Part 21

"Miksette painanut hänen silmiään sisään, kun hän kerran oli vallassanne?" kysäisi kostonhimoinen Simms. "Niin minä olisin tehnyt."

Dextry jatkoi:

"Ihmiset puhuvat, että kun hänet vangittiin, hän kirosi kahdeksallatoista kielellä, toinen toistaan voimakkaampia ja hirveämpiä sadatteluja. Ah, minulta on tänään mennyt paljon hukkaan, varsinkin kun minun oma sanavarastoni alkaa jo kuihtua ja ohentua ja ilmaisee uusien aatteiden surkeaa puutosta. Jos olisin saanut olla mukana, olisin ehkä voinut siepata jotakin oikein nasevaa ja ytimekästä. Niin, sanon sinulle, poika, että olisin siitä ilosta maksanut säkillisen kultakimpaleita."

"Miltä tuntui, kun se katkesi?" kysyi verenhimoinen Simms, mutta Glenister kieltäytyi kertomasta enempää.

"Ole nyt vaiti, Simms", virkkoi vanha kullankaivaja, "lähtekäämme kaupunkiin. Olen niin innostunut, etten voi pysyä alallani, ja ehkä saamme kuulla tarinan sellaisena kuin se tapahtui joltakin toiselta, joka ei ole sidottu eikä kloroformilla huumattu eikä anna sietämättömän vaatimattomuuden tukkia suutaan. Olen kuullut tästä ottelusta jo neljältä henkilöltä, joista kukaan ei ollut neljännespenikulmaa lähempänä itse tapahtumapaikkaa, ja kaikkien tarinat ovat olleet erilaisia ja paljon parempia kuin Royn kertoma."

Kun Glenister alkoi vähitellen päästä henkiseen tasapainoonsa, huomasi hän entistä selvemmin mitä oli tehnyt.

-- Olen käyttäytynyt kuin peto, kuin villiotus, -- hän huoahti itsekseen, -- kaikista ponnisteluistani huolimatta. Halusin jättää kaiken sellaisen taakseni, tahdoin tulla hänen rakkautensa ja luottamuksensa arvoiseksi, vaikk'ei minun olisi koskaan onnistunutkaan edes toista saavuttaa, mutta jo ensimmäisessä kokeessa lankesin. Olen menettänyt hänen luottamuksensa -- ja sitäkin pahempaa on tapahtunut, olen kadottanut itseluottamukseni. Hän on nähnyt minut aina pahimpina hetkinäni, mutta pohjaltani en ole sellainen, ei, minä en ole sellainen. Minä haluan tehdä mikä on oikein, ja jos saan tilaisuuden esittää uuden kokeen, tiedän siinä onnistuvani. Kiusaus on ollut ylivoimainen, se on ratkaissut.

Joku kolkutti ja kun hän avasi oven, astuivat Helene ja Bronco Kid huoneeseen.

"Malta hetki, vanha veikko", virkkoi Kid. "Minä tulen tänne ystävänä."

Pelaaja liikkui vaivalloisesti ja jatkoi selittävästi:

"Minä olen kiedottu kaikennäköisiin siteihin, kuten näet."

"Hänen pitäisi oikeastaan maata vuoteessa, mutta hän ei mielinyt päästää minua tulemaan yksin, enkä minä puolestani jaksanut odottaa kauempaa", sanoi nuori tyttö. Hänen katseensa vältteli merkillisesti Glenisterin katsetta.

"Hän ei mielinyt päästää teitä. En ymmärrä..."

"Minä olen hänen veljensä", selitti Kid. "Olen tiennyt sen jo kauan, mutta minä -- minä -- sinähän käsität, en voinut ilmaista itseäni hänelle. Minun sanottavani rajoittuu siihen, että olen pelannut rehellistä peliä hamaan siihen iltaan saakka, jolloin pelasin sinua vastaan, ja minä olin silloin vallan poissa suunniltani ja ärtynyt sinusta kuulemieni juorujen johdosta. Eilen illalla sain sattumalta kuulla jutun Struvesta ja Helenestä ja saavuin majataloon ajoissa pelastaakseni hänet. Olen pahoillani, etten surmannut häntä."

Hänen hoikat sormensa kiertyivät lujasti tuolin käsipuun ympäri hänen ajatellessaan tapahtumaa.

"Eikö hän ole kuollut?" kysyi Glenister.

"Ei, lääkärit ovat noutaneet hänet kaupunkiin ja hän kyllä toipuu. Mutta on vielä jotain muutakin. Minä en osaa oikein ilmaista ajatuksiani, mutta anna minulle aikaa, niin osaan sen selittää niin, että käsität. Minä koetin pidätellä Heleneä tulemasta tänne, mutta hän sanoi, että se olisi ainoa tapa, ja hän tiennee sen parhaiten. Se koskee niitä papereita, jotka hän toi tänne viime kevännä. Hän pelkäsi, että sinä luulet hänen olleen osallisena vehkeilyssä, mutta sellaistahan sinä et luule, vai kuinka?" Hän silmäili taistelunhaluisena Royta, joka vastasi kiihkeänä:

"En toki. Jatka."

"Pari päivää sitten hän sai selville, että näissä papereissa oli selostettu koko juttu ja että ne sisälsivät todistuksia, jotka paljastivat koko salahankkeen ja tuomitsevat tuomarin, Mac Namaran ja kaikki muutkin osalliset, mutta Struve säilytti papereita kassakaapissaan eikä halunnut luovuttaa niitä korvauksetta. Sen vuoksi Helene ratsasti hänen kanssaan... Hän piti sitä velvollisuutenaan -- siinä kaikki mitä minulla on sanottavaa. Mutta tuntuu siltä, että Wheaton on päässyt samaan tulokseen toista tietä. Nyt tulen pääasiaan. Tuomari ja Mac Namara on vangittu lainrikkomuksesta ja heidän rikoksensa on jo todistettukin, te olette saaneet takaisin kaivoksenne, ja kysymyksessä olevat miehet ovat menettäneet kunniansa. He joutuvat linnaan..."

"Niin, kuudeksi kuukaudeksi ehkä", keskeytti toinen hänen puheensa, "ja mitä se merkitsee? Milloinkaan ei ole suunniteltu julmempaa ja rohkeampaa rikosta. He varastivat kokonaisen valtakunnan ja riistivät sen asukkaat, he polkivat lakia ja uhmasivat oikeutta, he panettivat rehellisiä miehiä vankeuteen ja tuhosivat toisia -- ja minkä rangaistuksen he saavat kaikesta tästä? Jonkun vaivaisen sakon tai lyhytaikaisen vankeuden ehkä, pian ohimenevän maineettomuuden ja varastamansa omaisuuden menettämisen. Syytös koskee lain polkemista, mutta yhtä hyvin voisi murhaajaa syyttää yleisen järjestyksen rikkomisesta. Totta kyllä on, että olemme heidät kartoittaneet ja etteivät he voi enää meitä vahingoittaa, mutta heitä ei syytetä milloinkaan heidän todellisesta rikoksestaan. Se jää rankaisematta siksi, että heidän lakimiehensä sekoittavat selvän asian kaikennäköisillä muodollisuuksilla ja pykälillä.

"Luulen olevan perää siinä väitteessä, etteivät Jumalan tai ihmisten lait päde kolmattakuudetta leveysastetta pohjoisempana, mutta jos tämän leveysasteen eteläpuolella tapahtuu rikos, asetetaan rikoksentekijät syytteeseen vehkeilyistään ja he saavat marssia pakkotyöhön."

"Sinä teet minulle vaikeaksi esittää mitä minulla olisi sanottavaa. Olen melkein pahoillani, että ollenkaan tulimme tänne. En ole kaunopuhuja ja minä pelkään, ettet sinä ymmärrä minua", sanoi Bronco Kid vakavasti. "Me olemme katselleet asiaa seuraavalta näkökannalta: te olette voittaneet taistelussa ylivoimaisia vihollisia vastaan, olette saaneet takaisin kaivoksenne ja teidän vihollisenne ovat häväistyjä miehiä. Heidän laisilleen miehille moinen rangaistus on ankarampi ja ulottaa vaikutuksensa kauemmaksi kuin mikään muu. Tuomari on enomme ja samaa verta virtaa suonissamme. Hän otti Helenen huomaansa silloin kun tämä oli hento lapsi ja on omalla tavallaan ollut hänelle isän sijaisena ja rakastanut häntä. Ja Helene pitää hänestä myöskin."

"En ymmärrä sinua oikein", sanoi Roy.

Silloin puutui Helene puheeseen ja ottaessaan povestaan paperipinkan sanoi kiihkeästi:

"Herra Glenister, nämä paperit kertovat teille koko sen kurjan historian ja todistavat heidän salahankkeensa kaikessa alastomuudessaan. Minusta tuntuu vaikealta pettää oma sukulaiseni, mutta nämä todistukset ovat teidän, te voitte käyttää niitä mielenne mukaan, minä en halua niitä pitää hallussani."

"Tarkoitatteko, että nämä todistuskappaleet sisältävät kaiken tuon? Ja te haluatte luovuttaa ne minulle siksi, että katsotte sen velvollisuudeksenne?"

"Ne ovat teidän. Minulla ei ole varaa valita. Mutta minä tulin tänne sen vuoksi, että halusin lausua jonkun hyvän sanan enoni puolesta ja pyytää teitä säälimään häntä, sillä hän on jo vanha ja hyvin heikko mies. Tämä on hänelle kuolemaksi."

Nuori mies näki, että tytön silmät olivat täynnä kyyneliä, että hänen pieni leukansa värähti ja että veri kohosi hänen kalpeille poskilleen. Hänessä heräsi jälleen vanha raisu himo sulkea Helene syliinsä, painaa hänen päänsä olkaansa vasten ja suudella kuiviin hänen kyyneleensä, silittää hellästi hänen aaltoilevaa tukkaansa ja upottaa siihen kasvonsa, kunnes intohimo vallan huumaisi hänet. Mutta hän tiesi nyt lopultakin, ketä Helenen esirukoukset tarkoittivat.

Hänkö siis luopuisi kostostaan, joka oikeastaan olisikin vain oikeudenmukaista rangaistusta? Häneltä -- mieheltä -- pohjan mieheltä -- miesten mieheltä -- pyydettiin jotakin sellaista, ja minkä vuoksi? Hän koetti tyynesti ja asiallisesti harkita ehdotusta, mutta se ei ollut helppo tehtävä. Jos hän voisi vapauttamalla toisen roiston, Helenen enon, edistää Helenen onnea, ei hän epäröisi. Rakkaus ei ole kaikkea mitä maailma voi tarjota. Hän kummasteli itseään: tämä järkeilevä Glenister ei voinut olla entinen Glenister. Hän oli toivonut uutta tilaisuutta todistaakseen, ettei hän ollut entinen Roy Glenister -- no hyvä, tämä tilaisuus oli tullut, ja hän oli valmis.

"Te pyydätte tätä enonne hyväksi, mutta -- mitä toivomuksia teillä on hänen rikostoverinsa hyväksi? Teidän täytyy käsittää, että jos toinen vapautetaan, koskee se myöskin toista. Heidän välillään ei ole eroa."

"Se on kyllä melkein liian paljon vaadittu", puuttui Kid puheeseen epävarmasti. "Mutta eikö sinunkin mielestäsi asia ole jo loppuun ajettu? En voi olla ihailematta Mac Namaraa etkä sinäkään voi -- hän on liian hyvä vihollinen -- ja sitäpaitsi hän rakastaa Heleneä."

"Tiedän, tiedän", sanoi Glenister kerkeästi ja keskeytti nuoren tytön aloittaman vastaväitteen. "Olet sanonut tarpeeksi."

Hän suoristi kumaraisen asentonsa ja silmäili väsyneenä avaamatonta paperikääröä, minkä jälkeen hän irroitti sen siteet ja repi paperin toisensa jälkeen pienen pieniksi palasiksi, tyynesti ja yksinkertaisesti. Sitten hän viskasi palaset lattialle. Helene alkoi nyyhkyttää ja se olikin ainoa ääni, joka häiritsi huoneen syvää hiljaisuutta. Näin hän luovutti Helenen viholliselleen ja teki uhrauksensa pystypäin kuten hänen oma kirjoittamaton lakinsa häntä velvoittikin.

"Olet oikeassa -- juttu on loppuun ajettu. Ja nyt minä olen perin väsynyt."

He lähtivät. Glenister jäi seisomaan paikalleen. Laskevan auringon säteet loivat kultaista hohdetta hänen laihoille ahavoittuneille kasvoilleen, joiden väsyneessä katseessa oli syvän kaipauksen ja alakuloisuuden ilme.

Hän ei liikahtanut, ennenkuin taivas hänen edessään oli muuttunut mustaksi peitteeksi, joka lepäsi sitäkin mustemman meren yllä. Silloin hänen rinnastaan pusertui syvä huokaus ja hän sanoi ääntensä:

"Tämä on siis loppu, ja minä lahjoitin hänet näillä omilla käsilläni."

Hän ojensi ne ja katseli niitä kummastellen ja huomasi vasta nyt, että toinen niistä oli ajettunut, sinelmillä ja tavattoman arka. Hän tutki sitä kuin vieraan kättä ja oivalsi, että sen oli saatava pian lääkärin hoitoa, minkä vuoksi hän lähti kaupungille. Matkalla hän tapasi Dextryn ja Simmsin, jotka olivat pakahtua juorujuttuihin.

"Lempo soikoon, täällä ei puhella enää mistään muusta kuin sinusta", he aloittivat. "Muistoesineitten keräilijät ovat alkaneet kuljettaa pois koko Struven konttoria, ja ruotsalaiset aikovat tehdä sinusta kongressiehdokkaan heti kun meidät on hyväksytty valtioksi. He väittävät, että sinä osaat enemmän kuin hyvin antaa vauhtia itävaltioitten senaattorien hommiin ja edistää lainvaatimista meidän kurjien pohjolaisten hyväksi."

"Kun te puhelette laeista, saatte minut ajattelemaan, että tämä maa muuttuu pian vietävän sivistyneeksi valkoihoisen asua", huomautti Simms toivottomana, "ja nyt kun taistelu on päättynyt, tuntuu minusta, ettei täällä ole mitään tehtävää, joka voisi innostaa täysikasvuista miestä. Minä lähden länteen."

"Länteen? Sinä voit viskata kiven Beringin mereen paikalta, jolla nyt seisot", sanoi Glenister hymyillen.

"Olkoon -- maa on pyöreä. Tuolla selällä on kuunari, joka varustautuu Siperiaan -- kaksivuotiselle matkalle. Dextry ja minä olemme tuumineet tehdä pienen matkan rajan taakse."

"Niin, se on totta", sanoi vanhus. "Minusta tuntuu täällä kovin ahtaalta. Täällä on kaikenlaista hölynpölyä, ranskalaisia ravintoloita ja muuta turhamaista. Nyt aiotaan pääkatukin kivetä ja perustaa kenkien kiilloituslaitos. Minä haluan päästä seudulle, jossa voin heittäytyä pitkälleni ja huutaa halloota häiritsemättä jotakin hännystakkiniekkaa keikaria hänen syvistä aatoksistaan. Parasta, että tulet mukaamme, Roy. Myykäämme Midas."

"Tuumin asiaa", vastasi tämä.

Yö oli kirkas, ja täysikuu kumotti taivaalla, kun he läksivät lääkärin luota. Glenister, jonka mieliala ei oikein luontunut toverien riehuvaan ilonpitoon, erkani heistä, mutta ei ollut kulkenut pitkällekään kun jo kohtasi Cherry Malotten. Hän asteli pää kumarassa ja huomasi tytön vasta kun tämä puhutteli häntä.

"No, poika, onko kaikki nyt sitten ohi?"

Hänen sanansa sopivat tarkalleen nuoren miehen ajatuksiin, ja hän vastasi:

"Niin, nyt on kaikki ohi, pikku tyttö."

"Minun ei tarvinne lausua onnittelujani -- sinä tunnet minut tarpeeksi hyvin, ettei sellainen ole välttämätöntä. Miltä tuntuu, kun on voittanut?"

"En tiedä. Olen hävinnyt."

"Hävinnyt. Mitä?"

"Kaikki -- paitsi kultakaivosta."

"Kaikki paitsi... Ymmärrän. Tarkoitat, että tyttö... että olet kosinut häntä ja saanut epäävän vastauksen?"

Glenister ei aavistanut, mitä ponnisteluja tyttö kesti saadakseen äänensä näin vakavaksi.

"Tarkoitan jotakin enempää. Se on tapahtunut niin äsken, että sydämessäni vielä kiehuu ja kiehuu luultavasti vielä kauan -- mutta huomenna palaan kunnailleni ja laaksoihini, Midakseen ja työhön ja koetan aloittaa alusta jälleen. Olen jonkun ajan kulkenut vierailla poluilla ja hakenut uusia jumalia, mutta nyt on sammunut se huikaiseva hohde, joka minua houkutteli, ja minä näen taas asiat oikeassa valaistuksessa. Hän ei ole minulle sovelias, vaikka minä rakastinkin häntä aina. Olen pahoillani, etten voi unohtaa niin helposti kuin monet muut. On vaikeaa katsella tulevaisuuteen ja löytää uutta harrastusta asioihin ja esineihin. Mutta annapa kuulua jotakin itsestäsi. Minne sinä joudut?"

"En tiedä. On yhdentekevää -- nyt." Hämärä peitti hänen kalpeat, päättävät kasvonsa, ja hänen äänensä oli hyvin alakuloinen. -- "Aion käydä tervehtimässä Bronco Kidiä. Hän on lähettänyt minulle sanan. Hän makaa sairaana."

"Hän ei ole huono mies", sanoi Roy. "Ja minä luulen, että hänkin aloittaa ratansa uudelleen."

"Ehkä", vastasi tyttö silmäillen tummana lainehtivaa valtamerta. "Vahinko, ettemme voi unohtaa menneisyyttä ja aloittaa uutta elämää."

"Se kuuluu peliin. En tiedä, miksi, mutta niin kaikissa tapauksissa on laita. Nähnen sinut joskus, vai kuinka?"

"Et, poikani, en luule."

"Luulen käsittäväni", mutisi Glenister, "ehkä onkin niin parasta." Hän puristi terveellä kädellään tytön pientä kättä ja suuteli sitä. "Jumala sinua siunatkoon ja varjelkoon, rakas, urhea pikku Cherry!"

Tyttö seisoi paikallaan suorana ja äänettömänä kunnes nuori mies oli kadonnut pimeään, ja vain kuu kuuli hänen tuskallisen nyyhkytyksensä ja kuiskaten lausutun, toivottoman jäähyväisensä.

"Hyvästi, poikani, oma rakas poikani!"

XXXVII.

UNELMIEN LUPAUKSET.

Glenister asteli rannalle, sillä hänen taistelunsa ei ollut vielä loppuun suoritettu, ja ennenkuin hän tuntisi itsensä varmaksi, ei hän voinut sietää toveriensa riemukasta iloa ja raakaa naljailua. Hänet olisi otettu avosylin vastaan kaikissa julkisissa tilaisuuksissa, mutta kukaan ei osannut aavistaa, mitä pilkkaa sellainen hänelle sisältäisi, kukaan ei voinut mitata hänen surunsa syvyyttä.

Rantahiekalla, joka oli märkää ja kuin kiveksi kovettunutta, ei kuulunut hänen askeltensa ääni, ja siitä johtui, että hän joutui huomaamatta lähestymään sitä ainoata naista, joka hänelle maailmassa oli kaikki kaikessa ja joka par'aikaa seisoi rantaäyräällä. Jos hän olisi aiemmin nähnyt hänet, olisi hän vetäytynyt varjoon, mutta kun Helene huomasi hänen kookkaan vartalonsa, huusi hän nuorta miestä luokseen ja tämä tuli. Glenisteristä tuntui, että hänen keuhkonsa äkkiä kutistuivat kuin rautavanteitten puristukseen. Pelkkä ilo, että jälleen sai nähdä Helenen, kidutti häntä. Hän asteli kiireesti vaikka epäröiden ja pysähtyi hänen eteensä jäykkänä ja umpimielisenä, hänen sydämensä takoi ja hänen kielensä oli mykkä. Kun Helene lopulta huomasi hänen käsivarsisiteensä, astui hänkin lähemmäksi ja kosketti hyväillen hänen kättään.

"Ei se ole mitään -- ei yhtään mitään -", virkkoi nuori mies kykenemättä enää hallitsemaan ääntään... -- "Milloin lähdette?"

"En tiedä -- en vähään aikaan ainakaan."

Glenister oli arvellut, että tyttö lähtisi seuraavana päivänä enonsa ja -- sen toisen kanssa saattaakseen heitä meren yli. Äkkiä Helene huudahti lämpimästi:

"Te suorititte eilen jalon teon. Olen siitä iloinen ja ylpeä."

"Minä toivoisin, että ajattelisitte minua mieluummin sellaisena kuin sinä petona, jommoinen olin eilen, sillä minä olin silloin hullu, täydellisesti mieletön. Minut oli vallannut viha, kostonhimo ja muut vaistot, joiden uhriksi voitettu mies helposti joutuu. Ymmärrättehän, että minä olin pelannut ja menettänyt pelin, menettänyt yhtä mittaa, kunnes kaikki oli lopussa. Mikä onneton sattuma teidät toi paikalle? Se taistelu oli hirveän raakuuden näyte ja teidän on vaikea sitä käsittää."

"Mutta minä voin sen käsittää. Minä käsitän nyt kaikki. Minä tiedän, mitä epätoivoinen raivo merkitsee, minä tunnen voitonriemun, minä tiedän, mitä viha ja pelko ovat. Te sanoitte kerran, että erämaa oli tehnyt teistä villin, ja minä nauroin silloin teille samoinkuin sille väitteellenne, että suuret asiat kerran paljastaisivat minulle totuuden, että me olemme kaikki toistemme kaltaisia ja että samat vaistot uinuvat meissä kaikissa. Olen huomannut teidän olleen oikeassa ja ettei olin silloin aika typerä. Minä opin siten tavattoman paljon."

"Olen minäkin oppinut paljon", virkki Glenister. "Minä toivon, että te opettaisitte minulle enemmän."

"Minä -- minä -- pelkään, etten voi teille enempää opettaa", vastasi tyttö epäröiden.

Glenister liikahti kuin sanoakseen jotakin erikoista, mutta malttoikin mielensä ja käänsi katseensa muualle.

"No?" kysäisi tyttö ja silmäili häntä varkain.

"Kerran aikoja sitten luin 'Rakastajan rukouksen' ja opittuani tuntemaan teidät, olen alati rukoillut, että minusta tulisi puhdas ja teidän hyvyytenne arvoinen ja että te aikojen kuluessa oppisitte löytämään minusta sen hyvän, joka minussa on -- mutta eihän se hyödytä. Kaikissa tapauksissa olen iloinen, että olemme tavanneet toisemme samalla maaperällä ja että te ymmärrätte minua jossakin määrin. Rukoushan ei voinut täyttyä, mutta se on opettanut minua löytämään itseni -- ja minä olen oppinut tuntemaan teidät. Se onkin minulle kuningaskunnan arvoinen. Se on pyhää ja sitä tulen aina kunnioittamaan, ja kun te lähdette, jää sen muisto minulle ainoaksi yksinäisyyteni lohduttajaksi."

"Mutta minähän en aiokaan lähteä. Se on -- ellei --"

Hänen äänessään oli sävy, joka sai Glenisterin siirtämään katseensa merenpinnalla karehtivan kuun kuvasta tyttöön. Hengitys oli salpautua hänen kurkkuunsa ja hän alkoi vavista kuin peloissaan.

"Ellei -- mitä?"

"Ellette te vaadi, että minun on lähdettävä."

"Ah, älkää leikkikö kanssani!" huudahti nuori mies ja ojensi kätensä ikäänkuin vaientaakseen hänet ja hänen äänensä muuttui anovaksi. "En voi sitä kestää."

"Ettekö siis ymmärrä minua? Ettekö siis ymmärrä minua?" kysyi Helene. "Minä odottelin täällä kootakseni voimia lähteä hakemaan teitä, koska te olette tehnyt sen minulle niin vaikeaksi -- oma Viliini."

Helene tuli hänen lähelleen ja katseli häntä silmiin puolittain ujona, antautuvana ja pidättyvänä, kuunloisteen muuttaessa hänen silmänsä kahdeksi pohjattomaksi, syväksi rakkauden tähdeksi, jotka lupasivat täyttää nuoren miehen rohkeimmatkin unelmat.