Part 20

"Ah, se on melkein liian hyvä uutinen tuntuakseen todelta. Minä olen uneksinut jostakin sellaisesta ja kaivannut hetkeä, jolloin saisin tuntea kurkkunne kourissani, olen kaivannut sitä siitä saakka kun ensimmäisen kerran teidät näin. Tämä tunne on juurtunut minuun niin lujaan, etten voisi enää tuntea tyydytystä teidän ampumisestanne. Oletteko te koskaan tuntenut sellaista? No niin, minä aion pusertaa teistä hengen näillä paljailla käsilläni."

Mac Namara suoristihe asentoon.

"En neuvoisi teitä yrittämään. Olen elänyt kauemmin kuin te, eikä minua ole koskaan vielä voitettu. Mutta minä tunnen tällä hetkellä samaa, mistä äsken puhuitte. Varsinkin juuri nyt."

Hän silmäili nopeasti nuoren vastustajansa ruumista ja pani merkille hänen hoikat säärensä, piukkaan kiristetyn vyön, mikä kaikki oli omansa tekemään hennon vaikutuksen. Sen vastakohtana olivat vain kaula ja hartiat. Hän oli voittanut väkevämpiäkin miehiä, ja hän tuumi, että tässä ahtaassa huoneessa hänen suurempi painonsa korvaisi sen suuremman notkeuden, joka kenties asustaisi nuoremman ruumiissa. Mitä kauemmin hän katseli Glenisteriä, sitä pakottavammin hän tunsi häntä vihaavansa ja sitä voimakkaammin hän halusi saada vihansa tyydytetyksi.

"Riisukaa takkinne", virkkoi nuori mies. "Kääntykää nyt tänne päin. Hyvä on. Halusin vain nähdä, valehtelitteko äsken revolverista puhuessanne."

"Minä aion tappaa teidät", murahti Mac Namara.

Glenister pani revolverinsa kassakaapille ja riisui märän takkinsa. Miesten voimasuhteet tulivat nyt selvemmin esille ja ratkaisevasti Mac Namaran eduksi. Vaikk'ei kumpikaan ollut mitään puhunut, tiesivät he silti hyvin, ettei tällä taistelulla ollut kosketusta Midaksen kanssa ja että molemmat olivat täysin selvillä, mistä heidän katkera vihansa aiheutui. Oli varsin luonnollista, että he kerran iskisivät yhteen tällä tavalla. Se oli johdonmukainen loppu ja sen he olivat jo kauan tunteneet lähestyvän. Oli verraton sattuma, että he saisivat suorittaa loppuottelunsa kahden kesken, todistajitta ja asein, jotka luonto oli heille antanut, sillä he olivat molemmat suuren vapaan maan lapsia, he olivat molemmat syntyperäisiä taistelijoita, ja taistelu merkitsi heille molemmille elämän suurinta, parasta palkintoa.

Ensimmäinen yhteentörmäys tapahtui väkivaltaisen tuimasti. Mac Namara tähtäsi hirveän iskun, mutta Glenister torjui sen taitavasti ja antoi hänelle rehellisesti takaisin. Hän heilautti käsivarsiaan kevyesti ja notkeasti, mutta nyrkit, joilla hän iski, olivat kuin lyijyä. Hän liikkui sulavasti ja hänen pehmeäanturaiset mukluksensa antoivat jaloille kaksinkertaista tukea. Kun hän tiesi vastustajansa suuremman painon, tyytyi hän aluksi vain torjumaan tämän mielettömät hyökkäykset ja pysyttelemään niin kauan kuin mahdollista tämän iskujen saavuttamattomissa. Hän suuntasi voimakkaan iskun suoraan Mac Namaran suulle, niin että tämän pää nytkähti taaksepäin ja kädet heilahtivat korkealle ilmaan, mutta ennenkuin Mac Namara ehti kietoa käsivartensa hänen ympärilleen, muutti Glenister asentoa ja tähtäsi sivulta toisen iskun. Mutta Mac Namarakin oli tottunut nyrkkeilijä ja torjui iskun. Hän sylkäisi verta suustaan ja hyökkäsi jälleen ja kohoitti Glenisterin jaloiltaan. Jälleen sinkosi tämän nyrkki raskaana kuin lyijy, mutta toinen taivutti päätään ja isku tapasi hänen otsaansa. Ankaraa kipua tuntui Royn kädessä ja hän oivalsi, että välikäden luut olivat murtuneet ja että kaikki olisi tästä lähin turhaa. Ennenkuin hän ehti tointua, oli Mac Namara kumartunut hänen kohotettujen käsiensä alle ja tarttunut häntä vyötäisistä sekä kiertänyt vasemman jalkansa Royn ympärille. Sitten nosti hän hänet koholle ja sinkosi vastustamattomalla voimalla ilmaan, mutta nuorukainen pyörähti kerran ympäri kuin kissa ja putosi lattialle jännitetyin lihaksin, jotka olivat joustavat kuin guttaperkka. Mutta samassa Mac Namara oli jälleen hänen kimpussaan ja tavoitti väkevillä kourillaan hänen kurkkuaan. Glenister oivalsi, että vastustaja aikoi kuristaa hänet, minkä vuoksi hän tarttui hänen ranteisiinsa ja yritti vääntää vastustajansa kädet erilleen. Kun hänen vasen kätensä oli voimaton, onnistui toisen väkivaltaisesti riuhtaisten päästä irti, minkä jälkeen molemmat miehet toisiinsa kietoutuneina ja äärimmilleen voimiaan ponnistaen askel askelelta siirtyivät puoleen ja toiseen konttorihuoneessa, kunnes suonet heidän ruumiissaan olivat puhjeta ja lihakset lamaantua.

Miehet voivat kaksintaistella tyynesti, ampua ja miekkailla kylmäverisesti laskien, mutta kun kysymyksessä on taistelu ruumis ruumista vasten, toisiinsa kietoutuneitten hikisten ruumiitten ja raudanlujien lihasten leikki, silloin harkinta unohtuu ja kaikki huonot intohimot paljastuvat salatuista kätköistään ja panevat osansa hirvittävään otteluun.

Miehet siirtyivät askel askelelta lattian poikki ja tunkeutuivat väliseinän läpi, joka rusentui ja peitti heidät lasisiruilla. He kompastuivat ja kuin yhteisesti sopien he irroittivat otteensa ja nousivat ja seisoivat siinä vastakkain, riippuvin leuoin, sihisevin keuhkoin ja kasvot hikeä ja verta valuen. Royn vioittunut käsi tuotti hänelle hirveää tuskaa, Mac Namaran paisuneet huulet olivat inhoittavassa irvistyksessä. He läähättivät tuokion, julman näköisinä ja kuin villieläimet, ja hyökkäsivät sitten taas toistensa kimppuun. Konttorikalusto särkyi pirstaleiksi ja siruja lenteli ympäri huonetta. Miesten vaatteet olivat pian riekaleina, heidän rintansa paistoi paljaana ja valkoiset käsivarret paisuvine lihaksineen tulivat esiin hihan käännösten alta. He eivät tunteneet enää kipua, heidän ruumiinsa olivat kuin tunteettomia koneita.

Vähitellen Mac Namaran kasvot muuttuivat muodottomaksi massaksi, sillä Glenister tähtäsi hyvin ja tarkasti. Glenisterin ruumiissa taas olivat kaikki luut vääntyneet Mac Namaran väkivaltaisista otteista... Glenisterin ponnistelut rajoittuivat etupäässä siihen, että voisi pysytellä jaloillaan ja välttää toisen syleilyä. Milloinkaan ennen hän ei ollut tavannut miestä, jota hän ei olisi voinut pelkällä voimallaan nujertaa, kunnes hän kohtasi tämän kookkaan salaperäisen miehen, joka repi ja raastoi häntä sinne ja tänne ikäänkin hän olisi ollut lapsukainen. Kerta kerran perästä Glenisterin nyrkki iski häntä kasvoihin kuin moukari. Tässä yksinäisessä kaksintaistelussa ei noudatettu sääntöjä. Miehet kuuntelivat vain korviensa suhinaa, näkivät vain vihansa, tunsivat vain verenjanoa. Heidän raskas astuntansa pani koko rakennuksen tärisemään ikäänkuin joku kummitus olisi siellä temmeltänyt.

Tämän taistelun kestäessä oli alakerroksen myymälästä muuan paljaspäinen mies syössyt kadulle ja kohdattuaan siellä erään kävelijän tämän parissa rientänyt takaisin portaille. Se pieni vene, jonka Glenister oli nähnyt merellä, oli samoihin aikoihin sivuuttanut onnellisesti rantahyrskyt ja sen kolme matkustajaa kahlasi nyt märässä hiekassa pääkadulle päin Bill Wheaton etunenässä. Hänen seurassaan oli kaksi kookasta miestä, joilla ei ollut minkäänlaista kantamusta. Kaupunki oli herännyt auringon mukana, joka valoi kuparinhohdettaan merenrantaan. Tuomari Stillman ja Voorhees tulivat hotellistaan ulos ja pysähtyivät katselemaan vaunujonoa, joka rämisten ja kulkushelinöin saapui hitaasti kadun toisesta päästä. Vaunuista helotti sinisiä sotilastakkeja varhaisen aamuauringon vinoissa säteissä. Jono oli matkalla Midakseen.

Tundroilla yhä vallitsevasta sumusta sukeltautui esiin kaksi hevosta. Ne näyttivät epätodellisilta ja muodottomilta. Toisen selässä istui nainen ja toisen muuan surkean näköinen olento, joka huojui hevosen liikkeitten mukaan. Hänen kasvonsa olivat tuskan vääntämät ja hän piteli molemmin käsin kiinni satulan nupista.

Kohtalo tuntui näkymättömällä kädellä järjestäneen näytelmän viimeisen kohtauksen kuljettamalla sen päänäyttelijät lähelle samaa rantaa, jolla he olivat ensimmäisen osansa esittäneet.

Molemmat ratsastajat joutuivat tuomarin ja komissaarin eteen. Nämä hämmästyivät heidät nähdessään, mutta samassa hetkessä kun ratsastajat kiristivät ohjaksia, tuli joku kiireesti ulos viereisestä käytävästä, jonka takaa kuului äänekästä melua ja temmellystä.

"Tulkaa apuun -- pian --!" hän huusi heille.

"Mikä on hätänä?" kysyi Voorhees.

"Murha! Mac Namara ja Glenister surmaavat toisensa!" Hän syöksyi jälleen portaille Voorhees kintereillään ja tuomari perässä. Ylhäältä kuului heikkoa äjellystä.

Pelaaja kääntyi puhuttelemaan niitä kolmea miestä, jotka par'aikaa juoksivat rannalta paikalle, ja kun hän tunsi Wheatonin, huudahti hän tälle:

"Irroittakaa jalkani. Leikatkaa nuorat poikki. Pian!"

"Mistä on kysymys?" kysyi lakimies, mutta kun hän kuuli Glenisterin nimen, syöksyi hän tuomarin perässä taloon antaen toisen seuralaisensa tehtäväksi päästää ratsastaja vapaaksi. Nyt kuului taistelun temmellys selvemmin ja kaikki tunkeutuivat ovelle, Helenekin, huolimatta veljensä kehoituksista pysyä loitolla.

Hän ei voinut koskaan tarkalleen muistaa, kuinka hän tuli portaille, sillä häntä tuntui ohjaavan hypnoottinen voima, joka pakottaa ihmistä vastoin tahtoaankin rientämään järkyttävän tapahtuman todistajaksi. Kun hän saapui huoneeseen, kauhistui hän nähdessään kahden raivoavan ihmisolennon raastavan toisiaan kuin pedot, repaleisina, verta vuotavina, sirpaleitten keskellä. Kaikki irtain, mikä huoneessa oli ja mikä voi särkyä, oli tuhottu kuin raskaan jyrän rusentamana.

Vielä tänä päivänä puhutaan Alaskan rajojen ulkopuolellakin tästä taistelusta, missä tahansa kokoonnutaankin leirivalkean ympärille, ja vaikka monet epäilevät jutun todenperäisyyttä, on silti toisia, jotka näkivät tapahtuman kulun ja voivat valalla vakuuttaa sen todeksi. He sanovat, että tämä taistelu oli kuin kahden uroshirven ottelua paritteluaikana, vaikka vieläkin hirveämpää, sekä vakuuttavat, että näiden kahden kaltaisia miehiä ei ollut nähty maassa Vitus Beringin aikojen jälkeen, sillä heidän vihansa oli saavuttanut sellaisen muodon, että toisen kosketuskin jo pani heidät täydelliseen raivoon ja lisäsi heidän voimansa vallan yliluonnolliseen mittaan. Totta on myöskin, ettei kumpikaan taistelijoista huomannut, että huone oli pian täynnä katselijoita, tai kuullut näitten huutoja, ei edes, kun poliisikomissaari tunkeuduttuaan täyteen sulloutuneen oven kautta heittäytyi lähemmän taistelijan kimppuun, joka sattui olemaan Glenister. Se sattui hetkellä, jolloin molemmat miehet seisoivat alallaan käsivarren päässä toisistaan tuijottaen toisiinsa vihaa säihkyvin katsein ja voimakkaasti läähättäen.

Kerran pitkiä käsivarsiaan heilauttaen Glenister sinkosi kutsumattoman häiritsijän kimpustaan niin rajusti, että tämä lennähti päin kassakaappia ja vaipui tiedottomana lattialle. Taistelijat eivät huomanneet tätä välikohtausta, vaan jatkoivat kuolettavaa painiskeluaan. Mac Namaran suusta valui kuolaa kuin kuolemaa tekevältä ja jokainen uusi ponnistus pusersi hänestä läähättävän voihkaisun. Helene kuuli itsensä huutavan: "Estäkää heitä! Estäkää heitä!" Mutta kukaan ei näyttänyt pystyvän sekaantumaan taisteluun. Hän kuuli veljensä mutisevan jotakin ja hengittävän yhtä raskaasti kuin ottelijatkin, ja hänen ruumiinsa liikkui painiskelijoitten liikkeitten tahdissa. Tuomari oli tuhkanharmaa, tylsä, avuton.

Mac Namaran hädänalainen tila oli selvinnyt hänen vastustajalleen, joka nyt ryntäsi hänen kimppuunsa janoten lähestyvää voittoa. Mutta nuoren miehen lihakset tottelivat perin hitaasti tahdon käskyjä, hänen kylkiluunsa tuntuivat katkenneilta, hänen selkänsä voimattomalta ja säärten sisäpinnalla tuntuivat suonet sykkivän haljetakseen. Kun he jälleen iskivät yhteen, kohotti Mac Namara oikean kätensä ja tarrasi vastustajaansa kasvoihin upottaen sormensa kynsien lailla hänen poskiinsa ja pakotti hänen leukansa aukenemaan ja taivuttaen samalla päätään taaksepäin hän keskitti kaikki voimansa silpoakseen vastustajansa kasvot. Glenister tunsi jo leukojensa antavan perää ja heittäytyi sen vuoksi hänkin taaksepäin ja irroittautui hänen otteestaan. Mac Namara keräsi heikontuvat voimansa ja syöksyi kassakaapin luo, jonka kannella oli Glenisterin revolveri. Vaisto varoitti Glenisteriä vaarasta, sanoi hänelle, että vihollinen oli etsinyt tämän viimeisen mahdollisuuden pelastua, ja samalla hetkellä kuin nuori mies näki hänen kääntävän selkänsä ja ojentavan kätensä siepatakseen revolverin, hypähti hän kuin pantteri eteenpäin, tarttui Mac Namaraa vyötäisistä ja oikealla kädellään ranteesta. Ensimmäistä kertaa koko taistelun aikana he olivat nyt tällaisessa asennossa, ja Glenister äkkäsi heti, minkä edun toisen petollinen menettely oli hänelle suonut, huomasi, mille asteelle taistelu nyt oli kehittynyt ja että voiton hetki oli lähellä.

Tämä kuvaus on vaatinut pitkän ajan, mutta kaikki oli silti tapahtunut niin nopeasti, etteivät sotamiehet vielä olleet ehtineet ovelle saakka.

Lähinnä seuraavista tapahtumista on kerrottu monella tavalla, sillä katselijoista vain Kid oivalsi, mille asteelle taistelu nyt oli kehittynyt. Toiset väittävät, että Glenisterin valtasi kuolemantuska, joka paisutti hänen suunnattomat voimansa kaksinkertaisiksi, toiset taas, että Mac Namara menetti voimansa tyystin rangaistukseksi petoksestaan, mutta niin ei ollut laita.

Glenister työnsi vioittuneen kätensä Mac Kamaran niskan taitse hänen rinnalleen, joten tämän pää pusertui hänen kainaloonsa kumaraiseen asentoon. Oikealla kädellään Glenister tarttui vastustajansa ranteeseen läheltä revolveria. Hän oli siten saanut otteen, jota ei toinen voinut murtaa. Nyt seurasi ratkaiseva voimien mittely.

Molempien ottelijoiden ruumis jäykistyi kuin kiveksi. Kaikki voimansa jännittäen Glenister taivutti oikeaa kylkeään taaksepäin, ja nyt syntyi taistelu revolverista, joka sitä pitelevien käsien heilahdusten mukaan liikkui ylös ja alas; sen piipunsuu piirsi ilmaan merkillisiä kuvioita. Mac Namara rimpuili ja koetti päästä irti, mutta hän oli liian lähellä kassakaappia eikä voinut liikkua, ja hänen päänsä oli yhä siinä kumaraisessa asennossa, johon Glenisterin vasen käsi oli sen puristanut. Hän ponnisteli niin että hengitys salpautui hänen kurkkuunsa. Kaikesta huolimatta hänen oikea kätensä taipui verkalleen taaksepäin. Hänen jalkansa siirtyivät hieman paikaltaan, ja veri tunkeutui hänen silmiinsä, mutta hän tunsi, että niissä pitkissä sormissa, jotka pitelivät hänen kättään ruuvipuristimessa, oli sitä vuorenlujuutta ja vastustamatonta nuorekasta voimaa, joka ei tunne tappion mahdollisuutta. Hitaasti, tuuma tuumalta vääntyi tuon kookkaan miehen käsi taaksepäin ja hänen huohottava hengityksensä ilmaisi, millä hirveällä hinnalla se tapahtui. Revolverin piippu teki puoliympyrän kuvion ilmassa, ja miesten kädet alkoivat vääntyä vasemmalle Mac Namaran leveän selän sivuitse. Yhä hän ponnisteli vastaan, mutta kaikki oli turhaa. Hän koetti laukaista revolverin, mutta hänen sormensa puristivat sen perää niin tiukasti, ettei hän voinut liipaisinta koskettaa. Sitten Glenister alkoi vääntää kättään ylöspäin.

Miesten repaleisten vaatteitten alta näkyvä valkoinen iho oli jännittynyt isoiksi lihassolmuiksi, jotka milloin kovenivat milloin höltyivät. Helene, joka mykkänä ja kauhistuneena katseli tätä näytelmää, tunsi, kuinka veljen sormet tapailivat hänen olkapäätään, kuuli, kuinka tämä läähätti, ja näki, että tämän kasvot hehkuivat kiihtymystä, kun hän mutisten käsittämättömiä ammattisanoja tarkkasi taistelun kulkua.

Nyt nähtiin Glenisterin hieman kyyristyvän ja sitten jälleen suoristuvan kuin kaikilla voimillaan työntäen jotakin raskasta esinettä edessään. Vallitsevassa hievahtamattomassa hiljaisuudessa kuultiin napsahdus kuin tikun katkeamisen aiheuttama. Sen jälkeen kuului korvia särkevä pamaus ja voimakkaan miehen äänekäs parahdus. Mac Namara lysähti polvilleen ja kaatui avuttomana suulleen, ikäänkuin kaikki hänen kookkaan ruumiinsa luut olisivat muuttuneet vastustuskyvyttömäksi massaksi. Hänen voittajansa hoippui takaperin vastakkaiselle seinälle, laahaten jalkoja perässään sirpaleitten keskellä, kädet ojossa kuin peläten kaatuvansa -- uupuneena, sokeana, ruudinsavun mustaamana, mutta yhä julmasti riemuiten saavuttamastaan voitosta.

Tuomari Stillman huusi hermostuneena:

"Vangitkaa hänet! Pian! Älkää päästäkö häntä karkuun!"

Nyt vasta Glenister äkkäsi, että huone oli täynnä katselijoita. Hän kohotti päänsä ja tuijotti voittonsa todistajiin sekä läähätti:

"Minä voitin petturin ja -- minä nitistin hänet -- paljailla käsilläni."

XXXVI.

GLENISTER UHRAA VOITTONSA.

Sotilaat ottivat huostaansa nuoren miehen, joka ei vastustellut rahtuistakaan, ja huoneessa syntyi tavaton hälinä. Kansaa kerääntyi sinne kaduilta, huutaen ja päivitellen, kunnes joku huusi portailta alas väkijoukkoon:

"Roy Glenister on vangittu. Hän on surmannut Mac Namaran."

Tällöin syntyi mutinaa, joka uhkasi pian muuttua eläköönhuudoksi. Joku Mac Namaran miehistä huusi puolestaan: "Hirttäkäämme hänet. Hän surmasi kymmenen miestämme viime yönä."

Helene hätkähti, mutta Stillman, joka nyt oli saanut osan rohkeuttaan takaisin, vaiensi kiihtyneet mielet sanomalla:

"Päällikkö, pitäkää väki loitolla! Minä otan miehen haltuuni. Laki on minun käsissäni, ja hän saa vastata teoistaan."

Mac Namara nousi voihkien jaloilleen. Hänen oikea käsivartensa roikkui oudosti vääntyneenä ja velttona hänen olkapäältään kämmenpuoli ulospäin kääntyneenä, ja hänen pahoin pideltyjä kasvojaan oli ilkeä katsella, sillä niissä oli ruumiillinen kipu yhtyneenä kärsityn tappion aiheuttamaan raivoon. Hän mutisi katkonaisia sadatuksia vihollisilleen.

Roy ei virkkanut sanaakaan, sillä samassa kun taistelunhalu sammui hänessä hän huomasi, että kaikki katselijat olivat hänen vihollistensa leiriä, että Bronco Kid yhä oli vapaalla jalalla ja hänen oma kostonsa vasta puolitiehen suoritettu. Hänen polvensa notkahtelivat, jäsenet tuntuivat lyijynraskailta, rinta hehkuvalla uunilta. Kun hän vartijoittensa tukemana horjui elävän kujan kautta, joutui hän äkkiä suoraan Helenen eteen ja näki tämän seuralaisen. Hän pysähtyi katseen hitaasti kirkastuessa.

"Ahaa, siinä sinä olet!" sanoi hän paksulla äänellä pelaajalle ja alkoi otella vartijoittensa kanssa kasvojen vääntyessä ponnistelujen synnyttämästä tuskasta. Miehet pitelivät häntä alallaan helposti kuin lasta ja veivät häntä mukanaan. Hänen polvensa kävivät voimattomiksi, mutta hän kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen. Oli jo päästy ulko-ovelle, kun Wheaton sulki tien ja huusi:

"Seis, malttakaa hetki! -- Kaikki on nyt selvillä, Roy..."

"Niin, Bill -- kaikki on nyt selvillä. Olemme tehneet parhaamme -- mutta meidät on muuan lurjus pettänyt. Nyt minut lähetetään ties minne -- mutta en välitä siitä. Minä nitistin hänet -- paljailla käsilläni. Tai kuinka, Mac Namara, enkö nitistänytkin?" hän lisäsi pilkallisesti voitetulle, joka syyti hänelle sadatuksiaan, Stillmanin huutaessa:

"Viekää pois hänet, sanon minä. Pankaa hänet vankilaan!"

Mutta Wheaton seisoi tyynenä paikallaan kaikkien katseitten suuntautuessa häneen, ikäänkuin olisi tajuttu, että hänen mukanaan tulisi joku odottamaton ratkaisu. Hän huomasi sen ja luonnollisen turhamielisenä ja haluten herättää sopivaa näyttämötehoa hän kohotti päänsä mahtipontiseen asentoon ja pani kätensä takkinsa taskuihin, joukon yhä odotellessa mitä tapahtuisi. Hän virnisti ylimielisesti tuomarille ja Mac Namaralle.

"Tästä tulee tappion ja pettymyksen päivä teille, ystäväni. Tuo poikapa ei menekään vankilaan, vaan te, ja teidät pannaan rautoihin. Niin, niin, te pelasitte ovelasti suunniteltua peliä, te kaksi, senaattoreinenne, valtiollisine juonitteluinenne ja ryöstöinenne, mutta nyt on meidän vuoromme, ja nyt joudutte te roikkumaan hirressä anastamienne kaivosten ja pettämienne ja tuhoamienne miesten vuoksi. Taivaalle kiitos, että on sentään vielä yksi kunnollinen tuomioistuin ja se minun on onnistunut löytää." Hän kääntyi puhuttelemaan niitä kahta muukalaista, jotka olivat seuranneet häntä ja sanoi: "Lukekaa vangitsemismääräyksenne ja pidättäkää nuo miehet." Miehet astuivat esille.

Viimeksi kuluneitten minuuttien hälinä oli koonnut kansaa paikalle kaikilta suunnilta, ja koska ei enää mahduttu portaille, keräännyttiin alhaalle kadulle. Uutinen loppukohtauksesta kiersi suusta suuhun, Midaksen kahakasta sekä tuomarin ja Mac Namaran vangitsemisesta, jonka olivat toimittaneet Friskon tuomioistuimen lähetit. Huhu paisui ihmeelliseksi saduksi. Syntyi tavaton tungos, sillä jokainen halusi nähdä näytelmän päähenkilöt, ja kun joukko sitten tuli ulos Struven huoneistosta, otettiin se vastaan kysymystulvalla. Ensin nähtiin taintunutta poliisia kannettavan pois. Sitten tuli iäkäs, tuomari, vanhusraukka, joka häpeissään hoippui vartioittensa välissä; hän oli kuin ihmisraunio, ja häntä tervehdittiin pilkkahuudoin. Kun Mac Namara tuli näkyviin -- äkeän mielen pettymyksen vertauskuvana -- muuttuivat äänet uhkaavammiksi. Hän tiesi hyvin, että kaupunkilaiset kantoivat kaunaa häntä vastaan, mutta runneltunakin ja raajarikkoisena hän näytti joukolle kasvot, joista huokui sellaista uhmaa ja häijyä ylenkatsetta, että kaikki vaikenivat, ja viimeinen kuva, joka hänestä saatiin, osoitti miestä, joka oli voitettu, mutta ei masennettu. Nyt alettiin huutaa Glenisteriä, minkävuoksi hän astui ovelle; hän oli ryysyihin puettu sankari, jonka paksu tukka valui alas otsalle ja jonka parroittuneilla kasvoilla oli yhä vielä taistelunhaluinen ilme, vaikka hän olikin lopen uupunut, ja jonka rinta ja jäntevät käsivarret paistoivat paljaina repaleisten vaatteitten alta. Koko katu puhkesi huikeihin eläköönhuutoihin. Hän oli heidän miehiään, napaseudun poika, joka ponnisteli, rakasti ja taisteli tavalla, jota he ymmärsivät, ja hän oli nyt saanut, mitä hänelle oikeuden mukaan kuuluikin.

Mutta Glenister hoippui äänettömänä ja välinpitämättömänä kadulle torjuen kaikkien muiden paitsi Wheatonin avun. Hän kuuli tämän puhuvan, mutta tajusi vain, että lakimies oli mielissään ja katseli häntä nyt suurin silmin.

"Me olemme voittaneet, poikani! Olemme voittaneet heidät heidän omalla maaperällään. Vanginneet heidät heidän omalla ovellaan. Heitä on syytetty tuomioistuimen vähäksymisestä. He eivät noudattaneet niitä määräyksiä, jotka viime kerralla toin mukanani, ja siitä syystä sain heidät kiinni."

"Minä katkaisin hänen käsivartensa", mutisi nuori mies.

"Niin, minä näin sen. Uh, se oli inhoittavaa! -- Minä en voinut todistaa heidän tehneen mitään rikollista, mutta he joutuvat linnaan joksikin ajaksi, ja heidän renkaansa on hajoitettu."

"Se katkesi olkapään alta", jatkoi Glenister synkästi. "Minä tunsin sen -- mutta hän yritti tappaa minut, ja minun täytyi se tehdä."

Lakimies opasti Glenisterin kotiinsa ja hoiteli hänen vammansa jutellen herkeämättä, mutta nuorukainen oli kuin unissaliikkuja eikä ilmaissut eleelläkään tyytyväisyyttä, mielenliikutusta tai voitonriemua. Lopulta Wheaton huudahti:

"Reippautta, poika! Sinähän näytät kuin olisit pelin menettänyt. Etkö käsitä, että olemme voittaneet? Etkö käsitä, että Midas on sinun? Ja että koko maailma on sinulle nyt avoinna?"

"Voittaneet? Mitä sinä siitä tiedät, Bill? Midas -- koko maailma -- mitä se merkitsee? Sinä erehdyt. Minä olen hävinnyt -- niin -- minä olen menettänyt kaikki, mitä hän on opettanut minulle ja jonkun kohtalon oikun johdattamana hän oli paikalla ja näki mitä minä tein. Mene nyt, minä haluan nukkua."

Hän lyykähti vuoteelle huopien sekaan ja oli unessa ennenkuin lakimies ehti peittää hänet.

Hän nukkui kuin tukki myöhäiseen iltapäivään saakka, jolloin Dextry ja Simms saapuivat kaupunkiin saatuaan Wheatonilta sanan, ja hyökkäsivät nyt hänen kimppuunsa kysymystulvallaan. He ravistelivat hänet henkiin ja puistelivat häntä ystävällisen kovakouraisesti, kunnes hän nousi ja lyöttyi heidän matkaansa. Hän kävi kylvyssä ja hieroi kankeuden lihaksistaan, minkä jälkeen hän ruumiillisesti entisellään näyttäytyi uudelleen ihmisten ilmoille. He panivat hänet kertomaan seikkailunsa pikku seikkoja myöten ja kuuntelivat hänen kuvaustaan hievahtamattoman jännittyneinä, kunnes Dextry puhkesi äänekkääseen valitteluun ja sanoi:

"Olisin antanut osuuteni Midakseen, jos olisin päässyt näkemään, kun sinä nitistit hänet. Olisin ulvonut ihastuksesta."