Part 17

Illansuussa Cherry Malotte aukaisi ovensa ja näki Bronco Kidin seisovan portailla. Hän astui sisään ja riisui kumitakkinsa. Kun Cherry tunsi vieraansa hyvin, jäi hän tyynesti odottamaan, että tämä esittäisi asiansa. Broncon sairaalloisilla kasvoilla ei ollut väriä ensinkään, hänen silmissään oli omituinen väsynyt ilme, teräviä vakoja oli muodostunut hänen suupieliinsä ja hänen kätensä nytkähtelivät taukoamatta hermostuneesti. Tuntui kuin hän ei olisi nukkunut moneen yöhön ja oli nyt saamaisillaan hermokohtauksen. Cherryn mielestä Kid oli kuin sytytetty miina, jossa tuli hetki hetkeltä läheni ruutipanosta. Mikäli hän osasi päätellä, oli Bronco saanut kestää mitä julminta henkistä kidutusta, kunnes hänen voimansa olivat tyystin nuutuneet ja ruumis pysyi pystyssä vain hänen herpoumattoman, kostonhimoisen henkensä varassa.

Juteltuaan hetken aikaa vähäpätöisistä asioista sanoi Kid rutosti:

"Rakastatko sinä Roy Glenisteriä?"

Hänen äänensä ilmaisi lemmenkateista jännitystä ja hän silmäili tyttöä tarkoin, kun tämä arkailematta ja vilppiä yrittämättä vastasi:

"Rakastan, Kid, ja rakastan aina. Hän on ainoa rehellinen mies, jonka olen tavannut, enkä minä häpeä tunteitani."

Pitkän rupeaman Kid katseli häntä ja alkoi sitten kiireesti puhua suomatta toiselle tilaisuutta keskeyttää.

"Minun olisi pitänyt jo aikaa sitten sanoa sanottavani, mutta olen aina lykännyt sen tuonnemmaksi, koska en ole mikään juorukello. Se ei sovellu ammattiini. Mutta tämä on ainoa keino, ja minä haluan saada välimme selviksi. Minä olen rakastanut sinua Dawsonin ajoilta saakka, en sellaisin tuntein, jommoisia voisit odottaa minunlaiseltani oliolta, vaan sellaisin, jommoisia nainen toivoo. En ole milloinkaan lyönyt korttejani pöytään, sillä mitäpä se olisi pyhittänyt? Tuo toinen oli aina tiellä. Olisin voinut hylätä faaraopelin jo vuosia sitten, mutta en halunnut lähteä maasta niin kauan kuin sinä olit täällä. Täällä ylämaassa minä olen vain peluri enkä pysty mihinkään muuhun. Minä olin päättänyt antaa sinun saada pitää hänet kaikessa rauhassa, kunnes pari kuukautta sitten tapahtui jotakin, enkä minä jaksa enää pelin antaa jatkua pitemmälle. Minun täytyy nitistää hänet. Se ei tapahdu sinun takiasi -- ei, vaan eräitten asioitten vuoksi, joista en voi puhua sinulle, asioitten, jotka ovat minusta tehneet pedon, jotka ovat saaneet minut kulkemaan kujilla ja väijymään veräjillä rosvon lailla. Se on valanut minuun murha-aikeita. Olen yrittänyt surmata hänet. Yritin eilen illalla tässä huoneessakin -- mutta -- mutta minä olin kunnon mies kerran -- ennenkuin kortit minut turmelivat. Hän on nyt kuitenkin saanut vastaukseni ja hän on valmis -- joten toinen meistä on nähnyt viimeisen hetkensä, kun toisemme kerran tapaamme. Minusta tuntui, että minun piti sanoa tämän sinulle, ennenkuin pistän hänet kuoliaaksi tai hän minut."

"Sinä puhut kuin mieletön, Kid", virkkoi Cherry, "etkä sinä saa kääntyä häntä vastaan juuri nyt. Hänellä on muutenkin paljon huolia. En ole milloinkaan tiennyt, että välitit minusta. Onpa tämä sotkuinen vyyhti! Sinä rakastat minua, minä häntä, hän tuota tyttöä, ja tyttö roistoa. Eikö tämä ole jo kyllin surullinen tarina sinun tehdä se sitäkin murheellisemmaksi? Tulet sitäpaitsi sopimattomaan aikaan, sillä minä olen melkein mielettömästi peloissani. Tänään on ilmassa jotakin hirveää..."

"Minun täytyy tappaa hänet", mutisi Kid itsepäisesti, ja vaikka tyttö kuinka pyysi ja rukoili, ei hän saanut hänestä muuta irti kuin nuo sanat, kunnes Cherry kiivaasti sanoi:

"Sinä sanot rakastavasi minua. Hyvä -- osoita sitä myöskin. Minä tiedän mihin sinä pystyt ja mitä taistelu hänelle sinun kanssasi merkitsee, varsinkin tällä haavaa. Jätä hänet rauhaan; ja minä tulen, vaimoksesi."

Bronco Kid nousi hitaasti.

"Sinähän rakastat häntä, etkö sanonut niin?" Tyttö taivutti päätänsä, ja Bronco hätkähti tuskallisesti, mutta jatkoi sitten: "Minä en halua sinua vaimokseni sellaisin edellytyksin. Sitä en tarkoittanut."

Cherry naurahti katkerasti.

"Ah, minä käsitän, tietysti et. On hullua minun odottaakaan sinunlaiseltasi mieheltä sellaista. Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat, mutta minun tarjoukseni on silti pätevä, jos sitä varten tänne tulit, toivon voivani luopua entisestä elämästäni, tulla hyväksi, lähteä täältä aloittaa alusta ja pelata suoraa peliä. Mutta minä huomaan, ettei se kannata. Minä maksan. Minä tiedän, kuinka taipumaton sinä olet, ja hinta on kyllin alhainen. Saat minut -- ja -- avioliitosta en enää puhu. Jään siksi mikä olen, hänen takiansa."

"Vaiti!" karjaisi Kid. "Sinä erehdyt. Minä en ole sen lajin miehiä." Hänen äänensä sortui ja hänen hentoa ruumistaan puistatti. "Oi, Cherry, minä rakastan sinua niin kuin mies rakastaa naista. Se on toinen niistä kahdesta hyvästä ominaisuudesta, jotka minulla vielä on, ja minä haluan viedä sinut täältä paikkaan, jossa molemmat voimme unohtaa entisyyden ja, kuten sanot, aloittaa alusta."

"Sinä siis naisit minut?"

"Tunnin perästä ja uhraisin sydänvereni sen takia, mutta minä en voi antaa tämän asian jäädä sikseen, en edes, vaikka sinun kallis henkesi riippuisi siitä. Minun täytyy tappaa hänet."

Cherry lähestyi häntä, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja vetosi häneen jokaisella hermosäikeellään, mutta Kid ei kuunnellut häntä, vaikka paksuja hikikarpaloita tihkuikin hänen otsaltaan.

Tyttö rukoili:

"Kaikki ovat häntä vastaan, Kid. Hän taistelee hedelmätöntä taistelua. Hän pani kaiken mitä omisti tuon tytön jalkoihin, ja minä aion tehdä saman sinulle."

Kid murisi raivoissaan:

"Hän sai palkkansa. Hän otti kaiken mitä tytöllä oli..."

"Älä ole typerä. Luulen käsittäväni nyt kaiken. Sinä olet peluri, mutta sinulla ei ole oikeutta puhua tuolla tavalla hyvästä naisesta, ei edes niin huonolle kuin minä olen."

Broncon mustissa silmissä näkyi vähitellen syttyvän odottava kimmellys, ja Cherry tunsi hänen hieman värisevän. Hän yritti puhua, mutta vaikeni jälleen, kostutti huuliaan ja valikoi sitten huolellisesti sanansa:

"Tarkoitatko -- ettei Glenister -- että hän on -- yhä kunniallinen tyttö?"

"Täysin."

Kid istahti väsyneenä tuolille ja painoi kasvot käsiinsä.

"Sanon sinulle lisäksi, että hän on enemmänkin. Hän on hyvä ja jalo. En tiedä miksi sen sanon, mutta sitä juuri ajattelin, kun sinä tulit ja minä olin vallan suunniltani. Mutta hän on tänä iltana -- niin, tällä hetkellä suuressa vaarassa. En uskalla edes ajatella, mitä on voinut tapahtua, sillä hän on vaarantanut kaikkensa hyvittääkseen sen pahan, jonka hän on aiheuttanut Roylle ja tämän ystäville."

"Kuinka niin?"

"Hän on ratsastanut 'Kultaiseen rekeen' yksinään Struven kanssa."

"Struven!" kiljahti Kid ja syöksähti pystyyn. "Yksin Struven kanssa ja tällaisena yönä!" Hän ravisteli Cherryä rajusti ja tiukkasi:

"Minkä vuoksi? Sano sukkelaan?"

Cherry kertoi lyhyesti niistä vaikuttimista, jotka olivat saaneet Helenen ryhtymään tähän äärimmäiseen keinoon; Kidin kasvonpiirteet muuttuivat hetki hetkeltä yhä hirveämmiksi.

"Oi, Kid, oli väärin, että laskin hänet menemään. Miksi sen tein? Minä pelkään pahinta."

"Majatalo 'Kultainen reki' on Struven ja sen isäntä on roisto." Bronco vilkaisi kelloa, silmät verestävinä ja kiillottomina, kuin rääkätyn eläimen. "Kello on nyt kahdeksan -- viisitoista kilometriä -- kaksi tuntia. Liian myöhäistä!"

"Mikä sinun on?" kysyi Cherry kummissaan toisen omituisesta käyttäytymisestä. "Sanoit äsken, että rakastat minua ja nyt..."

Kid kääntyi vaivalloisesti häneen päin.

"Hän on minun sisareni."

"Sinun sisaresi! Ah, olen -- olen iloinen! -- mutta elä nyt seiso siinä kuin mikäkin puupökkelö, kyllä sinulla nyt on riittävästi työtä. Herää! Etkö kuule? Hän on vaarassa."

Hänen sanansa herättivät Kidin turtumuksesta, niin että hän kykeni jälleen jotakin ajattelemaan. -- "Pane takki yllesi. Riennä! Saat minun ponini."

Cherry tempaisi hänen takkinsa tuolilta ja ojensi sen hänelle. Veri alkoi jälleen kiertää hänen suonissaan. He ryntäsivät nyt yhdessä myrskyyn, kuten Roy ja Cherry edellisenä iltana, ja Kidin sovitellessa satulaa virkkoi tyttö:

"Nyt minä käsitän kaiken. Olen kuullut juoruttavan hänestä ja Glenisteristä, mutta ei se ole totta. Minä olen valehdellut ja juonitellut, mutta se on nyt ohi. Arvaan, että minussakin on jotakin hyvää, kun kaikki seikat ottaa huomioon."

Kid istui jo satulassa ja virkkoi:

"Eikä vain vähän olekaan, Cherry, ja sinä olet minun heimoani."

Tyttö hymyili hänelle.

"Tuo oli kaksimielinen ylistys, Kid. Minulla ei ole halua kuulua sinun heimoosi. Minä tahdon olla samanlainen kuin hänkin -- sinun sisaresi."

XXXI.

JUNAMATKA MIDAKSEEN.

Palattuaan kokoushuoneesta hiipivät Glenister ja hänen toverinsa pimeässä yössä vältellen kaupungin vilkasliikkeisiä ja valaistuja katuja. Heidän tiensä vei kaupungin laidassa olevan mökin eteen, missä he pysähtyivät niin kauaksi, että ennättivät kiinnittää jotakin hattujensa reunaan.

Heidän ohitseen kulki vaivainen kapearaiteinen rautatie, joka tundran hetteitten yli vei ylös vuorille ja kaivoksille. Tällä kapealla rautatiellä kuljettiin kömpelöllä veturilla, joka ulkomuodoltaan muistutti teekannua ja joka päivisin siilimäisen hitaasti, kitisten ja voihkien laahasi perässään paria kukkuroilleen kuormattua tavaravaunua. Yöt veturi vietti puukatoksessaan, missä se huohottaen, rykien ja voihkien haihdutti väsymyksensä sitä mukaa kuin hiili sen vatsassa sammui ja hengitys tyrehtyi sen keuhkoissa.

Varhain jalkeille ja varhain vuoteelle olisi sopinut ponsilauseeksi sille nokiselle henkilökunnalle, joka asui tässä pienessä mökissä. Tänä iltana veturinkuljettaja ja lämmittäjä valmistuivat par'aikaa yöpuulle, kun he äkkiä kuulivat ovelle kolkutettavan. Kuljettaja meni avaamaan ja hän huomasi ulkona jotakin, minkä hänen kummastuneet silmänsä ensin luulivat Kruppin tykiksi, jota hoiteli muuan sadetakkiin puettu ja pumpulinaamarin taakse kätkeytynyt mies. Tämä ase sai hänen silmissään ison, yksisilmäisen kummituksen hahmon; se tuijotti tuhoa ennustavan kiinteästi suoraan hänen mahaansa ja synnytti kylmän ja tyhjyyden tunteen. Tämän sokeasilmäisen kykloopin takana seisoi kaksi muuta samanlaisesti varustettua miestä.

Lämmittäjä nousi tuoliltaan ja pudotti saappaan, jonka hän oli juuri saanut riisutuksi jalastaan, ja kohotti turhia aikailematta kätensä päänsä päälle koettaen samalla pysytellä yhdellä jalalla seisomassa, jottei toinen paljas jalka joutuisi koskettamaan kylmää märkää permantoa. Hän oli irroittanut vyönsä ja hänen vapautuneet kaationsa näyttivät aikovan valahtaa lattialle syvästi kainostellen sisääntulijoita; vaistomaisesti hän tarttui niihin toisella kädellään ja kohensi ne oikealle siveelliselle tolalle. Toinen jalka oli yhä koholla kuin jonkun salaseuran mukaisessa tervehdysasennossa. Veturinkuljettaja, joka ei vielä tuntenut napaseudun tapoja, siirtyi takaperin niin kauaksi kuin tila antoi myöten, suojasi molemmilla käsillään keskiruumistaan ja kyykistyi eteenpäin sanoessaan:

"Älkää tähdätkö tuolla tavalla mahaani!"

"Hahahaa!" nauroi lämmittäjä luonnottoman iloisesti. "Leikkiäkö laskette, pojat?"

"Ei tämä ei ole leikkiä", vastasi tulijoista ensimmäinen. Tällöin hänen naamarinsa pullistui hänen suunsa tienoilla.

"Leikkiäpä tietenkin", intti saappaaton. "Sen täytyy olla, sillä täällä ei ole mitään varastettavaa."

"Pankaa vaatteet yllenne ja lähtekää matkaan. Emme aio tehdä teille pahaa."

Miehet noudattivat käskyä ja heidät opastettiin nukkuvan koneen ääreen ja heidän käskettiin panna puolessa tunnissa höyrykattila kuumaksi, uhalla että heidät muuten ennen aikojaan lähetettäisiin sovelletun mekaniikan maailmasta. Pari miestä oli paikalla kiihoittamassa heidän ponnistuksiaan, ja vihdoin veturi alkoi vastahakoisesti nyyhkyttää ja huokailla. Pimeästä, joka kuin mikäkin verho ympäröi, veturimiehiä, nämä näkivät yksinäisten olentojen pujahtavan esiin ja kiipeävän tavaravaunuihin. Kun höyrypaine oli riittävän korkealla, annettiin lähtömerkki, juna vieri kolisten katoksestaan, ja sen räikeä valitushuuto, kun se vaivalloisesti ponnisteli pahasti vääntyneillä kiskoilla, hukkui myrskyn ääniin.

Simms jäi veturiin, Dextry kapusi Glenisterin luo takana olevaan vaunuun. Nuori mies oli hyvällä tuulella ja koki par'aikaa sytyttää piippua takkinsa suojassa.

"Onko dynamiitti matkassa?" kysyi vanhus.

"Totta toki. Sillä määrällä voisi varustaa vaikkapa sota-aluksen."

Junan ryömiessä sillan yli, jonka ainoan valaistuksen -- veturista sinkoutuneet kipinät -- myrsky nieli sitä mukaa kuin sitä syntyi, istuutuivat toverukset ruutitynnyreille ja haastelivat kuiskaavalla äänellä. Heidän läheltään kuului toisten miesten puheen sorina, miesten, jotka olivat panneet peliin kaiken mitä heillä oli, jotka uskalsivat elämänsä ja tulevaisuutensa oikeutensa puolesta.

"Olemme kilvoitelleet hyvän taistelun, joko voitamme tai häviämme tänä yönä", sanoi Dextry.

"Minun taisteluni on jo voitettu", vastasi Glenistér.

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Minun vaikeimmmalla taistelullani ei ole minkäänlaista yhteyttä Midaksen tai Anvilin kaivosten kanssa. Minä taistelin omaa itseäni vastaan ja voitin."

"Hirveän ilkeä yö nyt ruveta maailmankatsomuksia kehimään", huomautti Dextry kuivasti. "Sinun filosofiasi maistuu happamelta kuin maito ennen ukkosilmaa. Jos panisit noiden Bostonin aatteiden ylle guttaperkkasaappaat ja -housut ja veisit ne paikkaan, jossa voisin niitä tarkastella ja arvioida, ei niiden laita ehkä olisi niin pahoin."

"Minä tarkoitan, että olin villi, kunnes kohtasin Helene Chesterin, ja että hän on tehnyt minusta miehen. Työ vaati kaksi kuukautta, mutta minä luulen, että hän on suorittanut työnsä hyvin. Minä rakastan erämaan elämää yhtä voimakkaasti kuin ennenkin, mutta olen oppinut huomaamaan, että on velvollisuuksia sekä itseään että muita kohtaan. Olen myöskin oppinut tajuamaan, että oikea on tavallisesti sitä, mitä on vaikea tehdä. Ah, olen kehittynyt aikalailla viime aikoina."

"Vietävä, kuinka sinä nyt olet itseesi tyytyväinen. En voi kuitenkaan huomata, että se olisi millään lailla vaikuttanut sinun ulkoasuusi. Olet jullilleen entisesi näköinen ja mitäpä kaikki se pyhittääkään, kun asiaa tarkemmin ajattelen. Hän menee naimisiin sen pitkän roikaleen kanssa."

"Niin, tiedän. Sepä minusta tuntuukin vaikealta kestää, sillä Mac Namara ei ansaitse häntä yhtään sen paremmin kuin minäkään. Hän tekee kaikissa tapauksissa minkä pitää oikeana, siihen voit luottaa, ja ehkä hän saa Namarankin muuttumaan niinkuin hän sai minutkin. Hän suoritti minussa ihmetyön, mikäli on kysymys elämänkatsomuksestani -- elintavoistani --."

"Seis! Sinun elintapasi olivat hyvät sellaisinaankin. Ethän sinä milloinkaan pannut veitsellä ruokaa poskeesi."

"En luota harakiriin", nauroi Glenister.

"Seurustelutaidossa sinä voit kilpailla kenenkä itävaltiolaisen kanssa tahansa. Tarkkailin esiintymistäsi viime talvena San Fransiskon hotellissa, ja -- totisesti -- sinä tiesit yhtä paljon kuin hyvä hevonen. Sinä osasit käsitellä pöytäkaluja sekä muita vehkeitä sulavasti kuin ylitarjoilija ainakin ja minä tunsin itseni rauhalliseksi saadessani olla kanssasi. Muistan vieläkin, että minä ensimmäisellä kerralla panin maitoa ja sokeria lihaliemeeni. Se oli kelmeää ja sitä tarjoiltiin kupista kuin teetä ikään -- mutta sinä olit kaikesta perillä. Niin, sinä tunsit talon tavat perinpohjin ja pusersit sitruunan liemeesi -- ja kastoit sormesi vesilautaseen, minä muistan sen hyvin."

Glenister, joka oli hilpeällä tuulella, taputti toveriaan olalle. Lähestyvän vaaran tietoisuus pani kaikki hänen suonensa voimakkaasti sykkimään.

"En tarkoittanut ihan sitä, mutta olkoon menneeksi. Kuule, jos meidän onnistuu saada takaisin Midas, emmekö lähdekin katsomaan New-Yorkia?"

"Emme, minä en aio välittää korkeammasta sivistyksestä kuin minkä olen saanut jo Friskossa. Eipä silti, etten sellaiseenkin kelpaisi. Minä olen kyllin tyylikäs Viidennelle valtakadulle tai minne tahansa, mutta minä pidän enemmän lännestä."

Yhteinen vaara lähensi jälleen toveruksia toisiinsa samoin lujin sitein, jotka aiemminkin olivat heidän välillään vallinneet keskeytyksettä aina siihen saakka, kunnes nuoremmassa tapahtunut muutos oli saanut tämän valitsemaan tien, joka ei soveltunut vanhemman periaatteihin. He juttelivat nyt keskenään entisen tuttavallisesti puolittain vakavaan puolittain leikkisään tapaan, ja pistopuheisiin ja naljailuun kätkeytyi se keskinäinen ystävyys ja yhteisymmärrys, joka aiemmin oli ollut heidän toveruutensa tunnusmerkkejä.

Kun junamatka oli loppunut, astuivat vigilantit maahan ja painuivat johtajansa mukana rotkon pimeään. Vihdoin Glenister komensi seis ja antoi miehilleen tarpeelliset ohjeet.

"Sotamiehet ovat varuillaan, ja siksi meidän täytyy toimia varovasti. Jakaantukaa kahteen osastoon ja hiipikää sitten niin varovasti kuin mahdollista lähelle vartiopaikkoja. Muistakaa, että teidän on odotettava viimeistä merkinantoa. Kun sen kuulette, iskekää ja hyökätkää kuin siouks-intiaanit. Älkää ampuko ketään kuoliaaksi, sillä he ovat sotilaita ja he toimivat käskyn mukaan, mutta jos he ryhtyvät vastarintaan, täytyy joka miehen suorittaa tehtävänsä hyvin."

Dextry vetosi niihin hämärästi näkyviin olentoihin, joita seisoi heidän ympärillään, ja sanoi:

"Eikö teidänkin mielestänne ole parempi, että minä lähden pojan asemesta tuonne. Minulla on enemmän kokemusta dynamiittiasioissa, ja minä olen sitäpaitsi jo niin lähellä maallista loppuani, ettei ole suuri vahinko, vaikka minut saisivatkin kiinni, hän sen sijaan on miehuutensa..."

Glenister keskeytti hänet:

"En luovu etuoikeudestani. Kas niin -- joka mies paikalleen."

Miehet katosivat kukin taholleen, iäkäs malminetsijä vain jäi paikoilleen puristaakseen toverinsa kättä.

"Olisin toivonut, että minä olisin saanut mennä, poika, mutta jos he saavat sinut kiinni -- niin Jumala heitä armahtakoon!"

Siten hänkin poistui katoavien varjojen perässä, ja Glenister jäi yksin. Hän aukaisi ruutinassakat paljain käsin ja pani niiden sisällön taskuihinsa ynnä muihin sopiviin paikkoihin. Jokaisessa panoksessa oli dynamiittia hajoittamaan kokonaisen kylän. Hän tarkasteli sytytyslankoja ja huomasi, että ne oli kääritty öljypaperiin; ne hän pani hattuunsa. Näin varustauduttuaan hän lähti liikkeelle.

XXXII.

YÖLLINEN KAHAKKA.

Hän oli valinnut toiminta-alueensa hyvin. Maa vietti erääseen puroon päin, jonka pohjassa porisi pieni lähde. Siitä Midas sai juomaveden, ja hän tunsi jokaisen neliötuuman siitä kourusta, jonka puro oli kaivanut kallioon, ja hän osasikin sen vuoksi varovasti ryömiä eteenpäin. Kunnaan juuressa puro oli kaivautunut maahan ja muodostanut leveähkön ojan, ja siihen hän nyt työntyi nelinkontin. Hänen panoksia pullottavat vaatteensa olivat suureksi haitaksi, niin että hän voi vain hitaasti ja vaivalloisesti liikkua eteenpäin. Sade oli paisuttanut puron, hän sai kahlata vyötäisiä myöten. Terävät kivenreunat haavoittivat hänen käsiään, kunnes ne vuotivat verta. Hän ei voinut nähdä kättänsä etemmäksi, ellei kohottautunut ojan reunan yli, ja kun hän oli riisunut sadetakin yltään voidakseen vapaammin liikkua, suomi sade häntä selkään, kunnes hän oli vallan läpimärkä ja tunsi veden virtaavan pitkin ruumistaan. Tuon tuostakin hän kurkottautui katsomaan kummallekin sivulleen. Ojan pientareet olivat juuri ja juuri niin korkeat, että suojasivat häntä. Vihdoin hän saapui lankkusillalle ja aikoi juuri kohottautua katsomaan ympärilleen, mutta heittäytyikin samassa päistikkaa veteen. Tällaisen mahdollisuuden varalta hän oli niin huolellisesti peittänyt sytytyslangat. Muuan mies kulki sillalla niin läheltä häntä, että olisi voinut häntä koskettaa. Se oli yövartija, joka pysähtyi sillan toiselle puolelle puhelemaan toisen vartijan kanssa, minkä jälkeen hän palasi entistä tietänsä puron toiselle rannalle. Glenister tuumi, että hän oli kohdannut vartioketjun, ja hän hiipi sen vuoksi entistäkin varovammin eteenpäin, kunnes hänen edessään häämöttivät kaivosrakennusten synkät hahmot. Tällöin hän nousi vettä valuen ojasta.

Karkoitettuaan kaivoksilta niiden oikeat omistajat oli toimitsijamies Mac Namara rakennuttanut tukevat puutalot niiden telttien tilalle, jotka hän oli kaivoksista löytänyt. Ne oli tehty hirsistä ja katettu poimutetulla rautapellillä sekä sisältä vuorattu laudoituksella. Ne tuntuivat voivan kestää erinomaisesti sikäläiset säävaihtelut. Toverukset olivat kaukaa katselleet niiden rakentamista, mutta eivät olleet päässeet tarkastelemaan niitä lähempää.

Nuoren miehen mielessä ailahti lämmin tunne, sillä hän rakasti tätä tienoota ja kaivostaan. Se oli ollut hänen poikavuosiensa unelma ja se oli vastannut niitä toiveita, jotka olivat häntä kannustaneet näillä pohjan mailia kamppaillessaan. Se oli pudonnut hänen syliinsä hetkellä, jolloin hän oli tuntenut syvintä alakuloisuutta, ja tuonut hänelle iloa ja onnea. Hänestä tuntui rikokselta tuhota se, kuten hän nyt aikoi tehdä.

Hän hiipi lähimmän rakennuksen seinustalle kuuntelemaan. Sisältä kuului ääniä, vaikk'ei ikkunoista näkynyt valoa; siellä oltiin siis varuillaan. Rakennuksen kivijalan kimpussa hän hääräili hetken aikaa, siirtyi sitten konttorirakennuksen ja keittiöhuoneuston luo ja menetteli kummassakin paikassa samalla salaperäisellä tavalla. Hän ounasti, että Midaksen näennäisestä rauhallisuudesta huolimatta oli ilmassa jännittyneen odotuksen epämääräistä tuntua.

Vaikka jännitys oli saanut ajan tuntumaan hänestä mittaamattoman pitkältä, arveli hän, että ainakin tunti oli kulunut siitä hetkestä, jolloin hän oli eronnut tovereistaan, ja että heidän täytyi jo olla määrätyillä paikoillaan. Elleivät -- jos jotakin odottamatonta oli tapahtunut yhdennellätoista hetkellä -- niin olisi se sodan satunnaisuuksia. Kaikissa huolellisestikin valmistetuissa yrityksissä on hetkiä, jolloin sattumalla on ratkaiseva merkitys.

Hän meni nyt pajaan ja tapaili tulitikkuja. Aikoessaan raapaista tulen hän kuuli öljyvaatteiden kahinaa ulkopuolelta, ja hän odotti sen vuoksi vielä hetken. Sytytettyään sitten mukaansa ottamansa taulanpalasen ja kätkettyään sen takkinsa suojaan hän aukaisi oven ja kuunteli. Myrsky oli tyyntymään päin ja sade valui tasaisena virtana peltikatoille.

Hän riensi kiireesti rakennukselta toiselle, ja kun kiertomatka oli tehty, rätisi kolme hehkuvaa pistettä hänen kulkemansa kolmion kaikissa kärjissä.

Ukonnuoli oli siis viskattu. Hän pudottautui jälleen ojaan, tempasi revolverinsa esiin; hänen jännittynyt mielensä oli näkevinään, että ympärillä seisovat kunnaatkin pidättelivät hengitystään, sade oli tauonnut ja kaikki öiset äänet vaienneet. Hän huomasi puristaneensa hampaitaan niin lujasti, että leukoja pakotti. Hän tähtäsi asuinrakennuksien kattoa kohden ja laukaisi -- pam, pam kuului kuusi kertaa perätysten ja kaiku vastasi yhtä monta kertaa tihkuvasta sateesta kumeasti ja ontosti. Kuului huudahdus ja seuraavassa tuokiossa suhahti kiväärinkuula hänen päänsä ohitse. Hän kääntyi ajoissa nähdäkseen toisenkin salaman välähtävän pimeästä, missä vartija seisoi ja ampui hänen revolverinsa välähdysten opastuksen mukaan, minkä vuoksi hän kyykistyi ojan piennarten suojaan.