Part 10

Me asetuimme paikoillemme auringon tuskin aljettua painua meren puoleen. Helle tuntui tukehduttavalta meistä, jotka olimme tottuneet laaksoissamme hengittelemään läheisten lumihuippujen raikastuttamaa ilmaa. Odotus oli pitkä ja kiusallinen: meidän piti pysytellä kyyryssä ja liikkumatta, jotteivät käyskelijät meitä huomaisi. Kuluvat tyhjät hetket tuntuivat meistä loppumattomilta. Niitä seurasivat muutamat tunnit, jotka eivät kaikkiaan muodostaneet yhtä ainoata päivää, mutta jäivät muistiini, hetki hetkeltä, niin monien tapahtumien ja tuskien täyttäminä, että voin niitä sormiella onnettomuuksieni rukousnauhana, niinkuin vanhat naiset kirkossa siirtyvät helmestä toiseen melkein konemaisesta varmoina siitä, ettei yksikään niistä unohdu.

Minä näen jälleen muistissani — miksi palaisinkaan sitävarten Tripoliini — linnan jykevän punaisen muurin, joka päivän painuessa vähitellen värjäytyi sinipunervaksi, säännöttömästi sijoitetut haudat valkoisine kivipatsaineen, niiden väliin versoneen korkean keväisen ruohon, harhaantuneen mustan vuohen, joka söi nurmea, ja kauempana kaupungin, oranssi- ja sitruunalehdot, sataman ja meren.

— Jospa hän ei tulekaan? virkoin Butrosille hiljaa, ikäänkuin keskustelumme olisi voitu kuulla.

— Rahil saisi sen kalliisti maksaa, vastasi kumppanini hampaittensa lomitse.

Toivoinko minä, ettei hän tulisi? Ellei yrityksemme onnistuisi, meillä ei olisi muuta neuvoa kuin lähteä pois. Uutterasti etsitty ja vihdoin löytynyt tilaisuus ei tarjoutuisi enää toiste. Siinä tapauksessa en saisi enää nähdä Jamilea. Ja minä toivoin hänen tulevan.

Hän tuli melkein viimeisenä. Me näimme kaupungista lähtevän naisjonon, joka eteni meitä kohti. Minä olin huomannut Jamilen olevan poissa, kun Butros samassa kuiskasi korvaani:

— Kuinka voisikaan hänet tuntea noiden naamioiden takaa?

Hän ei siis tietänyt, että Jamile oli kaikkia muita verrattomampi!

— Tuolla hän tulee, sanoin minä.

Hän saapui tosiaankin toista polkua, seurassaan Rahil, joka hänet petti ja jätti haltuumme hyväilyjen ja rahan hinnasta. Hänen metsästäjättären-jalkojensa rytmi loi joka askelella hameeseen laskoksen, joka ilmaisi niiden moitteetonta muotoa. Hän kantoi poveaan ja päätään keveästi kuin beduiininaiset, jotka palaavat kaivolta kantaen päänsä päällä ruukkua, joka näyttää olevan heidän luonnollisena täydennyksenään. Vain nähdessäni hänen astelevan tunsin eräänlaista riemastusta, ja rakkauteni hypähteli hänen vaiheillaan kuin vinttikoira, joka tuntee isäntänsä.

— Oletko aivan varma? uskalsi Butros minulta kysyä.

Hänen silmänsä kykenivät näkemään riistan uskomattomien matkojen päähän, mutta nyt hän ei nähnyt mitään. Minä tyydyin innoissani lausumaan hänen nimensä:

— Jamile...

Sitten olimme vaiti. Minun piti totella Butrosia, kun hän katsoisi soveliaan hetken tulleen. Aurinko oli jo painumassa, ja helle ei ollut enää niin painostava. Omarin paluun vuoksi ei sopinut liikoja viivytellä.

Omarin paluu — se uutinen oli luettavissa Jamilen kasvoista, jotka nyt olivat hunnuttomat. Havaittuaan olevansa yksin, naiset olivat asettuneet mukavaan oloon, olivat tyytyväiset saadessaan hengitellä vapaammin, hunnun estämättä, ja näytellä toisilleen nuoruuttaan ja niitä taitavia ihomaaleja, jotka saivat posket rusottaviksi ja silmäin soikiot pitemmiksi. He nauroivat ja ilkamoivat, juttelivat ja purivat kauniilla valkoisilla hampaillaan leivoksia, joita olivat tuoneet mukanaan. Noiden rakkauden olentojen kalmistossa nauttima välipala olisi tarjonnut minulle viehättävän vastakohtavaikutelman, ellei huomiotani olisi yksinomaisesti kiinnittänyt Jamile, joka ei ottanut millään tavoin osaa kumppaniensa piloihin, vaan oli täysin uppoutunut sisäiseen haavelmaansa. Tuo kuusitoistavuotias lapsi oli saanut onnessaan vakavuuden ilmeen. Hän oli intohimossaan kuin nunna mystillisessä uskossaan, ja hänen ristiinlasketut kätensä olivat painetut povea vasten sen liiallista sykettä hillitsemään. Aikaisemmin hän oli minusta näyttänyt valon ympäröimältä, valonsäteisiin uppoutuvalta. Nyt valo virtasi hänestä itsestään. Hänen kasvonsa, kaulansa, pitkät läpikuultoiset sormensa levittivät ympärilleen kirkkautta. Kaikki Šrarin puutarhoissa näkemäni kuvat, jotka olivat kiertäneet minua kehäänsä, hävisivät tämän rinnalla. Jamile oli nyt edessäni onnensa täydellisyydessä, koska odotti Omaria, josta oli ollut erotettuna ensimmäisen kerran.

Kiihkeän mustasukkaisuuteni olisi epäilemättä pitänyt kiidättää minut Butrosin jälkeen, kun hän minua kyynäspäällään tyrkättyään syöksyi esiin piilopaikastamme, kasvot vihan vääristäminä ja ankarasti huutaen. Luulenpa tosiaan, että rakkaus piirsi Jamilen ympärille eristävän ja suojelevan kehän kuin temppelin, johon paenneita rikoksentekijöitä ei saanut enää ahdistaa. Minulle hän oli muuttunut loukkaamattomaksi ja pyhäksi. En sitä tietänyt, mutta huomasin sen, kun oli lähdettävä häntä takaa-ajamaan. Jalkani tuntuivat kiintyvän maankamaraan; minä olin kuin halvautunut. Edessäni oleva näytelmä oli lyhyt ja kamala. Irti lasketun haukan tieltä pakenivat viiriäiset kauhistuneina, kuolemanpelosta äännähdellen. Kaikki nuo naiset, joiden rauhallinen huvi oli häiritty, vetivät konemaisin elein huntunsa alas, juoksivat hautojen yli niin nopeasti kuin heidän juoksuun tottumattomat jalkansa sallivat, tummina varjoina, jotka vaikeroiden liukuivat valkoisina hohtelevien hautakivien välitse. Ainoastaan Jamilen palvelijatar oli Butrosin mielettömyyden hämmästyttämättä jäänyt paikoilleen. Hänkin lähti kiireesti pakoon nähdessään kimppuunsa hyökkäävän villin Eliaan, joka oli jättänyt toverinsa vartioimaan ratsuja ja oli rientänyt avuksi. Silmänräpäyksen kuluttua ei tyhjällä taistelukentällä ollut muita kuin Butros ja hänen takaa-ajamansa Jamile, petolintu ja sen uhri. Jamilekin oli laskenut huntunsa, ja huntu haittasi hänen näköänsä estäen häntä näkemästä selvästi edessään olevia esineitä; muuten taistelu ei olisikaan ollut kovin epätasainen. Hän liikkui paetessaan yhtä notkeasti kuin Bšarren päivinä, niinä aikoina, jolloin hän oli seurannut meitä metsästysretkelle tai vuorille kiipeilemään. Hän alkoi kuitenkin tehdä yhä useampia mutkia ja käännähdyksiä, joko siitä syystä, että oli väsynyt, tai sen vuoksi, että tahtoi päästä lähelle linnan vartiosotilasta, jonka lahjomisesta hänellä ei voinut olla aavistustakaan. Butros oli jo parin kolmen askelen päässä. Jamilen täytyi tuntea hänen hengityksensä niskassaan. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja kääntyi päin. Vauhtinsa eteenpäin syöksemänä Butros joutui ihan hänen luokseen, povi povea, kasvot kasvoja, suu suuta vasten. Minä näin Butrosin hetkisen epäröivän, mutta sitten tarttuvan häneen molemmin käsin. Jamile ei vastustellut, ei riuhtonut. Hän alistui kohtaloonsa ja sai antautuessaan takaisin koko arvokkuutensa.

Elias oli jo saapunut isäntänsä luo ja auttoi häntä sitomaan vangitun ranteita ja nilkkoja. Vaikka hän ei huutanut, he sitoivat hänen suunsakin. Minä olin tullut luo mitä ankarimman järkytyksen valtaamana. Hän huomasi minut ja silmäili minua — ensimmäisen kerran kohtauksemme jälkeen Bšarressa hänen pakonsa edellisenä iltana. Minä en kyennyt sitä kestämään, vaan laskin katseeni alas. Kun sen jälleen kohotin, suuntautui hänen katseensa yhä minuun: hän ei minua soimannut, ei näyttänyt ihmettelevän läsnäoloani, vaan rukoili minulta jotakin. Minä yritin saada selkoa tuosta sanattomasta pyynnöstä. Hänen huntunsa oli pudonnut taistelun tuoksinassa. Minä nostin sen maasta ja asetin hänen kasvoilleen. Ennenkuin kasvot peittyivät näkyvistä, näin niitä pitkin vierivän pari kyyneltä. Hän kiitti minua hyvyydestäni samoinkuin Bšarressa, pihan suihkualtaan luona, kun oli tarttunut käsiini ja vienyt ne huulillensa. Hänen kiitollisuutensa ei viihdyttänyt ajatusteni tuimaa sekasortoa. Olihan minulla syytä iloita siitä, että hän oli ainiaaksi ryöstetty kilpakosijaltani. Eikö minulle jäänyt mahdollisuus pelastaa hänet, kun olisimme kuljettaneet hänet Libanoniimme? Mutta kuinka voisinkaan hänet vapahtaa uhkaavasta rangaistuksesta?

Butros oli katsellut karsain silmin pidättäytymistäni ja säälistä tai rikostoveruudesta johtuvaa toimenpidettäni. Olin itse huomannut, ettei hän kohdellut Jamilea suotta väkivaltaisesti; oli niinmuodoin vielä jotakin toivoa saada tuo ankara soturi heltymään. Mutta toimintaohjeilleen uskollisena hän ei varmaankaan sietäisi matkan varrella mitään sellaista, mikä viivyttäisi tai uhkaisi hänen palaamistaan saaliinsa keralla. Palvelijamme, Elias ja Tannus, toivat hevoset. Selman satulan eteen oli sijoitettu sellainen istuin, jota käyttävät teidän naisratsastajanne. Veli sijoitti siihen sisarensa varovasti ja varmasti. Niin hän tulisi pitämään häntä edessään, valmiina torjumaan jokaisen pakoyrityksen. Jos Jamile sallisi rauhassa itseään kuljetettavan, Butros ei tulisi käyttäytymään karusti. Jamile ei vastustellut ollenkaan, vaan näytti elottomalta esineeltä.

Me järjestyimme matkaan: Butros ensimmäisenä, sitten minä, sitten saattueemme. Raudikko oli niin voimakas, että sen kaksinkertaisesta taakasta huolimatta meidän ratsumme tuskin kykenivät pysyttelemään sen seurassa. Aurinko oli tuon kohtauksen aikana uponnut mereen, mutta näkörantaa kiersi purppurainen juova, joka valaisi tietämme vielä vähän aikaa. Aivan pian, ehdittyämme Tripolin yläpuolella oleville kukkuloille, näimme itse kaupungin kuvastuvan veripunaisen iltaruskon taustalle.

Me karttelimme vilkasliikkeisiä seutuja. Eräs beduiinikaravaani, joka tuli meitä vastaan, vältteli niitä varmaan jostakin toisesta syystä. Se ei näyttänyt huomaavan pakolaistamme. Jamile ei yrittänytkään kiinnittää itseensä huomiota. Me olimme puolittain oliivilehtojen peitossa. Yö tuli, kun lähestyimme Zghortaa. Siitä lähtien voimme kulkea valtatietä. Butros piti kiirettä: hän ajatteli, ettei asia ollut vielä varmasti voitettu ja että Omarin viha olisi hirmuinen. Minä pelkäsin hurjan ajomme uuvuttavan Jamilea.

— Ota pois side hänen suultaan, ehdotin minä. Hän tukehtuu.

— Hän voi huutaa, huomautti Butros, huutaa ja kutsua apua.

— Ei, sitä hän ei tee.

Varmuuttani ihmetellen hän suostui ja irroitti vangitun suuta sulkevan liinan. Jamile ei virkkanut mitään. Hän salli itseään kuljetettavan kuin kuollutta.

Ehdittyämme Kadišan laaksoon tunsimme raikkaan ilmanhengen koskettavan rintaamme. Minä avasin nuttuni, hoputin hevostani ja ojensin Butrosille lämpöistä villaburnusta.

— Hänelle, sanoin minä. Hän on viluissaan.

Sanaakaan virkkamatta hän peitti sillä sisarensa, joka ei liikahtanutkaan. Hän ei torjunut, ei kiittänyt, aivan kuin olisi ollut ihan tunteeton. Minä olin toivonut saavani kuulla hänen äänensä. ’Ei auta, jos korvat kuuntelevat, kun sydän on hajamielinen.’ Minä jättäydyin pettyneenä paikalleni saattueeseen.

Siihen vuodenaikaan päivä on kerkeä koittamaan. Aurinko oli vielä etäällä nousustaan, kun saavuimme nukkuvaan Bšarreen, kahden tai kolmen aikaan aamulla, mutta siitä huolimatta näkyi vuorilla kelmeä kajaste. Me olimme nyt saavuttamattomissa; mikään muhamettilainen joukkue ei uskaltaisi seurata meitä maroniittien maan sydämeen.

* * * * *

Me kuljimme rinteellä sijaitsevan kylän läpi saavuttaaksemme Hamen kartanon, joka on viimeisiä ja kaikkein ylinnä sijaitsevia. Meillä oli hieman vaivaa herättäessämme palvelijoita. He tulivat meille avaamaan, tulisoihdut käsissä. Kun niiden häilähtelevässä valossa laskimme maahan taakkamme, näin jälleen Jamilen, jonka hiukset olivat valuneet valtoimiksi pitkän ratsastuksemme aikana. Väsymys ja pelontuska eivät olleet kyenneet kukistamaan hänen ylpeyttään. Hänen jännittyneissä kalpeissa kasvoissaan näkyi yhä jumalainen säteily, joka vaati kunnioitusta ja ihailua. Minä aloin nyyhkyttää, ja hämmästynyt Butros kääntyi pois mitään käsittämättä. Me kannoimme Jamilen sisään, hän pidellen jaloista, minä kainaloista. Käteni koskettivat hänen hiuksiansa, jotka olivat yökasteesta kosteat. Tuo kosketus sai koko ruumiini säpsähtämään. Sen sulo teki minuun kipeätä. Ja minä ajattelin, että eräs toinen oli tuntenut tämän silkkihienon hipiän, joka poltti minua, vaikka en sitä koskettanut. Eräs toinen, jota hän ei tulisi milloinkaan enää näkemään, josta hän oli iäksi erotettu. Iäksi? Mutta kuinka paljon päiviä, kuinka monta tuntia tai minuuttiakaan merkitsi tuo onneton iäksi kuoleman varjon jo langetessa?

Huoneessa, jossa oli pidettävä oikeudenistunto, me irroitimme hänen siteensä. Hänen suunsa oli yhä vaiti, ja hänen vapaiden käsiensä ensimmäinen ele tarkoitti hunnun vetämistä kasvoille. Siten hän osoitti päätöksensä horjumattomaksi. Siten hän osoitti yhä edelleenkin kuuluvansa rakastajalleen ja erotti itsensä maastaan, suvustaan, uskonnostaan. Siten hän erottui elämästä.

X

SUVUN TUOMIO.

Saatuaan tiedon siitä, että olimme palanneet tuoden pakolaisen kerallamme, perheen isäntä ja päämies, šeikki Rašid-el-Hame kieltäytyi kohtaamasta tytärtään ennenkuin tuomioistuimen edessä, jonka kutsui koolle viipymättä. Hän tahtoi täyttää velvollisuutensa loppuun saakka. Hän muisti, kuinka Abraham oli aikonut uhrata Iisakin, muisti Jeftan ja hänen tyttärensä, joka määrättiin polttouhriksi. Hän muuttui erääksi niistä raamatullisista patriarkoista, joita olin oppinut syvästi kunnioittamaan Anturan koulussa, mutta hän tunsi osansa tärkeyden ja kävi juhlallisesti sitä esittämään. Kaikki nuo valmistukset tulisivat häntä tukemaan estämättä kärsimästä. Hän lähetti käskevän viestin molempien vanhusten, setiensä Nametallah Kazzin ja Nežib Daudin luo, joiden tunnustettu nuhteettomuus ja viisaus loisivat tuomioon puolueettomuuden ja kunnian leiman, ja Bšarren papin luo, jonka oli määrä edustaa kirkollista arvovaltaa.

Ei ollut kulunut tuntia saapumisestamme, kun tuomarit saapuivat oikeuden istuntoon. Butros ja minut kutsuttiin istuutumaan heidän seuraansa. Tulisinko jääväämään itseni, kuten oli velvollisuuteni, koska morsiameni oli peruuttanut minulle antamansa lupauksen ennen lähtöänsä? Mutta ellen olisi läsnä, kuka puolustaisi häntä ja kokisi hänet pelastaa? Lausumatta sanaakaan vastaväitteeksi asetuin paikalleni ja silmäilin ympärilläni olevia suljettuja kasvoja toivoen havaitsevani niissä säälin pilkahduksen, kun heidän eteensä ilmaantui sellainen nuoruuden, kauneuden ja rakkauden runsaus.

Läheisellä Libanonin harjanteella näkyi heräävän aamun kajaste viheriän taivaan taustalla. Se ennusti kirkasta ja säteilevää päivää. Olisiko tämä päivä Jamilen viimeinen? Minua oli epäilemättä säikähdyttänyt ensimmäinen perheneuvottelu, johon minut oli kutsuttu nuoren tytön ryöstämisen jälkeen. Mutta tämä kokous sai syytetyn läsnäolosta paljon pelottavamman juhlallisuuden leiman. Jamilen kohtalo tulisi ratkaistavaksi hänen läsnäollessaan, ja tuomio tulisi heti toteutettavaksi. Lieneekö syynä ollut herääminen ajattomaan aikaan vai kannettavaksi tuleva vastuunalaisuus — ankara hiljaisuus rasitti meitä ja erotti meitä toisistamme. Tuomarit olivat kukin omiin mietteisiinsä uppoutuneet.

Me istuimme vierekkäin salin sohvassa, šeikki keskellä. Hän viittasi Eliaalle, joka toi viereisessä huoneessa vartioituna olleen Jamilen. Hän ilmaantui eteemme, mutta hunnutettuna.

— Ota huntu kasvoiltasi, käski hänen isänsä. Et ole enää muhamettilaisten joukossa.

Hän puhui Jamilelle kuin vieraalle: isän mieli oli väistynyt eräänlaisen pappiuden tieltä. Minusta tuo luopuminen tuntui pahaenteiseltä. Olisiko hän niin sydämetön, että tuomitsisi kohta oman lapsensa?

Jamile ei kumminkaan totellut, vaan pysyi piilossa katseiltamme. Siinä oli eräänlaista uhmaa. Hän osoitti meille, ettemme merkinneet enää mitään hänelle ja että hän taipui noudattamaan toista lakia, sitä, joka ei salli vaimon näyttäytyä hunnuttomana miehille, yksin omaa miestä lukuunottamatta. Vasta sitten, kun eräs palvelija läheni häntä temmatakseen verhon pois, hän päätti näyttää kasvonsa, koska ei tahtonut joutua kosketettavaksi. Mutta toiset tuomarit eivät nähneet, kuten minä, että hänen kasvonsa säteilivät ja että rakkaus, joka oli lyönyt niihin leimansa, vaati niitä jätettäviksi sen itsensä haltuun.

Šeikki aloitti keskustelut majesteettisen arvovaltaisesta jopa suurenmoisen kaunopuheisestikin, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä joku tuntematon. Hän palautti mieleen kaikki Jamileen kohdistetut syytökset: kuinka Akkarin miehet olivat tulleet muka myymään hevosia ja kuinka he olivat poistuneet yöllä rikkoen vierasystävyyden edellyttämän luottamuksen ottaen mukaansa nuoren tytön, joka suostui lähtemään. Jamile liikahti, ja minä tulkitsin hänen eleensä vastaväitteeksi tähän tapaan: »Eikö Omar ole maksanut teille myötäjäisiäni ja ettekö te ole ottanut niitä vastaan? Hän jätti teille raudikon, joka ei ole rahalla maksettavissa ja jolla olette tuoneet minut takaisin Bšarreen...» Mutta hän hillitsi itsensä ja oli yhä vaiti.

Hänen isänsä alkoi jo jatkaa esitystään. Hän palautti mieliimme Šrariin saakka tekemäämme retkeä, jonka aikana olimme, Butros ja minä, olleet näkemässä häpeällisiä muhamettilaisia häämenoja, olimme nähneet nuoren vaimon lähtevän ratsain puolisonsa asuntoon, suuren loiston ympäröimänä, valkoisiin puettuna ja hunnutettuna, nuorten tyttöjen ja soittajien saattelemana. Hän oli sinä päivänä juhlallisesti ja julkisesti luopunut uskostaan antautuen toisen lain ja toisen uskonnon alaiseksi. Rikos oli räikeä, eittämätön ja sietämätön. Päätettyään esityksensä perhetuomari kääntyi vangitun puoleen ja kysyi häneltä:

— Onko tämä totta? Vastaa!

Jamile ei suostunut vastaamaan. Hän tyytyi vain nyökkäämään myönnön merkiksi. Šeikki virkkoi:

— Koska siis tunnustat, selitä, mitä ajattelet. Todista syyttömyytesi, jos vielä siihen kykenet. Puolusta itseäsi.

Tuo kuulosti jonkinlaiselta nuhteelta. Tuliko inhimillisyys näkyviin tuomarin karun pinnan alta? Kun ei saanut mitään aikaan, šeikki kehoitti suoranaisemmin:

— Äitisi on kuollut häpeään ja murheeseen. Sinä olet solvannut kunniaamme. Ei yksikään vuoristomme maroniittityttö, ei yksikään koko Kadišan pyhässä laaksossa, ole antautunut uskottomalle. Minun tyttäreni piti niin tehdä. Puhu, Jamile, puhu...

Onneton mies kohosi tehtäväkseen asettamaansa tuomarintoimeen ikäänkuin ei olisikaan ollut enää ihminen. Hän musersi, tukahdutti, tuhosi kaiken sen isällisyyden, mikä vielä oli jäljellä hänen sydämessään. Mutta hänen kehoituksensa ja sitäkin enemmän hänen äänensä sävy ilmaisi minulle, millainen ankara taistelu hänessä tapahtui hänen synkeän tuomarihahmonsa sisäpuolella. Jamile puristi huulensa verille, koska ei tahtonut sallia puheen pääsevän ilmi niiden suljetusta portista. Kun hänen äitinsä mainittiin, näin selvästi hänen silmissään kyyneliä, jotka eivät virranneet ja jotka hänen kiihkeä tunteensa kuivasi, ennenkuin ehtivät poskipäihin. Hänen kasvojaan jännitti epätoivoisen ylpeyden ilme. Tämä kuudentoista vuoden ikäinen lapsi ei tahtonut lannistua. Hän tahtoi esiintyä koettelemuksessa menneen onnensa, rakkautensa arvoisena. Hän tunsi selvästi heikontuvansa, jos vain suunsa avaisi, ja alkavansa naisena piankin itkeä ja huokailla. Vääjäämättömyydessään sankarillisin ponnistuksin hän jatkoi vastustustaan. Hänestä ei voitettaisi mitään, vaikka hänet siihen paikkaan murskattaisiin. Ja nyt he molemmat seisoivat vastakkain, liikkumatta ja vaieten. Ah, minä seurasin isän ja tyttären välisen kaksintaistelun vaiheita, otsa hien kostuttamana. Enkö heittäydy heidän välilleen? Butros soi siihen tilaisuutta. Hän piti nopeista, mutkattomista ja jyrkistä ratkaisuista olosuhteiden vaatiessa, että ne olivat julmat.

— Lopetetaan tämä, virkkoi hän.

Silloin minä puutuin puheeseen kääntyen Rašid-el-Hamen puoleen:

— Meillä ei ole oikeutta istua tässä, Butrosilla ja minulla.

— Minkätähden ei? tiedusteli pappi, kapteeniksi nimitetty, jota sellainen häiriö ärsytti.

— Sentähden, että meidät on kutsuttu todistajiksi. Eikö meidät mainittu vastikään Jamilen naimisiinmenon todistajina? Ja eihän todistaja voi toimia tuomarina.

Molemmat vanhukset, Nametallah Kazzi ja Nežib Daud, hyväksyivät lausumani. Minä lisäsin, että morsiameni oli katkaissut kaikki suhteensa minuun jättäessään takaisin korunsa, ja näytin väitteeni tueksi sormuksen, rannerenkaan ja kultaisen otsarivan. Päätökseksi tuli, ettemme me, Butros ja minä, saaneet ottaa osaa tuomion langettamiseen. Butros suostui siihen vastaväitteittä: jos hän näet täyttikin innokkaasti ne tehtävät, jotka hänelle uskottiin, hän ei sellaisia tehtäviä tavoitellut. Hän oli sotilas. Niin menetellen sain tuomarien luvun vähentymään neljäksi, ja jos täytyikin luopua siitä ajatuksesta, että voisin saada taipumaan isän ja papin, toivoin sentään molempien vanhusten voivan heltyä. Jamile ei kumminkaan tehnyt aloittamaani tehtävää minulle helpommaksi. Nametallah Kazzi tahtoi esittää hänelle tämän sangen tarpeettoman kysymyksen:

— Lähditkö ehdoin tahdoin isäsi kodista?

Jamile vastasi hänelle selvästi nyökäten myönnön merkiksi. Nežib Daud, joka ei halunnut olla veikkoa pahempi, kysyi vuorostaan:

— Lähditkö vapaaehtoisesti Omarin asuntoon Šrarissa suostuttuasi menemään naimisiin muhamettilaisia vihkimismenoja noudattaen?

Jamile nyökkäsi jälleen. Hän tuomitsi itse itsensä. Mutta kuinkapa hän olisikaan kieltänyt rakkauttaan? Sitten alkoi pappi vuorostaan kysellä. Hän kosketteli syytöksen vaikeinta pykälää. Oliko Jamile, maroniittisen oikean uskon tunnustaja, tuo hurskaasti kasvatettu tyttö, joka oli ollut Bšarren nuorten tyttöjen ylpeys, oliko hän luopunut uskostaan liittyäkseen Mohammedin uskoon? Ja kuinkapa ei olisi luopunut, koska kerran oli mennyt Omarin puolisoksi? Hän siis ei ollut kieltänyt ainoastaan sulhastaan, sukuaan, kotilaaksoaan ja heimoaan, vaan oli kieltänyt Jumalansakin! Pappi oli noussut voidakseen puhua vaikuttavammin. Mustan kauhtanansa pitentämänä, silmät säihkyen, kädet kohotettuina, sellaisin käskevin ilmein, joka oli hänen lisänimensä aiheuttanut, hän tehosti kysymyksensä tärkeyttä. Maroniitit olivat olleet uskolliset Kristukselle vuosisatoja. Arabialaisten ja turkkilaisten ei ollut onnistunut milloinkaan hävittää heidän vuoriltaan uskoa vapahtavaan Jumalaan. Druusit olivat toimeenpanneet verilöylyjä Zahlessa ja Deir-el-Kamarissa saamatta ketään hylkäämään uskoansa. Pitikö nyt Libanonin kaikkein pidättyvimmän, kaikkein siveimmän neitseen ensimmäisenä muuttua pettäjäksi? Uskon puolustaminen vaati julkista peruutusta tai huomiotaherättävää rangaistusta. Kansan tuli tietää, että sellainen rikos ansaitsi mitä pahimman rangaistuksen ja etteivät ylhäiset aikoneet vapauttaa rangaistuksesta erästä omaan piiriinsä kuuluvaa, joka oli syyllinen.

Kaikkien näiden tutkimus- ja syytöslauseiden alta minä kuulin kuoleman kumean uhkan. Jamile yksin näytti olevan siinä suhteessa täysin välinpitämätön. Hänen katseensa oli jossakin muualla. Hän ei kuunnellut tai ei ajatellut sitä, mistä puhuttiin. Vihdoin pappi säpsähdytti hänet kiivaasti lausumalla karuin äänin:

— Tässä ei auta vältellä. Vastaa. Sinulla on kieli vastataksesi.

Mutta hän ei saanut minkäänlaista vastausta, ei elettä eikä liikettä; katse viipyi itsepintaisesti jossakin muualla. Kärsivällisyys ei kuulunut papin hyveisiin. Odotettuaan turhaan muutaman silmänräpäyksen ajan hän lausui lopuksi:

— Mitä! Etkö osaa lausua sanaakaan vastalauseeksi, valittelusi, katumuksesi ilmaukseksi? Paatumuksesi on vieläkin suurempi kuin otaksuin. Sinua syytetään rikoksesta, jota kristitty ei voi ajatella häpeää tuntematta, ja sinä tunnustat sen. Hyvä, meidän tehtäväksemme jää niinmuodoin vain tuomitseminen.

Jamile syöksyi ehdoin tahdoin turmioon. Minä yritin vieläkin käydä välittämään.

— Sinä tulkitset väärin hänen vaitiolonsa, sanoin papille. Äsken hän arvelematta tunnusti ne asiat, joista häntä syyttivät Nametallah Kazzi ja Nežib Daud. Tätä asiaa, joka on kaikkein tärkein, hän sitävastoin ei ole mitenkään osoittanut tunnustavansa.

Jamile katsahti samassa minuun. Hän siis tunsi sittenkin yritykseen! kohdistuvaa mielenkiintoa. Eikö hän suostunut minua auttamaan? Mutta minä en kyennyt lukemaan enempää hänen silmistään. Pappi, joka huomasi, mihin tarkkaavaisuuteni suuntautui, muutti taktiikkaa, tai, ollakseni oikeamielisempi, painui papin-tajuntaansa ja keksi sieltä ajatuksia, jotka olivat aivan toista laatua.