Part 19

Sateen suomimalla kallionrinteellä oli maahan syössyt ratsastaja vähitellen tointunut ja yritti nyt vaivalloisesti laahautua majataloon päin. Pimeässä häntä olisi voinut pitää jonakin matelevana oliona, sillä hän ryömi maata pitkin kuin matelija. Mutta kun hän lähemmäksi taloa päästyään kuuli huudon, jonka tuuli koetti hänen korviltaan salata, kavahti hän jaloilleen ja syöksyi silmittömään juoksuun horjahdellen kuin haavoitettu eläin.

* * * * *

Helene piti silmällä vankiaan vetäytyessään takaperin ovea kohden, sillä hän ei uskaltanut päästää häntä näkyvistään, ennenkuin olisi itse vapaa. Välikköhuonetta valaisi lasilamppu, joka paloi pöydällä, ja sen valossa hän huomasi, että ulko-ovi oli suljettu raskaalla rautasalvalla. Hän kiitti Jumalaa, ettei sitä ollut pantu lukkoon.

Struve puolestaan oli seurannut mukana ja asettunut pöydän ääreen sanaa lausumatta tai vastarintaa yrittämättä, mutta hänen valpas ja terävä katseensa osoitti, että hän oli varuillaan ja pohti mahdollisuuksiaan. Kun välikköhuoneen ovi oli ilmavirran paineessa sulkeutunut Helenen takana, teki hän ensimmäisen salamannopean liikkeensä. Hän sysäsi lampun lattialle, missä se särkyi kuin munankuori ja pimeys iski kuin petolintu huoneeseen. Jos Helenellä olisi ollut sekuntikin aikaa miettiä, olisi hän rientänyt takaisin valaistuun huoneeseen, mutta hän oli mielestään jo puolitiessä vapauteen, ja sen tunteen kannustamana hän syöksähti ulko-ovelle. Äkkiä hänet paiskattiin lattialle. Hän laukaisi pienen revolverinsa, mutta Struven käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen, ase riuhtaistiin hänen kädestään, ja hän tunsi taistelevansa rinta rintaa vasten asianajajan kanssa. Struven viiniltä tuoksuva hengitys huokui hänen kasvoilleen ja hän tunsi olevansa kuin rautapuristimissa. Struven posken kosketus hänen omaa poskeaan vasten teki hänestä pelästyneen otuksen, joka taistelee viimeisillä voimillaan ja hermoillaan.

Hän parahti kerran, mutta se ei muistuttanut naisen huutoa. Sitten taistelu jatkui äänettömänä ja täydellisessä pimeydessä. Struve piteli häntä yhä lujasti kuin gorilla, kunnes uhri tunsi päässään huimausta ja oli menettää tajuntansa. Hänen silmissään salamoi ja korvissa kohisi kuin vesiputous. Hän oli voimakas tyttö ja hänen joustava nuortea ruumiinsa, jonka voimia ei ollut tähän mennessä vielä koeteltu, mukautui kokeeseen jokaisella jänteellään, niin että hän otteli melkein miehisellä voimalla, ja Struvella oli täysi työ häntä pidätellä. Mutta näin hurja taistelu ei voinut kestää kauan. Helene tunsi, että hänet nostettiin koholle, ja sitten he kompastuivat molemmat ja kaatuivat sisähuoneeseen vievää ovea vasten. Ovi aukeni, ja samassa silmänräpäyksessä oli miehenkin voima mennyttä, ikäänkuin se olisi ollutkin vain pimeyden kannattelemaa eikä sietänyt valoa, joka nyt hulmahti heitä vastaan. Helene riuhtaisihe irti ja hoippui huoneeseen valloilleen päässeet hiukset olkapäillä liehuen. Struve nousi polvistuneesta asennostaan ja ryntäsi vielä kerran häntä tavoittamaan läähättäen:

"Minä näytän teille, kuka tässä talossa on isäntä..."

Hän vaikeni äkisti ja kyykistyi eteenpäin varjostaen Kasvojaan kuin iskua torjuakseen. Tyhjissä ikkunakehyksissä näkyivät erään miehen kuivakkaat kasvot. Ilmavirta puhalsi huoneeseen, lampunliekki lepatteli, ja Struve käpertyi kasaan seinän viereen. Hänen kauhua ilmaisevat silmänsä suuntautuivat rintaa kohden, jossa hänen kätensä tapailivat jotakin irti reväistävää. Hän loi pikaisen silmäyksen ovelle, joka oli käsivarren matkan päässä hänestä, kuin pakotietä etsien, häntä puistatti, polvet herpaantuivat hänen allaan ja hän syöksyi pitkin pituuttaan lattialle kasvot alaspäin ja käsivarsi yhä ruumiin alle taivutettuna.

Kaikki oli tapahtunut salaman nopeasti, ja vaikka Helene oli pikemminkin tuntenut kuin kuullut laukauksen ja näki vastustajansa kaatuvan, ei hän heti tajunnut mitä yhteyttä näillä kahdella seikalla oli toisiinsa, ennenkuin ruudinsavu tunkeutui hänen sieraimiinsa. Ei hän vieläkään tuntenut kauhua tai mielenliikutusta. Päinvastoin hänet valtasi raisu ilo ja hän seisoi alallaan, eteenpäin kumartuneena, ja tuijotti melkein ahmien tuhoutunutta vihamiestään, kunnes hän kuuli nimeään lausuttavan: "Helene, pikku sisko!" ja kun hän kääntyi, näki hän veljensä.

Helenen kasvoilla oli ilme, jommoisen Bronco Kid oli joskus nähnyt miesten kasvoilla, miesten, jotka ovat olleet lähellä ehdotonta kuolemaa ja joista kaikki muut paitsi alkuperäisimmät intohimot ovat kaikonneet -- mutta hän ei ollut milloinkaan nähnyt tuota ilmettä naisen kasvoilla. Siinä ei ollut jälkeäkään teennäisyydestä, vaan alkuperäisin, kiihkein intohimo, jommoista vain harvat saavat eläissään kokea. Mutta tänä kaameana yönä, jolloin nuoren tytön oli täytynyt taistella pyhimpänsä puolesta, oli hänen luonteensa, kaikesta teennäisestä riisuttuna, esiintynyt puhtaasti alkuperäisessä, villissä muodossaan. Kuten Glenister oli kerran ennustanut, oli Helene lopultakin joutunut toimimaan vääjäämättömän, voimakkaan vaiston mukaan.

Vielä kerran silmäiltyään olentoa, joka virui verissään lattialla, Helene meni ikkunan luo, kietoi kätensä veljen kaulaan ja suuteli häntä.

"Onko hän kuollut?" kysyi Kid.

Helene nyökkäsi myöntävästi ja yritti puhua, mutta ratkesikin itkuun.

"Aukaise ovi", sanoi hänen veljensä. "Olen loukannut itseni ja minun on päästävä sisään."

Kun Kid ontuen astui huoneeseen, sulki Helene hänet syliinsä ja siveli hänen pörröistä tukkaansa välittämättä hänen lokaisista märistä vaatteistaan.

"Minun täytyy tutkia häntä. Ehkei hän olekaan niin pahoin haavoittunut."

"Älä koske häneen!"

Hän seurasi silti itse mukana ja seisoi vieressä, kun veli tutki haavoittuneen tilaa. Struve hengitti yhä, ja tämän huomattuaan kantoivat Helene ja Kid hänet sohvalle.

"Jokin on murtunut täällä -- pari kylkiluuta luullakseni", sanoi Kid läähättäen ja tunnusteli omaa kylkeään. Hän oli kalpea ja väsynyt ja Helene talutti hänet makuusuojaan, missä hän saisi hetken aikaa levätä. Vain hänen ihmeellinen tahdonvoimansa oli pitänyt häntä pystyssä tähän saakka ja veljen avuttomuus esti puolestaan Heleneä vallan masentumasta.

Kid ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että Helene lähtisi hakemaan apua, ennenkuin myrsky olisi tauonnut ja päivä koittanut. Hän väitti kivenkovaan, että tiet olivat sillä haavaa kulkemattomat ja ettei mitään voitettaisi sillä, että hän lähtisi pimeässä harhailemaan. He odottaisivat siis päivänkoittoon saakka. Lopultakin he kuulivat haavoittuneen voihkaisevan. Hän puheli käheällä äänellä Helenelle. Hänen äänessään ei ollut enää jälkeäkään pahansuopaisuudesta, kun hän sanoi:

"Sanoin itse sitä mielettömyydeksi -- olen nyt saanut mitä olen ansainnut, ja minä olen nyt kuolemaisillani. Hyvä jumala -- minä kuolen ja minä niin pelkään."

Hän vaikeroi, kunnes Kid tuli nilkuttaen huoneeseen ja katseli häntä sammumattoman vihan ilme silmissään.

"Niin, te kuolette, ja minun toimestani. Olkaa nyt mies, jos voitte. En salli hänen lähteä hakemaan apua ennen aamua."

Helene pakotti veljensä jälleen levolle ja palasi sitten auttamaan haavoittunutta, joka alkoi houria ja puhua tolkutonta.

Kun Kid myöhemmin tuntui hieman reipastuneemmalta ja hänen päänsä selvemmältä, uskalsi Helene ruveta hänelle kertomaan heidän enonsa konnantöistä ja niistä todistuksista, jotka olivat nyt hänen hallussaan, sekä toivostaan, että ne, jotka olivat saaneet kärsiä, pääsisivät jälleen oikeuksiinsa. Hän kertoi siitä hankkeesta, joka oli suunniteltu täksi yöksi, ja siitä vaarasta, joka uhkasi kaivosten omistajia. Kid kyseli häneltä tarkoin, ja kun hän oivalsi sisarensa kertomuksen suuren merkityksen, laahusteli hän ovelle ja katasti ilmaa.

"Meidän täytyy yrittää", hän sanoi. "Myrsky on pian talttunut eikä ole enää pitkälti aamuun."

Helene pyysi päästä lähtemään yksin, mutta ei saanut veljeään suostumaan. "Minä en luovu sinusta enää milloinkaan ja sitä paitsi minä tunnen perinpohjin kaupunkiin vievän alemman tien. Me ratsastamme jyrkännettä pitkin laaksoon ja sieltä kaupunkiin. Se tie on pitempi, mutta ei niin vaarallinen kuin toinen."

"Sinä et voi tuossa kunnossa ratsastaa."

"Voin kyllä, jos sinä sidot minut satulaan. Kas niin, lähde satuloimaan hevoset."

Ulkona oli vielä sysipimeää ja sade valui yhä, mutta tuuli oli heikennyt kuin uupuneena ponnisteluihinsa. Helene auttoi Broncoa satulaan. Ponnistelu aiheutti tuskanhuudon nuoren miehen huulilta, mutta hän vaati yhä, että Helene sitoisi hänen jalkansa hevosen mahan alle. Hän sanoi, että tie oli kovin epätasainen ja ett'ei hän aikonut toistamiseen pudota maahan. Annettuaan sen jälkeen Struvelle sitä apua, johon kykeni, nousi tyttökin satulaan ja ratsasti hitaasti pitkin jyrkännettä veljensä perässä, joka horjahteli kuin humalainen puoleen ja toiseen pidellen molemmin käsin satulannupista.

XXXIV.

GLENISTERIN KOSTOSUUNNITELMAT.

Puolta tuntia myöhemmin syöksyi toinen hevonen hurjaa laukkaa pimeästä ja pysähtyi majatalon oven eteen. Ratsastaja, jonka vaatteet olivat ylt'yleensä lokaiset, hypähti kerkeästi maahan ja riuhtaisi oven auki. Hän näki ensimmäisen huoneen täydellisessä epäjärjestyksessä, tuolit kumollaan ja rikkoutuneina ja pöydän vieressä särkyneen lampun öljylätäkössä. Hän huusi lujalla äänellä, mutta kun ei saanut vastausta, sieppasi hän käteensä kynttilän ja syöksyi vasempaan huoneeseen. Täällä hän näki vain tyhjät vuoteet. Hän pyörähti takaisin ja meni vastapäätä olevaan huoneeseen. Siellä paloi lamppu sohvan vieressä ja sohvalla virui Struve silmät puoliummessa ja raskaasti huohottaen. Glenister huomasi verilätäkön hänen jalkojensa kohdalla ja särkyneen ikkunaruudun. Hän pani pois kynttilänsä ja kumartui puhuttelemaan haavoittunutta.

Kun ei vastausta kuulunut, lujensi hän ääntään ja toisti äskeiset sanansa. Raivoissaan hän sitten ravisteli kaikin voimin taintunutta miestä, kunnes tämä säikähtyneenä huudahti:

"Minä kuolen -- ah, minä kuolen!"

Nuori mies kohotti hänet istumaan ja lähensi kasvonsa aivan hänen silmiensä eteen.

"Minä olen Glenister. Olen tullut noutamaan Heleneä -- missä hän on?"

Struven tylsästi tuijottaviin silmiin tuli ilme, joka osoitti, että hän tunsi Glenisterin.

"Tulette liian myöhään -- minä kuolen -- ja minä pelkään."

Glenister ravisteli miestä vielä kerran.

"Missä Helene on?" hän toisti kysymyksensä, kunnes hänen onnistui saada haavoittunut tajuamaan, mistä oli kysymys.

"Kid vei hänet mukanaan. Kid ampui minut." Sitten hän koroitti ääntänsä niin että koko huone tuntui täyttyneen kauhulla. "Kid ampui minut ja nyt minä kuolen."

Hän yski verta, ja Roy pani hänet jälleen makaamaan. Ei ollut siis tapahtunut erehdystä, hän oli tosiaankin tullut liian myöhään.

Kidin kostoa siis.

Sillä tavalla hän oli iskenyt. Kun hän ei uskaltanut tulla silmä silmää vasten, oli hän tunnottomasti anastanut naisen saaliikseen. Roy tunsi ruumiillista pahoinvointia, joka oli riistää häneltä voimat tyystin. Silloin hänen katseensa osui läpimärkään kaulaliinaan, jonka Helene oli ottanut veljensä kaulasta. Hän sieppasi sen lattialta ja raivonpuuskassaan hän repi sen sormissaan palasiksi kuin märän silkkipaperin.

Pian sen jälkeen hän oli jälleen sateessa ja tutki tarkoin majatalon tallattua pihamaata. Hänen onnistuikin löytää jälkiä, joita sade ei vielä ollut ehtinyt huuhtoa näkymättömiin. Hän arveli, etteivät ratsastajat voineet olla vielä kovin kaukana, minkä vuoksi hän meni talon toiselle puolelle katsomaan, veisivätkö jäljet ylös vuorille. Täällä ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä ja hän päätteli heidän ratsastaneen takaisin kaupunkiin. Hänen mieleensä ei juolahtanut, että nämä olisivat voineet poiketa tavalliselta tieltä. Hän hypähti satulaan ja karautti täyttä laukkaa vedenjakajaa kohden, joka oli majatalon ja kaupungin välissä.

Tapahtumien kulku alkoi hänelle vähitellen selvitä, vaikk'ei hän osannutkaan kehitellä kaikkia yksityiskohtia. Hän tunsi sitä ajatellessaan jäätävää kauhua, joka pani hänet ääneen voihkaisemaan sekä käsin ja jaloin usuttamaan juoksijaansa parempaan vauhtiin. Kuvitella nyt, että nämä kaksi roistoa taistelivat Helenestä kuin mistäkin sotasaaliista! Hänen täytyi ehättää Kid -- hän saisi hänet kiinni! Ajatellessaan päinvastaista mahdollisuutta hän joutui sellaiseen hillittömään mielentilaan, että hän katsoi välttämättömäksi koettaa rauhoittua. Hän tulisi tällä tavalla hulluksi. Hän ei saanut enää sitä ajatella. Kukapa kaikista niistä, jotka tunsivat Kidin aiemmilta ajoilta, olisi voinut uneksia, että hän vaipuisi näin syvälle!

Tien oikealla puolella synkillä vuorilla varustautuivat hänen ystävänsä uuteen taisteluun ja odottelivat kärsivällisesti hänen paluutaan, jonka he laskivat tapahtuvaksi auringonnousun aikaan. Syvällä laaksossa vasemmalla ratsastivat ne kaksi, joita hän ajoi takaa, ja hän itse kuin pahan hengen riivaamana milloin sadatteli kuin mieletön, milloin hautoi äänettömänä katkeria ajatuksiaan ja karautti etelään päin ja vihollistensa suuhun.

Päivä jo sarasti, kun Glenister ratsasti alas vuorilta. Ensimmäisten säteitten pilkistäessä esiin hän pysäytti hevosensa tutkiakseen tietä, ja kun hänen oli mahdotonta tietää, etteivät ne jäljet, jotka hän tiellä näki, voineet olla hänen etsimiensä jättämiä, pakotti hän uupuneen hevosensa jälleen juoksuun. Äkkiä hän tunsi olevansa itsekin lopen väsyksissä ja muisti, ettei ollut nukkunut kahteen vuorokauteen. Nuorta miestä ei tämä tunne ollut omansa rauhoittamaan, sillä hänen ruumiinsa oli ase, joka ei missään nimessä saisi herpaantua nyt kun työ oli edessä. Mutta omaa ruumiillista voimattomuuttaankin tarkastellessaan hän tunsi huojennusta siitä tuskasta, joka jännitti hänen mielensä, kun hän ajatteli, että Helene oli sen roiston, pelaajan käsissä. Kiljahtaen herransa kovakouraista käsittelyä laukkasi hevonen kohden kaupunkia, jonka katot jo pilkistivät esiin harmahtavasta aamuhämärästä.

Royn mielestä oli kulunut jo kokonainen vuosi viimeksi näkemästään auringonnoususta, sillä kuluneen yön hirveä jännitys oli tuntunut loppumattoman pitkältä. Tämä jännitys oli tyhjentänyt hänen voimansa ja silti hän ratsasti eteenpäin, väsyneenä, katkerana, leppymättömänä, katse mereen tähdättynä ja aivot hautoen muodottomia, surisevia ajatuksia, joihin kätkeytyi luja, horjumaton päätös.

Hän oli nyt selvillä siitä, että hän oli tuhonnut kaiken toivon saada takaisin Midaksen ja ettei liioin kannattanut toivoa voittaa Heleneä. Hän alkoi sitä paitsi huomata, ettei hänellä ollut koskaan ollutkaan minkäänlaista mahdollisuutta saada tyttöä omakseen, ettei Heleneä ollut milloinkaan hänelle aiottukaan ja että hänen rakkautensa oli syttynyt kuin kynttilä, jonka ääressä hän saisi yksinään seisoa. Hän oli epäonnistunut kaikessa, hänestä oli tullut maanpakolainen, hän oli taistellut ja sortunut tietoisena vain rehellisyydestään ja siitä, että oli masentanut hillittömän luonteensa. Nyt oli hetki lyönyt hänen suorittaa viimeinen tehtävä ja saada siitä sitä lohdutusta, jota jumalatkaan eivät voisi häneltä evätä. Hän saisi kostaa.

Hänen suunnitelmansa kehittyi kuin itsestään ja siihen sisältyi kaksi seikkaa: Bronco Kidin kuolema ja taistelu mies miestä vastaan Mac Namaran kanssa. Edellistä hän ei edes epäillyt, se oli hänestä yhtä selvä kuin että aurinko, joka par'aikaa teki nousua, illalla jälleen laskisi. Niin varma hän oli onnistumisestaan siinä suhteessa, ettei hän viitsinyt edes tuumia siihen liittyviä yksityiskohtia. Kohtaus Mac Namaran kanssa sen sijaan askarrutti enemmän hänen ajatuksiaan. Se mies oli ensimmäisestä hetkestä alkaen tuntunut hänestä arvoitukselta, ja salaperäisyys on omansa aina herättämään uteliaisuutta. Glenisterin vaistomainen sokea viha oli muuttunut hullun raivoksi, mutta kohtalon ratkaistavana oli, kuinka heidän mieskohtainen yhteentörmäyksensä päättyisi. Kuinka tahansa, Mac Namara ei saisi koskaan Heleneä omakseen -- Roy uskoi vahvasti, että hänen elämänsä tehtävä olisikin pelastaa hänet Mac Namaran käsistä kuten Bronco Kidinkin. Kun hänen tehtävänsä oli suoritettu, maksaisi hän hinnan. Jos hän selviytyisi onnellisesti, palaisi hän entisille vuorilleen ja yksinäisyyteen, ellei, olisi hänen tulevaisuutensa hänen vihamiestensä käsissä.

Hän pääsi huomaamatta kaupungin autioille kaduille, sillä sumu peitti vielä koko tienoon. Savupatsaat nousivat pystysuoraan liikkumattomassa ilmassa. Sade oli tauonnut, sen aiheuttamat vesivirrat vierivät kohisten rantaan ja täyttivät kadut kumealla kohinallaan. Sataman suussa lojui ankkuroituneena muuan laiva; se oli vast'ikään saapunut Sledge Islandista, jonne se oli mennyt myrskyä pakoon. Puolimatkassa siitä rantaan päin keinui aalloilla pieni vene, sen airot välkkyivät kuin jonkun vesiperhon hopeoidut tuntosarvet, kun se liihoittelee valtameren pinnalla.

Hän ratsasti pitkin pääkatua vaaraa pelkäämättä ja piittaamatta siitä huomiosta, jonka hänen tulonsa ehkä aiheuttaisi, ja saapui siten kenenkään näkemättä vihollistensa tyyssijoille. Hän kulki ohi pelisalin, jonka ikkunoista paistoi heikkoa kellertävää valoa. Muuan mies tuli salista par'aikaa ulos ja tuijotti hetken aikaa ratsastajaan, mutta jatkoi sitten matkaansa.

Glenisterin aikomus oli mennä suoraa päätä kahvila Pohjolaan ja seurata sieltä järkähtämättä sen omistajan jälkiä, mutta sinne päästäkseen hänen oli sivuutettava Dunham & Struven konttori. Tällöin hän muisti miehen, joka makasi kuolemaisillaan viisitoista kilometriä täältä. Inhimillisyys vaati, että hänelle toimitettaisiin apua. Glenister ei uskaltanut sentään avoimesti ilmoittaa asiasta ja paljastaa siten olemassaoloaan, sillä hänen oli välttämätöntä säilyttää vapautensa vielä pari tuntia. Hän tuli silloin ajatelleeksi varauloskäytävää ja hän seisautti hevosensa, joka pysähtyi kankein jaloin ja pää nuokuksissa, ja hypähti satulasta sekä nousi portaita pannakseen ovelle jonkun kirjoitetun sanan. Joku ne kyllä pian näkisi ja huomaisi, että asialla on kiire.

Varustautuessaan edellisenä iltana ratkaisevaan taisteluun oli hän vaihtanut nahkasaappaansa 'muklukseihin', vedenpitäviin, kevyihin ja notkeihin jalkineihin, jotka on tehty hylkeen- ja valaannahasta. Hän saattoi sen vuoksi liikkua yhtä äänettömästi kuin mokkasiineilla. Kun hän ei löytänyt taskuistaan paperia eikä kynää, sysäsi hän konttorin ulko-ovea ja huomasi sen olevan avoinna. Hän astui sisään ja kuunteli sekä meni sitten kirjoituspöydän ääreen, jolla oli kirjoitustarpeita, mutta silloin hän kuuli jotakin rapinaa Struven yksityishuoneesta. Huoneessaolija ei varmaankaan ollut, kuullut hänen pehmeitten jalkineittensa ääntä. Roy aikoi jo poistua varpaisillaan samaa tietä, jota oli tullutkin, mutta silloin hän kuuli miehen sisähuoneessa rykäisevän. Näissä vaistomaisissa äännähtelyissä ihmisääni säilyttää luonnollisen kaikunsa paremmin kuin puhuttaessa. Glenisterin piirteet ilmaisivat äkkiä merkillistä jännitystä. Hän läheni varovasti huoneita erottavaa seinää. Se oli puukehyksinen lasiseinä, jonka ruudut oli himmennetty miehen korkeudelle saakka. Glenister nousi tuolille ja saattoi sillä tavalla silmäillä sisähuoneeseen. Muuan mies oli polvillaan suuren paperikasan keskellä avatun kassakaapin edessä, jonka laatikot ja komerot oli vedetty ulos ja niiden sisältö pengottu esiin. Glenister hypähti jälleen lattialle, tarttui revolveriinsa ja laski kätensä hiljaa ovenripaan ja väänsi sitä sitten lujin sormin. Hänen kostonsa oli tullut häntä puolitiessä vastaan.

XXXV.

KAKSINTAISTELU.

Mac Namara oli maannut koko yön väijyksissä varmana siitä, että vigilantit juoksisivat hänen virittämäänsä ansaan. Hän ällistyi sen vuoksi perinpohjin, kun saapui viesti Midaksen kärhämästä ja Glenisterin menestyksestä. Hän raivosi miehilleen ja sätti heitä vätyksiksi. Tuomari oli äärettömän levoton tämän uuden tapahtuman johdosta, joka edellisen yön tuskalliseen jännitykseen yhtyneenä oli tehdä hänestä hermosairaan.

"Seuraavalla kerralla ne räjähyttävät meidätkin ilmaan. Hyvä Jumala! Dynamiittia! Sehän on raakalaismaista! Taivaan nimessä, Alec, järjestä nyt niin, että sotaväki puuttuu asiaan!"

"Niin, nyt voimme turvautua sotilaihin."

Mac Namara otti puhelun vartioupseerille ja pyysi tätä lähettämään päivän koittaessa miesjoukon kaupunkiin ja sitten hän kehoitti Stillmania panemaan tuomioistuimen toimintaan ja järjestämään sotilasapua koskevat muodolliset seikat.

"Valmista asiasta pöytäkirja", hän sanoi. "Meillä pitää tästä lähin olla selvät paperit."

"Mutta kaupunkilaiset ovat meitä vastaan", vaikeroi tuomari. "Meidät revitään palasiksi."

"Antaa heidän vain yrittää. Kunhan minä vain saan käsiini johtajan, eläkööt toiset minun puolestani ryöväreinä."

Vaikka hän osasi teeskennellä huolettomuutta, oli hän silti yhtä huolissaan kuin tuomarikin Helenestä, josta ei ollut saatu vielä minkäänlaisia tietoja. Lemmenkateus, joka hänessä oli kehittynyt hehkuvan polttavaksi tytön edellisen petoksen johdosta, paisui nelinkertaiseksi, kun hän ajatteli tätä Helenen viimeistä seikkailua. Jokin ääni sanoi hänelle, että petos oli tekeillä, ja kun Helene ei vielä aamullakaan ollut palannut, alkoi hän pelätä, että tyttö oli ruvennut, ajamaan kapinallisten asiaa. Tällainen ajatus sai hänet raivoamaan, ja hän päätteli edelleen, että koska Struve oli lähtenyt tytön seurassa, oli hänkin petturi. Hän tunsi miehen lahjottavuuden ja oivalsi hyvin, että siinä piili tavallista uhkaavampi vaara, ja alkoi harkita sen mahdollisia seurauksia.

Mitä Struve voisi tehdä? Minkälaisia todistuksia hänellä oli hallussaan? Tällöin Mac Namara hätkähti, sieppasi hattunsa ja kiiruhti suoraa päätä asianajajan konttoriin, johon hän pääsi omalla avaimellaan. Oli jo niin valoisaa, että hän osasi lukea kassakaapin yhdistelmälukon kirjaimet, ja hän ryhtyi kiireen vilkkaa penkomaan ja tutkimaan papereita toivoen, ettei Struve sentään olisi ottanut mukaansa sitovia todistuksia. Kesken kaiken hän oli kuulevinaan epäilyttävää ääntä viereisestä huoneesta, mutta kun ei mitään tapahtunut, otti hän revolverinsa esille ja pani sen eteensä kassakaapin laudalle sopivan matkan päähän ja jatkoi sitten tutkimustaan käyden hetki hetkeltä yhäti levottomammaksi. Hän oli häärännyt näin jonkun aikaa, kunnes hän kuuli takaansa heikkoa rapinaa, liian heikkoa herättääkseen pelkoa, mutta silti kyllin voimakasta saamaan hänet keskeyttämään puuhansa ja kääntämään päänsä. Avoimessa ovessa seisoi Glenister tarkaten hänen hommiaan.

Mac Namaran ällistys oli niin väärentämätöntä, että hän hypähti jaloilleen ja vaistomaista mielijohdetta noudattaen paiskasi kassakaapin oven kiinni kätkeäkseen sen sisällön vierailta katseilta. Tällöin hän ei ehtinyt muistaa, että revolveri jäi oven taakse, ja vaikka ovi ei ollutkaan lukossa, olisi silti tarvittu vaarallinen, niin, ratkaiseva silmänräpäys, ennenkuin sen olisi saanut jälleen auki.

Miehet tuijottivat toisiinsa hetken äänettöminä ja uhkaavina ja heidän katseensa leikkasivat toisiaan kuin säilänterät. Vanhemman piirteet ilmaisivat uhmaa, nuoremman ilmeistä luki vannoutunutta ja taipumatonta vihaa. Mac Namaran ensimmäistä ällistystä oli seurannut tyyneys ja valppaus ja hän oli sikäli siis vaarallinen, vihamiehen näkeminen oli sen sijaan saanut Glenisterin pois suunniltaan ja hänen aikeensa oli selvästi esillä hänen piirteissään.

Siinä hän seisoi vaatteet ryvettyneinä, posket ja kaula kolmen päivän vanhan parransängen peitossa, hiukset märkinä ja ihoon liimautuneina, vasen kylki loan tahraamana. Punainen naarmu kulki otsasta poskelle, silmien alla oli syvät uurteet ja suupielten hermostunut nytkähteleminen ilmaisi hänen voimakasta, sisäistä jännitystään.

"Nyt olen tullut viimeiseen näytökseen, Mac Namara, ja me saamme järjestää keskinäiset asiamme mies miestä vastaan."

Mac Namara kohautti olkapäitään.

"Teillä on ylivoima. Minä olen aseeton."

Kullankaivajan kasvoille levisi iloinen ilme ja hän naurahti äänettömästi.