Part 7
— Ei, heitä ei kutsuta. Mutta tänä iltana, auringon laskiessa, puoliso viedään toisen luo sukulaisten ja ystävien saattelemana.
— Jamilella ei ole täällä ystäviä eikä sukulaisia.
— Tarvittaessa niitä hänelle varmaan löydetään. Mohammedin valkoisesta asumuksesta Omarin pengermille johtaa rinnettä kohoava tie. Sisarenne kulkee sen matkan ratsain peitsi- ja miekkatansseja tanssittaessa, huilujen ja tamburiinien soidessa. Siitä tulee kaunis näytelmä.
Tosiaankin kaunis näytelmä! Voisinkohan sietää näkemistä? Butrosin mielessä alkoi jo kehittyä suunnitelma:
— Tänä iltana, sanot, auringon laskiessa?
— Niin, herra, tänä iltana. Nuori mies on jouduttanut juhlamenoja, joko siitä syystä, että haluaa saattaa nuoren tytön turvaan, tai sentähden, että tahtoo saada hänet mahdollisimman pian syliinsä.
Butros ei enää kuunnellut jaarittelijaa, jonka jutut kiusasivat minua. Hän kypsytteli päätöstään ja kertasi jälleen:
— Tänä iltana, auringon laskiessa.
* * * * *
Olin arvannut, että menisimme odottamaan saattuetta Mohammedin valkoisen talon ja Omarin pengermäin välimaalle. Jamilen täytyi kulkea meidän ja pyssyjemme ohi. Mutta meidän piti ennen hänen tuloaan keksiä sopiva väijytyspaikka, jossa emme herättäneet kenenkään huomiota. Hääjuhlallisuudet tulivat siinä suhteessa avuksemme. Kaikki kyläläiset olivat kerääntyneet pyhitetyn asumuksen luo. Omarin nauttima yleinen suosio teki meille mahdolliseksi eristäytyä muista, ja me käytimme tilaisuutta taitavasti hyväksemme. Kiersimme suuressa kaaressa, piilotimme hevosemme metsikköön jättäen Eliaan niitä vartioimaan ja siirryimme lähemmäksi tietä. Silkkiäispuuistutusta reunustava pensaita kasvava metsänänne soi meille suojaa. Me laskeuduimme makaamaan helteen kuivaamaan ruohikkoon, pyssyt käsissä, päivänlaskua odotellen.
Pyssymme olivat ladatut. Emme kumminkaan olleet vaihtaneet sanaakaan siitä, kuinka ajattelimme niitä käytellä. Emmekö olleet yhtä mieltä, ja eikö yksimielisyytemme ollut välttämätön? Korvissani soi yhä vielä se kuolemantuomio, jonka pappi oli lausunut Hamen talossa ja jonka perheneuvosto oli vahvistanut naisten huokausten kuuluessa väliseinän takaa. Viivytys oli minulle myönnetty ainoastaan siltä varalta, että Jamile itse tulisi todistamaan joutuneensa väkivallan ja ryöstön uhriksi. Mutta nyt hän olikin saapuva aivan kohta vapaaehtoisesti, uuden uskonsa huntujen peittämänä, koko hääsaaton seuraamana, hän, uskonluopio ja valapatto, kulkien kohti asumusta, jossa häntä odotti vieraaseen uskoon ja vieraaseen heimoon kuuluva puoliso. Mitäpä hyödyttikään enää aikaileminen? Miksi viivyttelisimmekään tuomion toimeenpanemista? Me olimme kumpikin erinomaisia ampujia, varsinkin Butros. Kykenimme kaatamaan juoksusta kolmen tai neljän sadan askelen päähän gasellin tai metsävuohen. Tehtävämme suoritettuamme hyppäisimme ratsujamme selkään ja painuisimme vuoristoon. Syntyneen hämmingin nojalla saisimme hieman etumatkaa. Vaaranuhka ei muuten ollut milloinkaan Butrosia pidättänyt; minulle se olisi pelkäksi lohduksi.
Aurinko hidasteli painuessaan kukkulain taa, jotka peittivät meren näkyvistämme. Se loi karuun maahan punervan hohtelun, josta erosivat joen viheriä juova ja mänty- ja tammimetsiköt. En kumminkaan uskaltanut sitä rukoilla niinkuin olin muutamia viikkoja aikaisemmin sitä hartaasti rukoillut sulattamaan Libanonin lumia, jotta joutuisi se hetki, jona Jamile olisi minun. Tällä kertaa se voi painuessaan jouduttaa ainoastaan kuoleman hetkeä. Jamile oli kuolemaantuomittu, jota hänen pyövelinsä odottivat.
Kiihottaakseni kostontunteitani kertailin mielessäni eräitä Jusef Abbudin kertomukseen sisältyneitä yksityiskohtia. Edellisenä iltana, laskeutuessaan ratsultaan Mohammedin talon luona ja havaitessaan jonkun katselevan, nuori tyttö oli ottanut Omarin valkoisen keffijen ja verhonnut sillä kasvonsa. Sellainen menettely merkitsi heimonsa kieltämistä, sallimuksen varaan heittäytymistä, suostumista elämään siitä lähtien haaremissa erään miehen rakkautta varten. Mitä hän tiesikään tuosta miehestä? Onko olemassa salainen vaisto, joka ei meitä petä kuljettaessaan meitä kohti niitä valittuja olentoja, joita emme ollenkaan tunne ja joiden katse meidät vangitsee? Kilpakosijani kuva, sellaisena kuin se ilmeni ukon kertomuksessa, sai mustasukkaisuuteni lopullisen epätoivon valtaan. Minä aavistin, ettei Jamile ollut pettynyt; onnettomana hän kenties olisi herättänyt minussa sääliä. Tuo jalomielinen, hienotunteinen ja kaunis Omar, joka ennen hänen taloonsa tuomista oli paikat puhdistanut, jotta hän olisi ainoana, aivan kuin kristitty puoliso, tuo Omar, joka osoitti hänelle julkisesti kunnioitustaan ja antoi vartijaksi oman äitinsä, tulisi täyttämään hänen toiveensa. Siinä auringon laskiessa ajatellessani heidän rakkautensa riemuja painoin kasvoni maata vasten siten tukahduttaen raivon kyynelet.
Butros oli välinpitämätön ja puolittain unenhorrokseen vaipunut. Hän ei rasittanut itseään joutavilla ajatuksilla, mutta niinkuin väijyksissä oleva metsästäjä, havaitsi hänkin kaikki äänet. Yhtäkkiä tunsin hänen kätensä käsivarrellani.
— Ole varuillasi! kuiskasi hän minulle.
Tie oli vielä tyhjä. Katsettaan kääntäen hän viittasi toiseen suuntaan. Eräällä Omarin palatsin parvekkeella kulki jono hunnutettuja naisia auringonlaskun puolella, ja eräs heistä osoitti esinettä, joka ei ollut vielä näkyvissämme. Olin kuullut Jusef Abbudilta, että vanha Abla oli lähtenyt ennakolta tulevan aviomiehen luo ottaakseen siellä vastaan vihityn vaimon ja äidin tai imettäjän sijaisena johtaakseen hänet häähuoneeseen.
Nuo viittoilevat naiset näyttivät hämmentelevän auringon kultaa, päivänkehrän painuessa kukkulan tasalle. Kuului oboe-soitinten valittava resitatiivi ja rumpujen kumea säestely, ja soitantoon yhtyi yksitoikkoinen ja haikea laulu, joka sai minut entistäkin levottomammaksi. Sitten aurinko yhtäkkiä hävisi näkyvistä, mutta sitä korvasi kohta heleä iltarusko, joka usein värjää Libanonimme näkörannat veripunaisiksi. Keskellä tätä traagillista loistoa, joka minun piti nähdä vielä toiste, kulki kulkuaan saattue: peitsillä varustettuja ratsumiehiä, jotka pyörähdyttelivät hevosiaan, ajoivat toisiaan takaa, kiihtivät ratsut laukkaan ja pysähdyttivät ne yhtäkkiä, jalankulkijoita, jotka liikkuivat rytmikkäästi, toisinaan nopeasti hypähdellen, esittäen miekkatanssia, jossa vaskikilvet kilahtelivat, nuoria, kevyihin, mustiin huntuihin verhoutuneita tyttöjä, jotka olivat kaksittain kiertäneet kätensä toistensa vyötäisille. Luulin aluksi Jamilen olevan heidän joukossaan. Vaivasin silmiäni yrittäessäni häntä tuntea noiden salaavien verhojen ja kudelmien läpi. He huudahtelivat iloisesti, ja heidän jalkojansa kohotti riemukas rytmi. He olivat toistensa näköiset siinä määrin, että tutun tunteminen oli kerrassaan mahdotonta. Siirsin pyssyni syrjään harkitsematta ollenkaan, ilmaisiko eleeni suuttumusta vai mielenkeventymistä.
Butros oli ymmärtänyt epäröintini.
— Ei vielä, selitti hän, ikäänkuin olisi ollut paremmin perehtynyt arabialaisiin tapoihin ja menoihin.
Samassa meitä hipoi eräs ratsastava peitsimies, ja oli sula ihme, ettei hän meitä keksinyt. Takanamme oleva Elias kykeni vain vaivoin pitelemään hevosiamme, joiden tömistely kuului kumeana. Meitä ympäröi vaara, mutta me olimme kokonaan metsästykseemme syventyneet. Riistamme oli ruhtinaallinen.
Vihdoin hän ilmestyi, Jamile, hänkin hunnutettuna, mutta erinomaisen helposti tunnettavissa! Kuinka olin voinut hetkeäkään otaksua, etten häntä tuntisi? Millainen oli hänen kauneuteensa kohdistuva solvaus! Toiset nuoret tytöt voivat hänen rinnallaan näyttää vain palvelijattarilta. Fellah oli siis nähnyt oikeammin kuin minä, hän joka oli verrannut Jamilea yön kauniiseen kuutamoon. Hän istui sen valkoisen tamman selässä, jonka Omar oli tuonut nähtäväksi Bšarreen ja jonka hopeiselta näyttävä loimi kimalteli tihenevässä hämärässä. Solakka ja voimakas Jamile oli kietoutunut izariin, avaraan, pitkäripsuiseen huiviin ja näytti veistokuvalta, jonka verhon laskokset eivät voineet salata rakenteen sopusointuisia suhteita. Kasvoille vedetty huntu ei sekään peittänyt häntä katseelta; minä kuvailin mieleeni hänen kullanhohtoiset poskensa, merenväriset silmänsä, koko tuon jumalaisen kukan, jonka olin nähnyt avautuvan ja kehkeytyvän. Sitten etsin hänen käsiänsä, joita omat käteni olivat lämmittäneet eräänä lumisena iltana.
Samassa havaitsin Butrosin kohottaneen pyssynsä tähtäysasentoon. En voi sanoin kuvailla kauhua, jonka valtaan äkkiä jouduin. Siirsin konemaisin ja nopein liikkein syrjään hänen pyssynsä piipun. Hän kääntyi minuun päin, etsi asian selitystä ja löysi sen heti.
— Oikein, sanoi hän. Hän kuuluu sinulle.
Hän siis otaksui minun vaativan itselleni surmaamisen etuoikeutta. Jamile oli pettänyt uskonsa ja heimonsa, mutta oli pettänyt ennen kaikkea minut. Minun asianani oli panna täytäntöön kuolemantuomio. Butros suostui väistymään tieltäni, luovuttamaan laukauksen minulle, niinkuin kohtelias metsämies luovuttaa toiselle metsävuohen tai viiriäisen. Kuinka lieneekään: tuleeko meidän surkutella vai kadehtia sellaisia Butroseja, jotka kulkevat, suoraan eteenpäin mitään vaikeuksia ja minkäänlaista epävarmuutta tuntematta? Mutta eikö kuoliaaksi iskevä Butros olekin rakastavan Jamilen veli? Eihän viimeksimainittukaan ollut tuntenut niinkään arkailun eikä epäröinnin kosketusta. Hän kulki eteenpäin rakkautensa kunnian täydessä loistossa, hän meni kohtaamaan puolisoansa. Muutaman hetken kuluttua hänet annettaisiin rakastetulleen. Sallisinko sen ilkityön tapahtuvan? Butros oli tehnyt hyvin suodessaan minulle tilaisuuden. Minä en sallisi Jamilen saapua häähuoneensa kynnykselle. Suonissani virtasi veri polttavana, ja minä vuorostani kohotin pyssyni.
Hän tarjoutui. Uskon varmaan, että hän tarjosi itseään surmattavaksi. Takaani kuului selvästi hirnuntaa. Rašid-el-Hamen tamma, se, jonka hän oli luovuttanut minulle, koska se oli hänen tallinsa paras ratsu, ilmaisi kärsimättömyyttään. Jamile, joka oli usein sillä ratsastanut, varmaan kuuli sen samoinkuin minä ja tunsi äänen. Olin hieman kohottanut päätäni nähdäkseni paremmin. Jamile oli kuuluisa terävästä näöstään; hän epäilemättä aavisti, keitä silkkiäispuiden alla piili. Joka tapauksessa hän pysähdytti ratsunsa ja kääntyi meihin päin. Hän uhmasi meitä liikahtamatta. Hänen asentonsa ei ole minun keksintöäni. Ja tuo asento sanoi:
— Mitä onkaan kuolema sille, joka rakastaa?...
Minä annoin pyssyni vaipua. Jamile lähti jälleen liikkeelle, ja tie tyhjeni. Butrosta minun toimettomuuteni ärsytti:
— Minkätähden et ampunut?
En ollut voinut surmata, koska rakastin. Butros ei olisi minua ymmärtänyt, ja minä tyydyin vastaamaan:
— Isäni käski sinua tuomaan hänet elävänä.
Kumppanini hyväksyi taaskin ajatukseni.
— Oikein. Mutta me emme voi siepata häntä tässä viholliskylässä. Yritämme tehdä sen Tripolissa muutaman kuukauden kuluttua. Lähtekäämme kiireesti. Hän on kenties meidät nähnyt, ja meitä aljetaan ajaa takaa.
Me palasimme Eliaan ja hevosten luo ja kiidimme virran rotkoon, missä pimenevä ilta karkoitti päivän viimeistä valkeutta. Mutta me saimme paeta häiritsemättä: takaa-ajajat olivat eksyneet jäljiltämme tai Jamile ei ollut maininnut mitään.
Tämän yöllisen retken aikana, ratsuni kulkiessa höllin ohjaksin, minä kuvailin alinomaa mieleeni valkeata puolisoa, joka painuvan päivän hohteessa ja soiton soidessa kulki kohti rakastettunsa asumusta. Minun paetessani pimeässä varkaan tavoin, Omar, kaikkein herttaisin herra, riisui Jamilen hunnun, riisui kaikki hänen huntunsa. Minkätähden en ollut surmannut valapattoista? Mitä merkitsikään minulle, jos ryöstimme hänet Tripolissa, tämän hääyön jälkeen? Mutta sittenkin tunsin syvimmässäni, mieleni salatuimmissa kammioissa, joita olen myöhemmin tutkistellut, eräänlaista tuimaa ylpeyttä siitä, että olin hänet säästänyt, ikäänkuin olisi siten laadultaan muuttunut tuskani ollut hänen rakkautensa veroinen.
VI
HAUKKAJAHTI.
Rašid-el-Hame oli tyytymätön meidän palatessamme. Butrosin kerrottua hänelle kaikki yksityiskohtaisesti ja todenmukaisesti näimme vihan täyttävän hänet niinkuin viini paisuttaa nahkaleiliä valmiina virtaamaan siitä ulos. Kuullessaan, että hänen tyttärensä oli suostunut menemään naimisiin muhamettilaisia juhlamenoja noudattaen ja että olimme nähneet hänen kulkevan saattueessa, soiton ja kukkien ympäröimänä ja valkoisten huntujen verhoamana kohti puolisonsa asumusta, hän nousi seisaalleen sellaisen tuskan vallassa, että luulimme hänen aikovan repiä abaijensa murheen merkiksi. Kookas, mustapartainen ja säihkyväsilmäinen mies muistutti niitä Vanhan Testamentin profeettoja, jotka arvelematta vuodattivat verta iäisen olennon kunniaksi. Eikö hän ollutkin yhtä majesteettinen kuin ylimmäinen pappi puettuna pyhiin koruihinsa, kullankirjaeltuun kaapuunsa, tiirikkaansa, tiaraansa, hienoon liinaan, sinipunervaan, purppuraan ja kaksin kerroin värjättyyn tulipunaiseen? Sellaisena hän minulle ilmeni uhraajan koko loistokkuudessa. Hänen väkivaltainen mielenliikutuksensa purkautui moitteina:
— Minkätähden ette surmanneet häntä, ennenkuin hän tuli saastutetuksi? Minkätähden sallitte hänen astua uskottoman kynnyksen yli? Hän oli kuulainne kantomatkan päässä, kuin šakaali tai susi, ja te ette ampuneet! Olette pelkureita, arvottomia nauttimaan sitä kunniaa, jonka teille osoitin uskoessani huoleksenne sukuani kohdanneen häpeän kostamisen!
Hänen kaunopuheisuutensa oli hänen vihanvimmaansakin suurempi.
Butrosin olisi tarvinnut sanoa yksi ainoa sana puolustautuakseen. Vain minä olin asiasta vastuussa, ja Jamile sai kiittää eloonjäämisestä minua. Mutta Butros, sotamies, ei pettänyt kumppaniaan. Hän ei tahtonut erottaa itseään yhteisestä asiastamme, ja kun aioin ryhtyä selittämään, hän sai minut vaikenemaan:
— Sinä tahdoit saada hänet elävänä, isä.
— Koska hän on syyllinen, näkisin hänet mieluummin kuolleena.
Minä vapisin kuullessani hänen julistavan tuon tuomion. Minä, joka olin joutunut kärsimään enemmän kuin hän, olin tuntenut sääliä. Olinko toista, epäröivämpää ja jo heikontunutta rotua? Mutta vanhus vannotti edelleen Butrosia:
— Tuo hänet minulle, niin minä surmaan hänet omin käsin, koska teidän kätenne epäröi suorittaa oikeuden tekoa.
— Akkarin maassa se on mahdotonta, selitti Butros. Meidän siellä-olomme ei voi jäädä salatuksi. Jos tekisimme siellä väkivaltaa, niin kaikki kristityt joutuisivat surmatuiksi. Mutta Tripolissa...
— Tripolissa?
— Niin, Omar-bei siirtyy syksyllä sinne viettääkseen siellä talven. Tripolissa kenties, jos onnistuu pettää haaremin valppaat vartijat...
— Minä tyydyn odottamaan niin kauan kuin on välttämätöntä, virkkoi šeikki. Mutta luopion täytyy kuolla.
Minä uskalsin ehdottaa:
— Omar, joka on hänet vietellyt, on syyllisempi kuin hän. Minä tarjoan sinulle Omarin veren.
— Ei, ei, vastattiin minulle. Omar ei ole pettänyt uskoansa eikä heimoansa. Tyttäreni rikos voidaan sovittaa ainoastaan täällä. 'Vesi voi pestä vaatteen tahrat, mutta synnintekijän sydäntä se ei kykene puhdistamaan.'
Hän poistui ja jätti meidät, Butrosin, joka oli typertynyt kuin sotilas ansaittuaan päällikkönsä nuhteet, ja minut, jonka oli kokonaan masentanut sellainen isän arvovallan käyttely. Viereisestä huoneesta kuului huutoja. Hän varmaan ilmoitti karusti Jamilen äidille ja sisarelle sukua kohdanneesta häpeästä. Naiset arvatenkin yrittivät puolustella paennutta, sillä äänten hälinä oli melkoinen, mutta šeikin käsky sai aikaan hiljaisuuden.
Butros oli vaipunut mietteisiin, ja minun mieltäni polttava Omarin ja Jamilen yhdynnän kuva herätti minussa äkkiä halun surmata.
— Isä on vihoissaan, päätteli Butros. Hän on oikeassa. Solvaus on sovitettava täällä.
— Mutta kuinka pääsemme jälleen näkemään Jamilen ja ryöstämään hänet takaisin?
— Tripolissa.
— Milloin lähdemme?
— Se on minun asiani.
* * * * *
Minä en kysellyt häneltä enempää suunnitelmasta, jossa olin osallisena. Kului päiviä, sitten viikkoja, vieläpä kuukausiakin. Bšarren pappi, jota nimitettiin kapteeniksi, yritti kietoa minua pauloihinsa, punoi kaikenlaisia viekkaita juonia naittaakseen minulle tyttärensä Sufian. Minä torjuin hänen tarjouksensa ja nuoren tytön lähentelyt, joita hän häpeää tuntematta kiihotti, kerrassaan unohtaen pappeutensa. Äitini oli asettunut heidän puolelleen, mutta hän piti tietämättään vireillä paenneeseen kohdistuvaa palvontaani, koska tapasi joka päivä Merjemin, Rašid-el-Hamen puolison, joka riutui ikävään ja puhui vain Jamilestä. Nuorempi tytär Muntaha oli usein kävelemässä Edenin tiellä. Edenin tie on samalla Akkarin tie. Minäkin kävelin siellä tuskineni ja kaipauksineni, rakkauksineni ja vihoineni. Toisinaan kysyin itseltäni, etsikö hän sieltä minua vai kenties sen punaisen ratsumiehen hahmoa, jonka oli nähnyt seetrien alla kirkastuksenpäivänä. Intohimo näet on tarttuvainen, ja pappi kenties ei erehtynyt naistentuntijana vaatiessaan esimerkiksi kelpaavaa rangaistusta, jotta maroniittien nuoret tytöt tulevaisuudessa säilyisivät.
Eräänä aamuna Butros saapui luokseni:
— Hän on ollut Tripolissa jo kuukauden.
Minä olin odottanut tuota tietoa, vaikka meitä ei enää mikään yhdistänyt toisiimme. Olin sitä odottanut, mutta siitä huolimatta se sai mieleni kuohuksiin.
— Kuinka sen tiedät?
— Vanha Jusef Abbud, jonka tehtäväksi asian jätin, on lähettänyt tiedon. Mutta sana ei tule lentäen vuoriston halki.
— Tripolissa on kolme kaupunkia. Kuinka löydämme hänen asumuksensa?
— Meillä on opas.
— Opas hälyttää.
— Meidän oppaamme ei puhu.
Samassa valtasi minut se ajatus, että saisin jälleen nähdä Jamilen, vaikkapa kaukaakin, vaikkapa vain hunnutettuna, valtasi niinkuin aamurusko yhtäkkiä leviää yli koko taivaan. Tuo ajatus muuttui minussa vallitsevaksi, jopa siinä määrin, ettei hengenvaara tuntunut mitään merkitsevän.
— Milloin lähdemme, Butros?
Hän lausui arvelematta minulle tämän kamalan vastauksen, joka minut kerrassaan järkytti:
— Kun äitini on kuollut.
— Eihän hän ole sairas.
— Hän kuolee Jamilen vuoksi. Etkö sitä huomaa?
Minä tiesin sen, tiesinpä vielä, ettei Merjemillä ollut enää pitkiä aikoja elettävänä. Hän piti kuitenkin puoliaan koko talven. Hän lienee ajatellut, että äidin hengittely suojeli lasta niinkuin silloin, kun pikku Jamile vielä lepäsi kätkyessään: lasta ei surmata äidin nähden, ja hän kenties aavisti ne synkeät suunnitelmat, jotka liittyivät hänen riutumiseensa.
* * * * *
Kun hän oli laskettu lepokammioon Bšarren hautausmaahan, pyhän Kadiša-joen vieremälle, me nousimme satulaan ottaen seuralaisiksemme uskollisen Eliaan ja erään toisen palvelijan, Tannus-nimisen, matkatavaroita kuljettamaan. Edenissä me erkanimme Tripolin tieltä ja painuimme metsään. Minua tämä merkillinen ura ihmetytti. Butros silitteli raudikkonsa harjaa:
— Tämä opastaa meitä samoinkuin viime kerralla.
— Šrariin, mutta entä sitten?
— Se on syntynyt Omar-bein tallissa. Eikö Omar kesäasunnostaan Tripoliin muuttaessaan vie hevosiaan mukanaan?
— Epäilemättä.
— Niinmuodoin Selma tuntee tien ja pysähtyy hänen talonsa portille.
Hän päätti puheensa sananlaskuun:
— ’Ei pidä antaa lainaksi pyssyänsä, ei hevostansa eikä vaimoansa.’
* * * * *
Me näimme jälleen, heräävän kevään heleässä valossa, ne mänty- ja seetrimetsät, arabialaiset kylät, äkkijyrkät vuorenseinämät, laakeriruusulehdot ja harmaanviheriän Helvetinlaakson pohjalla virtaavan vuoripuron, jotka olimme edellisenä vuonna nähneet elokuun paahtavan auringon alla. Mitä hainkaan minä näistä kaikkein katkerimpien muistojen myrkyttämistä seuduista? Valkea Jamile oli maannut jo seitsemän kuukautta Omarin käsivarrella minun kiertyessäni joka ilta tuskaani kuin polttavaan peitteeseen, jota en voinut heittää yltäni nauttiakseni yön raikkautta. Niin, mitä tulinkaan täältä etsimään? Minkätähden tahdoin itsepintaisesti pysytellä onnettomuudessani? Eikö ole kukkatarhoissa kukkia ja hedelmätarhoissa hedelmiä, joiden tuoksu tai maku tuottaa unohduksen? Eikö nainen voi korvata toisen naisen aiheuttamaa pahaa? Minä kuvailin mieleeni Sufiaa, kuvailin mieleeni hellää ja vilkasta Muntahaa, jotka molemmat olivat valmiit minua lohduttamaan, ja vielä muitakin Bšarren tyttöjä, joiden kanssa olin tanssinut. He tuntuivat minusta varjoilta, joissa ei ollut lihaa eikä verta. He väikkyivät Jamilen vaiheilla, jonka silmät, huulet, käsivarret minua kiehtoivat, yksin Jamilen, Jamilen ainoastaan. ’Sinun kuvasi on minun silmissäni, sinun niinesi minun huulillani ja tyyssijasi sydämessäni; kuinka siis voisitkaan olla poissa?’ Ja minä ymmärsin kulkevani eteenpäin toisissa tarkoituksissa kuin Butros, joka meni kostamaan uskontoomme, heimoomme, Rašid-el-Hamen sukuun ja minuun itseeni kohdistunutta solvausta, iskemään ja rankaisemaan. Minä menin näkemään jälleen. Näkemään jälleen, ei mitään enempää. Haaveitta ja toiveitta minä rajoitin elämäni tähän jumalaiseen asiaan: jälleennäkemiseen, vaikka hän olisi onnellinen, jälleennäkemiseen, vaikka en saisi puhua hänelle, vaikka hän ei näkisi minua. Näkemään hänet jälleen uudistaakseni hänen kuvaansa mielessäni, näkemään jälleen, jotta olisin hänet jälleen nähnyt.
Ehdittyämme siitä ahtaasta rotkosta, jonka virran ympärille muodostavat Helvetinkuilun kalliot, avarampaan ja viheriöivään laaksoon, missä vehnä kasvoi vehmaana ja maissi versoi, huomasimme parikymmentä aseetonta ratsumiestä, joiden jalankäyvät palvelijat kantoivat pyssyjä ja taluttivat koiria.
Kiihkoansa värähtelevä Butros osoitti heitä ja virkkoi:
— Haukkajahti.
Ratsumiehillä oli tosiaankin rystysillään petolintuja. Mutta täällä Syyriassa haukkoja ei peitetä huppuun, sidotaan vain niiden jalat pitkällä villarihmalla, joka päättyy moniväriseen pumpulaan.
Meidän lähestyessämme metsästys alkoi. Irralleen päästetyt koirat lähtivät etsimään saalista pensaikoista ja oraspelloilta, jonne ratsastajat ajoivat niiden jäljessä. Aivan pian ne saivat nousemaan viiriäisiä — Egyptin viiriäisiä, jotka siirtyvät meren yli kevään alussa. Haukkain pitelijät tarttuivat heti täysin kourin petoihinsa, joiden jalat olivat pystyssä ja siivet suppuun painettuina, ja heittivät pyöreän ja lämpöisen pallon kuin kiven kohti riistaa. Näytti siltä kuin horroksiin vaipuneiden haukkojen olisi täytynyt murskautua kovaan maankamaraan; mutta ne ravistautuivat kohta jälleen voimakkaaseen lentoon, niiden pienet, terävät silmät tutkivat avaruutta, ne syöksyivät ahnaasti kohti uhriansa, iskivät siihen kiinni ja putosivat maahan sen kanssa, höyhenten pölistessä. Metsästäjät laskeutuivat satulasta, tarttuivat lintuihin, jotka taistelu liitti toisiinsa niinkuin lempi, erottivat ne toisistaan, heittivät toisen metsästyslaukkuunsa ja asettivat toisen korkean päähineensä töyhtökoristeeksi.
Sillävälin silmäili fellah-joukko pellon pientareelta ällistyneenä vehnän ja maissin tallaamista. Minä muistin, mitä Jusef Abbud oli kertonut Omarista: että hän metsästäessään säästi viljelyksiä. Olimme tunteneet metsästäjien joukosta Abdulražak-bei-el-Osmanin, mutta Omaria ei näkynyt. Butros jo hieman pelkäsi, että hän oli ehtinyt lähteä Tripolista vuoristoon.
Veriset haukat olivat iskeneet nokkansa ja kyntensä hytkähtelevään uhriinsa. Emmekö me olleet yhtä julmat, me, jotka metsästimme vieläkin herkemmin kärsivää riistaa? Minä olin nähnyt viiriäisten pakenevan mielettöminä kuolemaansa. Yrittäisikö Jamilekin siten pelastautua ryöstäjiltään? Tuota katalaa metsästystä inhoten minä inhosin itseänikin. Voinko suostua olemaan Butrosin rikoskumppanina? Katseeni osui toveriini: hän nauroi iloissaan, kadehti arabialaisia haukkamiehiä ja osoitti suosiotaan heidän viheliäisille ja helpoille urotöilleen. Mikään arkailu, minkäänlaiset omantunnonsoimaukset eivät voineet olla niin terävät, niin tuimat, että olisivat kyenneet puhkaisemaan hänen karkean voimansa kuoren. Teki mieleni heti erota hänestä ja palata yksin Bšarreen. Mutta samassa näin kaukaa sen talon tasakatot, jossa valkohuntuisen vaimon oli ottanut vastaan hänen puolisonsa hääiltana, ja tunsin uudelleen yltyvää rakkauden vimmaa.
VII
OMARIN YRTTITARHOISSA.