Part 8
Tuon näytelmän nähtyämme lähdimme vanhan Jusef Abbudin luo, joka ilottomasti tarjosi meille laihaa vieraanvaraisuuttaan. Hänen ainoana toivonaan oli saada päättää päivänsä rauhallisesti, mihinkään seikkailuihin joutumatta, ja hänen tahaton liittymisensä meidän juoneemme aiheutti hänelle tuhansia kauhuja, joita Butros huvikseen piti vireillä. Me pyysimme häntä kertomaan, missä Omarin palatsi Tripolissa sijaitsi; hän oli käynyt kaupungissa yhden ainoan kerran, saatellessaan sukulaisiaan, jotka lähtivät Amerikkaan, ei tietänyt mitään, vaan pyysi anteeksi, ettei voinut antaa meille minkäänlaisia tietoja.
— Eipä haittaa! ivaili kumppanini. Hevoseni on sinua ovelampi. Minä jätän ohjaksen valloilleen, ja se opastaa meidät oikeaan.
Seuraavana päivänä, ennen lähtöämme, minä kysyin isännältämme, enkö voisi käydä kylän yläpuolella sijaitsevassa Omar-bein huvilassa. Mieltäni ahdisti omituinen kiusaus: päästä näkemään niitä paikkoja, joissa olivat toisiaan rakastaneet Jamile ja Omar, ja siten kiihdyttämään tuskaani ja raivoani. Eivätkö siellä ollen minussa heräisi ne hornan voimat, joiden nojalla kykenemme surmaamaan? Kauhistunut Juseful-ukko esitti kosolta vastaväitteitä. Minun yhä vaatiellessani hän vihdoin kysyi, pidinkö kukkasista. Jos näet olin kukkien ystävä, niin puutarhurit kenties suostuisivat.
— Ihmisiä saapuu pitkien matkojen takaa ihailemaan Omarin kukkapenkereitä.
Minä havaitsin heti itsessäni kiihkeän kiintymyksen puutarhataiteeseen.
— Mitä joutavia! virkkoi Butros. Eikö se ole pelkkää ajan hukkaamista? Ja eikö läsnäolomme tule tunnetuksi?
Mutta hän arvasi kiihkeästä ilmeestäni, että sellainen käynti edistäisi vihaani, ja kävi minua kannattamaan.
— Hyvä, myönsi ukko ymmärtäen, että meidän ollessamme yhtä mieltä oli turhaa vastustella.
* * * * *
Omar-bei-el-Hussein oli kyläkunnan maiden omistaja. Hänen asumuksensa oli hänen arvoansa vastaava. Siihen kuuluvat tasakattoiset valkoiset rakennukset kohosivat laakson yläpuolelle ja vallitsivat ojanteen ja puurivin huonosti sulkemaa puutarhaa, missä puuryhmät ja pyöreät kukkalavat olivat taitavasti järjestetyt silmien iloksi. Hopeapoppelit, kypressit ja plataanit suojasivat ja varjostivat hänen kaunista ja salaperäistä tyyssijaansa. Vesialtaiden äärillä kukkivat ruusut, kalpeat asfodelit, liljat ja malvanväriset kurjenpolvet, punaiset ibiskuskukat ja Persian sireenit kasvoivat seinäin vierillä tai koristivat lehtimajoja. Siellä minua päihdyttivät heräävän kevään tuhlaten jakamat tuoksut solisevien suihkulähteiden musiikin yksitoikkoisesti helistessä korviini. Murheellinen mieleni teki tämän päihtymyksen sitäkin ahdistavammaksi. Minä olin löytänyt Jamilen kadonneet jäljet. Hän oli hengitellyt näiden ruusujen tuoksua, oli kumartunut yli vedenkalvon, ja minä en tietänyt, olivatko altaat kuvastelleet hänen kasvojaan hunnutettuina, vai oliko niissä näkynyt hänen silmiensä, poskiensa ja purppuraista nauhaa muistuttavan suumalonsa salaamatonta kauneutta. Kuinka oikeassa olinkaan pyrkiessäni tälle tuskalliselle pyhiinvaellusretkelle! Se ärsytti hermojani ja voitti kaikki odotukseni. Eikö tuska ollutkin ainoa tapa, jolla voin päästä osalliseksi rakkauden kamalaan nautintoon?
Jusef Abbud oli jättänyt minut ylimmän puutarhurin huostaan esitellen minut harrastelijana ja tuntijana. Taitavin ylistyksin minun onnistui voittaa puolelleni tuo mies, ja minä käytin seikkaa hyväkseni esittääkseni hänelle kysymyksiä. Haaremin naiset tulivat varmaan ilman viiletessä puutarhan käytäville käyskelemään?
— Naiset? vastattiin minulle säälivästi hymyillen. Täällä on yksi ainoa valtiatar.
— Eikö Omar-bei-el-Hussein ole kyllin rikas voidakseen suoda itselleen useampien vaimojen ylellisyyden?
— Meidän herramme ei tahdo kuin yhden ainoan. Valtiattaremme on kristitty, jonka hän on tuonut kaukaisesta maasta ja käännyttänyt.
— Tiedätkö hänen nimensä?
— Tiedän kyllä: hänen nimensä on Kauneus.
— Kauneus? uskalsin minä toistaa. Kuka on hänet nähnyt?
— Hänen puolisoansa lukuunottamatta ei kukaan ole voinut häntä nähdä. Mutta naiset ovat kerkeät puhumaan ja kertomaan. Tänne saapuessaan ja ratsultaan laskeutuessaan, Mohammed-bei-el-Jasinin portilla, missä hänet uskottiin kunnianarvoisen Ablan huostaan, hän ei kumminkaan ollut vielä hunnutettu. Hän kuuluu olleen niin kaunis, että katselijan katse laskeutui itsestään, hänen kasvojensa kirkkauden häikäisemänä. Kerrotaan... niin, minä en tietenkään siellä ollut.
Olin hetkisen vaiti, minäkin tuon näyn häikäisemänä, jota minun ei tarvinnut nähdä edessäni. Voimatta katkaista keskustelua, joka minua kidutti, kysyin vielä:
— Eikö hän milloinkaan käyskellyt näissä puutarhoissa?
— Ennen auringonlaskua puutarhat tyhjentyivät Omarin käskystä. Kenelläkään ei ollut oikeutta niihin tunkeutua, ei minkään verukkeen nojalla. Hän oli valinnut sen hetken käyskelläkseen siellä hänen kanssaan.
Armottoman täsmällinen harhahavainto näytti minulle heti heidät molemmat kulkemassa edelläni: Omar tuki häntä käsivarresta, Jamile nojasi hänen olkapäähänsä hieman pienentyäkseen, koska oli melkein Omarin kokoinen, kasvot kaikista hunnuista vapautuneina, kasvot niin säteilevät, ettei niitä voinut kauan katsella sulkematta silmäluomiaan. Minä yritin sanojen avulla karkoittaa tuota julmaa kuvaa:
— Niin, kun herranne oli Šrarissa, mutta hänhän oli usein poissa, koska oli innokas haukkametsästäjä.
— Hän oli jättänyt metsästämisen.
— Hän totutti mielellään hevosia.
— Hän ei noussut enää hevosen selkään.
— Hän halusi liikkua vieraissa seuduissa, nähdä kaupunkeja, elossa olevia kuten Damaskus tai kuolleita kuten Palmyra, ja painui aina erämaahan saakka.
— Hänellä ei ollut enää halua sellaiseen.
— Ei ollut halua! Kukapa ihminen onkaan vailla halua?
— Hän.
— Mitä hän siis täällä toimitteli?
— Hän rakasti. Hänen halunansa oli Jamile. Hän oli Jamilen haluna. Mitä merkitseekään maailma, kun ihminen rakastaa? Ja me, puutarhurit ja palatsin palvelijat ja vainioilla työskentelevät talonpojat, rakastamme heitä, koska he rakastavat toisiaan.
Raivo ja mustasukkaisuus saivat minut huudahtamaan:
— Mitä merkitsee meille toisten onni?
— Se on onnea sekin. Noudata neuvoani, nuori mies ja nauti toisten onnesta; se on meidän omaa onneamme varmempi.
Olin saanut tietää riittävän paljon; haavastani vuotivat jälleen runsaat veret. Minulla ei ollut sellaisen rakkauden rinnalle asetettavaksi muuta kuin oma tuskani. Niinpä tahdoinkin saada tuskani tuota rakkautta suuremmaksi.
Puutarhurin aljettua puhua jälleen oman ammattinsa asioista ja selittäessä minulle erään erikoisen ruusulajin leikkaamista Butros valitteli vierailumme pitkittymistä ja tuli luokseni kehoittaen minua poistumaan. Hän huomautti, kuinka varomatonta olisi viipyä kauemmin vihollisemme puistossa, koska hän saisi ennemmin tai myöhemmin kuulla käynnistämme. Mutta minä pidin puoleni.
Oli jo niin myöhä, ettei voinut ajatella sinä päivänä saapuvansa Tripoliin; oli niinmuodoin parempi odottaa huomiseen.
— Sinä myrkytät itsesi, sanoi Butros. Nämä kukat ovat sinulle mädäntyneet.
— Minä myrkytän niillä aseeni.
— Olkoon niin.
Tietoni olivat täydelliset. Puutarhurien taide ei tarjonnut minulle enää mitään opittavaa. Minä kiitin ylipuutarhuria, joka oli perehdyttänyt minut kaikkiin hienouksiin, ja me palasimme, Butros ja minä, Butros tyytymättömänä mutisten ja minä mieli raadeltuna, Jusef Abbudin köyhään majaan. Me ilmoitimme päätöksemme ukolle, joka kykeni vain puolittain salaamaan pettymystään. Me korvasimme hänelle kauniisti puhumalla ja rahaa antamalla vieraanvaraisuuden, johon olimme hänet pakottaneet: sanat vaikuttivat häneen, ja hän ei näyttänyt havaitsevan turkkilaisia hopeakolikoita, joita jätimme eri paikkoihin huoneessa, epäilemättä huolimattomuudesta, ja jotka yhtäkkiä hävisivät meidän tarvitsematta enempää asiaan puuttua. Hän oli hienotunteinen siinä määrin, ettei huolinut meitä edes kiittää. Mutta tavallista runsaampi illallinen osoitti meille, että hän oli tyytyväinen.
* * * * *
Yön tultua jätin Butrosin virittämään satimia ketuille ukon hyväksi, joka joutui haltioihinsa sellaisesta oveluudesta ja kerskaili jo koskemattomasta kanatarhastansa, ja lähdin ulos.
Suunnitelmani oli yksinkertainen: palata Omarin yrttitarhoihin. Aitausta ei ollut enempää kuin itämailla yleensäkään, ja ojan yli päästyäni minä painuin puiden varjoon. Epäilemättä uskalsin siinä henkeni. Talonherran poissaollessakin, haaremin ollessa tyhjänä, olisi palatsin alueella kuljeksiva ollut kuoleman oma. Minä kuuntelin, haukkuivatko koirat ilmoittaakseen läsnäoloani. Ne olivat varmaan tarhaansa suljetut tai vielä luultavammin lainatut Abdulražakille haukkajahtiin eivätkä olleet vielä palanneet. Mitäpä vaara muuten minulle merkitsikään? Enkö ollut valinnut kärsimysteni paikkaa?
Puutarhat näyttivät nukkuvan kuunsirpin luomassa valossa. Näköpiirin rajalla, lännen puolella, viipyi vielä heikko kajaste. Tähdet riippuivat ylen ylhäällä taivaanlaessa, joka oli kuin sinistä samettia. Vieläkin kauempana ne näyttivät olevan altaiden pohjalla. Suihkulähteiden valitus soi äänekkäämmin hiljaisuudessa. Samoin kukkien tuoksu. Yksinäisyys oli täynnä Jamileä. Jamile yksin ympäröi minua kuin naisten piiri, ja nämä naiset olivat sitä kauniimmat, mitä tarkemmin heitä katselin. Siinä oli aivan lapsellinen Jamile, joka leikki kanssani naimisiinmenoa ollenkaan arvaamatta, mihin tämä leikinlasku tulisi meidät johtamaan. Oli Jamile, joka oli eräänä lumisena päivänä ojentanut minulle sormensa lämmitettäviksi. Oli Jamile, joka tanssi seetrien alla, jo Omarin katseen lumoamana. Jamile, joka seurasi minua pelontuskan vallassa minun avatessani takaisin saamieni korujen kääröä. Jamile Hamen pihamaalla kiittämässä hyvyyttäni ja peruuttamassa minulle antamaansa lupausta. Jamile, joka viimeisenä iltana, ennen suurta lähtöä, katseli minua epätoivoisen hellästi, sanomattoman murheellisesti. Vihdoin Jamile hunnutettuna, valkoisen ratsun selässä, kulkien ohitseni puolisonsa asuntoon, tuohon valkoisena hohtavaan rakennukseen, jonka näin lehtokujan päässä, kulkien ohitseni ja pysähdyttäen hevosensa minua uhmatakseen, Jamile, jolla ei ollut uhkaavan ja aavistetun kuoleman varalle mitään muuta asetta kuin rakkautensa. Hänen rakkautensa oli suoriutunut siitä voittajana. Hänen rakkautensa oli niin väkevä, etten kenties olisi kyennyt kestämään sen riemua, minä, joka humalluin jo sen aiheuttaman kärsimyksen hekumasta.
Kaikki nämä Jamilet, jotka kiersivät minua vangiten minut kehäänsä, eivät vielä riittäneet. Haaremini ei ollut täydellinen. Minä kutsuin luokseni vielä toisia: hänet, joka harhaili näissä yrttitarhoissa, yksinään tai rakastajansa keralla, hänet, joka tänä hetkenä, patjoillaan maaten, kuunteli korkealta kattotasanteelta Tripolin meren pauhinaa. Enkö ollut tosiaankin häntä kutsunut hellästi kuiskaten:
— Jamile! Jamile!
Se soi kuin huokaus tai kuin vesiltä kuuluva viulun sävel. Koko yö näet tuntui minulle vastaavan. Oliko puiston tuolla puolen, metsän puissa, satakieli kuullut kutsuni, vai aloitteliko se yöllistä lauluansa kumppaniansa lumotakseen? Kaukaa, kaukaa helisi sen ystävällinen ääni minua hyväillen ja virkistäen. Puutarhat tuntuivat havahtuvan. Kaikista lehvistöistä kohosi ilmoille viserrys pudoten jälleen alas helmisateena niinkuin suihkulähteen vihmaksi hajoavat vedet. Puisto oli tyyssijana satakielille, joiden jumalaisen romanssin minä selitin. Toisinaan ne punoivat loppumattomiin muunnelmiin rakastetun nimen, toisinaan moduloivat sen kolmea tavua niitä avarrellen ja avarrellen siinä määrin, niin suurenmoisesti, että tuo nimi täytti koko avaruuden, kajahteli kaikkialla taivaan korkeassa holvissa. Puutarhat, puisto ja koko maa lauloivat vain Jamilea...
Millainen hekuma lieneekään olla rakastettu, kun oman rakkauden tunne on jo niin ihmeellinen?...
VIII
TRIPOLISSA.
Seuraavana päivänä, varhain aamulla, me lähdimme Šrarista kohti Tripolia, matkamme päämäärää. Oli jo aikakin: piiripäällikkö, jota meidän läsnäolomme huolestutti, oli kutsuttanut luokseen arkamaisen Jusef Abbudin häneltä asiaa tiedustellakseen. Pienen karavaanimme etunenässä ratsastava Butros antautui tammansa opastettavaksi. Hevonen kulki eteenpäin ollenkaan epäröimättä. Se noudatteli verrattain selvää polkua, joka kulki Nahr-el-Baredin lisäjoen vartta eikä mainitun virran luo ehdittyään siitä enää eronnut. Helvetinkuilun äkkijyrkän teiden asemasta tapasimme nyt avaran laaksonpohjan, jossa oli silkkiäispuuistutuksia. Viimeisen kukkulavallin yli ehdittyämme näimme hieman alempana, ikäänkuin seuraavalla porraspengermällä, Akkarin hedelmällisen tasangon, jota meren vaahto reunusti.
Butros pysähdytti äkkiä ratsunsa. Hänen, maanomistajan, silmää miellyttivät nuo lihavat ja hyvin kastellut viljelysmaat, nuo kauniit vehnä-, ohra-, maissi- ja kauravainiot. Vuoristo avautui antaakseen vetensä, ja kukoistava ja viljava tasanko painui kohti rannikkoa, joka tuntui tavoittelevan tämän hedelmällisen maaperän rikkauksia. Jotta merenkulun ja kaupan vetovoima tulisi sitäkin enemmän tehostetuksi, meidän edessämme olevan näkymön täytti hetkiseksi lukematon, aaltoileva lammaslauma. Tätä laumaa, joka epäilemättä oli tarkoitettu Egyptiin tai Eurooppaan vietäväksi ja siellä muonana käytettäväksi, ajoivat beduiinipaimenet, joiden kameeliratsujen pitkät päät nuokahtelivat tahdikkaan ylenkatseellisesti. Minä en kumminkaan vastannut Butrosin ihastuneisiin huudahduksiin: meren sini muistutti mieleeni Jamilen silmiä.
Virran suulla jouduimme valtatielle, joka noudattelee rannikkoa aina Tripolin välittömään läheisyyteen saakka. Butros viittasi minulle, että vaikeutemme nyt alkoivat. Hän hyväili kädellään Selmaa, joka heristi korviaan, ikäänkuin olisi hyvinkin käsittänyt tehtävänsä tärkeyden. Raudikko valitsi satamakaupungin el Minan ja ylinnä sijaitsevan Kubben välillä sen tien, joka johtaa vanhaan kaupunkiin, kulki siltaa, joka vie yli Kadišan, seetristömme juurelta lähtevän pyhän joen, kulki koreiden ja vilkasliikkeisten myymälöiden reunustamaa valtakatua ja kääntyi pienelle sivukadulle, joka sekin oli täynnä kauppiaita. Meidän tullessamme heidän täytyi koota mattonsa, kankaansa, punaisesta nahasta tehdyt turkkilaistohvelinsa ihan hevostemme kavioiden alta. Vihdoin pysähtyi raudikko erään holvin syvennyksessä olevan oven eteen, jonka vieressä sijaitsevasta suihkulähteestä se sammutti janonsa, ikäänkuin olisi tottunut aina niin tekemään.
— Hyvä, virkkoi Butros. Olemme perillä.
Mutta me emme voineet jättää matkaamme kesken herättämättä huomiota. Täytyi keksiä jokin tekosyy tulomme selitykseksi. Butros huusi eräälle kauppiaalle, joka kiireesti haravoi käsillään kokoon hajautuneen basaarinsa tavaroita:
— Eikö tässä asu Abdulražak-bei-el-Osman, Akkarin maasta?
Mies polvistui, ikäänkuin pyytääkseen anteeksi tietämättömyyttään:
— Minä en tiedä, herra.
Mutta me olimme jo aiheuttaneet väenkokouksen. Itämaisissa kaupungeissamme on aina suuret määrät tyhjäntoimittajia, jotka seikkailujensa välillä vaanivat tilaisuutta löytää jotakin ravinnokseen tai hauskuudekseen. Eräs pitkä arabialainen, joka upposi likaisenvalkoiseen kameelinkarvaiseen burnusviittaansa ja jonka päässä oli Mekan-kävijöiden viheriä turbaani, hajoitti sauvallaan väkijoukon ja selitti meille tärkein ilmein:
— Ei, herra, hän ei asu tässä. Tässä asuu Omar-bei-el-Hussein. Minä olen Akkarista ja tunnen hänet. Mutta minä tiedän, missä etsimäsi henkilö asuu ja opastan sinut heti hänen luokseen.
Hän tarttui Selman ohjakseen. Mutta Butros ei osoittanut hänen ystävyytensä johdosta minkäänlaista kiitollisuutta, vaan torjui hänet äreästi:
— Älä huoli. Löydän hänet yksinkin.
— Et löydä. Hän asuu ylimmässä kaupungissa.
— Jätä meidät rauhaan, kuuletko. Me menemme sinne myöhemmin.
Me kiiruhdimme pois pieneltä kadulta häiriytyneiden kauppiaiden meitä sadatellessa. Meille oli tärkeätä, etteivät kaikki nuo meihin suunnatut uteliaat katseet voineet kovin perehtyä kasvojemme piirteisiin, koska meidän piti tänne palata ja päästä tuon mitättömältä näyttävän asumuksen sisäpuolelle anastaaksemme sieltä Jamilen. Katseeni yrittivät ahnaasti tunkeutua seinämuurien läpi. Holvin takana aavistin olevan käytävän; käytävään avautui ovi, joka epäilemättä johti avaralle, marmorilevyin lasketulle pihamaalle, missä oli suihkulähde kukkasarkojen keskellä. Salaperäisen palatsin huoneista avautui näköala tälle raikkaalle ja kukkivalle pihamaalle. Kaikki muhamettilaisten asumukset ovat samaan kaavaan rakennetut. Tänä illan hetkenä Jamile lepäsi sohvassa mosaikkikoristeisessa suojassa tai kenties istui vesialtaan äärellä heittäen huolettomasti — niinkuin ne, joiden onni pitää aikaa piikkariansa — jasmiininkukan virtaavaan veteen ja katsellen kuinka kukka hiljalleen kierteli kaarteli altaassa hänen oman elämänsä vertauskuvana. Niin minä alinomaa toin uusia naisia Šrarin puutarhoissa perustamaani haaremiin. Mutta halu saada nähdä hänet itse eikä enää vain hänen haamuansa kuivasi huuliani kuin erämaankävijän polttava jano. Olinko valmis tuota janoa sammuttaakseni seuraamaan Butrosia rikokseen saakka?
* * * * *
Šeikki Rašid-el-Hame oli jättänyt meille suuren rahasumman ohella — ’ei ole olemassa parempaa urkkijaa kuin raha’ — suosituskirjeen eräälle rikkaalle tripolilaiselle kauppiaalle, joka oli hänkin maroniitti ja jonka kanssa šeikki oli ollut karjakaupoissa. Adib-Saade otti meidät ruhtinaallisesti vastaan El Minassa sijaitsevassa palatsissaan, jossa somasti liittyivät toisiinsa eurooppalainen rakennustapa ja arabialaiset pylväistöt. Minun huoneeni ikkunoista avautui näköala satamaan. Siinä minä katselin pitkät ajat alusten liikkeitä satamansuulla. Iltaisin niiden mastot kuvastuivat auringonlaskun kullan taustalle. Mutta meri miellytti minua täysin vain silloin, kun se väikkyi Jamilen silmien värisenä.
Kauppias osoitti meille mitä ylellisintä vieraanvaraisuutta. Hän sanoi asuntonsa olevan käytettävänämme niin kauan kuin halusimme. Vaikka hän herättikin meissä myötätuntoa, me varoimme uskomasta hänelle suunnitelmaamme: hän näet olisi mitä kiihkeimmin vastustanut sen toteuttamista. Zahlen ja Deir-el-Kamarin verilöylyt olivat tapahtuneet aivan äskettäin, ja kaikki pelkäsivät sytyttää uudelleen sitä tulipaloa, joka oli riehunut koko Libanonissa. Eivätkö poliittiset levottomuudet ole kaupan tuho? Suuren muhamettilaisen herran puolison ryöstäminen keskeltä Tripolia ei olisi näyttänyt miehestämme ainoastaan järjettömältä, vaan rikolliseltakin, ja hän olisi epäilemättä närkästyneenä lähettänyt meidät takaisin vuoristoomme, jos olisi arvannut meidän voivan suunnitella niin uskaliasta yritystä. Hän otaksui meidän saapuneen perehtymään merikauppaan ja kenties polttamaan hieman nuoruuttamme satama-alueen hökkeleissä, joissa elää, kuten kaikissakin satamapaikoissa, epäilyttävää väkeä, ja hän yritti jakaa meille kokemuksiaan ja varovaisuuttaan.
— Entä rakkausseikkailut, nuoret miehet? kysyi hän meiltä aterialla, vaaniskellen hupaisia juttuja niinkuin ainakin mies, joka on taitavasti käsitellyt kaikkia paheita saattamatta vaaranalaiseksi mainettaan enempää kuin varallisuuttaankaan.
Me tyydyimme vain hymyilemään. Meidän rakkautemme oli puhtaampaa ja säälimättömämpää.
Butrosin suunnitelma edellytti paikan saartamista. Meidän oli perehdyttävä paikallisuuksiin ja Omarin talon totuttuihin tapoihin, saatava selville palvelijoiden lukumäärä ja heidän asumuksensa sekä naisia varten varatut huoneet. Toteuttaakseen suunnitelmaansa hän hankki joukon Beirutin kautta Damaskuksesta saapuneita mattoja ja silkkikankaita ja vuokrasi torilta myymäkojun, joka sijaitsi lähinnä talon porttia. Sitten hän hankki muhamettilaisen puvun turbaaneineen kaikkineen. Mutta minua hän ei päästänyt myymäläänsä.
— Sinä olet liian taitamaton, selitti hän. Kaikki huomaavat, että olet rakastunut.
— Mitä minun siis on tehtävä?
— Minä tarvitsen sinua myöhemmin. Lähde kävelemään.
Olisin kovin mielelläni viettänyt päiväni väijyskellen Jamilen ilmaantumista!
* * * * *
Minä siis harhailin kolmessa kaupungissa. El Mina, jota hedelmäpuumetsä puristaa merenrantaa vasten, alkoi minua kiehtoa. Minä hengittelin siellä sitruunan ja oranssin tuoksua, johon sekaantui merenhengen ja kivihiilen tuntuinen satamain haju. Kuinka pitkiä aikoja vietinkään, ajatusteni askarrellessa toisaalla, katsellen höyry- ja purjealusten lastaamista ja purkamista! Saapui laivoja, joissa liehuivat kaikkein kaukaisimpien maiden liput. Ne toivat pumpulikankaita ja kaikkia niitä esineitä, joita valmistavat vanhat sivistysmaat asuntojen koristeiksi, elämän mukavuudeksi ja pukujen ylelliseksi kaunistamiseksi. Syyriamme puolestaan antoi niille runsaita viljavarojaan, villa- ja silkkikudelmiaan. Minä liityin joidenkin satamatyöläisten seuraan, jotka väijyskelevät saapuvia ja lähteviä aluksia, nousevat arvovaltaiset! niiden kannelle ja ovat laiturin herroja. He osoittivat minulle eräänä päivänä huvijahdin, joka saapui Egyptistä ja mielellään otti mukaan pari matkustajaa siedettävästä hinnasta, ja ehdottivat, että kävisin sitä katsomassa. Tämä seitsemän tai kahdeksan tonnin vetoinen alus, joka siroudestaan huolimatta oli rakenteeltaan niin luja, että kesti ankarimmankin aallokon, näytti suunnitellun rakastavien tyyssijaksi: sen hytit, joiden seinät olivat silkillä verhotut ja joiden mattojen kuosi ilmaisi persialaista alkuperää, tekivät siitä Tuhannen ja yhden yön vesillä liikkuvan palatsin. Ajatusteni tavanomaista suuntaa noudatellen kuvittelin pakenevani Jamilen kanssa kauas pois siltä inhotulta rannikolta, missä hän eli Omarin orjuudessa. Jos pelastaisin hänet kuolemasta, joka vainosi häntä yhtä varmasti kuin haukka havaitsemaansa viiriäistä, eikö hän suostuisi kiitollisuudesta ottamaan takaisin niitä koruja, jotka oli minulle palauttanut, ja pakenemaan kanssani uusien taivaiden alle? Mutta sellainenkaan unelma ei voinut minua kauan houkutella. Ei, kiitollisuus ei johda rakkauteen. Korvissani soivat vieläkin hänen säälimättömät sanansa ’rakastanhan sinua, sinä olet hyvä’, jotka hän oli minulle lausunut suihkulähteen luona Hamen sisäpihalla suudeltuaan käsiäni ja siten aneltuaan minulta suojaa. Hän kuului niihin, jotka rakastavat yhden ainoan kerran, mutta koska oli valinnut vääräuskoisen, heimomme ja uskontomme vihollisen, hän ansaitsi Butrosin hänelle valmistaman rangaistuksen, ja minulla ei ollut oikeutta yrittää sitä estää. Eikä siinä kyllin: olinhan tullut Tripoliin vain auttaakseni Butrosin aikeiden toteutumista.
Olin ehtinyt mietteissäni näin pitkälle, kun puolialastomat poikaviikarit tulivat tarjoamaan ostettavakseni vielä koralleissa kiinni olevia sieniä, joita olivat sukeltaneet meren pohjasta, ja vanhoja foiniikkialaisia rahoja, joita olivat löytäneet kallioilta ja luolista. He luulivat minua mielipuoleksi, koska ajoin heidät kiroillen pois, ikäänkuin he olisivat tarjonneet minulle vuodatetun veren hintaa. Sitten lähdin satamasta suuttuneena siihen vapauteen, jota se alinomaa ilmaisee aaltoilevia vesiään ja lähtövalmiita aluksiaan näytellessään. Minä olin joutunut vangiksi ikiajoiksi. Rakkauteni tulisi kulkemaan kerallani, meninpä minne tahansa. Ja niin olenkin kuljettanut sitä mukanani viisikymmentä vuotta kaikissa niissä maailman paikoissa, joissa olen käynyt, tuodakseni sen vihdoin takaisin sinne, missä olen siitä eniten kärsinyt.
* * * * *