Part 3

Kohtasin talon väen kirkkotiellä; oli siis sunnuntaipäivä. Tempasin nuoren isännän takin helmasta kiinni ja rupesin vetämään mukaan. Hän oli ensin suuttua ja yritti riuhtoa itseänsä irti. Mutta samassa sanoi joku joukosta: "Nyt ei ole vanhan isännän hyvin laita, kun ei ole tullut pyhäksi kotiin ja Halli tulee yksin." Isäntä heitti silloin kohta virsikirjansa emännälle ja tuli vastustelematta mukaani. Pari kertaa yritti hän seisahtaa, ikäänkuin koettaaksensa, oliko minulla tosi mielessä. Mutta kun heti hairasin uudestaan vaatteista kiinni, huomasi hän kai tarkoitukseni ja rupesi melkein juoksujaloin minua seuraamaan.

Samana iltana maksi isäntä kotona omassa sängyssään, mutta vasta kevättalvella kelpasi hän kulkemaan kepittä ja minusta ei hän aluksi syksylläkään ollut ihan entisellään. Hauska oli kuitenkin tämäkin ja vielä seuraavakin syksy. Isot nahkapakat veimme aina Paavalin-markkinoille myytäviksi, ja hauskoja olivat minusta nämä markkinamatkatkin tappeluineen kaikkineen. Tutustuin niillä kaikkien tien varrella olevien kylien koiriin, jopa muutamiin kaupunkikoiriinkin. Näitten joukossa oli useampia pahanhajuisiakin, joitten kanssa tappelin joka markkinamatkalla sekä mennessä että tullessa. Välistä tapahtui kuitenkin, että muutamat heistä olivat isäntinensä itse lähteneet markkinoille. Silloin tapasimme toisemme torilla, rupesimme tappelua hieromaan, ja hetken perästä oli meitä iso joukko yhtenä mylläkkänä, että toriakkainkin täytyi lähteä pakoon poliisien apua huutaen. Mutta poliisit vain nauroivat sekä akoille että meille. Ylen hauskoja olivat todella nämä markkinamatkat.

Yhdestä ainoasta markkinamatkasta on minulla ikäväkin muisto. Olimme juuri alottaneet erinomaisen lupaavan tappelun erään teurastajan myyntikojun edustalla, josta ostajat heti karkasivat pois kaikkiin suuntiin. Silloin teurastaja, jonka asioihin me emme millään tavalla olleet sekaantuneet, tulee ulos kojustaan ja heittää pitkän, terävän teurastajaveitsen keskelle joukkoamme. Veitsi sattui minun reiteeni ja lävisti reiden tehden ilkeän haavan. Heitimme paikalla omat yksityiset erimielisyytemme sikseen ja hyökkäsimme teurastajan kimppuun. Kaksi entistä vihollistani veti hänet käsistä kumoon ja minä asetuin seisomaan etujalat hänen rinnallansa ja ärjäisin niin, että kuului ympäri koko torin. Haavaani kirveli ilkeästi, mutta kun viholliseni oli ihminen, vaikka ei ollut tosin ihmisen tavoin käyttäytynyt, en uskaltanut hänelle mitään pahaa tehdä. Pelkäsin muutoin saavani isännältä selkään.

Teurastaja ruikutti kovin ja huusi apua, mutta kun meikäläisiä oli kymmenkunta, ei näyttänyt löytyvän halullista auttajaa. Kaikki näkivät myös ettei teurastajalla ollut mitään hätää, ja useimmat olivat huomanneet, mitä teurastaja oli tehnyt. Myöskin veitsi reidessäni oli vastaansanomaton todistaja siitä, kuka oli riidan pannut alkuun. Mutta kun joku joukosta huusi, että Suursalon Halli se rinnan päällä seisoo, mentiin isäntää etsimään. Katsoin parhaaksi väistyä vähän syrjään, ja kun minä, joka olin varsinainen asiallinen, en vaatinut enempää kostoa minulle tapahtuneesta vääryydestä, laskivat toverinikin miehen irti samassa kun isäntä tuli paikalle.

Teurastajan olisi sopinut olla kiitollinen siitä jalomielisyydestä, joka oli hänen osakseen tullut. Mutta hui hai! Hän kävi sen sijaan isännän kimppuun ja syyti hänelle rumia sanoja, että hän oli muka usuttanut koiransa hänen päällensä. Ja kuitenkin koko markkinaväki taisi todistaa, että isäntä vasta nyt saapui riitapaikalle. Kaikki pitivät myös yksin suin isännän ja minun puolta. Oli tunnettua että teurastaja oli parikin kertaa ennen käyttäytynyt yhtä epäinhimillisesti kuin tässäkin tilaisuudessa, ja kukin katsoi, etteivät koirat olleet enempää väkivaltaa tehneet kuin vaaran torjuminen tilaisuudessa vaati. Mutta teurastaja oli kovin suutuksissa, ja kun samassa riitapaikalle saapui kaksi poliisia, manuutti teurastaja isännän oikeuteen, vaatien hänelle edesvastuuta estelemisestä laillisen elinkeinon harjoituksessa, koiran usuttelemisesta ja pahoinpitelystä julkisella paikalla. Poliisit koettivat saada teurastajaa luovutetuksi aikeestaan, mutta turhaan. Kaikki ihmiset nauroivat, ja isäntä lupasi kyllä saapua.

Läksimme nyt eläinlääkärille, joka laastaroi haavani, jonka jälkeen menimme kotiin. Tämä oli ainoa kerta elämässäni, jolloin olen ajaa herrastellut ja oikein nahkaisten peitossa.

Viikon kuluttua läksi isäntä käräjiin. Minut ja isäntä vapautettiin kaikesta syyllisyydestä. Mutta teurastajan kävi huonosti. Hänet tuomittiin maksamaan sekä eläinlääkärin palkka että kaikki kulut ja kustannukset. Vieläpä oli yleinen syyttäjä sekaantunut asiaan ja teurastaja tuomittiin maksamaan aika isot sakot eläinrääkkäyksestä. Minusta oli tuomari ymmärtäväinen mies.

Kuten jo olen kertonut, rupesivat vanhan emännän kuoleman jälkeen isännän voimat nopeasti vähenemään ja hän lakkasi ottamasta osaa talon töihin, samaan aikaan kuin talonväki rupesi häntä vaariksi sanomaan. Vanhan emännän kuolema tapahtui kevättalvella, ja kesänalussa olisi meidän pitänyt lähteä Harjuskoskelle tavalliselle kalastus- ja perunainistutusretkelle. Mutta tällä kertaa ei retkestä tullutkaan mitään. Isäntä, jonka näkö ei enää ollut yhtä hyvä kuin ennen, oli hankkinut silmälasit ja istui ne nenällä päivät pitkät rahilla katsellen emännän suurta kirjaa, josta emäntä sunnuntai-iltapäivisin luki ääneen. Mutta vaikka isäntä käytti silmälaseja, kävi lukeminen häneltä kankeasti emäntävainajan sujuvaan lukuun verrattuna. Ja emäntävainaja ei koskaan tarvinnut laseja. Kyllä näytti isännän silmäin laita olevan huonosti. Jo edellisenä syksynä olin jotain tämäntapaista epäillyt, sillä välistä oli hänen ollut pakko ampua oravaa kaksi, jopa joskus kolmekin kertaa, ennenkuin se tuli maahan. Mutta nyt isäntä sanoi minulle suoraan, että metsästyksemme täytyy loppua, kun ei hän enää näe lasitta ja lasilla taasen ei saa kunnollisesti tähdätyksi. Tämä oli minulle kova isku, mutta siihen en voinut mitään. Kun ei saa, niin ei saa.

Tänä kesänä emme tehneet muuta kuin kävimme kalastamassa kotijärvellä. Meni kesä kuitenkin tässäkin toimessa, mutta sen mukaan kuin syksy läheni, huomasin isännän käyvän yhä levottomammaksi, ja eräänä päivänä vihelsi hän minut mukaansa ja läksi käyden kaupunkiin. Kaupungista osti hän ihan uuden amerikkalaisen haulikon, takaa ladattavan oikein. Haulikkoja oli hän aina ennen suuresti halveksinut, mutta nyt hän kotimatkalla ilmoitti minulle, että huonompinäköinenkin voi semmoisella pyssyllä ampua. Tulin erinomaisen iloiseksi, sillä ymmärsin, ettei ukko voi pysyä Harjuskoskelta poissa, vaan pääsen vielä tänäkin syksynä metsästämään. Uusi pyssy olalla antoi isännän astunnalle entisen jäntevyyden takaisin, ja kotimatka meni puolta nopeammin kuin matka kaupunkiin. Näin paljon näkyy uusi pyssy vanhan miehen olalla aikaansaavan.

Jo seuraavana päivänä, paljon aikaisemmin kuin tavallisesti siis, läksimme Harjuskoskelle. "Nuori isäntä", jota nyt sanottiin isännäksi vain, koetti kyllä luovuttaa isäänsä lähtemästä enää tänä syksynä pitemmälle metsästysmatkalle. Hän arveli voivan käydä niinkin hullusti, että vaari voisi jäädä metsään kuolemaan. Mutta isäntä sanoi siihen, että jos vanhan metsämieskulun osalle on määrätty kuolema metsässä, on asia juuri semmoinen kuin olla sopii, ja kyllä Halli näyttää paikan, josta saa hakea. Ennen lähtöämme isä ja poika kuitenkin sekä kättelivät että syleilivät, jota tapaa en ollut ennen talossa huomannut. Poika tarjoutui eväskonttia kantamaan tervahaudalle asti, mutta vanhus arveli, että silloin kun metsämies ei jaksa enää eväitään kantaa, silloin ei hänellä ole myös enää mitään virkaa metsässä, vaan on hänen parasta ruveta uuninloukkolaiseksi.

Lähtömme tapahtui iltapäivällä, ja tervahautakoppelissa olimme yötä. Isäntä näytti matkan edistyessä vain virkistyvän, ja toisen päivän illalla olimme hyvissä ajoin Harjuskoskella. Mutta seuraavana päivänä ei menty tavallisuuden mukaan metsään, vaan isäntä sanoi kaipaavansa yhden lepopäivän. Koko päivän istui hän ladossa tarkastaen silmälasit nenällä omaa kirjaansa, sitä, josta hän tavallisesti kirkossakin veisasi. Ja välistä hän veisata hyräilikin hetkisen. Huokasi myöskin monta kertaa raskaasti. Huomasin hyvin, että hänen oli vanhaa emäntää ikävä. Useasti hän myös taputti minua päähän ja sanoi, että rupesimme molemmat käymään vanhoiksi ja kankeiksi ja että tämä syksy varmaankin on viimeinen, jona asumme Harjuskosken ladossa. Enhän minä tuntenut itseäni mitenkään vanhaksi, mutta kun olin tottunut aina, myös pahimpinakin pakkastalvina, makaamaan öisinkin talon pihalla, oli luuvalo ruvennut minua vaivaamaan, niin että olin käynyt jossain määrin jaloistani kankeaksi. Monta kettua olen ennen ottanut kiinni, mutta viime syksynä en saanut enää ainoatakaan ja tänä syksynä uskallan tuskin yrittääkään.

Myöskin tuntui minusta kuin se asia ei olisi ollut oikein isännän mieleen, ettei hänen pojastaan tullut metsämiestä. Mutta isännän nuorimmassa pojanpojassa sitä vastoin oli oikea veri. Samana päivänä kuin isäntä toi uuden pyssyn kaupungista, antoi hän luodikkonsa pojanpojalle. Tämä oli jo sitä ennen tuonut monta sorsaa kotiin. Hänen kanssaan olimme jo hyvätkin tuttavat, ja minun tehtäväni oli ajaa sorsat ruohikosta veteen ja tuoda ne ammuttuina sieltä takaisin maalle. Tänä lepopäivänä antoi isäntä minulle poika-Mikkoon katsoen -- nuorta isäntää sanottiin isä-Mikoksi ja poikaa poika-Mikoksi -- toisenkin tehtävän. Minun piti näet ensi syksynä, ellei isäntä ollut silloin enää elossa, johtaa poika-Mikko tänne Harjuskoskelle ja opastaa hänelle parhaimmat metsästyspaikat. Kun ainakin kolme sukupolvea oli jo näistä metsistä veronsa ottanut, katsoi isäntä kohtuulliseksi, ettei Harjuskosken lato jäisi vastaiseksikaan autioksi. Jos niin kävisi kuin isäntä nyt näkyi aavistavan, lupasin voimieni mukaan palvella poika-Mikkoa yhtä uskollisesti kuin olin nykyistäkin isäntää palvellut.

Tällä kertaa olimme monta viikkoa yhtä painoa Harjuskoskella, ja minusta isäntä ei ollut paljon huonommissa voimissa kuin ennenkään. Ennen emme olleet lintuja ampuneet paljon muuta kuin syötäväksi, vaan paraasta päästä oravia ja joka syksy muutamia näätiä ja kettuja. Mutta tänä syksynä pysyi ilma kauan lämpimänä. Ja ennenkuin ilmat kylmenevät, on oravannahka vielä kelvoton. Tulimme siis ampuneeksi lintuja tällä kertaa niin paljon, että meillä oli niitä ladon kurkihirressä riippumassa monta raskasta kimppua. En ymmärtänyt miten isäntä saisi nämä kaikki kotiin ja isäntä itse raappi niitä katsellessa välistä korvallistaan.

Ennen ajatellun poislähtöpäivän aattona tapahtui meille ainoa todellinen seikkailu, mihin olemme Harjuskosken metsästysmailla sattuneet. Isäntä oli minulle useitakin kertoja jutellut viimeisen karhun kaatumisesta näillä mailla. Hänen isänsä oli, ollessaan jo ikämies, sen eräänä syksynä kiertänyt ja yksin sen myös onnistunut ampumaan. Isäntä ei ollut sinä syksynä mukana, kun talossa oli silloin ollut vähän miesväkeä ja syyskynnöt olivat kestäneet köyriin asti. Siitä oli nyt kulunut kolmattakymmenettä vuotta, ja tämän ajan jälkeen ei isäntä ollut enää ainoatakaan karhun merkkiä näissä metsissä huomannut.

Mutta nyt sinä päivänä, joka oli ajateltu tämän syksyn viimeiseksi metsästyspäiväksi, kohtasimme sen metsäeläimen, jota en ollut ennen nähnyt. Ja se kohtaus tapahtui suoraan sanoen omien portaitten edessä.

Olimme juuri astuneet ladon ovesta ulos, ja isäntä rupesi sovittamaan konttia hartioilleen, kun ihmeekseni näin suuren mustanruskean eläimen tulevan porrasta pitkin vastaiselta rannalta. Että tämä eläin oli karhu, josta isäntä oli niin monta kertaa minulle puhunut, käsitin heti. Karhusta ei voi mikään ymmärtäväinen eläin erehtyä. Kaksi aika isoa ilvestä olen puuhun ajanut, josta isäntä ne maahan ampui; nekin näyttivät kyllä vaarallisilta, mutta ne olivat kissoja vain tähän hirviöön verrattuina. Isäntä seisoi selin porrasta kohti, joten hän ei huomannut kontiota, ennenkuin se jo oli rannalla.

Yhtä varovaisesti kuin karhu oli astunut kosken yli portaita pitkin, yhtä rajuksi muuttui se heti yli päästyään. Hirveällä karjunnalla ryntäsi se suoraan isäntää vastaan. Huomasin heti, että tässä on leikki kaukana ja karkasin paikalla karhun takaraajoihin kiinni. Minulla on oivalliset hampaat, enkä laske hevin irti siitä, mikä on kerta niitten väliin joutunut. Mutta tässä tuli semmoinen tanssi, jota en ollut ikinä ennen kokenut. Olisi isännällä nyt ollut käsissään vanha luodikkonsa! Mutta mitäpä tuommoisella poropyssyllä!

Karhu yritti lyödä minua etukämmenillään, ja minä tein parastani väistääkseni. Hetkisen onnistuinkin väistämään sen iskuja, mutta vaikka menettelinkin varovaisesti, sain kuitenkin lopuksi semmoisen lätkäyksen, että lensin kauas. Tuskin oli karhu minusta vapaa, ennenkuin törmäsi uudestaan kuin ukonnuoli isännän kimppuun. Näin isännän, joka vielä seisoi ladon edustalla, kohottavan pyssynsä, ja kun karhu oli ehkä viidentoista askeleen päässä, tähtäsi hän päähän, laukaisi ja hyppäsi samassa sivulle. -- Nyt tapahtui jotain, joka minusta näytti varsin omituiselta. Karhu jatkoi rajua ryntäystään alettuun suuntaan ja karkasi niin hirveätä vauhtia ladon seinään, että takapuoli nousi maasta ja takaraajat löivät jyskien ladonseinään. Jos esine, johon kontio kompastui, olisi ollut matalampi, olisi se tehnyt kunnollisen kuperkeikan, mutta nyt kaatui takaruumis ladonseinästä takaisin maahan.

Minusta ei mikään eläin voisi tämmöistä sysäystä kestää niskaansa taittamatta. Mutta karhu vain karjui niin että metsä raikui. Pari oven edessä olevaa ovipelkkaa puri se raivoissaan pirstaleiksi. Tämän tehtyään rupesi se ryntäämään kuin hullu sinne tänne niityllä. Vähän väliä se pysähtyi, nousi kahdelle jalalle ja näytti tarkasti kuuntelevan. Mutta kun ei mitään muuta kuulunut kuin kosken kohina, laskeutui se takaisin neljälle ja päästi hirvittävän vihaisen kiljunnan. Isäntä seisoi ladon takana, ja minä makasin liikkumattomana siinä paikassa metsän rajalla, johon karhu oli minut viskannut. Mutta meistä se ei näkynyt vähääkään välittävän. Sen menettely oli minusta ihan käsittämätön. Hetken perästä se poistui metsään, missä se näytti purkavan vihaansa kiviä ja puita vastaan.

Minusta tuntui siltä kuin kaikki luut ruumiissani olisivat olleet palasina. Mutta kun rupesin liikkumaan, huomasin, ettei minussa ollut muuta vikaa kuin ilettävän ruma repeämä toisessa reidessä. Se näytti paljon pahemmalta kuin puukonhaava, jonka olin markkinoilla saanut. Onneksi se ei ollut kuitenkaan aivan syvä.

Isäntäkin tuli nyt esille ladon takaa ja ompeli ensimmäiseksi tehtäväkseen haavan reidessäni umpeen. Nyt se ei näyttänyt enää niin rumalta, ja minun oli heti paljon parempi olla. Nilkuttaminen kolmella jalalla kävi aivan hyvin, kuten kyllä edeltäkinpäin tiesin. Olen monta kertaa ennenkin ontunut kovin pahasti, vaikka jaloissani ei ollut vähintäkään vikaa. Jos minua aiotaan ottaa mukaan jonnekin, johon minulla ei ole itselläni halua mennä, rupean heti pahoin ontumaan ja olen aina täten epämieluisat matkat onnellisesti välttänyt. Olen siis hyvin tottunut kolmellakin jalalla kulkemaan. Isäntä sanookin: "Ontuu se koira, kun vain tahtoo", mutta tällä kertaa olin pakotettu tahtomattanikin ontumaan.

Niin pian kuin isäntä oli saanut reiteni hät'hätää parsituksi, tyhjensi hän haulit muutamasta patruunasta, pani ne pieneen koloon eräälle kivelle ja laittoi niitten päälle kuivista kuusenrisuista tulen. Sulatettuansa niistä vähäisen lyijymöhkäleen, hakkasi hän tämän kirveellä kahtia ja takoi kirveentalalla näistä kaksi kuulaa, joilla latasi uudestaan pari tyhjennetyistä patruunista. Ymmärsin, ettei isäntä aikonut jättää haavaa reidessäni kostamatta.

Karhun hurja mellastelu metsässä kuului vielä aivan hyvin, joten ei ollut vaikeaa päästä vielä kerta sen pakinoille. Varovaisesti lähestyimme karvahallia alta tuulen, ettei se voisi saada meistä vainua. Aivan lähelle tultuamme en voinut kuitenkaan pidättää itseäni, vaan rupesin murisemaan. Karhu nousi heti takajaloilleen tarkasti kuunnellakseen, mistä ääni tuli, ja isäntä pui minulle nyrkkiä. Vaikenin heti, mutta kontio oli jo ehtinyt saada selville, mistä ääni kuului, ja hyökkäsi kuin myrskytuuli meitä kohti. Sen raivo oli kuitenkin niin suuri, että se yritti juosta suoraan halki paksun männyn, joka esti ryntäyksen. Paikalla unhotti peto meidät ja käänsi kiukkunsa puuta vastaan, jota se alkoi ryskyttää, että kävyt satelivat. Mutta pelkäämättä rupesi isäntä hiipimään yhä lähemmäksi raivoavaa eläintä, joka ei ollenkaan näkynyt häntä huomaavan. Vahingossa tuli isäntä kuitenkin astuneeksi risun poikki. Vaikka karhu yhä karjuen ryskytti puutaan, kuuli se kuitenkin tuon pienen naksahduksen ja kääntyi oitis isäntää kohti. Väli oli tuskin kymmenen askelta. Karhu syleili toisella kämmenellään mäntyä ja nosti toisen uhkaavasti ilmaan, ikäänkuin ottaakseen vauhtia ja syöstäkseen yhdellä hyppäyksellä isännän kimppuun. Minäkin kokoilin jo voimiani hypätäkseni karhun takaraajoihin kiinni, siten estääkseni sitä hyökkäämästä, kun samassa näin isännän hiljaa kohottavan pyssyänsä. Kun pyssy tähtäsi suoraan karhun rintaa kohti, paukahti laukaus, ja isäntä hyppäsi samassa sivulle.

Tarpeeton oli tällä kertaa isännän varovaisuus, sillä karhu syleili vain molemmin kämmenin puuta, repien sitä, että kaarnaliuskat lentelivät. Pian alkoi kuitenkin eläimen yläruumis luisua puuta pitkin maahan päin, ja kohta kepertyi kontio kuolleena selälleen.

Paikalla iskin karhuun kiinni tukistaen sitä kaikin voimin ja haukkuen niin että metsä raikui. Tämä oli minusta erinomaisen lystiä. Ja vielä hauskempaa oli kun isäntä, otettuaan tyhjän patruunakotelon pyssystä, tuli istumaan karhun päälle. Hän vain taputteli kuollutta vihollistaan, minä tukistin. Haavani ei ollenkaan enää kirveltänyt, oli vain niin somaa ja suloista olla.

Kauan istui isäntä mietteissään mitään puhumatta. Mutta sitten rupesi hän kertomaan minulle, että hän oli koko elämänsä ajan halunnut saada kerran kaataa karhun ja oli erään kerran tehnyt pitkän matkankin tässä tarkoituksessa, kun oli kuullut kerrottavan, missä karhu oli muka kaatanut lehmän. Kertomus oli ollut tyhjää lorua vain, ja nyt oli isäntä jo aikoja sitten kadottanut kaiken toivon tämmöisestä onnellisesta tapahtumasta, jota hän oli jo kuusikymmentä vuotta turhaan odottanut. Isäntä sanoi että tämä laukaus, jolla hän karhun kaatoi, tulee olemaan hänen viimeinen laukauksensa tänä syksynä ja arvatenkin myös viimeinen hänen elämässään. Se ilahdutti häntä, sanoi hän, melkein yhtä paljon kuin hänen ensimmäinen laukauksensa, jolla hän oli pudottanut oravan puusta ja joka oli hänelle tuottanut hänen ensimmäiset itseansaitsemansa rahat, neljä kopeekkaa.

Nylkiessään karhua näytti isäntä minulle syyn sen käsittämättömään menettelyyn ladon vieressä ja metsässä. Läheltä ammuttu haulilaukaus oli puhkaissut sen molemmat silmät. Tämä onnellinen tapahtuma oli pelastanut isännän hengen niityllä ja nyt metsässä tehnyt hänelle mahdolliseksi lähestyä karhua näin lyhyelle ampumavälille. Isäntä selittikin minulle juuri tässä toivossa ampuneensa hauleilla, hengenhätä kun oli suuri eikä muuta neuvoa pelastukseen ollut.

Vasta myöhään illalla oli karhunnahka niityllä, ja seuraavana päivänä riippuivat karhun reisilihat lintukimppujen vieressä ladon kurkihirrestä. Nyt tuli herkkuiset päivät. Karhunlihaa keitettiin kaksi kertaa päivässä, niin etten jaksanut paljon muuta kuin syödä ja nukkua päivät pitkät. Metsään ei menty, vaan isäntä oli minun kanssani ladossa, lukien ja hyräillen kirjastaan. Sillä välin hoiteli hän karhunnahkaa, jonka hän oli pingottanut kehykselle, pitäen sitä aina tuulisella paikalla. Yöt olivat nyt jo hyvin kylmät, mutta kun päivät olivat kauniit, oli nahka jo viikon perästä niin paljon keventynyt, että isäntä luuli jaksavansa kantaa sen kotiin. Mutta karhunlihat ja linnut oli talvikelille jätettävä.

Kotimatka meni hyvin, ja kotiintultua saimme myöskin tiedon mistä karhu oli tullut. Eläin oli niin sanottu erä- eli aarniokarhu, joka oli pitkät ajat oleskellut muutamassa sydänmaassa, toista kymmentä penikulmaa meidän paikkakunnalta. Tänä syksynä se oli tappanut useita lehmiä, ja muutamat metsästäjät olivat ajaneet sitä koirilla takaa, kunnes se oli kotimetsästään poistunut. Tästä arvatenkin johtui sen tavaton viha ja raju hyökkäys heti meidät huomattuansa. -- Koko pitäjä otti osaa Suursalon vanhan isännän metsästysonneen, ja karhunnahkaa ihailtiin suuresti.

Onnellinen metsästysmatka oli vähäksi aikaa uudistanut isännän voimat. Mutta parin viikon kuluttua alkoi hän taasen käydä voimattomaksi ja tuli pian kokonaan vuoteen omaksi. Hän muistutti vielä kerta mieleeni sopimustamme Harjuskoskella, antoi poika-Mikolle haulikkonsa ja kaikki metsästyskojeensa ja vietiin viikko tämän jälkeen hyvään taroon kirkkomaahan.

Hautajaiset pidettiin kunniallisesti, kuten ison talon sopiikin. Hautausseurue lähti pois ja minä jäin yksin kirkkomaalle. Kolmeksi vuorokaudeksi jäin makaamaan isäntävainajan haudalle, välistä ilmoittaen suruni pitkäveteisellä ulvonnalla. Mutta kun seuraava päivä oli sunnuntai ja väkeä alkoi kokoontua kirkolle, hiivin huomiota herättämättä tieheni, läksin kotiin ja panin maata tavalliselle vahtipaikalleni keskelle pihamaata.

Talossa oli kaikki entisellään, se vain muutosta, että isäntäni paikka oli nyt tyhjä. Kaikki näkyivät jo unhottaneen isäntäni paitsi minua ja poika-Mikkoa. Erittäinkin kun Mikko pyssyjänsä katseli, näkyi hän välistä vaipuvan mietteisiin.

* * * * *

Talossa asui tänä talvena eräs rahtimies nimeltä Jaska -- maantie-Jaskaksi häntä tavallisesti sanottiin.

Joku viikko isännän hautauksen jälkeen kuulin talonisännän, jota olisi kai nyt ollut minunkin isäntänä pidettävä, sanovan maantie-Jaskalle:

-- Kuule, Jaska! Tuo Halli rupeaa olemaan jo kovin jaloistaan kankea. Eihän tuo vielä niin vanhakaan ole, mutta kyllä jo alkaa olla aika, että se otetaan päiviltä. Etkö sinä tahtoisi tuohon toimeen ryhtyä?

Höristin korviani kuullakseni, suostuisiko Jaska tehtävään. Enhän minä vielä mikään ikäloppu ollut. Olihan isäntävainaja tänä syksynä sanonut minun olevan vasta kuuden vuoden vanhan. Jalkani olivat jossain määrin kankeat, se on tosi. Mutta korvani ja nenäni olivat vielä mitä parhaimmassa kunnossa, ja jos liikuinkin hitaanlaisesti, kelpasin kuitenkin talon vartijan toimeen paremmin kuin mitkään kokemattomat pennut, jotka tuskin osaavat kyläläistä kulkulaisesta erottaa. Ja jos sääreni ovat jäykät, olivat kuitenkin voimani erinomaiset, eikä pystynyt yksikään meidän kylän koirista panemaan minua allensa. En tahdo sitä tosiasiaa kieltää, että harvoin koira oikeata kuolemaa kuolee: joko susi syö, tai hirtetään. Mutta tämä kuuluu koiran virkaan. Sutta vastaan olen useampia kertoja itse onnellisesti puolustautunut, ja hirtettäväksi tunsin olevani vielä liian nuori. Tulkoon maantie-Jaska vain yrittämään.

Tunnettu vaara on puoli vaaraa vain. Kuuntelin siis korvat pystyssä.

Maantie-Jaska ei tahtonut ensin kauppoihin suostua, vaikka isäntä kehui kaunista nahkaani ja kuinka lämpimät matkakintaat siitä tulisi. Jaska sanoi puoleksi pelkäävänsä hampaitani; en olekaan hänestä koskaan oikein pitänyt, hänkin kun on tavallaan maankulkija. Mutta isäntä neuvoi tarkasti, miten asia tapahtuisi ilman vähintäkään vaaraa. Kodan ovi oli kamanan kohdalta hatara. Sinne sopisi houkutella minut sisälle, asettaa surmansilmus kaulaani ja pistää köysi oven päällitse ulos. Ovi tulisi siten olemaan minun ja teloittajani välillä, ja kaikki olisi tehty muutamassa minuutissa.

Maantie-Jaska suostui nyt kauppaan, joka oli jo huomenna pantava täytäntöön. Jaska oli tästä hetkestä luonnollinen viholliseni. Tunteeni talonisäntääkin kohtaan olivat sekalaiset. Olin kuitenkin kuudetta vuotta ollut talon ruuassa. Ei minun sopinut sen haltijaa vihata. Mutta ruveta omalla nahallani maantie-Jaskan rähjäisiä kouria lämmittämään! Siihen tehtävään eivät Aasian rikkaudet pysty minua ostamaan. Mieluummin hautautukoot hampaani samaisiin kouriin.

Seuraavan yön nukuin Harjuskosken ladossa. Ja makeasti nukuinkin.

II.

ITSELLISKOIRANA.