Part 2

Isännän eläkepalsta, joka kuusi vuotta tuli olemaan yhteisenä metsästyskotinamme, miellytti minua mainiosti. Metsä oli tässä korkeakasvuista kuusikkoa. Ihan kosken varrelta oli isäntä kaatanut puut ja murtanut juuretkin maasta, joten kosken rannalle oli syntynyt pieni, tasainen niitynkoppilo, ainoastaan 60 tai 70 askelta läpimitaten. Korkeakasvuinen, sankka metsä ympäröi kolmelta sivulta seinän tapaisesti tämän rauhallisen tyyssijan ja neljännellä sivulla oli koski ja -- keskipäivän aurinko. Niityn koskea vastapäätä olevassa päässä oli isännällä kahden pilvenkorkuisen kuusen juurella pieni lato -- en muista nähneeni pienempää. Kattoon asti täytettynä veti se ehkä kaksi tavallista talvihäkkiä; nyt se oli ainoastaan puolillaan heiniä. Lato ei ollut eilen tehty, koska se oli isännän isoisän rakentama. Mutta täyshyvässä kunnossa se vieläkin oli, ja tuohinen katto ei ollut mistään paikasta rikki. Koirakin ymmärtää pitää arvossa tämmöisen kodikkaan asunnon mukavuutta. Hypähdin myös kohta sinne sisään pitämään kotitarkastusta ja hetken perästä nukahdin heiniin.

Jonkun tunnin perästä tuli kova ukkosensade, ja isäntäni, joka tähän asti oli istunut kivellä kosken rannalla ja katsellut ohikiitävää vettä, tuli myös latoon ja pani hänkin maata. Vasta päivällisaikana olimme nukkuneet kylliksemme. Aurinko loisti nyt kirkkaalta taivaalta.

Isäntä rupesi nyt tarkastamaan harvoja talouskapineitamme, jotka seinässä riippuivat, otti seinänraosta kovasimen ja rupesi sillä kirvestä teroittamaan. Olisin mieluummin nähnyt hänen ottaneen kontistaan jotain syötävää, sillä vatsani rupesi tuntumaan jotenkin tyhjältä. Mutta kun isäntä ei ollut itsekään vielä mitään syönyt, en kehdannut muistuttaa.

Ei tarvinnut kuitenkaan kauan odottaa, sillä kun kirves oli isännän mielestä kylläksi terävä, kaivoi hän heinien alta esille vähäisen padan. Olin isännän kontissa nähnyt perunapussin ja rupesin jo pelkäämään, että hän aikoo keittää perunoita päivälliseksi. Niistä vatsani ei paljon hyödy, ei ainakaan, ellei hän survo niistä perunamokkaa. En ole tottunut tuommoista taikinaista ruokaa pureksimaan, ja perunanpalasiin ruuansulatuselimeni eivät pysty.

Epäilykseni olivat kuitenkin turhia. Ladon seinän vierustalla oli paksu koivupölkky, josta tuntui epäilyttävä ruuanhaju. Sinne isäntä meni, nosti sen ylemmän, kannentapaisen kyljen pois ja paljasti todellisen ruoka-aitan. Pölkyssä oli ryynejä, herneitä, jauhoja, leipää ja suolaa. Isäntä tarkasti huolellisesti, näkyisikö missään hometta, otti pölkystä jauhoja ja muutaman suolajyvän, ja sitten lähdettiin yhdessä keittämään puuroa. -- Pölkyn kannen syrjissä näkyi kaikkialla hiiren nakerruksia, mutta koivu on koivua: liian kovaa näkyi olleen hiirien hampaille.

Jo kerroin, että Harjuskoski rajoitti etelässä niittypalasemme. Koski oli kevättulvan aikana aika mahtava, mutta nyt se oli jo paljon vähentynyt, ja kesällä sitä ei sopinut oikeastaan koskeksi sanoa: se ei ollut silloin paljon muuta kuin vuolas virta. Hyvä osa koskea oli sileätä kalliota, jota vesi oli ojantapaisesti uurtanut, niin että vähän veden aikana sekä kesällä että talvella vesi virtasi useana eri metrinlevyisenä purona. Tuo näytti minusta ensin niin omituiselta, että kysyin isännältä, oliko hän pannut veden tällä tavalla virtaamaan. Mutta isäntä vastasi, että nämä uurteet oli mahtavampi mies kovertanut. Kun isäntä minusta näytti mahtavammalta kuin kukaan muu, kysyin kuka tuo mahtavampi oli. En saanut kuitenkaan siitä selvää; isäntä hymyili vain ja sanoi, etten minä sitä ymmärrä, vaikka hän koettaisikin asiaa minulle selittää. Siihen minun täytyi tyytyä. Isäntä ehkä tarkoitti, että vesi oli häntä mahtavampi.

Koskessa oli tässä sileäpohjaisessa paikassa kaksi isoa kallionlohkaretta, joitten yli vesi ei kevättulvallakaan noussut. Tähän paikkaan oli isäntä laittanut portaan, että pääsi tulvavedenkin aikana toiselle rannalle. Kesällä pääsi yli ilmankin porrasta, paitsi pitkällisten sateitten jälkeen. Mutta kesällä kävimme vain muutaman kerran täällä kalastamassa emmekä silloin monta päivää viipyneetkään. Eikä minulla myöskään ollut silloin paljon muuta tekemistä kuin maata rannalla päivää paistattamassa.

Isännän tekemä porras oli tosin yksi ainoa hirsi vain, ilman kaidepuuta, mutta tukeva ja hyvä se oli. En ole koskaan ymmärtänyt miksi porras tehtäisiin leveämmäksi, kun yhdellä hirrellä on mukavampi käydä kuin kahdella; ja kaidepuista en ole ikinä mitään hyötyä huomannut.

Kuten olen jo kertonut, on meidän puoleinen joenranta sankkaa havumetsää, kruunun metsää kaikki monen penikulman päähän. Siinä ei ollutkaan paljon otuksia, melkein yksinomaan oravia. Sentähden emme myöskään kulkeneet siinä metsästämässä. Isäntä sanoi, että metsästäminen siinä ei oikeastaan ollut luvallistakaan. Mutta kävin minä sentään muutamia kertoja huvikseni yksin, eikä tullut kukaan pois ajamaan. Otinpa kerran semmoisella huviretkellä kiinni jäniksenkin ja olisin vapaasti saanut kantaa sen mukanani pois, mutta kun se oli yksityinen saaliini, katsoin sopivammaksi pistää sen omaan poskeeni.

Mutta joen toisella rannalla, kas siinä metsästysmaa, joka kelpaa. Vaihtelevaa havu- ja lehtimetsää penikulmittain joka haaralle. Mäkiä ja kukkuloita, pieniä ruohorantaisia metsäjärviä, joista aina sinne tullessa nousi joku heinäsorsaparvi tai yksinäinen kaakkuri. Ja joka laaksossa lirisevä puro, jonka varret kasvoivat joko tiheätä pajukkoa tai korkeita koivuja. Isäntä tavallisesti sanoi, että kauniimpaa maata kuin tämä seutu on, ei löydy missään. Erittäinkin pienet umpinaiset metsälammet olivat hänen mielipaikkojansa, ja päiväsydämellä, jolloin metsänriista ei ole liikkeellä, loikoilimme välistä useita tuntejakin nurmikossa semmoisilla rannoilla. Oli metsästysalueemme minunkin mielestäni kaunista, mutta pääasia oli kuitenkin, että siinä asui paljon eläimiä, sekä lintuja että nelijalkaisia, ja että maa oli miltei kaikkialla ruohoista tai sammaleista, joten käpälät eivät käyneet aroiksi.

Isännän paras mielipaikka oli kuitenkin kodinvastainen joenranta, joka oli korkea, suuria koivuja ja haapoja kasvava mäki. Sinne läksi hän nyt tänä ensimmäisenä päivänämme, kiipesi ihan rannassa olevan korkean kiven laelle, johon hän istuutui. Aina välistä huusi hän: "Hoi, Halli!" Ja minä vastasin joka kerta ladon edustalta haukunnalla. Täten sulostutti hauska keskustelu ensimmäistä iltaamme Harjuskoskella.

Hyvin aurinkoisella paikalla kosken rannalla oli isännällä viljelyksensä. Ne eivät olleet suuren suuria: kaksi lyhyttä penkkiä vain. Illalla kaivoi isäntä heinien alta esille virkaheitto lapion ja käänsi penkit. Hän uudisti toimensa joka ilta täällä ollessamme, sekoittaen multaan jotain jauhetta kontistaan. Mutta viimeisenä iltana istutti hän perunansa toiseen penkkiin ja toiseen kylvi hän pieniä siemeniä, nauriinsiemeniä, kuten sitten syksyllä ymmärsin.

Nukuttuamme yön ladossa menimme seuraavana aamuna jo ennen auringonnousua rannalle ja kuljimme jokivartta palan ylöspäin. Kahden kiven välissä metsässä oli isännällä havukatos, ja sen alta veti hän esille veneen, jonka saumoja hän hyvin huolellisesti tarkasti. Yhdestä paikasta näkyi päivä sauman läpi. Isäntä löi siihen muutamia rautanauloja, veti veneen rannalle, johon hän laittoi tulen, pannen siihen useita särmäisiä kiviä lämpiämään. Sillä aikaa kuin kivet lämpesivät, kävi hän metsästä pari kourallista pihkaa. Latoi sitten lämpimät kivet korjattavalle paikalle, ja kun puu tuli hyvin kuumaksi, juotti kiven avulla koko sauman pihkaa täyteen. En ollut tämäntapaista ennen nähnyt, jonkatähden myös hyvin tarkasti katselin koko ajan isännän tointa. Juuri kun aurinko pilkisti puitten latvojen takaa, potkaisi isäntä veneen vesille. Ei tullut tippaakaan vettä.

Hyppäsin heti veneen kokkaan, ja läksimme soutamaan jokea ylös. Näin mukavasti ja hauskasti en ole ennen ikinä kulkenut. Kokassa istuen näin hietapohjaisilla paikoilla, miten sukkelasti kalat kiitivät venettä pakoon, ja hyvin matalalla paikalla istui kiven vieressä aika iso krapu, joka huomatessaan paon myöhäiseksi, nosti avatut saksensa venettä kohti ja näytti aivan naurettavan julmistuneelta. Olisikohan tuo rumikko hyökännyt kimppuumme, ellemme olisi kiirehtineet niin nopeasti ohitse?

Kauas emme kuitenkaan Harjusjokea soutaneet, ennenkuin isäntä antoi veneen pujahtaa pieneen puroon, joka laski vetensä jokeen. Puro ei ollut leveämpi kuin että veneemme -- sanon veneemme, sillä pidin jo itseni osallisena isännän omaisuuteen ja olisin ollut valmis puolustamaan sitä ketä vastaan hyvänsä -- niin, että veneemme juuri pääsi sitä kulkemaan. Soutaa ei enää sopinut, vaan isäntä veti airot vauluvitsoista pois ja rupesi kuljettamaan venettä lykkäämällä airon pyyryllä rantaa vasten. Tämä oli minusta vielä hauskempaa kulkua kuin soutu; sain kokkaköyden suuhuni, hyppäsin rannalle ja rupesin voimieni takaa taluttamaan. Mutta kun minun tässä toimessa oli pakko astua kylki edellä tai häntä edellä, väsyin pian koko vetojuhdan toimeen ja rupesin juoksemaan puron ruohoisia varsia. Aurinko loisti, koivut tekivät juuri hiirenkorvia, mettiäiset surisivat ja ukonoinas hirnui korkealla ilmassa. Elämä oli kuin silkkiä, ja minun oli mahdoton olla haukkumatta ilosta.

Samassa nousi edestäni heinäkurppa, joka pääsi lentämään vain hyvin huonosti. Luulin varmasti saavani sen kiinni, kun se istahti mättäälle, mutta juuri kun olin siepata sen suuhuni, pääsi se uudestaan lentoon. Tuota peliä se uudisti kolme, neljä kertaa, ja sitten se yhtäkkiä toipui ja palasi huimaavaa vauhtia samaan paikkaan, josta olin sen ensin karkoittanut. Mutta samassa nousi ihan nenäni edestä toinen, joka sekin näytti olevan pahemmassa kuin pulassa. Taasen täytyi minun nelistää mitä ikinä koivista lähti, mutta tuokin peijakas juoksutti minua hyvän hetken ja sittenkin veti minua lopuksi häpeällisesti nenästä. Kun tuo sama temppu uudistui vielä kolmannenkin kerran, rupesin ymmärtämään, että ne pitivät minua narrinaan ja palasin jotenkin nolostuneena isännän luo. Isäntä opetti minulle kuitenkin parempaa ja selitti, että olin joka kerta ollut sattua ihan heidän pesäänsä, ja emälinnut olivat täten viekoitelleet minut pesäpaikasta pois. Päätin nyt ensi kerralla menetellä viisaammin, mutta samassa sai isäntä minut kaulahihnasta kiinni ja kytki minut veneen kokkapuuhun, kieltäen minulta täten kaikki kurit ja kepposet.

Tämä olikin minulle ehkä terveellisintä, sillä olin juossut itseni kovin hengästyneeksi ja minun oli pakko panna maata hetkeksi veneen pohjalle läähättämään. Saatuani taasen hengityksestä kiinni ja nuoltuani kupeeni kuntoon, istuuduin uudestaan havaintopaikalleni veneen kokkaan. Ja nyt olikin minulla jotain katseltavaa. Edessämme ui aika iso liuta harjuksia ja taimenia, kaikki isoja kaloja. Niitä oli varmaankin monta kymmentä. Ellen olisi ollut veneen pohjaan kiinni kytkettynä, olisin heti hypännyt veteen ja sukeltamalla hankkinut itselleni ja isännälle hyvän suuruksen. Nyt olin kuitenkin isäntäni kovuuden vuoksi estettynä tekemästä näin hyödyllistä työtä. Vikisemällä yritin saada hänen kovasydämisyyttään heltymään, mutta turhaan. Hän vain lykkäsi otsa hiessä venettä eteenpäin, ja kalat uivat pakoon.

Äkkiarvaamatta näin kuinka koko kalaparvi ikäänkuin komennosta teki täyskäänteen ja yritti syöstä molemmin puolin veneen sivu. Mutta nytpä minä! Hyppäsin niin korkealle veneen kokkaan kuin ikinä kahleelta pääsin ja rupesin niin rajusti haukkumaan, että kalat taasen salaman nopeudella kääntyivät ja uivat uudestaan pakoon. Tämä olikin oikea onnen potkaus, sillä juuri tässä leveni puro niin leveäksi, ettemme mitenkään olisi voineet estää kaloja tästä karkuun pääsemästä, ellen minä olisi neuvokkaisuudellani heitä niin peloittanut, että yhtä kyytiä lensivät tuon leveän paikan ohitse.

Tuon lammikontapaisen yläpäässä oli puro taasen niin kapea, että vene tarttui molempiin rantoihin kiinni. Tässä isäntä nousi maalle usuttaen minua raivoamaan ja haukkumaan, joka olikin minusta hauskaa tointa. Tiheässä rintama-asennossa odotti koko kalaparvi vähän matkaa edessämme; ylöspäin ei vain tahtonut jatkaa. Hetken perästä ymmärsin syyn. Palanen matkaa edessämme oli metrin korkuinen vesiputouksen tapainen: tie oli heiltä siitä paikasta suljettu.

Pian oli isäntä leikannut pajukosta risuja ja niillä täysin sulkenut veneen kohdalta koko puron, ettei olisi särkikään lävitse päässyt. Nyt vasta pääsin vahtitoimestani vapaaksi ja sain vapauteni takaisin.

Saatuaan puron tukituksi otti isäntä toisen verkon kontista, riisui vaatteensa ja astui lammikkoon. Siihen laski hän nyt verkon, järjestäen sitä ristiin rastiin lammikkoon, kunnes minun mielestäni koko lammikko oli verkkoa täynnä. Pari kertaa yritin ryhtyä häntä auttamaan tässä toimessa. Mutta hän ei näkynyt vähääkään ymmärtävän antaa hyvälle tarkoitukselleni sen oikeaa arvoa, vaan päinvastoin pui nyrkkiä minulle ja uhkasi kylmällä saunalla, jos vain uskalsin sinne tulla. Tiesinhän minä hyvinkin, että "opiksi koiralle kylmä sauna", mutta kun edellinen isäntäni oli tätä opetuksen välikappaletta minulle runsaasti tuhlannut, pysyin mieluummin rannalla. Ei minua ollenkaan miellytä mennä syyhyttä saunaan. Ellei tuo ikävä uhkaus olisi ollut minua pelottamassa, olisin hyvin mielelläni pulikoinut vedessä isännän kanssa.

Saatuaan verkkonsa lasketuksi nousi isäntä vedestä ja puki päällensä. Vesi lammikossa oli nyt paljosta kahlaamisesta hyvin sameata. Epäilin, uskaltaisivatko kalat näin mutaiseen veteen lähteä. Mutta heti kun isäntä oli nostanut veneen maalle, pujahti koko kalaparvi risujen lomitse lammikkoon.

Jopa tuli nyt lammikossa melskettä. Verkon kohot rupesivat hyppimään sinne tänne, ja hetken perästä rupesi koko verkko liikkumaan luikerrellen niinkuin mikäkin jättiläiskäärme. Pelkäsin jo että nuo riivatut vievät koko verkon mukanaan, ellen minä lähde apuun. Mutta juuri kun olin hypähtämässä veteen, tempasi isäntä minua kaulahihnasta ja kytki uudestaan veneen kokkaköyteen kiinni. Haukuin ja ulvoin vuorotellen, mutta isäntäni kovasydämisyys ei heltynyt. Kovin häpeämättömästi hän minua tässä tilaisuudessa kohteli. Ajattele toki! Ihan nenäni edessä kiemuroiva verkko, jossa on monta kymmentä kalaa. Vaara on lähellä, että ne lähtevät pakoon verkkoineen kaikkineen. Isäntä ei tätä ollenkaan ymmärrä. Ja veneeseen kiinni kytkettynä täytyy minun, joka olisin vielä voinut saada onnettomuuden estetyksi, toimetonna nähdä tätä. Koko sisuni kuohui siitä ilmeisestä vääryydestä, joka minulle tapahtui. En aikonut tätä kärsiä, vaan päätin toimia omalla vastuullani.

Tuskin oli isäntä kääntynyt selin minuun, ennenkuin ryhdyin vapautuspuuhiin. Ja kun isäntä hetken perästä rupesi nostamaan verkkoa eikä ehtinyt minun toimiani valvoa, ei kestänyt monta minuuttia, ennenkuin kokkaköysi oli poikki nakerrettu ja minä vapaa. En uskaltanut kuitenkaan lähestyä isäntää, vaan katselin veneen takaa, miten verkko nostettiin rannalle. Kaikkialla sätkytteli sinivalkoisia harjuksia ja suuria, punertavia taimenia. Voi kun olisin uskaltanut mennä viereen katselemaan! Mutta vahinko on hyvä opettaja, joskin kallispalkkainen; pysyin kauniisti paikallani.

Isäntä ryhtyi nyt irroittamaan kaloja verkosta, heittäen ne ylempänä rannalla olevaan kuoppaan. Huomasin miten suurin taimenista sätkyttelihe yhä lähemmäksi äyrästä, ja ykskaks rupesi se luisumaan törmää alas. Tämä oli minun mielenmaltilleni liikaa. En voinut pidättää itseäni, minun täytyi hypähtää kalan niskaan ja purra se kuoliaaksi. Ilman minua olisi se nyt ollut purossa, ja silloin ota pyrstöstä kiinni! Katsoin siis olevani täysin oikeutettu puolustamaan omaisuuttani itse isäntää vastaan, joka aikoi ottaa sen omaan haltuunsa. Laskin siis kalan maahan ja hioin hampaitani, uhkaavasti murahtaen. Mutta kun isäntä vain rupesi nauramaan ja läimähdytti minua kädenselällä suupieleen, koppasin kalani uudelleen suuhun ja läksin pitkin harppauksin karkuun.

Karkumatkallani en viipynyt kauan. Ja kun raaka kala on minusta epämiellyttävää, en syönyt saalistani, vaan toin sen isännälle takaisin.

Verkon selvittäminen vaati paljon aikaa, semminkin kun isäntä ei suvainnut minua tässäkään työssä itseänsä auttamaan. Kaikki hauskat työt hän näkyi pidättävän itselleen. Perkattuansa kalat ja suolattuansa ne konttiin, jätti isäntä kontin veneeseen, ja lähdimme jalkaisin pienelle järvelle, josta puro sai alkunsa. Sen rannalla, joka oli kuivaa nurmikkoa, söimme päivällisen ja paistatimme aurinkoa hyvän hetken päivällisen jälkeen. Vasta illemmällä palasimme Harjuskoskelle. Olin päivääni hyvin tyytyväinen, ja illan vietimme taasen hauskasti pakisten, isäntä kiveltään, minä ladon edustalta.

En uskalla varmuudella sanoa, viivyimmekö neljä vai viisi päivää tällä ensimmäisellä hauskalla matkallamme, sillä -- totuus on sanottava -- laskutaitoni ei ole kehuttava. Kolmeen asti olen asiastani varma, mutta suuremmat luvut ovat minusta sekä vaivalloisia muistaa että tarpeettomiakin. Otan päiväni semmoisena kuin se tulee: eilispäivää en paljon muista ja huomispäivää en paljon ajattele.

Kotimatkalla isäntä ei levännyt kuin pari kertaa vain, vaikka mielestäni kontti oli nyt paljon raskaampi kuin mennessämme. Eikä hän nyt ainoatakaan kertaa vanhuuttaan valittanut. Näytti siltä kuin hän olisi ollut raskaaseen kantamukseensa tyytyväinen. Saatu saalis näkyy tekevän vanhastakin nuoren. Ja kun kotiin tultuamme vanha emäntä ei jaksanut kalakonttia nostaa ja rupesi ukkonsa voimia ylisteleinään, näytti isäntä olevan hyvin mielissään ja arveli, että kun on helppo hartioille, niin on vatsalle vaikea. -- Talossa syötiin nyt viikon aika melkein joka päivälliseksi tuoretta kalaa, ja talonväki oli kalastusmatkamme tulokseen aivan tyytyväinen.

Joskin tämä keväinen matka oli hauska, ei se ollut mitenkään verrattavissa syksyisiin matkoihimme. Jo ensimmäisenä syksynä opin ammatissani jotenkin taitavaksi, ja joka seuraava syksy lisäsi tietojani. Kolmantena syksynä katsottiin minut parhaimmaksi metsäkoiraksi näillä seuduilla, ja eräs kaupunkiherra kuuluu minusta tarjonneen täsmälleen kymmenen kertaa sen hinnan, millä isäntä oli minut ostanut. Kaikeksi onneksi olimme isännän kanssa jo niin hyvät ystävät, ettei isäntä luvannut millään hinnalla minua myydä. Eikä isännän tarvinnutkaan tätä päätöstään katua.

Tämän saman syksyn viimeisellä metsästysmatkalla olisi näet isännän käynyt huonosti, ellen minä olisi ollut mukana. Kotimatkalla tuli kova myrsky. Mahtavan suuret hongat kaatuivat juurineen kaikkineen. Näin kyllä, kuinka varovaisesti isäntä kulki, aina katsoen, ettei joutuisi kaatuvan puun alle. Mutta äkisti kuulin kovan romahduksen. Myrsky oli katkaissut suuren hongan puun keskikohdalta ja lennätti katkenneen latvapuolen päällemme. Minä, jolla ei ollut mitään kantamusta, ennätin hypähtää sivulle. Mutta isännän raskas kontti esti häntä tekemästä hypähdystä kyllin nopsasti, ja hän joutui puun alle.

Huomasin heti, että isäntä oli joutunut ikävään tilaan. Toinen jalka oli jäänyt katkenneen puun rungon ja jonkun toisen puun juuren väliin. Isäntä ei saanut mitenkään jalkaansa irti vedetyksi. Onneksi kasvoi ihan vieressä nuori mänty. Isäntä sai kirveen kontista, katkaisi männyn ja teki kangen, joka hänen onnistui saada pistetyksi puun alle ihan jalan viereen. Kangen avulla sai hän puuta niin paljon nostetuksi, että sai jalkansa vedetyksi alta pois. Samassa kun puu painui paikalleen takaisin, luulin jo isännän kuolevan, sillä hän jäi tunnottomana makaamaan paikallensa eikä tehnyt vähintäkään liikettä, vaikka vinkuen kiertelin hänen ympärillään nuoleskellen hänen käsiään ja kasvojaan. Kovin minusta tuntui nyt elämä tukalalta. Hetken perästä avasi isäntä kuitenkin silmänsä, katseli minua ja kysyi, oliko hän maannut tainnoksissa. En voinut siihen mitään vastata. En ole koskaan ollut tainnoksissa enkä tiedä siis mitä sillä tarkoitetaan. Mutta jos se merkitsi, että isäntä oli ollut kuolemaisillaan, luulen kyllä, ettei siitä kovin paljon puuttunut. Osoitin iloani siitä, että isännän jalka oli päässyt pälkähästään, ja siihen vastaukseen isäntä kai tyytyikin, koska hän pari kertaa hyväili minua.

Hetkeen aikaan isäntä ei tehnyt mitään, makasi siinä vain paikallaan. Mutta sitten irroitti hän kontin selästään, istuutui ja rupesi sormin koettamaan miten oli jalan laita. Vähäisen polven alapuolella narisi luu, kun isäntä sitä sormin koetteli, ja isäntä huokasi pari kertaa ja raappi korvallistaan.

Monta minuuttia isäntä ei kuitenkaan istunut toimetonna, ennenkuin taas sai kirveen käteensä ja lohkaisi kangesta muutamia säleitä, jotka hän nuoralla sitoi lujasti kiinni housujen päälle siihen paikkaan, josta sääriluu oli poikki. Kontti, jossa oli paljon oravannahkoja ja lintuja, onnistui hänen saada nostetuksi kangen päähän nojaamaan puuta vasten, etteivät ketut siihen ulettuneet.

Eväitä ei ollut enää jälellä enempää kuin vähäisen voita ja muutamia reikäleivän puoliskoita; tämä pantiin kaikki takin taskuun. Pyssyn pani isäntä nojalleen puuta vasten, ja sitten lähdettiin raskaalle ja ikävälle matkalle.

Siitä paikasta, jossa nyt olimme, oli vielä runsaan tunnin matka vanhaan tervahautaan, josta olen ennen kertonut ja jossa olimme ajatelleet olla yötä siellä olevassa vanhassa koppelissa.

Onneksi ei ollut kylmä, sillä tuuli, joka näytti vain kiihtyvän, oli eteläinen. Sieltä täältä kuului kova ryske, kun joku satavuotinen honka katkesi tai kaatui. Vaarallisia paikkoja, lahopuita ja pökkelöitä, ei voinut enää välttää, sillä oli jo pilkkopimeä. Ja vaikka minusta oli selvää, ettei täällä metsässä voinut olla ketään muuta kuin me kaksi vain, kuulin isännän pari kertaa puhuvan jollekin, jonka hän näki selvästi pimeässä, vaikka minun nenäni, joka on niin hieno kuin mikä koirannenä voi olla, ei voinut vieraasta saada vähintäkään vainua. Mutta koska isäntä ei näyttänyt pitävän häntä vihollisena, vaan pikemmin ystävänä, jätin pian turhat yritykseni.

Jo sanoin, että matkamme yön pimeässä oli raskas ja ikävä. Ja kovin se kävikin surkeaksi, ennenkuin aamu rupesi sarastamaan. Matkan suunnan osasimme molemmat kyllä yhtä hyvin pimeässä kuin päivälläkin. Ja olihan sitäpaitsi tuulen suunta meitä johtamassa. Se pysyi yhtä lämpimänä koko yön ja oli siis arvatenkin vielä etelässä. Mutta maan epätasaisuudet, joita ei pimeässä saanut vältetyksi, vaikeuttivat suuresti kulkua. Jos isäntä olisi päässyt kunnollisesti ryömimään, olisi matka kuitenkin jotenkuten kulunut. Mutta katkennut jalka pakotti isännän käsin ja kyynärpään laahustamaan eteenpäin.

Koko yön kesti surkeaa kulkuamme. Päivä jo vaaleni saapuessamme koppeliin vanhalle tervahaudalle. Isäntä kiipesi rahille, kiersi siellä olevan vaippakulun ympärilleen ja nukkui heti. Auringon ollessa korkeimmallaan taivaalla heräsi hän ja näytti olevan hyvin sairas, koska oli kovin punainen kasvoistaan eikä voinut maata hiljaa rahilla, vaan heittihe sinne tänne. Hän yritti myös useita kertoja puhutella minua, mutta en saanut puheesta selkoa. Vihdoin hän kääntyi siten, että putosi lattialle ja laahustihe siihen paikkaan, missä oli vesilippi seinänrakoon pistettynä. Vasta kun hän turhaan yritti nousta ottamaan sitä käteensä, ymmärsin, että hänen oli jano. Heti toin hänelle purosta, joka oli ihan koppelin vieressä, lipillisen vettä. Kolme kertaa sain tuoda hänelle vettä, ennenkuin hän kiitti ja yritti taputella päätäni. Sitten hän laittautui rahille takaisin. Iltapäivällä sain monta kertaa tuoda hänelle vettä, ja nyt hän näytti jo paljon terveemmältä. Koko yön hän nukkui hyvin ja oli aamulla mielestäni aivan terve, niin että hän jo söi voileivän ja taritsi minullekin palasen. Mutta paikaltaan ei liikkunut. Juotuansa pari lipillistä vettä käski hän minua lähteä kotiin ilmoittamaan, kuinka hänen oli laita.

Tätä käskyä en tarvinnut kahta kertaa saada. Pujahdin paikalla matkalle enkä muista kulkeneeni parempaa vauhtia kettuakaan ajaessani.