Part 18

Ensimmäisen laukauksen kuultuaan hyökkäsivät asuinrakennukseen kerääntyneet miehet ulos asestettuina ja taistelunhaluisina, mutta he saivat tervehdykseksi yhteislaukauksen ja kuulasateen. Laukauksia kuului sen jälkeen kaikilta suunnilta, sillä vigilantit olivat muodostaneet puoliympyrän ja suuntasivat nyt tulen kaikilta tahoilta keskukseen. Puolustajat pysyivät silti erinomaisessa järjestyksessä, jos ottaa huomioon hyökkäyksen yllättävän nopeuden, ja kiiruhtivat vartiomiesten luo, joiden kiväärintuli opasti heitä. Lujaäänisen miehen kuultiin lausuvan komentosanoja. Ympäröivässä tyhjässä avaruudessa ei näkynyt muuta kuin pimeyttä halkovat, tuhoa ennustavat valoviirut. Silloin äkkiä pimeyden valaisi huikaiseva kellertävä hohde, ikäänkuin suuri sulattouuni olisi Mac Namaran miesten takana auennut ja heti jälleen suljettu, ja sitten kuului kumea jymähdys, johon kiväärinlaukaukset hukkuivat. He näkivät keittiörakennuksen hajoavan ja muuttuvan tuhansiksi sinkoaviksi puupalasiksi ja vääntyneiksi rautapeltisiekaleiksi, jotka paiskautuivat korkealle ilmaan heidän päänsä päälle. Kun vavahtelevien kunnaitten taakse kiirinyt kaiku oli tauonnut, kuului jälleen vigilanttien kiväärien rätinä, sitten tärähti maa alas syöksyvien rakennussirpaleitten painosta.

Räjähdys oli tapahtunut vallan heidän lähellään, ja se oli heidät ensimmältä sokaissut niin, etteivät he voineet tajuta mitä oikeastaan oli tapahtunut. Ennenkuin he ehtivät tointua hämmästyksestään, valaisi pimeyttä jälleen niin terävän kirkas leimahdus, että saattoi selvästi erottaa maahan valuvat sadepisarat, jotka välkkyivät kuin hopeahohteinen hämähäkin seitti, vasemmalla seisova konttorirakennus kohosi ilmaan, ja naapurirakennusten rikkoutuneet ikkunat tuijottivat kuin aaveen näkemättömät silmät. Pimeän huntu verhosi jälleen miehet, jotka kauhistuneina koettivat hakea suojaa lähimpien esineitten tai toveriensa takaa sitä ammussadetta vastaan, jonka taivas tuntui syytävän heidän niskoilleen. Heidän selkänsä olivat nyt päin vigilantteja, heidän kasvonsa kääntyneet paikan keskustaa kohden. Monet olivat heittäneet aseensa. Kavionkopsetta ja pelästyneitten hevosten hätähirnuntaa kuului tallista, irtautunut ja käpertynyt sinkkimöhkäle oli pudotessaan tavannut jonkun miehen; hänen käheä ja tukehtunut parahduksensa ilmaisi mitä oli tapahtunut, ja toiset miehet väistyivät syrjään välttääkseen vaaraa, jota he eivät voineet nähdä, mutta joka iski heihin pimeästä ja jota vastaan ei voinut puolustautua.

Paetessaan he joutuivat uuden ja entisiäkin voimakkaamman tulipatsaan todistajiksi ja näkivät sen loisteessa toveriensa juostessaan kaatuvan ja vääntelehtivän maassa. Tällä kerralla täräytti maata pamaus, joka oli edellisiä tuntuvasti voimakkaampi. Toiset seisoivat paikalleen jähmettyneinä ja tuijottaen niihin kiehkuraisiin savupatsaihin, jotka työntyivät räjähdyksen mukana ilmoille, toiset peittivät kasvonsa päästäkseen näkemästä tuota peloittavaa, huikaisevaa tulenloimoa tai suojautuakseen putoilevilta esineiltä.

Kesken tätä yleistä hämminkiä kuului luja ja kirkas ääni: "Varokaa seuraavaa räjähdystä!"

Seuraavassa sekunnissa syöksyivät hyökkääjät esiin kuin mielettömät keskelle sirpalesadetta. Juostessaan he yhä ampuivat, mutta se oli turhaa työtä, sillä taistelusta ei voinut enää puhuakaan. Puolustajat syöksivät päättömään pakoon. He olivat äkänneet pelastuneensa varmasta tuhosta vain sen onnellisen sattuman vuoksi, että olivat lähteneet asuinrakennuksesta oikealla hetkellä eivätkä halunneet viipyä kauempaa paikalla, jossa taivaantuli lankesi heidän päällensä. Kaiken kukkuraksi olivat hevoset riuhtaisseet itsensä irti tallista ja syöksyivät keskelle yleistä sekamelskaa. Heidät valtasi pelko -- sokea, käsittämätön, tarttuva pelko -- ja he syöksyivät pimeään, missä he iskivät vastustajansa kumoon pyrkiessään pois tästä kauhun tyyssijasta. Toiset juoksivat suin päin kalliojyrkänteelle ja putosivat kaivoskuoppiin tai patoihin. Toiset löysivät turvan puron portailla kasvavasta kaislikosta.

Kun vigilantit kerääntyivät vankeineen raunioiden ääreen, kuului pimeästä yhä haavoittuneitten valittelua; miehet sytyttivät tuohuksia ja lähtivät hakemaan uusia vankeja. Glenister juoksi paikalle revolveri kädessä ja huusi:

"Onko kukaan nähnyt Mac Namaraa?"

Kukaan ei ollut nähnyt. Kun sitten ryhdyttiin tarkastelemaan mitä vaurioita hyökkääjät olivat kärsineet, huudettiin Glenisterille ja Dextrylle iloinen tieto:

"Kukaan ei ole saanut edes naarmua. Olipa se vietävänmoinen kärhämä!"

"Olemme saaneet neljätoista vankia", virkkoi joku, "ja tuolla pensaistossa tuntuu olevan niitä vielä monta."

Glenister huomasi kummakseen, ettei ainoallakaan vangilla, jotka seisoivat tuohusten valossa, ollut armeijan asetakkia. Ne olivat kaikki joko kaivostyömiehiä tai kuljeskelevia hurjia irtolaisia, joita oli kerätty työmaalle. Missä sotilaat olivat? hän tuumi itsekseen.

"Eikö apunanne ollut sotaväkeä?" hän kysyi.

"Ei, ei sieluakaan. Emme ole nähneet sotilaita sen jälkeen kuin tulimme tänne töihin."

Tällaisen uutisen kuullessaan nuori mies alkoi tulla levottomaksi. Oliko koko yritys siis suunnattu vallan väärälle tolalle? Kun kaikki otti huomioon, eikö tässä ollutkaan tapeltu Yhdysvaltain vakinaisen sotaväen kanssa? Jos niin oli laita, ei uutinen tästä kahakasta joutuisi milloinkaan Washingtoniin saakka, vaan hän ja hänen ystävänsä joutuisivat lainsuojattomiksi, niin että sotaväkeä voitaisiin rankaisematta käyttää heitä vastaan ja heidän päistään luvattaisiin palkinto. Viatonta verta oli vuodatettu, takavarikoitua omaisuutta oli tuhottu. Tilanne oli heille tuiki tukala.

Haavoittumattomat vangit vietiin rajan yli Midaksen puolelle ja laskettiin sitten vapaalle jalalle sälytettyinä kaikilla niillä varoituksilla, joita Dextryn kekseliäisyys suinkin voi loihtia esiin. Glenister kutsui nyt miehensä koolle ja kuvaili heille peittelemättä asioitten surkeaa tilaa.

"Tämä ei ole ollutkaan voitto. Asiamme on tosiasiallisesti huonompi kuin se aiemmin oli, ja edessämme on mitä vaikein taistelu. Yksi mahdollisuus vielä on: livistää pakosalle ennen päivänkoittoa ja ennenkuin meidät on tunnettu. Jos meidät nähdään täällä aamulla, täytyy meidän jäädä tänne ja taistella. Meitä vastaan lähetetään sotaväkeä, mutta jos kestämme, on luultavaa, että tieto siitä ehtii Washingtoniin hallintoviranomaisten korviin. Mutta tästä tuleekin toisenlainen tappelu -- suoraan sanoen todellinen sota. Kuinka moni teistä haluaa taistella asiamme puolesta?"

"Kaikki", vastattiin yhteen ääneen, ja sitten ruvettiin varustautumaan piiritystä kestämään. Vallituksia rakennettiin, hävitettyjen rakennusten sirpaleet korjattiin tieltä pois ja ehjiksi jääneistä tehtiin varustuksia. Koko myrskyisen yön uupuneet miehet uurastivat. Töitä johti nuori jättiläinen, joka tuntui olevan täysissä voimissaan.

Kello neljän tienoissa aamulla tuli muuan mies häntä hakemaan. "Joku haluaa tavata teitä puhelimitse -- sanoo, että on kysymyksessä elämä tai kuolema."

Glenister riensi rakennukseen, joka oli säilynyt, ja tartuttuaan kuulotorveen hän tunsi Cherry Malotten äänen.

"Jumalan kiitos, että olet vielä hengissä", aloitti tyttö. "Työmiehet ovat vast'ikään saapuneet kaupunkiin ja kaikki ovat täällä hirveästi kuohuksissa sen johdosta mitä siellä vuorilla on tapahtunut. Teidän väitetään surmanneen kymmenen miestä siinä kärhämässä -- onko se totta?"

Glenister selitti lyhyesti, että kaikki oli kunnossa, mutta silloin tyttö keskeytti hänet:

"Odota, odota! Mac Namara on kutsunut sotaväkeä apuun, ja teidät ammutaan jokaikinen. Oo, mikä hirveä yö tämä on ollutkaan! Olen tulla hulluksi. Kuuntele nyt tarkkaan -- eilen ratsasti Helene Struven kanssa 'Kultaiseen rekeen' eikä ole vielä palannut."

Puhelinlangan toisessa päässä seisova mies päästi äkeän huudahduksen, mutta nieli sitten sanat, jotka aikoi lausua, kuullakseen enemmän. Hänen vapaa kätensä alkoi tehdä ilmassa kummallisia liikkeitä, kuin jotakin merkillistä piirrosta.

"En ole saanut vastausta majatalon puhelimesta ja -- jotakin hirveää on varmaankin tapahtunut, mikäli minä voin aavistella."

"Miksi hän sinne ratsasti?" kysyi Glenister.

"Hän halusi pelastaa sinut", vastasi tyttö väsyneesti. "Jos rakastat häntä, niin ratsasta heti 'Kultaiseen rekeen', ennenkuin on myöhäistä. Bronco Kid on mennyt sinne..."

Tämän sanan kuultuaan Glenister paiskasi torven koukkuun, syöksyi ulos ja kutsui kovalla äänellä toverinsa koolle.

"Mitä nyt? Mitä aiot?"

"Aion lähteä 'Kultaiseen rekeen'", läähätti nuori mies.

"Me olemme uskollisesti taistelleet sivullanne, Glenister, ettekä te saa hylätä meitä tällä tavoin", huomautti joku miehistä suuttuneena. "On helppoa löytää tie kaupunkiin, ja me kyllä seuraamme teitä, jos sinne aiotte."

Glenister oivalsi miesten pelkäävän, että hän hylkäisi heidät ja että hän oli kuullut jonkun levottomuutta herättävän uutisen, josta he eivät tienneet mitään.

"Saamme heittää kaivoksen tuuliajolle, pojat, sillä en voi vaatia teitä tekemään mistä itse kieltäydyn. Muuan nainen on vaarassa, ja minun täytyy lähteä. Hän on syössyt itsensä onnettomuuteen pelastaakseen meidät, on pannut kunniansa alttiiksi koettaessaan korvata meille tehdyn vääryyden -- ja -- minä aavistan mitä on voinut tapahtua sillä aikaa kuin me taistelimme täällä. En pyydä teitä jäämään tänne, kunnes tulen takaisin -- se ei olisi oikein. Parasta on, että tekin lähdette, niin kauan kuin vielä voitte paeta. Minä puolestani olen jo kerran luopunut kaivoksestani ja -- voin siitä luopua toistamiseenkin."

Tämän sanottuaan hän hyppäsi satulaan ja ratsasti asestettujen miesten muodostaman kujan läpi.

XXXIII.

"KULTAISEN REEN" TAPAHTUMAT.

Helene ja hänen saattajansa ratsastivat pitkin vuorenrinnettä, jossa näkyi tuhka tiheään jälkiä eilisen myrsky-yön hävityksistä. Syvällä heidän allaan pauhasi paisunut virta, heidän takanaan laaja meri ulottui verenkarvaiseen taivaanrantaan saakka, heidän edessään kaartuivat alastomat vuoret yli tummien, synkkien laaksojen, lännessä hehkui äreännäköisenä usvan himmentämä aurinko, joka loi kerääntyviin pilvimassoihin rajusäätä huokuvan päivänlaskun uhkeita värejä. Helenen mielestä henki tästä luonnon näyttämöstä tulta, verta ja terästä.

"Onpa totisesti sade tehnyt pahaa jälkeä teihin", huomautti Struve, kun he varovaisesti askel askelelta sivuuttivat pahanlaisen vieremän, jonka ulkoneva kallionreuna oli osittain lohjennut ja vierinyt kuiluun. -- Toinen samanmuotoinen rankkasade pyyhkäisisi loputkin mennessään.

Päiväsaikaankin olisi ollut vaikeata välttää moisia vaarallisia paikkoja, sillä hevoset vajosivat syvään ja kompastelivat liejuisella tiellä. Helene kummasteli, kuinka hän löytäisi tien tullessaan pimeässä samaa tietä takaisin. Hän oli enimmäkseen vaiti, sillä ajatukset olivat alkaneet velloa hänen aivoissaan, mutta Struve, entistään kujeilevampana ja tavallista ylimielisempänä, oli kovaäänisen puhelias. Mitä lähemmäksi he saapuivat päämääräänsä, sitä voimakkaammaksi kasvoi Helenen pelko, miltei lamauttavaksi. Jos hän epäonnistuisi -- mutta hän oli luvannut itselleen pyhästi, ettei hän saisi eikä voisi epäonnistua.

Kierrettyään erään tienmutkan näkivät he edessään alhaalla "Kultaisen reen". Tie painui siltä kohdalta pientä puroa kohden, joka korkeammalta harjanteelta syöksyi jokeen kiemurrellen etäisessä laaksossa kuin hopealanka. Kuorittu lipputanko kärkeen kiinnitettyine lehtikimppuineen seisoi majatalon edessä, ja oven kamanalta riippui riman varassa pieni reki. Talo itse oli kummallisen näköinen, avara ja säännöttömästi rakennettu. Sen turvekatolta työnsivät kukat varttaan, sen korkeihin hirsiseiniin oli sinne tänne puhkaistu unisia ikkunoita.

Saksalainen Schortz otti hevoset huostaansa ja vastaili harvasanaisesti isäntänsä kysymyksiin luoden samalla nopeita ja uteliaita silmäyksiä Heleneen. Toisenlaisen tilanteen vallitessa olisi tyttö ihastunut paikkaan, joka todella oli omituisin minkä hän oli pohjanmailla tavannut. Isoimmassa huoneessa oli tarjoilupöytä ja sillä kultavaaka, lisäksi toinen höyläämätön pöytä ja kookas rautakamiina. Seinät ja katto oli peitetty purjekankaalla niin taidokkaasti, että koko huone muistutti luolaa, joka oli koverrettu liitukallioon. Huone oli koristettu kaikennäköisillä voitonmerkeillä, täytetyillä linnuilla, taljoilla ja sarvilla; viimeksimainituista riippui huolettomassa epäjärjestyksessä koiransuitsia, lumikenkiä, ampuma-aseita ja vaatteita. Vasemmalle johtavasta ovesta pääsi makuusuojaan, jonne matkustajia varten oli järjestetty kolmikerroksisia makuulavitsoita. Isosta huoneesta suoraan eteen oli talon keittiö ja oikealle huone, jota Struve sanoi taulunäyttelyhuoneeksi. Siellä oli majatalon ensimmäinen omistaja antanut taiteellisen mielikuvituksensa vapaasti askarrella ja peittänyt seinät kuvilla, joita oli leikattu joistakin epäilyttävistä aikakauskirjoista; tuloksena oli ollutkin hämmästyttävä sekoitus ruusunpunaisissa trikoissa esiintyviä naisia, polvihousuisia nyrkkeilijöitä, palkittuja bulldoggeja ja muita vähemmän siveellisiä urheilumaailman edustajia. --

"Tämä on todennäköisesti huonointa seuraa, missä olette koskaan ollut", huomautti Struve Helenelle ponnistellen ääneensä huoletonta sävyä.

"Eikö täällä ole muita vieraita?" kysyi tyttö huolestuneena.

"Matkustajat ovat harvinaisia tähän vuodenaikaan. Myöhemmin voi ehkä joku tulla."

Näyttelyhuoneessa majatalon isäntä järjesteli par'aikaa ruokapöytää. Takkaan oli viritetty roihu ja se olikin Helenelle tervetullutta. Hänen seuralaisensa, joka osoittautui täysin ujostelemattomaksi, heittäytyi nahkapäällyksiselle sohvalle ja sytytti savukkeen.

"Näyttäkää minulle nyt ne asiapaperit, herra Struve", aloitti Helene, mutta toinen ei ollut asiasta millänsäkään.

"Ei vielä. Päivällinen ensin ja asiat sitten. Älkää nyt turmelko pientä huvimatkaamme, meillä on kyllä aikaa tarpeeksi."

Helene nousi ja astui ikkunan ääreen. Tuijottaessaan alas kapeaan laaksoon hän huomasi, että vastapäätä olevat vuoret näkyivät vain hyvin epäselvästi, sillä oli alkanut äkkiä hämärtää. Paksuja pilvenlonkia oli noussut idästä. Sadepisara pärskähti ikkunaruudulle, sitten tuli toinen ja kolmas ja kunnaat peittyivät pian rankkasateen usviin. Muuan reppuselkäinen matkustaja näkyi saapuvan taloon. Hänen kolkutuksensa kuullessaan nousi Struve, joka oli koko ajan katsellut Heleneä silmät puoliummessa, ja meni viereiseen huoneeseen.

-- Jumalan kiitos, että joku on saapunut -- tuumi Helene. Puhelu kuului aluksi vain heikkona mutinana, mutta sitten vieras tuntui kiihtyvän, niin että Helene saattoi erottaa sanat selvemmin.

"Kyllä minulla on rahaa maksaakin. En ole ryysyläinen."

Schortz mutisi jotakin vastaan.

"En piittaa siitä, että olette jo sulkenut ovenne. Olen väsyksissä ja myrsky on tulossa."

Tällä kerralla kuului isännänkin kieltävä vastaus ja kaivostyömiehen äkeät sadattelut. Hetkeä myöhemmin tyttö näki miehen raskain askelin taivaltavan kaupunkia kohden.

"Mikä kaikella tällä on tarkoitus?" hän kysyi, kun Struve tuli takaisin huoneeseen.

"Se mies oli tavallinen jätkä, eikä Schortz mielinyt päästää häntä suojiinsa. Hän on perin tarkka valikoimaan yöpuulaiset -- näillä main liikuskelee kaikenkarvaista väkeä."

Sitten tuli huoneeseen saksalainenkin sytyttämään lamppua, ja Helenen levottomuus yhä kasvoi, vaikk'ei hän kysellytkään mitään. Hän kuunteli puolella korvalla niitä juttuja, joilla Struve koetti häntä huvittaa, ja söi peräti vähän siitä herkullisesta ateriasta, joka heti sen jälkeen tarjottiin. Struve sen sijaan söi ja joi oikein ahmien, ja pimeä kaamea ilta kului verkalleen. Omituinen pelko oli äkkiä vallannut Helenen, ja jos hän yhdennellätoista hetkellä olisi voinut vetäytyä syrjään, olisi hän ilomielin sen tehnyt ja lähtenyt uhmaamaan rajusäätäkin. Mutta hän oli mennyt jo liian pitkälle voidakseen enää peräytyä, ja kun hän oivalsi, että toistaiseksi oli viisainta mukautua, istui hän tyynenä paikallaan ja vastaili kylmästi Struven huomautuksiin. Asianajajan katseet muuttuivat hetki hetkeltä välkkyvämmiksi; hänen poskensa 'hehkuvammiksi ja hänen puheensa nopeammaksi. Hän jutteli herkeämättä ja kuumeenomaisen iloisesti, poltti tuhottomasti savukkeita eikä näyttänyt huomaavan ajan kulua. Vihdoin hän lopetti rutosti ja katsahti kelloonsa. Tällöin Helene muisti, ettei hän ollut enää pitkään aikaan kuullut Schortzin hääräilevän keittiössä. Struve hymyili hänelle erikoisella itsevarmalla tavallaan. Veitikkamaisesti silmää iskien hän otti povestaan pienen paketin ja heitti sen pöydän yli Helenelle.

"Ja nyt käymme käsiksi sopimukseemme vai kuinka?"

"Pyytäkää isäntää korjaamaan pöytä puhtaaksi", vastasi tyttö irroitellen kömpelösti paketin siteitä.

"Lähetin hänet pois jo pari tuntia sitten", sanoi Struve nousten ja lähestyi häntä. Helene väisti häntä, mutta asianajaja kumartuikin vain pöydän yli, tarttui pöytäliinan neljään kulmaan, kääri pöytäsälyt siihen ja kantoi kaikki siten viereiseen huoneeseen, missä viskasi kantamuksensa huolettomasti pöydälle. Sitten hän palasi huoneeseen, asettui seisomaan selkä takan kamanaan nojaten ja tuijotti Heleneen, kun tämä tutki asiapapereita, jotka olivat sisällökkäämpiä kuin hän oli kuvitellutkaan.

Pitkän tuokion hän tutki niitä tarkasti. Kaikki oli liiankin selvää, ja hänen enonsa rikollisuus tuli sana sanalta yhä todistetummaksi. Ei ollut erehdyksen mahdollisuutta, koko se kurja salahanke oli tuossa hänen edessään kirkkaan selvänä, mitä häpeällisin rikos Auttamattomasti paljastettuna.

Julmasta pettymyksestään huolimatta Helene tunsi syvää iloa, sillä hän oli nyt saanut käsiinsä voimakeinot, joiden avulla oikeus lopultakin saataisiin voittoon. Siitä tulisi samalla kerralla sekä hänen riemuvoittonsa että sovitusuhrinsa. Hän, joka tietämättään oli toiminut näiden kurjien juonittelijoiden kätyrinä, sovittaisi myöskin kaikki. Hän nousi silmät sädehtien ja kasvoilla päättävä ilme.

"Tässä on siis kaikki."

"Totta kai. Se riittää tuomitsemaan meidät kaikki turmioon. Se merkitsee pakkotyötä enollenne ja sulhasellenne." -- Hän kurkotti kaulaansa lausuessaan jälkimmäisen sanan ikäänkuin vapauttaakseen sen jostakin näkymättömästä puristuksesta. -- "Niin, varsinkin sulhasellenne, sillä hän on koko hankkeen luoja. Siksipä juuri olenkin tuonut teidät tänne. Hän menee kanssanne naimisiin, mutta minusta tulee sulhasen ensimmäinen häämarsalkka."

Hänen äänessään oli epämiellyttävä sointu.

"Lähtekäämme nyt."

"Lähtekäämme!" kertasi Struve. "Olipa se verraton näyte tahattoman huumorin lahjasta!"

"Mitä tarkoitatte?"

"Sitä, että ensiksikin mikään inhimillinen olento ei löydä tietä kaupunkiin tässä myrskyssä, ja toiseksi -- mutta asiasta toiseen, sallikaa minun muistaissani selittää eräs kohta noissa asiapapereissa."

Hän lausui tämän kuin ohimennen, astui askelen Heleneä kohden ja ojensi kätensä tarttuakseen papereihin, jotka Helene oli jo hänelle luovuttamaisillaan. Mutta samassa joku sisäinen ääni kehoitti tyttöä piilottamaan ne selkänsä taa. Oli hyvä, että hän teki niin, sillä Struven käsi oli vain tuuman päässä niistä. Asianajaja ei ollut käänteissään niin nopsa kuin Helene, joka pyörähti nopeasti pöydän toiselle puolelle ja tunki paperit pukunsa sisään. Tällöin hän osui koskettamaan Cherryn revolveria, mikä valoi häneen turvallisuuden tunnetta. Hän virkkoi nyt päättävästi:

"Minä tahdon lähteä täältä heti paikalla. Haluatteko olla ystävällinen ja satuloida minulle hevosen? Hyvä, teen sen sitten itse."

Hän kääntyi mennäkseen, mutta silloin oli Struven myöntyväisyys kuin poispuhallettu, ja hän hypähti oven eteen ja sulki häneltä tien.

"Seis, armollinen neiti. Teidän pitäisi käsittää selvemmittä puheitta. Miksi toin teidät tänne? Miksi ehdotin tätä pientä huvimatkaa? Miksi lähetin palvelijani pois? Siksikö kenties, että todistaisin teille rikollisuuteni? Tuskinpa vain. Te ette lähde tästä talosta tänä yönä. Ja kun lähdette, ei teillä ole mukananne noita papereita -- oma turvallisuuteni kieltää sen -- ja minä olen itsekäs mies, niin ettei teidän kannata yrittääkään vetää minua nenästä. Kuulkaapas vain tuota!" -- He kuuntelivat molemmat yötuulen ulvontaa, joka tuntui himoitsevan uhria. -- "Te jäätte tänne ja..."

Hän keskeytti lauseensa, sillä Helene oli astunut puhelimen ääreen ja nostanut kuulotorven naulasta. Asianajaja syöksähti paikalle, tempaisi torven hänen kädestään, irroitti puhelimen seinältä ja viskasi sen päänsä yli lattialle. Sitten hän tavoitti tyttöäkin käsiinsä, mutta tämä livahti syrjään ja pakeni huoneen toiseen päähän. Miehen valkoiset hiukset olivat joutuneet epäjärjestykseen, hänen kasvonsa olivat veripunaiset, ja hänen kaulallaan ja niskallaan näkyivät selvästi tykyttävät paisuneet suonet. Hän pysyi silti alallaan, ja hänen huulilleen kiertyi niiden tavanomainen varova hymy.

"Älkäämme nyt kiistelkö kauempaa. Ei siitä ole hyötyä, sillä minä olen pelannut voittaakseni. Te olette saanut todistuksenne -- nyt haluan minä saada palkkioni -- muuten otan sen. Tuumikaa nyt, kumman tavan valitsette, sillä aikaa kuin minä menen sulkemaan ovet."

* * * * *

Kauempana alhaalla kallionrinteellä suomi muuan mies säälimättä väsynyttä ponirukkaa. Hevosen polvet notkahtelivat, mutta ratsastaja pakotti sitä yhä vain eteenpäin, ikäänkuin häntä itseään olisivat tuhannet pahat henget ajaneet takaa; hän kannusti sitä herkeämättä, ohjasi sen yli ojien ja virtojen, ylös jyrkänteitä ja alas pimeihin kuiluihin. Toisinaan poni kompastui ja kaatui ratsastajineen, mutta tämä ei näyttänyt piittaavan mistään muusta kuin kärsimättömyydestään päästä eteenpäin. Hän ei huomannut sadetta, joka suomi häntä kasvoihin ja teki hänet sokeaksi, eikä myrskyä, joka iski häneen vuorenharjanteilla tai ulvoi hänen takanaan vuorenonkaloissa. Lopulta hän pääsi sille rinteelle, jolla majatalo oli, ja näki edessään sen tulet, minkä vuoksi hän painoi jälleen jalkansa hevosrukan kupeisiin; kuolemaan saakka uskollisena tämä ponnisteli kärsivällisesti eteenpäin. Ratsastaja tunsi äkkiä ponin vaipuvan etujaloilleen, minkä vuoksi hän irroitti jalkansa jalustimista ja koetti heittäytyä satulasta päästäkseen sotkeutumasta hevosen kavioihin. Hän lennähti suin päin maahan ja satutti päänsä johonkin esineeseen ja makasi sitten hiljaa kuluneet, tummat kasvot kääntyneinä päin sadetta myrskyn kiitäessä voitonriemuisena hänen ylitseen.

* * * * *

Kun Struve oli poistunut viereiseen huoneeseen, syöksyi Helene ikkunaan. Siinä oli vain yksi ruutu, sekin lujasti naulattu puitteisiinsa, mutta hän sieppasi käteensä pienen tuolin takan kupeelta ja viskasi sen ruudun läpi. Sisään syöksähti tällöin sadekuuro. Ennenkuin hän itse ennätti hypätä ulos, hyökkäsi Struve takaisin huoneeseen, raivon kalpeana ja syytäen suustaan käheitä ja äreitä sanoja.

Mutta hän vaikeni äkkiä, sillä Helene oli ottanut esiin Cherryn revolverin ja tähtäsi häneen. Tyttö oli kalpea ja hengitti kiivaasti kuin hengästyneenä ja hänen ihmeelliset silmänsä hehkuivat tulta, jommoista niissä ei kukaan ollut aiemmin nähnyt. Hän oli muuttunut kuin kuvanveistäjän taltan jäljiltä, hänen sieraimensa olivat ohenneet, huulet pusertuneet jäykiksi ja hänen päänsä oli ylpeästi koholla. Sade pärskyi rikotusta ikkunasta hänen ylitseen ja ohitseen, viheliäinen punainen uudin liehui ja lepatti kuin osoittaakseen hänelle iloista hyväksymistään. Katkera halveksiminen pani hänen ääneensä luonnottoman soinnun, kun hän virkkoi käskevästi:

"Älkää koettakokaan seurata minua!"

Hän astui askelen ovea kohden ja kehoitti toista käden eleellä väistymään, minkä tämä tekikin, sillä hän oivalsi, mikä vaara uhkasi tytön tyynestä kylmäverisyydestä. Helene ei huomannut hänen katseensa laskevaa oveluutta eikä voinut aavistaa, mitä suunnitelmia tämä kantoi mielessään.

* * * * *