Part 4

Olin siis ryhtynyt omakseni, ja minusta oli tavallaan tullut mökkiläinen.

Suloiselta tuntui olla omana isäntänänsä, suloiselta, mutta myös huolestuttavalta. Ellei mökkiläinen pysty omilla ansioillaan itseänsä elättämään, ei paljon kukaan siitä välitä, elääkö hän vai kuolee. Sen tunsin nyt hyvin selvästi. Olin sentähden hyvin iloinen siitä, että syksyllä olimme jättäneet latoon niin paljon hyvää ruokaa. Kaikki oli mitä parhaimmassa kunnossa. Päätin aina ollessani kotoa poissa pitää ladon oven tarkoin suljettuna. Ladon ylimmäinen ovipelkka on näet laitettu saranoille ja on salvalla avattava ja suljettava. Isäntä oli jo ensimmäisenä keväänä, yhteisellä kalastusmatkalla ollessamme, opettanut minulle, miten salpa on avattava ja suljettava. Tehtävä on hyvin helposti opittu. Koira ei tee sitä suullaan, kuten moni luulee, vaan käpälällä. Mutta tiedän varmaan, ettei varasteleva kettu opettamatta ymmärtäisi ovea avata. Muuten olisi kai varastoni nyt jo ollut sen aina nälkäisessä vatsassa.

Ensimmäinen tehtäväni seuraavana aamuna koski jo muonakysymystä, Menin isännän kaataman karhun lihoja tarkastamaan. Vasten luuloani eivät ketut olleet uskaltaneet karhuun koskea. Karhun haju oli heidän nenästään tuntunut liian väkevältä. Korppi ei myöskään ollut karhun runkoa löytänyt, sillä isäntä oli laahannut sen tiheään kuusikkoon, joten se ei ilmasta päin näkynyt. Mutta aukeassa paikassa oleva eläimen raato ei ikinä jää tuolta mustalta linnulta huomaamatta. Sillä on siksi liian tarkkanäköiset silmät. Yksinkertainen kansa luulee sillä olevan haistimenkin. Enpä minä korpin haistimesta monta kopeekkaa maksaisi. Mutta näön vaihtaisin mielelläni, vaikka omanikaan ei ole mitenkään huono.

Rupesin nyt käymään joka päivä karhun lihaa syömässä säästäen siten kotoiset varat keväämmäksi.

Iltaisin kääntelin itseäni aina niin monta kertaa heinissä, että sain oikein mukavan makuukuopan. Heinissä oli minulla paljon lämpimämpi makuusija kuin ennen talon tuulisella pihamaalla. Jalkojani ei pakottanut enää juuri koskaan, ja tunsin miten lihakset ja nivelet päivästä päivään pehmenivät. Keväämmällä, kun aurinko rupesi keskipäivällä lämmittämään ja ladon edusta vapautui lumesta, raavin hyvän heinätukon ladosta edustalle ja rupesi loikomaan suuren osan päivää siinä päivää paistattamassa. Tämä oli erinomaisen lämmin ja suojainen paikka. Taviokuurnat ääntelivät metsässä, käpylintupari laitteli pesäänsä niitynlaidassa, tikka rummutteli kuivaa männynoksaa, ja elämä oli vielä kerta kuin silkkiä.

Kun pälviä rupesi näkymään siellä täällä niityllä ja metsässä, läksin ensi kertaa omaksi isännäkseni tultuani jänistämään. Suureksi ilokseni huomasin nyt, että tämän talven heinissä-makaaminen oli saattanut jalkani entistään paremmiksi. Olin niin notkea kuin ei jaloissani olisi koskaan ollut luuvaloa. Päätin olla vastaisuudessa varovaisempi makaamatta enää sydäntalvella taivasalla, ainakaan lumella.

Jänistäessäni käytin vanhaa temppuani, joka harvoin pettää. Pienet "hankipojat" tarttuvat keväällä usein katajapensaisiin, eikä niitten kanssa tarvitse paljon kursastella, elleivät satu löytämään hyvää kätköpaikkaa. Mutta se jänis, jonka nyt ihan kosken toiselta puolelta panin jaloittelemaan, ei ollutkaan mikään hankipoika, vaan vanha ukkojänis, jonka tavallinen yösija oli minulla tiedossa, kun olin sitä monta kertaa viime syksynä ja edellisenäkin vuonna juoksuttanut. Se oli noita elämästään viisastuneita, jotka eivät koskaan pysähdy vihellystä kuullessaan, vaan päinvastoin lisäävät vauhtia. Isäntä aina luodikolla ampuessaan tavallisesti viheltämällä houkutteli jänikset pysähtymään, mutta viime syksynä oli hän jo onnistunut haulikolla ampumaan pari jänistä juoksusta.

Minun täytyi siis, kuten jo sanoin, ryhtyä vanhaan temppuuni, juoksutin jänistä yhtä kyytiä toista tuntia, pitäen koko ajan täyttä vauhtia. Tullessamme jotenkin leveän nevan rannalle olin ihan sen kintereillä. Jänis ei ehtinytkään pyörtää takaisin metsään, vaan tuli pakko ruveta loikkimaan nevan yli. Nousin heti kivelle nevan rannalle katsomaan.

Niin pian kuin jänis huomasi minun heittäneen takaa-ajon, vähensi se heti vauhtiaan, teki muutamia lyhyitä harppauksia ja istuutui lepäämään pienelle kinokselle, joka oli jäänyt sulamatta keskelle suurta pälvipaikkaa. Jänö oli vielä valkoinen, joten se suli kokonaan yhteen kinoksen kanssa. En voinut tähystyspaikaltani sitä mitenkään nähdä, sen vain huomasin, ettei se kinokseltaan poistunut. Sulan maan yli kulkiessaan olisi se heti taasen näkynyt.

Minäkin panin nyt kivelle maata päivää paistattamaan joksikin tunniksi. Tiesin hyvin, ettei pupujussi lähde näin hyvästä turvapaikasta liikkeelle ennenkuin iltahämärässä. Sen pitkät koivet tarvitsevat kyllä lepoa tuommoisen hitsin kestettyänsä. Jos se saa tunnin ajan levätä rauhassa, ovat sen takakoivet jo parahiksi puutuneet -- minun aikomukseni täytäntöönpanoa varten.

Tarpeekseni läähätettyäni nukahdin hetkeksi ja läksin sitten hiljakseen jäniksen jälkiä seuraamaan. Lähestyessäni isoa pälveä olin joutuvinani jäljiltä ja tein ison kierroksen pälven ympäri. Tein sitten useampia kierroksia itse pälvellä, ikäänkuin jälkiä etsien, lähestyen yhä enemmän kinosta, jolla jänis makasi korvat selkää pitkin, silmin tarkasti seuraten jokaista liikettäni. Kun minusta väli oli parahiksi pitkä, karkasin äkkiarvaamatta sen kimppuun. Se yritti tehdä pitkän harppauksen poistuaksensa, mutta kun lumi oli pehmeää ja jäniksen koivet puutuneet, ei harppaus onnistunut. No niin, se kuoli yhtä äkisti kuin luodin tappamana. Monta kertaa kun jänis on tämmöisessä tapauksessa istunut kovalla maalla, on tapahtunut, että se on hypännyt molemmat puutuneet takajalkansa poikki. -- Vein saaliini kotiin, ja nyt minulla oli ensi kerta jäätymätöntä ruokaa pariksi päiväksi. On itselliskoirallakin omat ilonsa. Jos olisin ollut tässä tilaisuudessa toisen isännyydessä, olisi minun velvollisuuden mukaisesti ollut vieminen saaliini isännälleni. Isäntävainajani sanoikin: kissa yksin saaliinsa syö, kyyryselkä on sittenkin. Mutta tästälähin minäkin rupesin yksin saalistani syömään enkä ole siitä sen kyyryselkäisemmäksi käynyt.

Siihen aikaan kuin sain ensimmäisen jäniksen, olivat jo karhunreisistä luut vain jälellä eikä ollut lintujakaan enää aivan monta. Leipä- ja ryynivarastoon en ole koskenut. Säilykööt ne suurimman nälänhädän varaksi.

Nyt alkoi herttainen aika. Kinokset sulivat nopeasti, koski kasvoi kasvamistaan, pian jäät lähtivät joesta, vesilinnut saapuivat, ja kaikkialla oli elämää ja touhua. Riistaa oli enemmän kuin tarpeekseni, ja pikku kätköjä oli minulla kymmenittäin sekä metsässä että kotiniityllä. Koko kesä meni kuin unennäkö, mutta mahdottoman hauska kesä se oli.

Nyt totutin itseni ammattiin, jota en ollut ennen yrittänytkään paitsi ensimmäisenä keväänä Harjuskoskella, jolloin olin isäntävainajan avustajana.

Olen kertonut, että Harjuskoski kuivempana vuodenaikana sekä kesällä että talvella oli jakautuneena useaan ojantapaiseen haaraan. Kalat, melkein yksinomaan harjuksia ja taimenia, käyttivät uidessaan virtaa ylös paraasta päästä yhtä näistä ojista, jossa oli pieni, tuskin jalankorkuinen putouksen tapainen. Kalat tekivät tässä paikassa korkeita ilmahyppäyksiä päästäkseen niskan yläpuolelle. Monesti osuivat ne heti veteen takaisin, mutta monesti putosivat kiviselle reunalle, jolloin kiireesti sätkyttelivät veteen takaisin. Rupesin eräänä iltana kun niitä putosi tavallisuutta enemmän reunalle, ottamaan leikilläni niitä kiinni ja heittämään rannalle. Raaka kala on aina ollut minusta vastenmielistä, mutta tänäpänä olin metsästyksessä ihan epäonnistunut, niin että minulla oli vain muutama metsähiiri vatsassani. Vatsantäytteeksi söin silloin pari pientä taimenta ja huomasinkin ne paremmiksi kuin olin uskaltanut toivoakaan. Rupesin tästälähin syömään kalaa milloin hyvänsä en sattunut saamaan metsänriistaa, ja olin pian niin taitava kalastaja, että useasti onnistuin saamaan kalat ilmastakin suuhuni. Tämä oli minusta hyvin hauskaa huvitusta. Aluksi yrittäessäni saada kalat ilmasta suuhun putosin innoissani hyvin useasti koskeen, mutta tämä vain oli lisää huvitusta.

Olen aina ollut hyvä marjoja syömään ja tänä kesänä pistin valokkia ja mustikoita poskeeni enemmän kuin koskaan ennen. Syksyllä olin niin lihava, että rupesin tuntemaan olevani jo vähän kömpelö. Hyvässä lihassa olin siis ottamaan talvea vastaan. Mutta talvimuonasta ei ollut muuta tietoa kuin mitä koskesta ehkä voisin saada. Talvella eivät kalat kuitenkaan liikkuneet läheskään niin paljon kuin kesällä. Ja syystulvan aikaan kuten kevättulvallakin oli koko koski yhtenä vetenä. Silloin en nähnyt ainoatakaan kalaa.

Koko kesän aikana ei minulle sattunut mitään seikkailua tai muuta outoa. Ketun tapossa kevätkesällä olin varomaton ja satuin saamaan pureman toiseen etujalkaani, josta aluksi onnuin vähäisen, mutta sekin parani lyhyessä ajassa.

Mutta myöhään syksyllä, kun joki oli jo melkein kaikkialla jäässä, tapahtui jotain. Minulle tuli vieras.

Varhain aamulla, ennen auringonnousua, kuulin kaikuvaa koiranhaukuntaa metsästä ladon takaa. Haukunta päättyi äkisti jäniksen rääkynään. Tiesin mitä oli tapahtunut. Hetken perästä sain myös todistuksen asiasta, kun jäniskoira, kantaen suussaan vasta tapettua jänistä, heittäytyi heinilleni ladon edustalle. Toinen ihan samannäköinen koira jäi makaamaan kosken rannalle. Se yritti useita kertoja lähestyä ladon edustalla makaavaa toveriaan, mutta kun tämä joka kerta nousi murisemaan, täytyi sen taasen poistua. Sovussa oli metsästys tapahtunut, ja nyt olivat valmiit tappelemaan saaliista. Heidän menettelynsä muistutti elävästi mieleeni erään tapahtuman, joka sattui muutamalla kaupunkimatkallani. Aivan lähellä kaupunkia ajoi pari koiraa jänistä; minäkin yhdyin heihin, ja samassa kun tulimme pienelle aukeamalle, paukahti kaksi laukausta, ja jänis heitti kuolleena kuperkeikan. Kaikki oli siis käynyt niin hyvin kuin mahdollista.

Mutta nytpä tapahtui kummia. Kummaltakin puolelta aukeamaa astui esille herra pyssy kädessä. Kumpikin tahtoi ehdottomasti omistaa jäniksen. He osoittivat sormella toinen jäniksen toista kylkeä, toinen toista. Toinen huutamalla huusi, että hänen laukauksestaan oli jänis tehnyt kuperkeikan ja että toisen ei olisi pitänyt yrittää kuollutta jänistä vielä kuolleemmaksi ampua. Toinen taasen, joka näytti vielä kiukkuisemmalta, väitti, että juuri hän oli ensin ampunut, löi kämmenellä pyssynsä perää ja sanoi: "Tunnetko tätä pyssyä ja sitä miestä, joka pitää sen varresta kiinni?" -- Heidän koiransa näyttivät paljon rauhallisemmilta ja katselivat ihmeissään herrainsa menettelyä. Jäniksen olivat herrat riidellessään jo heittäneet maahan, ja kun ei kukaan näyttänyt siitä enää välittävän, korjasin minä sen suuhuni ja pujahdin takaisin puitten väliin. Sieltäpäin katselin riidan loppua ja näin kuinka herrat, jotka eivät olleet suvainneet minua huomatakaan, rupesivat, kun eivät löytäneet jänistään, koiriansa potkimaan, kunnes näitten oli pakko ulvoen paeta metsään. Herrat silminnähtävästi uskoivat koirainsa syöneen viidessä minuutissa jänisparan suuhunsa. Sillä kertaa pistettiin jäniksenlihat minun suuhuni.

Mutta jouduin kertomuksestani syrjään.

Katseltuani hetkisen ladolta päin tulokkaiden keskinäistä kinaa ilmestyin minä niin äkkiarvaamatta riitapaikalle, että molemmat jäniskoirat vingahtaen katosivat metsään.

Toinen heistä jäi tälle matkalle. Mutta jäniksen omistaja palasi heti takaisin. Kumpikin teimme itsemme niin korkeiksi kuin mahdollista ja astuimme lyhyin, arvokkain askelin toistemme viereen, kuten tämäntapaisissa tilaisuuksissa hyvä tapa vaatii. Pistin pääni tulokkaan hartioitten yli ja rupesin murisemaan, jolloin toinen vastasi samalla tavalla, välistä lisäten murisemista äkäiseksi ärjäisemiseksi. Kun tästä huomasin, ettei vieraani ollut mikään pelkuri raukka ja kun kohteliaana isäntänä mieluummin tahdoin näyttää vieraanvaraisuutta kuin turhaa riidanhalua, huiskuttelin vähäisen häntääni rauhallisten tarkoitusteni merkiksi.

Tulokkaalla ei myöskään näkynyt olevan mitään rauhantarjoustani vastaan. Muutimme siis tuon ensimmäisen "en gard"-asentomme, joka on yhtä sopiva hyökkäykseen kuin puolustukseenkin, ja ryhdyimme vaihtelemaan tavanmukaisia kohteliaisuudenosoituksia. Kysyimme siis ensin toistemme terveyttä ja hyvinvointia. Kun ei tässä asiassa ollut mitään moitittavaa kummaltakaan puolelta, katsoin voivani käskeä vieraani tervetulleeksi taloon ja ehdotin, niinkuin tavallista on ennenkuin koira ottaa toisen kotiinsa vastaan, vierailukorttien vaihtoa. Ehdotukseni hyväksyttiin, ja tämän tapahduttua voitiin meidät pitää yhtä hyvinä ystävinä kuin jos olisimme veljenmaljan juoneet. Ei ollut enää muuta tehtävää kuin raapia takakäpäläin kynsillä vähäisen ruohoa ja tomua paikalle ja kaikki tavallisen kohteliaisuuden vaatimat muodot oli täytetty. Tämä viimeinen muotoasia osoittaa, että jos jommaltakummalta puolelta olisi edellisessä joku erehdys tapahtunut, olkoon se unohdettu, halveksittu, maahan kaivettu. Älköön sitä ikinä enää muistettako.

Monet ihmiset pitävät näitten monien menojen noudattamista naurettavana. Mutta niin ei ole. Voin vakuuttaa, että meikäläiset eivät pidä niitä ollenkaan turhina muotiasioina vain. Näitä muka tyhjiä formaliteetteja on tietääkseni tarkoin noudatettu niin kauan kuin koiria on maailmassa ollut ja niitä tullaan luullakseni noudattamaan niin kauan kuin maailmassa koiria on. Mitättömimmällä rakillakin on toki sen verran sivistystä, että hän näitä ikivanhoja tapoja tietää noudattaa. Seurusteluälyä ja maailmantottumusta todistavat nämä esittelymuodot. Mitähän ihmiset ajattelisivat diplomaatista, joka menisi vierailulle ilman vierailukorttia ja tullessansa ensi kertaa vieraan maan ministerin luo kursastelematta kurottaisi kätensä sanoen: "Heipä hei, poikaseni, kuinka hurisee?" Luulen, etteivät he kovin korkeita ajattelisi hänen seurusteluälystään ja maailmantottumuksestaan. Ja ellei häntä laskettaisi hienompiin seurapiireihin, saisi hän siitä syyttää itseänsä.

Vieraani oli keskikokoinen, solakkarakenteinen jäniskoira, lyhytkarvainen, mustanvärinen, mutta jalat ja pään etupuoli ruskeahkot. Hän kertoi haukkuvansa myöskin lintuja, mutta jänistäminen oli hänellä kuitenkin pääasiana. Hänen luonnonominaisuutensa soveltuivat siihen paraiten. Hän oli virkatoverinsa kanssa viikko sitten lähtenyt isännän mukana metsästämään, ja vanha viekas kettu oli heti ensimmäisenä päivänä viekoitellut heidät kauas tuntemattomille seuduille. He olivat nyt viikon päivät jänistäneet omalla vastuullaan ja onnistuneet hyvin. Harva se päivä, jona eivät olleet ainakin yhtä jänistä saaneet. Mutta yöt olivat lyhytkarvaiselle vieraalleni, joka ei ollenkaan ollut taivasalla-nukkumiseen tottunut, olleet kamalat. Hän oli värissyt illasta aamuun ja oli nyt erinomaisen kiitollinen minun tarjoamastani yösijasta, joka oli sekä lämmin että kuiva. Uusi toverini käänteli itseään niin kauan ja raapi heinissä, kunnes sai syvän ja mukavan makuukuopan, josta ei liikkunut ennenkuin seuraavana aamuna.

Minulla sattui tällä kertaa olemaan varastossani kaksi jänistä, ja vieraani oli tuonut yhden. Söimme nyt hyvässä sovussa aamiaiseksi yhden jäniksen ja läksimme sitten vieraani ehdotuksesta yhdessä metsästämään.

Ensi kerran elämässäni jänistin tänä päivänä uuden toverini menettelytavan mukaan. Hän ehdotti, että hän nostaisi jäniksen jaloilleen ja yksin ajaisi sitä. Minun, joka näillä seuduin tarkasti tunsin jokaisen jäniksenpolun, tulisi asettautua väijyksiin sopivalle paikalle. Ymmärsin heti kuinka paljon edullisempi tämmöinen kahdenajo tulisi olemaan kuin oma menettelyni, joka kuitenkin yksin ollessa on ainoa, joka varmuudella vie tulokseen, joskin siten harvoin saa enempää kuin yhden jäniksen päivässä. Olisin hyvinkin voinut auttaa toveriani jäniksen nostamisessa, mutta tahdoin katsella, miten hän tässä toimessa menettelisi, hän joka oli oikea ammattijänistäjä, ja ihmeekseni sai hän, joka ei kuitenkaan entuudestaan tuntenut tätä metsästysaluetta, jäniksen paljon nopeammin nostetuksi kuin olin odottanut.

Minulla on aina ollut tapana etsiä hyvin tarkasti semmoisilla ruohoa kasvavilla aukeamilla, jossa arvaan jäniksen käyneen yöllä syömässä. Ja jos huomaan semmoisella paikalla jäniksenjäljet, jatkan niitten selvittämistä, kunnes vihdoin löydän sen paikan, josta jänis on mennyt metsään takaisin. Siitä seuraan tarkoin jälkiä, kunnes tulen makuukselle, josta jänis kuitenkin on aina lähtenyt, ennenkuin paikalle saavun. Jäniksen kuulo on erinomaisen hieno: niin hiljaa ei voi kukaan sitä lähestyä, ettei se heräisi, ja jos se katsoo tulijan vaaralliseksi, korjaa se ajoissa luunsa. Sentähden onkin kansassa semmoinen harhaluulo yleinen, että jänis muka nukkuisi silmät auki. Kyllä jäniksen luomet riittävät sen silmämunia peittämään, ja se nukkuu silmät ummessa kuten kaikki muutkin imettäväiset. Sattui kerran niin somasti eräänä kesäyönä, kun makasin metsänreunassa ja katselin niityllä kulkevan jäniksen keikahduksia ja koukerruksia, että se poistuessaan tuli ihan siihen suuntaan, missä minä makasin. Tehtyään tavalliset mutkalliset syrjähypähdyksensä, erehdyttääkseen vihollisiansa sotkemalla jäljet, laski jänö maata tuskin kymmenen askelta minun makuupaikaltani. Ja kauaa ei kestänyt, ennenkuin sillä oli silmät ummessa, niin ummessa kuin kenenkä muun nukkujan silmät hyvänsä.

Nyt luulin hetken tulleeksi hyvän kaappauksen tekemiseen. Nousin niin hiljaa kuin ikinä mahdollista. Mutta jänis kuuli sittenkin liikkeeni. Paikalla olivat sen silmät avoinna; tuskin olin vielä oikein noussutkaan, ennenkuin se oli jo kaikkien vuorten takana.

Jäniskoiran menettely oli alusta alkaen ihan toisenlainen kuin minun. Sekin kulki ensin lähtiessämme tavallista koiranravia. Tiedättehän, vasen etujalka ja oikea takajalka tai myös oikea etujalka ja vasen takajalka supisuoraan tien suuntaan, pää samaten, mutta muu ruumis viistossa. Tämä kulku on minusta vähemmän voimia kysyvää, mutta tietääkseni on koira ainoa eläin, joka siihen pystyy.

Mutta niin pian kuin tulimme ruohoiselle aukeamalle, oli toverini kuin toinen eläin. Hän rupesi hyppäämään ristiin rastiin, välistä vain jotain mätästä sivumennen haistellen. Minun täytyi pysähtyä ihailemaan sen notkeita liikkeitä. Pidän itseäni hyvänä juoksijana, mutta ensi silmäyksellä huomasin tässä olevan sen, joka minusta voiton viepi. Minun ei kannattaisi kilpailua yrittääkään.

Äkisti huomasin toverini saaneen vainua jäniksestä. Jänis oli varmaankin käynyt tässä yön aikana syömässä. -- Minä olisin tässä tapauksessa ryhtynyt vaivalloiseen työhön saadakseni jäljistä varmaa tolkkua. Mutta tämäpä vain hyppäsi pari kertaa ilmaan katsellen ympärilleen ja sitten rupesi syöksymään edestakaisin pensaikossa, välistä haukahtaenkin jonkun lyhyen haukahduksen. Ymmärsin heti, että hänellä oli aikomuksena peloittamalla panna jänis liikkeelle. Eikä aikaakaan ennenkuin toverini jo vingahti, ja heti sen jälkeen alkoi haukunta niin vihainen ja mahtava, etten ole ikinä parempaa kuullut. Isäntävainaja sanoi, että kyllä maailmaan ääntä mahtuu, mutta enpä uskoisi paljoa enemmän yhdellä kertaa siihen mahtuvan. Ja samaa vauhtia siinä lähdettiin, kunnes haukuntaa töin tuskin enää kuuluikaan. Haukunnan suunnasta arvasin hyvin, minkä mäen syrjässä käännös tulisi tapahtumaan. Olen monta kertaa itsekin juuri siinä paikassa joutunut jäljiltä ja aina saanut etsiä hetkisen, ennenkuin olen taasen oikealle tolalle päässyt. Kuuntelin sentähden hyvin tarkasti, kuinka toverini kävisi tuossa paikassa.

Turhia olivat kuitenkin epäilykseni. Eipä hetkiseksikään haukunta tauonnut, ja nyt olivat sekä jänis että vieraani jo paluumatkalla. Kiiruhdin metsänreunaan aukeaman toiselle puolelle. Siinä on paljon käytetty jäniksenpolku, joka alkaa ison kiven kyljeltä ja johtaa metsään. Kiven kyljelle asettauduin väijymään. Ajo läheni hurjaa vauhtia. Jo loikkasi jänis yli aukeaman suoraan minua kohti. Sen ollessa aukeaman keskikohdalla taukosi haukunta tuokioksi. Heti paikalla pysähtyi jänis ja nousi seisomaan höristäen korviansa ja katsoen siihen suuntaan, josta tiesi takaa-ajajansa tulevan. Tunsin hyvin sen paikan, missä toverini oli jäljet kadottanut. Siinä on pitkänlainen kallio, ihan paljas, jota pitkin takaa-ajettu jänis aina juoksee, hyvin tietäen, ettei paljas kallio voi haihtumaeritystä säilyttää.

Eipä aikaakaan, niin toverini oli taasen jäljet löytänyt, minkä hän äkäisellä haukulla heti ilmoittikin.

Mutta nyt tapahtui jotain omituista. Olin odottanut jänöjussin tulevan nyt kuin öljytty salama minua kohti. Mutta sen sijaan teki se useita sukkelia ilmahyppäyksiä ja keikahduksia, jotka näyttivät varsin naurettavilta, erittäinkin kun se heitti takajalatkin ilmaan, ihan kuin olisi tahtonut sanoa: äikkis! kutti! Otappas kiinni! Kun haukunta taasen kuului arveluttavan läheltä, läksi se uudestaan loikkimaan. Ja samassa kun toverini tuli näkyviin aukeaman vastaiselta reunalta, loikki jänis suoraa tietä minun suuhuni. Se kuoli kuin salaman tappamana.

Heti sen jälkeen oli toverini paikalla ja syöksyi suorastaan minun kimppuuni. Takaa-ajon hurmaamana oli hän ihan unhottaa nuoren veljesliittomme. Mutta kun kohteliaasti tarjosin saaliin hänelle, huomasi hän heti erehdyksensä ja näytti nolostuvan. Hän paneutui oitis läähättämään ja puhkui kuin höyrykone. Kylkensä melkein tärisivät, niin tiheästi keuhkot toimivat.

Minä kun en ollut ollenkaan hengästynyt, vaan olin toiminut ampujana, läksin viemään saalista latoon, että voisimme estämättä jatkaa metsästystä, joka täten toimitettuna oli minusta erittäin jännittävää.

Palatessani toveri jo piehtaroi, mutta jatkoi sen jälkeen vielä hetkisen läähättämistään. Omituinen luonnon oikku, ettei meille koirille ole paljon ollenkaan suotu hikoilemisen etua, kuten niin monelle muulle eläimelle, vaan meidän täytyy haihduttaa kuumat höyryt suun limakalvon välityksellä, hikoilla suun läpi, kuten ihmiset sanovat. On sekin omituista, että vaikka kielemme on pitkä ja notkea, emme voi omaa mieltämme myöten liikuttaa sitä muuta kuin ylöspäin. Kun se läähättäessä riippuu suusta alas, on se ihan hervoton. Yläleukaa voimme nuolla, ja nuolemmekin tarkoin puhtaaksi. Mutta jos alahuulelle jää ruuanjätteitä, on meidän pakko poistaa ne pyyhkimällä johonkin sopivaan esineeseen. Erittäin sopivia tähän tarkoitukseen ovat esimerkiksi vaatteet, kuten olet ehkä joskus sattunut huomaamaankin.

Hetken perästä jatkettiin metsästystä, jonka alku oli näin hyvin ja näin nopeasti onnistunut. Toinen jänis oli pian liikkeellä, mutta se meni melkein heti kiven alle. Läpi, josta se oli mennyt piilopaikkaansa, oli kovin ahdas. Pian olimme, vuorotellen raappien, saaneet reiän suuremmaksi, ja toverini meni kiven alle. Miten hän tuossa ahtaassa kolossa lienee töhertänyt, niin jänis pääsi pakoon suoraan hänen ylitsensä. Onneksi seisoin vielä reiän suulla, joten jäniksen pakomatkasta ei tullutkaan mitään. Nololta näytti kaveri tullessaan reiästään esille. Ei puhunut kuitenkaan muuta kuin että jänis on näsäkkäämpi eläin kuin moni luulee.

Tämä metsästyspäivä oli tavattoman onnellinen. Saimme vielä kaksi jänistä. Ja juuri kun iltahämärässä palasimme kotiin, onnistuimme kuivasta hiekkamäestä saamaan metsäsian. Tunsin hyvin tuon paikan, sillä siinä asuu koko suuri joukko noita harjaksisia jörriä. Heillä on siinä maanalaiset pesänsä pitkine käytävineen useassakin paikassa. Näin myöhään syksyllä niitä harvoin enää näkyy. Mutta päivä oli ollut aurinkoinen, ja mäkien etelärinteillä näkyi päivällä sekä toukkia että kovakuoriaisia, joita ahmimassa kossu kai oli kulkenut. Aika vihaisesti se taisteli henkensä puolesta, mutta viimeisen ateriansa se kuitenkin oli tänään syönyt. Jäniksenliha onkin kuivanpuoleista, mutta nytpä saatiin silavaa höysteeksi.