Part 9
Kubbe, korkea kaupunki, joka reunustaa kukkulan kaarretta, ei minua kiehtonut. Siellä en voinut löytää mitään hänestä; vanha kaupunki, jossa hän asui, oli sitävastoin minulle täynnä hänen hengittelyään. Minä ajattelin, millaisia mahdollisuuksia oli päästä hänet näkemään. Laaksojemme raikkaaseen ja terveelliseen ilmaan tottuneena hän varmaan tunsi tukehtuvansa palatsissa, johon astuttiin kadun holviovesta, vaikka avara piha soikin kukkalavojen ohella sijaa muutamille puille. Arabialaisen tavan mukaan hän niinmuodoin lähti ostoksilleen toreille, vieraaksi vertaistensa naisten luo ja huvikseen kävelemään. Minä asetuin väijymään parhaimmin varustettujen näyteikkunoiden luo. Eikö hän tulisi jonakin päivänä etsimään pehmeitä mattoja, joilla sopi astella paljain jaloin, vieläpä lepuuttaa kaunista ruumistaankin, jonka aavistettu väsymys herätti mielessäni vihan tunnetta? Valitsisiko hän punapohjaisia Bukharan mattoja kukka-aiheineen, jotka hurmaavat katsetta, vai afganistanilaisia, monin värein väikehtiviä, vai sametinpehmeitä turkestanilaisia, vai Tebrizistä saapuvia persialaisia, joiden kuviot ja himmeiden ja heleiden värien sommitelmat ovat taitavimmin suoritetut? Samoin toivoin saavani nähdä hänet kangasmyymälöissä, missä mielellään viipyivät ostajat kerkein sormin hypistellen milloin Damaskuksen brokaatteja, joiden tekotapa on niin kallisarvoinen ja harvinainen, että ne ovat Ispahanin tai Misapurin tuotteiden veroisia, Tyroksen tafteja, Tripolin läikekankaita, Tarsoksesta tai Antiokiasta tulevia kullan- tai hopeankirjaeltuja silkkikudoksia, Aleppon kirjo-ompeluksia ja kumbazeja, tarumaisen kauniita kullankeltaisia pukuja, jotka kelpasivat koristamaan kuningatarta palatsissaan. Nämä myymäläinkävijät muistuttivat toisiaan vain ensi silmäyksellä kukallisten mustien tai valkoisten huntujen alla, jotka kätkivät katseilta heidän kasvonsa. Syyriassa muhamettilaiset eivät paljasta silmiäänkään, kuten on laita Kairossa ja Stambulissa. Huntu peittää kasvot kerrassaan, mutta on toisinaan niin kevyt, että tuntuu kuin kasvojenpiirteet siinä selvästi kuvastuisivat. Sattuupa niinkin, että muukin verho noudattelee tarkoin ruumiin muotoja. Tottunut silmä alkaa varsin pian erottaa toisistaan nämä salaperäiset ohikulkijat. Se arvailee, epäilee, aavistaa kauneutta, suloa, nuoruutta. Ja onpa katseen kaipaus sitäkin tuimempi ja tuskallisempi, kun se ei tiedä, vastaako siihen toinen katse.
Kangas- ja mattokauppiaiden jälkeen, joiden myymälöitä kirkasti heidän nähtäviin asettamiensa rikkauksien häikäisevä loisto, kävin ulkosalla sijaitsevissa sokerileipomoissa, joiden tuoksut hivelevät sieraimia pitkän matkan päähän. Oliko Jamile muuttunut herkkusuuksi? Pitikö hän näistä sokeri- ja voisykeröistä, hienoista myskihöysteisistä tahtaista, sitruunatortuista, pienistä voi-, mesi- ja maitoleivoksista, kaikenlaisista pistasia-, rantayrtti-, jasmiini- ja ruusumakeisista ja Damaskuksen erikoistuotteista aprikoosi- tai granaattiomenamakuineen? Samoinkuin olin toreilla väijyskellyt kirjokankaita punnitsevia käsiä tunteakseni Jamilen rusohohtoiset, pitkät ja taipuisat kädet, samoin yritin nyt saada näkyviini hänen purppuraista nauhaa muistuttavaa suumaloaan, kun pikku harsot kohosivat antaen tietä sokerileivoksille ja makeisille.
Kaikki nuo ohikulkijat vain kiusasivat ja kiduttivat minua. Yksikään heistä ei ollut Jamile. Toisella oli hänen solakka vartensa, toisella hänen hieno ja voimakas ryhtinsä, kolmannella hänen päänsä asento ja keveästi kannettu kaulansa, mutta yksikään ei vastannut mielessäni olevaa kuvaa. Eikö salainen vaisto olisi ilmaissut minulle hänen läsnäoloansa? Jos hän olisi ilmaantunut, uskon, että häntä näkemättänikin veri olisi alkanut soutaa kiivaammin suonissani. Väijyskelyni ei kumminkaan ollut jäänyt ihan huomaamatta. Muutamat tarjoutuivat sen esineiksi ja käytävään tai holvin alle hävitessään kohottivat nopein elein huntua näyttäen minulle nuoret kasvot ja hehkuvat silmät. Minä käännyin pois haikein mielin: he olivat lopullisesti tuhonneet harhakuvitelmani.
* * * * *
Minä luovuin hyödyttömästä etsinnästä. Harhailevat askeleni johtivat minut kaupungin ulkopuolelle Tailanin moskeijan luo, jonka hoikka minareetti näytti huojuvan tuulessa kuin poppeli, ja nousin sitten aina kaupunkia vallitsevan linnan luo. Sen on rakennuttanut, kuten tiedätte, Toulousen Raymond, mutta se on nykyään pelkkä punaisen ruskea muurirykelmä, jossa on vaikea keksiä alkuperäisen suunnitelman jälkeä. Kaupunkien läheisyydessä olevien raunioiden lopullista hävitystä edistää jokainen valtaamalla niistä rakennusaineita. Mutta nämä suunnattomat rakennukset pitävät yhä puoliaan säilyttäen rappiotilassaankin voiman ja ylpeyden tunnusmerkkejä. Vanhaan linnoitukseen ei ollut lupa astua, mutta vahtisotilaat, jotka tottuivat pian haaveiluihini, sallivat minun nousta linnan pengermille. Takanani oli Libanonin vuorijono runsaan lumen peittämällä, Kadiša, jonka vedet kuohuivat kivisessä uomassaan ja huuhtelivat puolittain sitruuna- tai oranssilehtoon peittyvän dervisiluostarin alueita, ja edessäni oli sininen meri ja läheisen Akkarin lahden pehmeä rantaviiva.
Kuinka monet hetket olenkaan viettänyt noiden ystävällisten pengermien korkeudessa! Toisinaan luin siellä pientä arabiankielistä kirjaa, jonka olin löytänyt juutalaisen rihkamakaupasta. Se oli kauhea rakkaustarina, luullakseni Tuhanteen ja yhteen yöhön kuuluva, ja sen muisto on säilynyt mielessäni haihtumattomana. Eräs nuorukainen rakasti sisartaan, ja heidän isänsä, oikeamielinen ja kelpo mies, oli heidät erottanut. Sukurutsaiset rakastavaiset pääsivät yhtymään, päättivät antautua kuolemaan samalla kertaa kuin rakkauteensa ja kaivattivat haudan alle suuret portaat, jotka johtivat maanalaiseen kammioon. Sinne he vetäytyivät ottaen mukaansa ravintoa muutamaksi päiväksi ja käskivät muurata yläpuolellaan haudan umpeen. Lohduton isä lähti heitä etsimään. Hän löysikin hautojen joukosta sen, joka peitti hänen lapsiansa. Mutta he olivat muuttuneet alabasterivuoteellaan kouralliseksi tuhkaa, sillä Jumalan tuomio oli polttanut heidät poroksi. Ja isä ei voinut tuskissaan unohtaa taivaan kirousta: hän itki, koska tuntemattoman maailman rangaistuksen täytyi olla vielä kamalampi ja pitkäaikaisempi.
Minä sovelsin tuon jumalallisen vihan Omarin ja Jamilen rikolliseen rakkauteen. Eikö heidän rikoksensa ollut sukurutsaustakin kauheampi? Jamile oli kieltänyt uskonsa ja heimonsa, mutta ei kumminkaan ollut tuhoutunut. Palatsissaan Tripolissa hän nautti turvallisuutta ja humaltui synnillisen rakkautensa hekumasta. Minkätähden Butros ei ollut vielä toteuttanut kostoamme?
* * * * *
En tiedä, oletteko huomannut vähän matkan päässä linnan portilta ja hieman syrjässä pienen muhamettilaisen kalmiston. Eräänä iltana, nojatessani pengermän kaiteeseen, varmaan niin, ettei kukaan voinut alhaalta minua nähdä, havaitsin saapuvan joukon hunnutettuja naisia. Heidän hienojen silkkipukujensa nojalla päättelin, että heidän täytyi kuulua emiirien ja arvohenkilöiden haaremeihin. He istuutuivat tutunomaisesti haudoille ja juttelivat siinä pitkät ajat. Sitten joku heistä siirsi syrjään huntunsa voidakseen paremmin nauttia illan raikasta ilmaa, ja kumppanit noudattivat aivan pian esimerkkiä. Minä tunsin heidän joukossaan olevan Jamilen. Tunsin hänet kaukaa pitkästä ja valkeasta kaulastaan, jäsenten sopusuhtaisuudesta, pään asennosta, jokaisesta hänen eleestään, sanalla sanoen hänen koko olemuksestaan, joka täytyi tuntea kaikkien toisten joukosta. Tuntui kuin olisin tietänyt, että hänen täytyi tulla ja kuin olisin häntä varmasti odottanut. Liikahtamatta, rintavarustuksen ampuma-aukkoon nojaten, katselin häntä ja olin onnellinen. Olin löytänyt hänet jälleen, ja se riitti minulle. En tuntenut mitään muuta kaipausta. Hänen noustessaan ja lähtiessään minusta tuntui kuin päivä olisi yhtäkkiä pimennyt.
Tulisiko hän huomennakin? Hänen täytyi tulla. En voinut ajatella, ettei hän tulisi. Nähdäkseni hänet lähempää etsin suojaista paikkaa linnan juurelta ja löysinkin sellaisen suuren hautarakennuksen takaa, jonka seinämuuri varjeli minua katseilta jättäen näköalani vapaaksi. Minä vietin koko iltapäivän vartiopaikallani, mutta hän ei suvainnut tulla. Seuraavana päivänä sain korvauksen. Hän istuutui aivan lähelle minua, erään hautakammion viereen. Hänen läheisyyteensä oli sijoittunut toisia naisia, jotka juttelivat ja nauroivat. En kumminkaan nähnyt heitä. Hänkään ei ajatuksiinsa vaipuneena heistä välittänyt. Iltapäivän käydessä yhä helteisemmäksi he olivat kaikin poistaneet huntunsa silmäiltyään sitä ennen ympärilleen ja saatuaan varmuuden siitä, ettei ketään miestä ollut näkyvissä. Nyt voin tarkastella häntä mielin määrin, ja mieleni valtasi uusi tuska, kun huomasin, kuinka rakkaus voi lisätä kauneuden täydellisyyttä kuin herkästi ja varmasti talttaansa käyttelevä kuvanveistäjä. Edessäni oli Jamile, mutta uusi Jamile. Sisäsuojissa vietetty elämä puutarhoihin rajoittuvine kävelyretkineen, jota hän oli viettänyt Šrarissa ja Tripolissa, kentiespä myös kaupungeissa valmistettujen taidokkaiden tahtaiden käyttö, oli karkoittanut rusohohteen hänen poskistaan ja käsistään, joihin oli aikaisemmin puhaltanut Libanonin raikas tuuli, ja ne olivat nyt yhtä valkeat kuin hänen kaulansa ja käsivartensa. Se fellah, joka oli uskaltanut verrata hänen säteileviä kasvojansa yön hohtoiseen kuutamoon, herätti minussa kateutta. Jamilen silmissä, jotka olivat siniset kuin tyven meri, oli omituinen loiste. Pelkään kuitenkin, etteivät kaikki nämä muutokset suo täydellistä käsitystä hänessä havaitsemastani syvästä muutoksesta. Mutta kuinka sitä kuvailisin? Bšarren nuoresta tytöstä oli tullut nainen. Hän ei ollut kasvanut, ei muuttunut voimakkaammaksi eikä notkeammaksi, mutta näytti sittenkin sekä painavammalta että kevyemmältä — painavammalta koko onnensa painon vuoksi, kevyemmältä, koska tämä onni häntä kannatti ja kohotti. Hän olisi voinut kulkea yli tuleentuneen viljan korttakaan taivuttamatta, ja minun pelokkaat käsivarteni olisivat tuskin rohjenneet ottaa häntä kannettavakseen. Hän huokui rakkautta niinkuin kauniit huolettomat lapset huokuvat leikeissään nykyisyyden onnea ja terveyttä. Hänen piirteensä ja koko ruumiinsa ilmaisivat rajatonta onnea.
Voitte kuvitella, millaista kidutusta sain kokea piilopaikassani. Minä kirosin Jamilea ja ihailin häntä. Niin, ihailin häntä, joka rakasti ja jota rakastettiin, ikäänkuin siinä olisi ollut ihmisiltä kielletty todellisuus, koska en itse ollut sitä kokenut enkä saanut myöhemminkään kokea. Niin ihmeellisestä kohtauksesta kumpusi kunnioitus kuin puhtaasta lähteensilmästä. Hänen kumppaninsa eivät tunteneet tuota kunnioitusta, joka oli minut vallannut ja virkisti minua. Kuulin näet heidän keskustelunsa, jota he ylläpitivät arabiankielellä, mutta johon hän ei ottanut osaa, ikäänkuin kotoinen kieli olisi muuttunut hänelle vieraaksi. Toiset tekivät pilaa kauniista vaiteliaasta ja lausuivat hänelle vihjauksia, joista puuttui kaikki hienotunteisuus, jopa häpeäntunnekin. Mutta kun he sitten alkoivat puhua suorasukaisemmin, uskaliaammin ja kuvarikkaammin, niin Jamile nousi äkkiä ja uhkasi poistua, elleivät he vaikenisi tai vaihtaisi puheenaihetta. Niin hän oli säilyttänyt nautinnossaan kristillisen häveliäisyyden, joka eristi hänet ja osoitti hänen alkuperäänsä. Rakkaus ei niinmuodoin muuta sisintä luonnottamme, me säilytämme oman olemuksemme siinäkin tapauksessa, että otaksumme täydellisesti antautuneemme. Minä olin hetkisen ihastuksissani tuntiessani tuossa vihan salamassa entisen Jamilen. Vähän ajan kuluttua hän peitti jälleen kasvonsa hunnullaan ja poistui tosiaankin. Hänen lähdettyään kohti kaupunkia jouduin kuuntelemaan mitä julkeinta ja rivointa keskustelua. Vuoristossa kasvaneena, kiihkeän tunteeni suojelemana, älyllisten askarrusteni ja lukujeni hienostamatta minä en ollut tottunut irstaihin puheisiin, ja minusta tuntui sitäkin kiusallisemmalta, että kuulin niitä naisten suusta. Minusta tuntui kuin he olisivat oksentaneet rupisammakoita. Minulle setvisivät heti haaremien tavat, ja minä käsitin, kuinka uskontomme vaikuttaa rakkautemme laatuun. Mutta varsin inhimillisen heikkouden vaikutuksesta inho ei sulkenut korviani. Minä hengittelin kaikkia noita myrkkyjä. Vähitellen ne suorittivat minussa työnsä. Ajatellessani karkein kuvin Omarin ja Jamilen hyväilyjä tunsin ruumiillisen mustasukkaisuuden vimmastuttavan itseäni mielettömyyteen saakka, jopa siinä määrin, että teki mieleni surmata. Kuunnellessani noita pelkästään lihallisia olentoja muutuin itsekin olennoksi, joka oli lihaa ja verta. Tuskani menetti arvokkuutensa ja ylevyytensä. Se hyväksyi koston ja rikoksen.
Kun nuo naaraat vuorostaan poistuivat, he olivat suorittaneet inhottavan työnsä: olivat langettaneet arpani. Minä palasin El Minaan päätettyäni ilmaista Butrosille Jamilen kävelyretket, jotka olin pitänyt salassa kaksi edellistä päivää. Viime hetkessä olisin kenties sittenkin kavahtanut sellaista ilmiantoa. Mutta Butros ei kaivannutkaan minun tietojani. Hän kertoi minulle jo samana iltana, mitä oli itse saanut selville.
IX
HAUKAT JA VIIRIÄINEN.
Adib Saade, isäntämme, jota liikeasiat olivat vaatineet lähtemään Beirutiin, oli jättänyt haltuumme El Minassa sijaitsevan palatsinsa. Me olimme isäntinä hänen talossaan. Illalla, annettuaan tuoda itselleen vesipiipun, Butros katseli minua suoraan silmiin ja lausui:
— Se tapahtuu huomenna.
Minä hämmästyin kovin kuullessani, että sellainen päätös oli tehty kanssani neuvottelematta, ja toistin epäilevin ilmein:
— Huomenna?
— Niin, virkkoi toverini, huomenna me ryöstämme sisareni. Kaikki on suunniteltu valmiiksi: paikka, aika, hevoset, koko juttu.
Hän ei lausunut turhia sanoja. Minä vaadin häntä selittämään:
— Paikka? Voiko se olla Omarin talo?
— Mahdotonta; se on liian hyvin vartioitu. Mutta Jamile lähtee illan tullen saattelijain keralla hautausmaalle, joka sijaitsee linnan portin luona. Me asetumme väijyksiin hieman kauemmaksi ratsuinemme, joita vartioivat Elias ja Tannus. Vahtisotilas on lahjottu. Samoin Rahil.
— Rahil?
— Niin hän on emännöitsijä, joka pitää hallussaan avaimia ja jakaa rahat, määrää ateriat ja pitää huolta liinavaatteista. Minulla oli vaiva häntä valloittaessani.
Hän purskahti meluisaan nauruun, joka loukkasi minua. Se oli kuitenkin aivan luonnollista: niin nauraa aina uhkayrityksen johtaja otaksuessaan oivan tempun nojalla turvanneensa suunnitelmansa onnistumisen, niin nauraa Odysseus keksittyään Troian puuhevosen, mainitakseni erään klassillisen muiston Anturan koulun opinnoista. Minä voin luottaa hänen järjestelykykyynsä. Olihan selvää, että hän tiesi Jamilen käyskelevän kaupungin ulkopuolella ja tunsi pienen hautausmaan.
— Oletko nähnyt hänet? kysyin minä, melkein kadehtien hänen terävä-älyisyyttään ja seivästi tuntien, että olisin nyt halunnut pitää havaintoni omana tietonani.
— Kenet? Rahdinko? Epäilemättä, ja vielä Omarin palatsissa, jopa ihan hunnuttomana.
— Minä puhun Jamilesta?
— Jamilesta? Ei, häntä en ole nähnyt tai en ainakaan ole häntä tuntenut, vaikka olenkin nähnyt paljon naisia tulevan hänen asunnostaan. Hunnutettuina naiset ovat kaikki toistensa kaltaisia.
Kuinka huonosti hän olikaan heitä katsellut, kun ei ollut voinut erottaa sisartaan toisista! Minä hymyilin säälivästi ja sallin hänen kaikessa rauhassa kertoa suunnitelmistaan, mikä olikin hänen polttavimpana halunaan.
Tekaistuna kauppiaana, kasvot siveltynä tahmalla, joka teki ne ruskeiksi ja sai hänet erämaan beduiinien näköiseksi ja sitäpaitsi puolittain keffijensä peitossa, hän oli ensimmäisinä päivinä tarkastellut kaikkia niitä henkilöitä, jotka tulivat ja menivät Omarin palatsin holviovesta. Hän oli varsin pian päässyt puheisiin muutamain palvelijoiden kanssa. Siten hän sai tietää, että aviopuolisot elivät samoinkuin Šrarissa alinomaisessa rakkauden hurmiossa, leposohvissaan tai kuunnellen arabialaisia soittajia, joita sijoitettiin pihamaalle, loitolle heistä. Arvannette, kuinka paljon katkeruutta Butrosin kertomus lisäsi kalmistossa salaa kuulemieni keskustelujen liiankin selviin muistoihin.
Eräs palvelijoista, Ali nimeltään, jonka Butros oli vienyt kerallaan sataman kapakkaan ja joka oli juopunut viinistä ja viinasta vastoin kaikkia profeetan kieltoja, oli hänelle selittänyt, millaisia etuja koitui palvelijalle sellaisesta yksinomaisesta intohimosta.
— Ymmärrätkö, sanoi hän, ei ole minkäänlaista valvontaa. Talon täytyy tietenkin olla kunnossa, sillä herran viha on peloittava. Henkilössä, joka on ollut vuoriston kuningas metsästäjänä ja ratsastajana, säilyy jotakin sellaista humaltumisessakin. Mutta hän on jalomielinen ja huumautunut, ja me käyttelemme sitä seikkaa hyväksemme.
Herkkusuinen ja rivo Ali kertoi mielihyvin asian yksityiskohtia ja sanoi Rahilinkin ottavan vastaan rakastajia. Rahil? Butros tiedusteli, kuka oli tuo Rahil, jolla näytti olevan palatsissa huomattava asema. Talon huolto oli annettu hänen tehtäväkseen; hän saatteli Jamilea myymälöihin, hänen ostaessaan pukuja ja jalokiviä, joiden Omar toivoi olevan mitä Ihmeellisimpiä, tai mennessään vierailemaan niiden tripolilaisten naisten luo, joiden kanssa Omar toivoi hänen seurustelevan.
— Lähteekö tuo Jamile useinkin ulkosalle? oli Butros kysynyt häneltä välinpitämättömästi.
— Niin harvoin kuin suinkin mahdollista. Hän ei viihdy missään muualla kuin kotonaan.
— Etkö ole milloinkaan häntä nähnyt?
— En milloinkaan! huudahti uskoton palvelija kauhistunein elein. Se olisi kuolemaksi.
— Onko Omar mustasukkainen?
— Vaimoa ei saa hyväillä kenenkään muun kuin hänen oman puolisonsa katse.
— Eikö hänellä ole yhtään muuta vaimoa?
— Ei. Aikaisemmin hänellä oli Jasmine, mutta hän lähetti hänet pois lahjojen keralla, ennenkuin otti tämän.
— Minä tahdon päästä hänen palatsiinsa.
— Sinä? Aiotko tarjota mattojasi tai kankaitasi?
— En, vaan miellyttääkseni tuota Rahilia.
— Sinä et häntä tunne.
— Minä tahdon hänet tuntea.
— Hänestä pidetään huolta.
— Hänenlaistaan naista ei hoidella koskaan riittävästi.
— Sinä tunnet hänet jo! oli Ali huudahtanut nauruansa pidättäen.
He sopivat siitä, että Butros vietäisiin taloon naiseksi puettuna.
— Minä toivoin, jatkoi Butros selittäen minulle taistelusuunnitelmaansa, pääseväni siinä valhepuvussa Jamilen huoneisiin ja saavani selkoa hänen ympäristöstään. Mutta Rahil, jolla on tottunut silmä, ei sallinut minun harhailla pihamaalla. Hän tutki minua yksityiskohtaisesti ja arvattuaan petoksen uhkasi ilmiantaa minut. Minun täytyi teeskennellä häneen kohdistuvaa hellää kiintymystä, jota en ollenkaan tuntenut, vaikka hän onkin vielä kaunis kypsyydessään. Naiset tyytyvät mielellään sellaiseen teeskentelyyn, joka heitä mairittelee. Hän osoitti minulle hehkua, jota varoin sammuttamasta. Siitä lähtien hän on vallassani, ja mielijohtuma, joka häntä raivostuttaa, mutta johon hänen on täytynyt lopulta suostua, sai minut lupaamaan hänet tyydyttäväni, kunhan hän näyttää minulle emäntänsä hunnuttomana.
— Jos näet hänet yhden ainoan kerran, et näe enää ketään muuta koko maailmassa! oli Rahil vastustellut.
Minä vaadin vaatimistani. Raha tuli auttajakseni. Rahil on kutsunut minut tulemaan huomenna linnan kalmistoon. Siinä koko juttu.
Minä olin hetken aikaa sanattomana ajatellessani mitä tulisi tapahtumaan. Sitten huomautin:
— Entä Omar?
— Asia on otettu huomioon, vastasi Butros tottuneen käskijän ylhäisin ilmein. Omar olisi ollut kaikkein kamalin vastustaja. Oli tärkeätä hänestä vapautua. Omar on lähtenyt eilen tiluksilleen Akkariin, missä hänen on sovitettava eräitä riitajuttuja. Se on heidän ensimmäinen eronsa. Rahil kertoi minulle, että se oli sydäntäsärkevä. Jamile ei voinut irroittaa käsivarsiaan tuon onnettoman kaulasta. Hän on itkenyt koko päivän ja koko yön ja on suostunut lähtemään ulkosalle vain senvuoksi, että Omar oli käskenyt hänen hoitaa terveyttään.
Tuo tieto minut kerrassaan masensi. Se Jamile, jonka olin nähnyt linnan luona ja joka oli minusta näyttänyt täydellisen onnen kuvalta, olikin Jamile, joka murehti rakastajansa poissaoloa. Kuinka säteilevät olivatkaan siis hänen kasvonsa, kuinka notkea hänen vartensa ja miten kevyesti hän astelikaan ollessaan täysin onnellinen? Piilikö siis rakkaudessa yli-inhimillinen kyky, jumalainen säteilyvoima, joka ympäröi olennon valohohtelulla niinkuin ne valoatulvivat tähdet, jotka siitä syystä näyttävät suuremmilta? Niin oli tosiaankin laita. Rakastava ja rakastettu Jamile oli kuin valohohteen ympäröimä.
Minä riistäydyin irti tuosta kiduttavasta näystä kysyäkseni vielä:
— Milloin Omar palaa?
— Huomenna, illalla, vastasi Butros. Meillä ei ole päiviä valittavana. Olisi ollut parempi käydä toimeen tänään, koska hän on poissa, mutta olen tarvinnut koko tämän päivän taivuttaakseni Rahilin. Hän on vannoen vakuuttanut, että Omar palaa vasta myöhään auringonlaskun jälkeen, luultavammin yöllä. Silloin olemme taakkoinemme jo kaukana Bšarren tiellä. Hevosemme ovat virkeät ja reippaat, hänen ratsunsa sensijaan väsyneet, mutta meidän täytyy sittenkin otaksua sen hurjapään lähtevän meitä takaa-ajamaan. Etumatkamme ja yö saattavat meidät suojaan. Kerran Libanoniin ehdittyämme olemme voitolla.
— Hyvä, sanoin minä, siis huomenna.
Huomenna Jamile ei tulisi enää kuulumaan Omarille. Mutta kenelle hän kuuluisi? Kenen hyväksi me hänet ryöstimme? Katsellessani ikkunanristikon läpi pimenevää merta ja tähtitaivasta, näin ohi kiitelevän suuria lintuja, jotka räpyttelivät siipiään. Ajattelin siinä viiriäisten hurjaa pakoa haukkojen edellä...
* * * * *
Seuraavana aamuna me lähdimme, Butros ja minä, tarkastelemaan paikkoja. Hän ei tietänyt, että minä ne jo tunsin ja että ne olivat mietiskelyjeni tavallinen tyyssija. Minä en hänelle osoittanut hautaa, jonka taakse olin piiloutunut nähdäkseni läheltä Jamilen, mutta hän huomasi sen itse:
— Tuolla me voimme piillä kaikkein parhaiten ja odottaa otollista hetkeä.
Hän ylpeili löydöstä, joka oli jo minua hyödyttänyt. Palvelijamme ja ratsumme voimme helposti kätkeä linnanmuurin taakse. Minä tiedustelin kumppaniltani, millaisen menetelmän hän oli valinnut hyökkäystämme varten. Meidän piti odottaa Jamilea, jonka oli määrä saapua petollisen Rahilin keralla. Oli mahdollista, että toisiakin muhamettilaisnaisia saapuisi tapansa mukaan levähtämään tässä pienessä rauhallisessa kalmistossa. Me sallisimme heidän sijoittua petolliseen rauhaansa. Sitten meidän piti yhtäkkiä hyökätä esiin ja käydä syyllisen kimppuun; toiset epäilemättä kiiruhtaisivat pakoon ja jättäisivät hänet oman onnensa nojaan. Senjälkeen oli nopeasti sidottava hänet ja suljettava hänen suunsa, nostettava hänet Selman, Butrosin tamman selkään, ja sitten eteenpäin, kohti vuoristoa!
Ottaisinko osaa tuohon tekoon vai tyytyisinkö olemaan vain katselijana? Velvollisuuteni oli ottaa siihen osaa. Enhän voinut erottaa itseäni kumppanistani, veljestäni, joka oli ottanut suorittaakseen vaarallisen tehtävän, kostaakseen Hamen sukua kohdanneen häväistyksen ja koko maroniittikansaan ja uskontoomme kohdistuneen pilkan ja petoksen. Jamilen uskosta-luopuminen kauhistutti minua yhtä suuressa määrin kuin se, että hän oli luopunut minusta. Hänen onnensa oli solvaava, ja minä kuulin jälleen toisten naisten kauheat puheet, jotka saastuttivat hänen rakkauttansa ja minun mielikuvitustani ja ärsyttivät mustasukkaisuuttani mielettömyyteen asti. En kumminkaan tietänyt, millaista menettelytapaa noudattaisin. Epäröivien tai sellaisten henkilöiden tavoin, jotka ovat alinomaisen sielullisen levottomuuden vallassa, minä odotin viimeistä tuokiota tehdäkseni päätökseni.