäni, mutta kun lato nyt oli melkein pimeä, ei se heti huomannut minua. Parempi ennättää kuin tulla ennätetyksi, ajattelin minä käsittäen, että tässä oli joka tapauksessa tuima tappelu syntymässä. Oven suulla ei ollut paljon heiniä, joten makasin melkein ihan suden alla. Tämä asento, joka olisi ollut erinomaisen epäedullinen, jos susi olisi minut heti huomannut, tuli minulle pelastukseksi. Suden kurkku oli ylimmän ovipelkan suojaama. Ainoa haavoittuvainen paikka oli näin ollen alaleuka. Sivultapäin tehtynä on hyökkäys alaleukaan vaarallisempi hyökkääjälle kuin hyökkäyksen esineelle. Mutta nyt, tehdessäni hyökkäyksen suorastaan alhaaltapäin, kuulin selvästi rouskahduksesta, että alempi leukaluu meni sudelta poikki. Susi riuhtaisi itsensä samassa irti ja poistui.

Katsottuani luukusta ulos näin, että susi seisoi yskien ladon edessä ja näytti kovin masentuneelta. Hyppäsin korkeammalta paikaltani suorastaan sen niskaan ja onnistuin saamaan sen kumoon alleni. Mutta monta hetkistä ei kestänyt, ennenkuin asento oli päinvastainen. Susi oli hirvittävän suuri ja varmaankin minua monta vertaa väkevämpi. Jos sillä olisi nyt ollut kitansa käyttökunnossa, ei olisi henkeni ollut minkään arvoinen. Useampia kertoja se tavoitteli kurkkuani, mutta särkynyt alaleuka ei tehnyt tehtäväänsä. Minä puolestani käytin tilaisuutta suden tehdessä varomattoman liikkeen ja sain sen kurkun lujasti hampaitteni väliin. En ole ennenkään pitänyt tapanani laskea hyvästä otteesta irti ja vaikka lensin niinkuin mikäkin karvakinnas suden koettaessa riuhtaista itseänsä minusta irti, en hellittänyt iskuani, ennenkuin vastustajani kuukertui kumoon ja suusta virtaava veri todisti voiton olevan minun.

Seisoin vielä kuolevan viholliseni vieressä, kun huomasin kosken toisella rannalla koko joukon toisia. Niitä oli enemmän kuin kolme, paljon enemmän kuin kolme, kukaties viisi, kuusi kappaletta. Hyppäsin nopeasti latoon ja paiskasin luukun kiinni jälkeeni. Salvan ehdin töin tuskin saada luukun eteen, ennenkuin jo koko lauma oli täydessä tappelussa ladon edustalla. Tappelun esine, kuollut kaverinsa, oli pian kadonnut heidän nälkäisiin vatsoihinsa.

Tuskin oli tuo toimi täytetty, ennenkuin susien huomio kääntyi minuun. He nousivat toinen toisensa jälkeen ladon seiniä vasten ja koettivat jostakin raosta kurkistaa latoon. Toiset purivat vihassaan ladon ovipelkkoja, että pirstaleet irtaantuivat. Että minulla jo oli henki hampaissa, ei sovi kieltää. Kaikki minussa kalisi pelosta, yksin sääriluutkin.

Mutta nyt huomasi joku heistä pihamaalla olevan hirvenvasikan. Se oli jotenkin paksun lumen peitossa, minkätähden sudet eivät sitä olleet ennen äkänneet. Runsaampi puoli sen lihoista oli jo minun vatsassani, kaikeksi onneksi. Nyt alkoi ilettävä ahmiminen. Sudet vuorotellen söivät, vuorotellen tappelivat lihapaloista.

Kun sudet olivat syöneet kyllikseen, päättyi myös heidän välinen kinastelunsa. He istuutuivat kaikki yhteen joukkoon ulvomaan. Hirvittävä ruokavirsi! Se vihiäsi sydänjuuria ja karmi selkäpiitä. Jospa minulla olisi nyt ollut isäntävainajan pyssy! -- -- Niin, ja jospa olisin osannut sitä käyttää! Mutta siitä ei kannata puhua. Isäntävainaja oli kyllä oikeassa sanoessaan, että "jollei ja ellei" ovat mahtavia herroja ja ellei "jos" olisi joutunut väliin, olisi ämmäkin purrut karhua.

Sudet eivät kahteen vuorokauteen tulleet uudistamaan ateriaansa. Voimakkaasta sudenhajusta ymmärsin kuitenkin, etteivät ne olleet kauas poistuneet. En uskaltanut mennä päivälläkään turvapaikastani ulos.

Kolmantena yönä uudistui edellinen näytäntö lauluineen kaikkineen, ja sitä seuraavana yönä kävivät sudet vielä rääpiäisilläkin. Eivät jättäneet vähintäkään luunnikamaa minun omistamastani haaskasta omistajalle itselleen, nuo hävyttömät rosvoilijat. Nälkäkin rupesi jo vähitellen vatsaani kopristamaan. Mutta muistaen vanhan sanan "miehelle päiväksi, koiralle viikoksi" päätin odottaa vielä monta päivää, ennenkuin toisen omaisuuteen ryhtyisin.

Pari päivää sain vielä olla rauhassa. Mutta silloin sudet palasivat ladolle, ja nälissään kun taasen näyttivät olevan, ryhtyivät täydellä todella minua ahdistelemaan. Yrittivät ensin päästä katolle, joka kai olisi ollut helposti kyllä särjettävissä. Joka hypähdyksellä saivat ne etukäpälät katonrajalle, mutta eivät onnistuneet vetämään itseänsä katolle, vaan luisuivat takaisin vihaisesti muristen. Takakäpäläin kynnet pinnistelivät seinänrakoihin, mutta katto ulottui liian paljon seinästä ulos, joten ne eivät päässeet siitä paikasta ohitse.

Nyt ryhtyivät ne oviluukun kimppuun. Tiesin hyvin, ettei tämä kestäisi pitkällistä rynnäkköä. Siinä oli laho paikka juuri toisen saranan kohdalla, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin sudet olivat jo keksineet, että puu oli tästä paikasta haurasta, ja nakersivat heikkoa paikkaa suurella ahkeruudella. Pian olivat ne tehneet pienen reiän ja yksi niistä pisti siitä kuononsa, kai vetääksensä nenäänsä sille mieluista riistanhajua. Tätä sen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä kun se vetäisi kuononsa takaisin, jäivät huulet ja suurempi osa kuononpäästä latoon. Tunsin selvästi, miten hampaani kalisivat suden hampaita vasten tässä toimituksessa.

Hirvittävästi ulisten poistui susi metsään. En ole sitä sen jälkeen enää nähnyt.

Toiset sudet lakkasivat hetkeksi nakertamasta. Pian jatkoivat ne kuitenkin turmiollista tointaan noudattaen suurempaa varovaisuutta.

Nyt olivat hyvät neuvot kalliita. Jos sudet saivat saranan irtaantumaan, syöksyisi luukku paikaltaan, ja samassa olisi minulla koko nälkävuosi niskassani. Tuossa tuokiossa pitäisivät sudet tappelumarkkinat nahkani viimeisistä siekaleista.

Ettei näin hullusti kuitenkaan käynyt, voit arvata siitä, että vielä elän ja voin sinulle tämän tapahtuman kertoa.

Hätä keinon keksii, oli isäntävainajalla tapana sanoa. Nytkin hätä muistutti minulle, että ladossa oli yksi lattiapalkeista poikki ja että siitä reiästä voisin ryömiä ladon alle. -- Eräänä syksynä oli näet kettu, jota ahdistin, päässyt hiipimään ladon alustaan. Isäntä silloin tukki kivillä visusti kiinni reiän, josta kettu oli mennyt ladon alle, ja hakkasi lattiapalkin poikki. Minä ryömin siten syntyneestä aukosta ladon alle ja toin ketun pois.

Kiireesti rapsin siis heinät sivulle ja ryömin lattian alle. Melkein samassa romahti oviluukku latoon ja koko susilauma sen mukana. Ensi hämmästyksessään ne eivät ymmärtäneet mihin heidän saaliinsa oli joutunut ja olivat jo ruveta tappeluun keskenään. Mutta silloin ne huomasivat isäntävainajan koivupölkyssä olevan jotain syötävää ja ryntäsivät sen kimppuun. Rumaksi ne sitä purivat, mutta kun ne eivät ymmärtäneet miten se oli avattava, eivät ne siitä mitään hyötyneet. Ne syöksyivät nyt kaikki ladosta ulos ja yrittivät ulkoapäin päästä ladonalustaan. Mutta maa oli kovassa roudassa: sitä tietä oli ihan turha yrittääkään, sen tiesin hyvin.

Kauaa ne eivät siinä rapsineetkaan, ennenkuin taasen koko lauma oli ladossa. Pian löysivät ne reiän, joka vei alustaan. Yksi niistä, joka ei ollut kaverinsa kohtalosta viisastunut, yritti kohta ryömiä tästä alustaan. Mutta tässä minulla oli erinomainen puolustusasento. Hyökkäsin paikalla tulijan kurkkuun.

Se yritti heti vetäytyä latoon takaisin, mutta kun kaikki sudet yhtaikaa pyrkivät reiästä alas, puristui se paikalleen niin lujasti kiinni, ettei päässyt liikkumaan sinne eikä tänne. Sitä paitsi oli reikä liian pieni sen päästä alustaan. Minä tietysti en hellittänyt otettani, ennenkuin luulin vihollisen kuolleeksi, jolloin toverit heti vetivät sen reiästä ladon edustalle. Samassa susi kuitenkin virkosi henkiin uudelleen ja ryhtyi heti tappelemaan henkensä puolesta. Se oli kuitenkin puremastani jo niin paljon heikontunut, että puolustuksensa tuli lyhyeksi, ja pian oli sekin toveriensa vatsassa.

Lyhyessä ajassa olin siis onnistunut surmaamaan kaksi hukkaa ja kolmannelle saattamaan melkoisen vahingon. Olen ennen ollut alkusyynä kahden suden kuolemaan, mutta niitä en itse tappanut. Kerron kuitenkin tässä yhteydessä niittenkin kuolemasta.

Suursalon porstuanovi on, kuten monen muunkin vanhanaikuisen talon, kaksiosainen, ylempi ja alempi. Alempi suljettiin, paikkakunnan vanhan tavan mukaan, talvisin öiksi, mutta yläosa jätettiin minun tähteni auki. Eräänä talvi-iltana maatessani tapani mukaan keskellä pihaa törmäsi kaksi sutta kimppuuni. Pakenin avonaisen yläoven kautta porstuaan, missä syntyi tuima tappelu. Nuori isäntä avasi tuvan oven ja kun hän huomasi, keitä rauhanhäiritsijät olivat, läjähdytti hän heti porstuan yläoven lukkoon. Minä pakenin tupaan, ja kun takassa paloi vielä valkea, eivät sudet uskaltaneet seurata. Isäntä sieppasi kirveshäkistä kirveen, ja toinen susi, joka koetti kätkeytyä vesiammeen taakse, sai heti surmansa. Toinen, joka näki miten kaverin kävi, kiipesi tikapuita myöten ullakolle. Vanha isäntä panosti jo pyssyä. Hän näet ei koskaan sallinut pitää panostettua pyssyä asuinhuoneessa, vaan sanoi, että semmoisesta pitäisi sakottaa. Emäntä oli sytyttänyt lyhdyn, ja saatuaan pyssyn panostetuksi meni vanha isäntä ullakolle, jossa hukka oli löytänyt piilopaikan taikinakaukalosta. Pyssy paukahti, ja toinenkin susi sai palkkansa hävyttömyydestään tunkeutua ihmisten asuntoihin. Vanha isäntä oli ennenkin tappanut joitakuita susia, mutta tämä oli kyllä ensimmäinen taikinakaukalosta ammuttu. --

Nykyisessä tilassani minulla tosin ei ollut ketään liittolaista, mutta pakopaikkani olikin paljon turvallisempi kuin puoliavonainen porstua. Viholliseni yrittivät vielä useasta paikasta rapsimalla päästä ladon alle ja kävivät muutaman kerran ladossakin, mutta lattiassa olevaa reikää näyttivät kammoksuvan. Heitä oli nyt vain kolme jälellä ja seuraavana aamuna ei niitäkään enää näkynyt.

Viivyin vielä ladon alustassa pari päivää, mutta kun kaikki yhä oli hiljaista, tulin vihdoin nälän ja janon ahdistamana esille. Onneksi oli minulla kosken toisella puolella muutamia kätköjä, ja jo seuraavana päivänä, jolloin oli suoja, sain harjuksen. Kova aika oli minulla kuitenkin edessäni, sillä nuo peijoonit eivät olleet ainoastaan syöneet hirvenvasikkaani suuhunsa, vaan olivat hävittäneet jäniksetkin läheisyydestä melkein sukupuuttoon. Minun oli pakko kulkea tästälähin laajemmalti metsästämässä. Enkä myöskään uskaltanut nukkua enää avonaisessa ladossa, vaan rapsin itselleni vähäisen heiniä ladonalustaan, missä nyt koko kevättalven vietin yöni.

Vaan tulipa taasen kerran herttainen kesä ja kesän kanssa ruokaa kaikkialle yllinkyllin. En voinut kuitenkaan täysin määrin nauttia vapaasta elämästäni. Sillä isäntävainajan antama, vielä täyttämätön tehtävä rupesi yhä enemmän minua painostamaan. Päätin tänä kesänä tavalla tai toisella päästä poika-Mikon puheille.

Itselliskoirana olemiseni olikin lähempänä loppuansa kuin luulinkaan.

Ihan niityn ja metsän rajalla on tavattoman vesirikas lähde, jonka pohjahiekkaa pulppuava vesi aina pitää liikkeellä. Ojantapainen puro, joka ei talvellakaan koskaan jäädy, vie lähteen veden suoraan Harjuskoskeen.

Heräsin eräänä yönä ynisevästä äänestä, joka kuului tulevan purosta päin. Hyppäsin sinne katsomaan. Puroon oli joutunut mulli, kahden vuoden vanha kalppi, jonka heti tunsin olevan Suursalon karjaa. Koko Suursalon karja on mustanjuurikasta ja suurempaa kuin toisten pitäjäläisten, helposti tunnettavaa siis. Siinä kohden, johon mulli oli tarttunut, on maan kamara kasvanut kummaltakin rannalta siten, että se miltei peittää koko puron. Elukka oli auttamattomasti kiinni, mutta syvemmälle ei se myöskään päässyt vajoamaan.

Kaikki talonkoiranvaistoni heräsivät heti. Mahdotonta oli jättää elukkaa tuohon tilaan kurjasti kuolemaan. Minun täytyy heti saattaa sanoma tapaturmasta taloon, vaikka se tapahtuisikin henkeni kaupalla.

Kauaa en ajatellut, ennenkuin olin jo täyttä laukkaa juoksemassa kotitalolle, joka ei päivääkään ollut muististani kadonnut, vaikka oli niin pitkä aika siitä, kun silmäni olivat sen nähneet. Tervahaudalle pysähdyin latkiakseni hiukan vettä purosta.

Juotuani menin ilman aikojani hökkeliin katsomaan. Lavalla nukkuivat isä Mikko ja poika-Mikko rauhallisesti vierekkäin. Herättääkseni heidät haukahdin yhden ainoan kerran. En ikinä unohda sitä kauhistunutta silmäystä, jonka isäntä minuun loi. Luuli kai ensi näkemällä minut kummitukseksi, joka oli tullut häntä vaivaamaan julmasta hirttämismääräyksestä. Mutta kun rupesin vetämään häntä takista nousemaan ja tulemaan mukaani, muisti hän ehkä tapahtuman kirkkotiellä, koska heti herätti poika-Mikon, ja puolijuoksua rupesivat molemmat seuraamaan minua. Ymmärsin heti, että miehet olivat mullikkaa etsimässä, koska isäntä kantoi olallaan isonpuolista köysikiemuraa ja Mikon kontista pisti kirveenvarsi esiin. Joudutin matkaa minkä ikinä miehet jaksoivat seurata, eikä aurinko ollutkaan vielä kovinkaan korkealla saapuessamme Harjuskoskelle. Tiellä isäntä katseli minua oudosti monta kertaa, mutta ei puhunut mitään.

Tultuamme perille rupesi isäntä heti tutkimaan, miten saada mullikka ojasta. Maan kamara oli tässä niin kovaa, ettei voinut, kuten suossa tehdään, käsin kaivaa köysille tilaa eläimen rinnan ja vatsan alle. Isäntä raappi neuvottomana korvallistaan. Huomasin heti, että tässä on lapio tarpeen. Vedin siis poika-Mikkoa takista latoon ja näytin hänelle heinien alla olevan isäntävainajan lapioranin. Isäntä seisoi selin latoon eikä ollut sitä vielä huomannut. Ja kun Mikko toi lapion, katseli isäntä vielä kerta kauhistuneena minuun päin. Minusta tuntui ikäänkuin hän olisi epäillyt minun täällä omin päin harjoittavan maanviljelystä.