Part 1

SEIKKAILUJA SALOILLA JA VESILLÄ

Nuorisolle kertonut

ALFRED EMIL INGMAN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.

Karlsson & Jantunen Osakeyhtiön kirjapaino, Helsinki.

ALFRED EMIL INGMANIN KOOTUT TEOKSET:

ALFRED EMIL INGMAN

I. RIMPISUON USVAPATSAS Seikkailukertomus Pohjan periltä. [Erillisenä e-kirjana]

II. LATVASAAREN KUNINKAAN HOVILINNA Seikkailuja Venäjän rajalta. [Erillisenä e-kirjana]

III. KAHDEN TAALARIN RAHA Meripoikien seikkailuja. [Erillisenä e-kirjana]

IV. SUURSALON HALLI Uskollisen metsäkoiran oma elämäkerta.

V. NALLI Karhu kertoo elämästänsä ja seikkailuistansa.

VI. JOULUAATTO LAMMIKOSSA Kuvaus kalojen elämästä.

VII. "PAHA KÄRY" Suomalaisen siirtolaisen seikkailuja Etelä-Afrikassa.

ALFRED EMIL INGMAN.

_Alfred Emil Ingman_, jonka kootut teokset täten Suomen nuorisolle tarjotaan, oli syntynyt v. 1860 ja kuoli Vaasassa v. 1917. Hänen ulkonaiset elämänvaiheensa on pian mainittu. Suoritettuaan v. 1883 papin tutkinnon hän toimi Vaasassa pataljoonansaarnaajana ja muissa papin viroissa, kunnes hänet 1897 nimitettiin saarnaajaksi sikäläiseen lääninvankilaan, jossa toimessa pysyi kuolemaansa saakka. Tämän ohella hän toimi koulumiehenä, eri aineiden opettajana oppikouluissa, sekä käsityöläisiltakoulun johtajana. Julkisuudessa on hänestä, hänen eri toimiensa johdosta, nimenomaan mainittu, että hän oli harvinaisen laajatietoinen ja eri aloja taitava ja tunteva mies. Persoonallisuutena kuuluu hän olleen erittäin vaatimaton, terveluontoinen ja humoristinen.

Pyyntömme johdosta saada lähempiä tietoja Alfred Ingmanista kirjoittaa meille hänen veljensä professori _Lauri Ingman_ seuraavaa:

"Halu päästä ulos metsään ja merille oli Alfred-veljessäni jo ylioppilasaikoina erinomaisen voimakas. Muistan elävästi, kuinka hän ja vanhin Jonathan-veljemme syksyisin ja talvisin pyssyt olalla kulkivat kaikki Karijoen sopukat ristiin rastiin. Tavallisesti he toivatkin retkillään riistaa kotiin, jäniksiä ja lintuja. Kolmantena seurassa oli usein eräs mökkiläinen, 'Hongiston vaari', jonka metsästysinnolla ei ollut rajaa. Eräänä talvena 1880-luvun alulla, kun seudulla liikkui susia, ryhtyivät veljet niitä suksilla pyydystämään ja saivatkin kerran oikein komean otuksen. Myöhempinä aikoina, kun Alfred-veljeni oli asettunut Vaasaan, jouduin usein seuraamaan häntä milloin pitemmille milloin lyhemmille retkille saaristoon. Niin pian kuin jäät olivat lähteneet ja ilma lämminnyt, lähdimme mekin retkille vesilintuja kuvilta ampumaan. Ihania kesäkuun öitä vietettiin kuusenhaoista tehdyillä vuoteilla, milloin ei ollut pakko hyttysten tähden ankkuroida venettä johonkin poukamaan ja purjeen alla koettaa saada verenimijöiltä hetkeksi rauhaa. Auringon noustessa oli oltava ampumapaikoilla. Myöhemmin kesällä laskettiin koukkuja ja käytiin purjehdusmatkoilla milloin minnekinpäin.

"Alfred-veljelläni näyttää olleen se käsitys, että mies jotenkin osaa tehdä sen, minkä tahtookin. Varsinkin hän oli taitava veneenrakentaja. Piirustusten mukaan, jotka hän milloin mistäkin teoksesta hankki, hän rakensi sekä souto- että purjeveneitä, kulkipa viime vuodet itse rakentamassaan moottoriveneessä. Kun oli hyvä pitemmillä matkoilla saada päänsä päälle parempikin katto kuin havunoksista tehty, rakensi hän Vaasan lähelle pariin paikkaan lankuista erinomaisen hauskat kesämajat. Apuna hänellä ei näissä toimissa ollut muuta kuin kouluijässä oleva poikansa. Ihailin suuresti hänen väsymättömyyttään ja taitoaan; kaikellainen 'fuskaaminen' oli hänelle vastenmielistä, se mikä tehtiin, oli tehtävä hyvin.

"Pienestä pitäen tottuneena ampuma-aseita käyttämään oli Alfred kehittynyt erinomaisen taitavaksi ampujaksi. Varsinkin oli ihailtava hänen taitonsa lennosta pudottaa lintuja. Yhteen aikaan hän harrasti myöskin pilkkaan ampumista ja saavutti siinä sellaisen taidon, että eräässä silloisen n.s. sportti-klubin koko maata käsittävässä ampumakilpailussa sai palkinnon.

"Papiksi tultuaan saattoi veljeni tietenkin omistaa vapaille ulkoilmaharrastuksille vain vähän aikaa. Tavallinen viranhoito vaati, varsinkin sen jälkeen kuin hän oli tullut vankilansaarnaajaksi, paljon aikaa, ja innostuneena ja taitavana opettajana hän lisäksi suoritti paljon opetustyötä. Mutta kun hanget alkoivat sulaa, silloin täytyi saada aikaa panna venheet ja pyyntivehkeet kuntoon, jotta jo toukokuussa voisi pistäytyä jollekin iltapäiväretkelle merelle ja kesäkuussa ihailla auringon laskua ja nousua Vaasan saaristossa."

Tällaiseksi tunnettiin hänet omassa kotoisessa vaikutuspiirissään -- kirjailijana vasta hän tuli tunnetuksi suuremmalle yleisölle, jopa niin tunnetuksi, että hänet aina mainitaan silloin, kun puhutaan alkuperäisistä ja etevistä kotimaisista nuorisokirjailijoista. Todennäköistä on, että Suomen kasvava nuoriso lukee polvi polvelta aina samalla innostuksella niitä seikkailuja, joista kerrotaan "Rimpisuon usvapatsaassa", "Latvasaaren kuninkaan hovilinnassa", "Suursalon Hallissa" ja "Kahden taalarin rahassa" sekä muissa hänen kertomuksissaan. Ja kun viljelys tunkee metsät yhä syrjemmäksi, kun emme enää tulevaisuudessa voi puhua "seikkailuista saloilla ja vesillä" siinä tuoreessa tarkoituksessa kuin näissä kirjoissa, saavat nämä teokset hiukan samaa merkitystä kuin mikä on Cooperin kuvauksilla nykypäivien amerikalaiselle: ne kertovat niistä ihanista päivistä, jolloin Suomessa vielä oli neitseellisiä saloja ja vesiä.

Lähettäessään "Rimpisuon usvapatsaan" kustantajalle tammikuulla 1915 kirjoitti tekijä vaatimattomasti hänellä olleen tarkoituksena "antaa lukijalle pari sataa suomalaista sananlaskua ja sanontatapaa, kuitenkin mikäli mahdollista siten, ettei hän tätä tarkoitusta huomaisi." Ne, jotka tuon kirjasen ovat lukeneet, panivat varmaan merkille sen veikeän ja humoristisen tavan, jolla tekijä sovitteli kahden poikaviikarin vuorosanoiksi mitä hullunkurisimpia ja humoristisimpia sananlaskuja ja sutkauksia. Tekijä vaikeni kuitenkin siihen nähden, mikä on kirjan suurin opetussisällys: se on täydellinen opas siihen, miten on mahdollista elää talvella ulkoilmassa, joutumatta luonnon ankaruuden uhriksi; samalla se kasvattaa tulemaan toimeen omin voimin, maihin turvaamatta. Kun siihen lisätään vielä jännittävä ja nuorison mielikuvitukselle sopiva juoni, voi ymmärtää, kuinka suurta kykyä tällaisen, näöltään niin vaatimattoman teoksen luominen edellyttää. Teoksen nimi oli alkuaan "Levänevan usvapatsas", joka kuitenkin hyljättiin.

"Rimpisuon" vastaanotto oli hyvä ja arvostelut suosiollisia. Niiden antamien neuvojen johdosta kirjoitti tekijä vain lyhyesti: "En ole liian vanha oppiakseni."

Seuraavaa teostansa, "Latvasaaren kuninkaan hovilinnaa" lähettäessään kirjoitti tekijä kustantajalle marrask. 22 p. 1915 seuraavaa:

"Kun tarkoitin siitä suomalaista, poikien suosiossa kai vieläkin olevaa 'indiaanikirjaa', oli minun indiaanien puutteessa pakko käyttää rosvokoplaa. Olen kuitenkin kaikin puolin yrittänyt välttää sitä, mikä vaikuttaisi detektiiviromaanilta, ja saada lukijan mielen eniten kiintymään Latvasaaren Jules Vernen tapaiseen kuninkaaseen. Sananlaskujen opettamisesta nuorisolle en ole tahtonut luopua. Luullakseni nuoret oppivat niitä paraiten, kun luulevat saavansa ne kertomuksen kaupanpäällisinä vain."

"Ehdotuksenne laajemminkin ryhtyä nuorisokirjallisuuteen on sangen houkutteleva; asian mahdollisuus riippuu siitä, onnistuuko minun niin kirjoittaa nuorten mieleen, että todella saan laajemmat markkinat. Sillä kirjoitan, ahkeranakin ollen, jotenkin hitaasti. Ja virkani on niin vähäpalkkainen, että minun on ollut aina pakko toimeentuloni tähden pitää paljon koulutunteja... Aion kuitenkin jatkaa kirjoittamistani."

Lähettäessään "Suursalon Hallin" käsikirjoituksen, jonka tekijä oli alkujaan ajatellut julkaistavaksi jouluksi 1916, kirjoitti hän toivovansa jouluksi 1917, "jos Jumala suo terveyttä, voivansa valmistaa uuden kirjan." Se toivo toteutuikin, mutta painosta valmistuneena ei tuoni sallinut tekijän nähdä "Kahden taalarin rahaa." Sen valmistumisesta kertoi hän kirjeessään kustantajalle marrask. 11 p. 1916 m.m. seuraavaa:

"Uutta kirjaani olen kirjoittanut noin 120 käsikirjoitussivua. Mutta muutama viikko sitten ajoi se karille, enkä ole vielä saanut sitä uudestaan liikkeelle... Seikkailukirjaksi on sekin ajateltu, vaikka toinen seikkailijoista on vasta kahdennellatoista; 'näsäviisi' poika kuitenkin..."

Omasta tyylistään kirjoittaa hän samassa kirjeessään vaatimattomasti: "Kirjoitustapani on karkeata, siitä ei pääse pieleen eikä puoleen, ja soveltuu vähemmin hyvin eläinkertomuksiin, jotka vaatisivat viehättävämpää, enemmän mukaansa tempaavaa tyyliä. Mutta harvalle miehelle vain on luotu kynä, joka luistaa liukkaasti kielellä, joka ei ole hänen äidinkielensä".

Selitykseksi mainittakoon, että Ingman oli saanut ruotsinkielisen koulusivistyksen.

Yhä samassa kirjeessään mainitsee hän uusista suunnitelmistaan:

"Olen jo useampia vuosia kirjoitellut 'mukulakoululaisia' varten suunniteltua kuvakirjaa samaan tapaan kuin saksalaisten 'Zoologia Comica', jonka omat lapseni aikanaan lukivat loppuun, vaikka paperi olikin paksua. Saa nähdä, valmistuuko se ikinä?"

* * * * *

Tuonen tarkoituksettomuutta usein valitetaan. Valitettavaa on, ettei Alfred Ingman saanut jatkaa tärkeätä kirjailijatoimintaansa, jolla hän muutamissa vuosissa olisi paljon rikastuttanut köyhähköä alkuperäistä nuorisokirjallisuuttamme. Valitettavaa on myöskin, ettei hän aikaisemmin huomannut lahjojansa tällä alalla.

Se joka haluaa tarkemmin tutustua tämän vanhan pohjalaisen sisimpään luonteeseen, tekee sen parhaiten lukemalla hänen kirjansa. Joka lauseen takaa pilkistää niistä suora ja jäyhä mies, laajakatseinen, hyväsydäminen, elämää ja luontoa ymmärtävä.

Viimeinen kustantajalle tullut kirje on päivätty syyskuun 15 p. 1917 ja koskee erästä tekijän käsikirjoitukselle sattunutta tapaturmaa. Se päättyy sanoihin:

"Herran haltuun!"

Kun hänen teoksensa nyt uudessa asussa joutuvat nuorisomme luettavaksi, lausumme sen hartaan toivomuksen, että Suomen nuoriso oppisi niistä sitä rehellisyyttä, miehekkyyttä ja omin avuin toimeentulemisen taitoa, jolle tekijä jäyhänä ja itsenäisenä pohjalaisena pani niin ratkaisevan arvon. Avautukoot nuorisomme silmät myös huomaamaan oman maansa luonnon kauneudet ja ne reippaan sekä vahvistavan ulkoilma-elämän edut, joita se vielä kaikkiallakin tarjoaa. Mikäli nuorisomme kaikissa näissä jaloissa avuissa edistyy onneksi itsenäiselle Suomellemme, sikäli on myös syytä kiitollisuudella muistaa miestä, joka rakkaudesta nuorisoa kohtaan vielä vanhana ryhtyi opettamaan sille elämänsä varrella tärkeiksi ja välttämättömiksi huomaamiansa asioita.

Kustantaja.

SUURSALON HALLI

Uskollisen metsäkoiran oma elämäkerta

I.

ISÄNNYYDEN ALAISENA.

Kun Suursalon isäntä jätti isännyyden ja ryhtyi eläkkeelle, erotti hän itsellensä elinajakseen pienen palstan Harjakosken takamaalta.

Maatilkku, tuskin kahden hehtaarin suuruinen, on ihan kosken rannalla, kaikkialla laajan kruununmetsän ympäröimänä. Miten tuo maapalanen koskinensa keskellä kruununmetsää on tullut kuulumaan Suursalon taloon, on yksi noita vanhan ajan maanmittarien salaisuuksia, joitten selittämisellä nykyajan ihmiset turhaan vaivaavat päätään. Mutta talon papereihin ja karttoihin on omistusoikeus täysin selvästi merkitty, eikä kruunukaan ole koskaan talon oikeutta tässä asiassa kieltänyt. Ei ole asiasta myöskään nostettu koskaan puhettakaan. Sillä kyseessä oleva kruununmetsä, vaikka puhdaskasvuinen ja laaja, on kuitenkin miltei arvoton. Harjusjoki ei näet kelpaa tukinuittoon, ja muutakaan uittoväylää ei lähiseuduilla löydy.

Harjuskosken palstalle on talosta kahden "sudenpenikulman" matka, mikä oikeastaan merkitsee lähes kolme penikulmaa. Senpätähden ei talon väestä ole kukaan muu sillä kulmalla käynyt kuin hän, joka nyt tuskin kuudenkymmenen vanhana sai nimen vanha isäntä.

Jätettyänsä isännyyden pojallensa jatkoi vanha isäntä reimasti työntekoa talon hyväksi. Muuta näkyvää muutosta isännyyden siirtyminen ei aikaansaattanut kuin että tästä lähtien nuori isäntä rupesi käymään talon maksuja suorittamassa pappilassa ja kruununmakasiinilla sekä edustamassa taloa kirkon- ja kuntakokouksissa. Muuten kävi kaikki vanhaan totuttuun tapaan. Johtiko vanha vai nuori isäntä talon työt, sitä ei paljon kukaan tietänyt.

Täten jatkui hiljaista, rauhallista elämää talossa viisitoista vuotta. Harjuskosken palstasta ei puhuttu kuin kerta vuodessa vain, nimittäin aina vanhan isännän syntymäpäivänä. Silloin tavallisesti päivällisen jälkeen nuori isäntä alotti siitä puheen kysymällä, milloin isäukko aikoo lähteä omaa maataan katselemaan. Ja näissä tilaisuuksissa laskettiin aina vähäisen leikkiä eläkemaasta, jota ei kukaan muu kuin omistaja ollut nähnyt. Eikä kaikki talonväki uskonut sen olemassaoloonkaan.

Mutta vanhan isännän 75:ntenä syntymäpäivänä kuoli vanhaemäntä, ja siitä pitäen rupesivat vanhuksen voimat nopeasti vähenemään. Sairas hän ei juuri ollut, mutta ei jaksanut enää seurata miehiä töihin, lakkasi harrastamasta talon asioita ja heitti kaikki toimet nuoren isännän huostaan. Talon väki rupesi nimittämään nuorta isäntää, joka hänkin oli jo yli viidenkymmenen, vain isännäksi ja vanhaa isäntää vaariksi. Tuo nimenmuutos tapahtui aivan itsestään, kenenkään siitä sen enempää puhumatta.

Vanha isäntä ei tavallisesti vastannut mitään Harjuskoskea koskeviin leikkipuheisiin.

Syyn tähän vaiteliaisuuteen tiesin aivan hyvin minä, joka olin jo monta vuotta joka syksy seurannut isäntääni hänen käynneillään Harjuskoskella. Isäntä osti minut eräänä keväänä Lapin puolesta tulevalta mieheltä ja maksoi minusta neljäkymmentä kovaa markkaa, vaikka olin vasta kuuden kuukauden vanha. Tämä oli nuoren isännän mielestä kuulumaton penikan hinta, ja hän vastusteli niin kiihkeästi kauppaa, että vanhan isännän vihdoin täytyi kiivastua. Hän polki jalkaansa lattiaan ja sanoi: "Vait mukula! Omien rahojeni isäntänä olen vielä, enkä ole koskaan sinun kukkarosi isännäksi pyrkinyt." Pelkäsin joutuneeni riitaisen talon koiraksi, mutta kuulin myöhemmin vanhalta emännältä, että tämä oli ainoa kova sana, minkä vanha isäntä oli pojalleen puhunut. Itse olin myöhemmin monta kertaa tilaisuudessa huomaamaan, että vanhan ja nuoren isännän välit olivat mitä parhaimmat. Minusta vain oli heillä eri ajatukset. -- Myöhemmin samana päivänä ilmoitti minulle uusi isäntäni, että jos entinen isäntäni olisi minusta vaatinut vaikka sata markkaa, olisi hän senkin saanut. Uuden isäntäni hyvät ajatukset minusta ilahduttivat minua suuresti, ja päätin yrittää parastani ollakseni hänelle kaikin puolin mieliksi. Onnistuin myöskin niin hyvin, että jo ensimmäisenä syksynä maksoin hänelle hintani ja ruokani. Saimme yksissä neuvoin sinä syksynä kolmatta sataa oravaa ja kaksi kettua, puhumattakaan linnuista. Kun sinä talvena Paavalin-markkinoilla maksettiin oravannahoista 35 penniä kappaleesta ja kun toinen revoista sattui olemaan ristikettu, jonka nahasta maksettiin 70 markkaa, tuntui minusta kuin ei olisi nuorikaan isäntä ollut enää minuun tyytymätön. Ainakaan hän ei puhunut mitään, kun isäntäni kotiin tultuaan löi rahakukkaronsa pöydän laitaan sanoen: "Hallin ja minun yhteiset rahat." Luulen esiintyneeni itsekin tässä tilaisuudessa jotenkin ylpeästi, sillä tiesin hyvin, että ilman minua olisi isäntäni oravansaalis supistunut jotenkin pieneksi ja että ketut juoksisivat vielä tänäänkin metsässä.

Jo ensimmäisenä päivänä tutustuin uudessa kodissani kaikkiin talon väkeen kuuluviin henkilöihin. Parin viikon kuluttua tunsin kaikki kyläläiset. Ei ole kahta ihmistä, jotka haiskahtaisivat samalta. Ja koska muistini ei ole huonompi kuin haistinikaan, en erehdy koskaan kahden henkilön hajusta. Kun olen kerta pistänyt kuononi jonkun ihmisen vaatteisiin -- vaatteissa säilyy haju paraiten --, on sen ihmisen haju muistissani yhtä hyvin säilytettynä kuin ryövärin peukalon kuva poliisin kirjoissa.

Kaikki ihmiset eivät haise hyvälle. Muutamat löyhkäävät minusta hyvinkin pahalle, ja semmoisten en anna koskaan hyväillä itseäni. Isäntäni tuoksuu erinomaisen hyvälle. Olen huomannut toistenkin koirain saavan hänestä saman käsityksen. Vihaisinkin äkäpussi kun pistää kuononsa hänen vaatteittensa poimuihin, huiskuttelee heti häntäänsä ja sivelee päätään hänen housunlahjettaan vastaan. Olen huomannut, että melkein kaikki metsästäjät haiskahtavat hyvälle. Epäystävälliset tunteeni maankulkijoita kohtaan ovat melkein aina samoja kuin heidän tunteensa minua kohtaan. En voi heidän käryänsä kärsiä. Myöskin heidän ulkoasunsa on minulle useimmiten vastenmielinen.

Mutta minunhan piti kertoa Harjuskoskesta.

Leikkuun päätyttyä piti isäntäni tavallisesti lomaviikkoja kekriin asti. Silloin hän ei ollut talon töissä enempää kuin talon ruuassakaan. Joka maanantai-aamu, aikaa ennenkuin talonväki oli noussut, sälytti hän selkäänsä ison tuohikonttinsa, otti luodikkonsa naulasta, avasi tuvan oven, jossa minä jo seisoin odottamassa, ja pimeässä lähdettiin yhdessä metsään.

Aamiaisen söimme säännöllisesti eräällä tervahaudalla, jota ei ole miesmuistiin enää käytetty, mutta jonka sysivajassa metsämiehet välistä ovat yötä. Päivällinen syötiin jo kosken rannalla, ja heti päivällisen jälkeen lähdettiin metsään.

Olen jo sanonut, että Harjuskosken takapalsta on kaikkialla kruunun metsän ympäröimä. Meidän puolella jokea nimittäin. Mutta joen toisella puolella ovat meidän pitäjän ja naapuripitäjän laajat takamaat, joissa ei koskaan kulje ihmisiä, ellei joskus jokunen eränkävijä. Ne ovat siis kokonaan meidän, isännän ja minun hallussa. Ja me ne tunnemme myöskin niinkuin oman tuvan lattian. Metsästystovereita emme ole koskaan rakastaneet, sillä toistemme seura on meille ollut aina täysin riittävä. Nautimme paraiten metsän riemuista puhumatta niistä kenenkään kanssa. Päivällä emme myöskään puhu paljon toistemmekaan kanssa. Useasti emme koko päivänä näe toisiamme muuta kuin vilahdukselta isännän pyssyn pamahdettua. Silloin aina pakisemme hetkisen ja sovimme matkan suunnasta. Tiedämme myöskin aina varsin hyvin, missä toinen kulkee. Isäntä aina välistä tahallaan katkaisee risun, ja jos joskus en huomaisi, missä hän liikkuu, haukahdan yhden ainoan kerran, jolloin hän vastaa lyhyellä vihellyksellä. Tämä on sovittu merkkimme.

Mutta illalla kun on lintu tai kalakeitto nostettu tulelle, pidetään pakinahetki, jolloin päivän tapahtumat joutuvat pohdittaviksi. Näen vielä yölläkin niistä unta. Ajan kettua takaa, että käpäläni rupeavat unessakin juoksemaan, vingahdan puuhun istuutuvalle teerelle tai haukahdan oravaa pari lyhyttä nalkutusta, kunnes isännän "soh, Halli" äkisti ehkäisee unennäöt.

Täten jatkamme hauskaa elämäämme metsässä perjantai-iltaan asti. Lauantaina iltapäivällä ollaan taas kotona. Vasta mikkelin jälkeen, kun oravan- ja ketunnahat tulevat täyskarvaisiksi, viivymme joskus kaksi viikkoa yhtä painoa Harjuskosken seuduilla. Muuten ollaan aina viikkokannalla vain, sillä olemme isännän kanssa ahkeria kirkkomiehiä. Minullakin on oma paikkani varattuna kirkossa ison käytävän päässä, josta en liikahda, ennenkuin näen isännän rupeavan tekemään lähtöä. Kaikki kirkkoväki tuntee hyvin minun paikkani, ja jos joskus en ole onnistunut livistämään kirkkoon sisälle, kysyvät ihmiset ihmeissään toisiltaan, oliko Suursalon vanha isäntä sairastunut, kun ei Hallia näy tavallisella paikallaan.

Onpa minusta kerta saarnattukin. Kun pojat lehterillä eivät ymmärtäneet olla hiljaa, rupesi rovasti heitä torumaan ja sanoi, että Suursalon Hallikin tietää paremmin kuin he, miten kirkossa tulee käyttäytyä. Minä kun kuulin itse rovastin nimeäni mainitsevan, katsoin kohteliaisuuden vaativan, että nousin istualle ja katsoin rovastia kasvoihin. Poikien kasvojeneleistä huomasin kuitenkin, että menettelyni ei ollut hyvin mietittyä, ja oman talon poika sanoi kotiin tultuaan, että rovastin kaunis nuhdesaarna oli menettelyni kautta mennyt aivan hukkaan. En koettanut myöskään tämän jälkeen koskaan sekaantua papin tai kirkonpalvelijan toimiin, vaan makasin aina liikkumatta paikallani. Eikä minua siinä myöskään häiritty kuin yksi ainoa kerta. Vanhan suntion kuoltua oli uusi muka jotain olevinaan ja yritti käskeä minua kirkosta pois. Mutta kun irvistelin ikeniäni ja sanoin pari kertaa "rrh", huomasi hän parhaaksi olla nostamatta riitaa, semminkin kuin paikkani oli ihan numerotaulun vieressä, johon hänellä näkyi olevan useasti asiaa.

Kerroin olleeni kuuden kuukauden vanha, kun eräänä kevätpäivänä jouduin Suursalon isännän haltuun. Sanoin myöskin, että nuori isäntä oli jonkun verran nurjalla mielellä koiranoston johdosta.

Kyseessä oleva päivä oli lauantai. Sunnuntaina iltapäivällä nosti uusi isäntäni tuohikonttinsa, joka näytti olevan tavallisen raskas, hartioilleen, heitti olalle pari verkkoa, sanoi aikovansa lähteä kalastamaan, vihelsi minut mukaansa ja läksi. Huomasin, ettei tässä talossa ollut tapana lähtevältä kysyä, minne aikoi mennä tai kauanko aikoi viipyä kotoa poissa. Semmoiset kyselyt olisi pidetty sopimattomana uteliaisuutena. Läksimme kulkemaan polkua, joka vei eräälle järvelle, missä talon väki välistä kulki kalastamassa. Mutta tultuamme talon näkösältä, poikkesi isäntä metsään ja rupesi kulkemaan ihan toiseen suuntaan kuin järvelle päin.

Kävelimme yhtä painoa läpi yön, ja minusta oli matkamme sanomattoman hauska. Lunta ei näkynyt enää missään, aukeamilla rupesi ruoho jo pistäymään esille kulosta, ja ilma oli ihan parahiksi lämmin. Aamupuolella istuutui isäntä vähän väliä kivelle lepäämään, katseli metsää, kuunteli metsän monenlaatuisia ääniä ja näytti erinomaisen onnelliselta. Minustakin tuntui elämä suloisemmalta kuin ikinä ennen. Makasin nurmella isännän vieressä, katselin uteliaasti hänen kasvoihinsa ja huiskuttelin häntääni. Rupesin jo ymmärtämään saaneeni hyvän isännän. Edellistä isäntääni en paljon tuntenut eikä hän myöskään minua. Hän ei näet ollenkaan seurustellut toverillisella tavalla kanssani, ja pysyimme sentähden jotenkin vieraina toisillemme. Nykyinen isäntäni oli kahdessa päivässä puhunut enemmän kanssani kuin edellinen omistajani kuuden kuukauden aikana. Nytkin rupesi hän minulle kertomaan olevansa pian seitsemänkymmenen vanha ja että minä kaiken todennäköisyyden mukaan olin hänen viimeinen metsästysapulaisensa. Huiskuttelin koko ajan myöntäväisesti häntääni ja sain pari kertaa jopa nuolla hänen käsiänsäkin. Täten oli toveruutemme niin lujasti vahvistettu, etten olisi vähääkään empinyt syöstä väkevimmänkin miehen kurkkuun, jos vain isäntäni olisi käskyn antanut. Ymmärsin, että isäntä käsittää tämmöiset asiat paremmin kuin minä ja että hän on paremmin ymmärtävänä käskyistään vastuunalainen. Minun tulee vain häntä empimättä totella.

Kun isäntä nyt viimeisen kerran tänä aamuna nousi sovittamaan konttia uudestaan hartioilleen, kuulin hänen huokailevan: "Hohhoi, kun rupeaa vanhuus vaivaamaan! Mutta kiitos Luojan, joka on vielä kerran kesän alkuun auttanut. Jokohan tuli tällä kertaa viimeinen; olisin minä kuitenkin vielä muutamasta kesästä kiitollinen. Eipä tiedä, miten on osani määrätty."

En ymmärtänyt oikein tällä kertaa isännän puhetta. Minusta oli hän vielä hyvinkin reipas ja voimakas. Kontti näytti kohtalaisen raskaalta, yhtenä yönä oli marssittu lähes kolme penikulmaa, ja nyt hän kuitenkin reippaalla liikkeellä heitti taakkansa uudestaan hartioilleen. Minä puolestani tunsin itseni erinomaisen nuoreksi ja iloiseksi enkä osannut vielä silloin vanhuuden vaivoja käsittää.

Kosken pauhina kuului näin tulvaveden aikana tähän paikkaan asti. Puolen tunnin kuluttua olimme sen rannalla.