Part 11

— Sano meille, Jamile, oletko säilynyt kristittynä vihollistemme joukossa ja oletko kieltäytynyt hyväksymästä heidän menojansa ja tapojansa. Sano meille, oletko säilyttänyt uskosi sydämesi syvyydessä, vaikka oletkin heikkoudesta suostunut heidän kehoituksiinsa. Sano meille, etkö nyt, langettuasi viettelykseen kaikkinesi, ruumiinesi ja tahtoinesi, koe omantunnontuskia. Jumalamme on peloittava, mutta hän on myöskin hyvä.

Jamilen yhä vaietessa hän kehitteli tuota ajatusta, tosin ei suinkaan kaunopuheisesti — siihen hän ei kyennyt — mutta tutunomaisen lämpimästi, sydämellisesti, inhimillisesti. Jeesus oli kantanut sylissään kadonnutta lammasta etsittyään sitä pensaiden ja ohdakkeiden seasta. Hän kutsui sitä, tahtoi sen saada, tahtoi sitä lämmittää povellaan. Hän oli pelkkää lempeyttä, hellyyttä, anteeksiantoa. Hän voi jumalallisten ominaisuuksiensa nojalla vapahtaa ja antaa anteeksi. Ihmiset sitävastoin kykenivät ainoastaan tuomitsemaan yhteisen menestyksen ja säilytettävän järjestyksen nimessä.

— Sano Hänelle, Jamile, rukoili hän siten puhuttuaan, sano Hänelle, ettet ole Häntä milloinkaan hylännyt. Ja jos olet hänet hylännyt, palaa Hänen luokseen. Hän toivoo sinun tulevan. Hän odottaa sinua. Hän vaatii sinua omakseen. Ja Hänen kanssaan kymmenen oikeauskoista vuosisataa meidän vuoristossamme, vuosisadat, jotka ovat säilyneet oikeauskoisina huolimatta lukemattomista koettelemuksista ja vainoista, ja Hänen kanssaan kaikki maroniittiesivanhempasi, jotka ovat olleet Kadišan laakson ylpeytenä, ja Hänen kanssaan autuas äitisi, joka on kuollut sinun sieluasi murehtien...

Pappi ei siis nähnyt hänen käsiään, valkoisia ja läpikuultoisia käsiä, jotka liittivät sormensa toisiinsa ja vääntelivät niitä kuumeisin elein, hän ei nähnyt kalmankalpeutta, joka oli poistanut kasvoista kaiken värin. Minä sitävastoin arvasin, mitä hänen mielessään tapahtui, ja luin hänen salaisuutensa ikäänkuin lapsirukan sydän olisi ollut minulle avoinna:

'Minä olen uskollinen enkä häilyväinen, uskollinen enkä väärämielinen ja valheellinen. Ei, minä en ole kieltänyt Jumalaani olemukseni syvimmässä. Mutta mitäpä tehdä! Minä rakastan ja ajattelen vain rakkauttani enkä aio rakkauttani pettää...'

Eikö hän olisi voinut niin sanoa, vaikka ei sanonut?

— Meidän tulee saada julkinen selitys, virkkoi pappi.

Nuo sanat saivat Jamilen lopullisesti vaikenemaan. Mutta minusta näytti, että hänen huulensa tällä kertaa lausuivat hiljaa rukousta. Naisille ominaista epäloogillisuutta ilmaisten hän kenties anoi Jumalalta rohkeutta voidakseen vastustaa Häntä.

Niin me tunsimme raatelevaa tuskaa sielussamme tässä oikeushuoneeksi muutetussa salissa, johon aamun hilpeä valo alkoi virrata. Šeikin mielessä kiistelivät hänen velvollisuutensa ja isän tunteet, Jamilen mielessä kotoinen usko ja rakkaus, pappi häilyi taisteluviettien ja rauhanuskonnon välimaalla, ja minut valtasi vuoroin sen menneisyyden muisto, jota nämä paikat herättivät eloon, vuoroin halu tehdä uhraus, joka oli omaa kiihkeätä tunnettani ja kaikkia maailman intohimoja suurempi.

Butros sitävastoin ikävystyi. Hänestä kaikki nuo keskustelut olivat joutavaa teeskentelyä. Hän olisi tahtonut lyhentää hyödytöntä toimitusta. Molemmat vanhukset taas varmaan ajattelivat vain häiriytynyttä rauhaansa.

Kun hurskaisiin sovinnontarjouksiin ei kuulunut mitään vastausta, pappi joutui heti jälleen luontaisen rajuutensa valtoihin. Hän uhkasi syytettyä ikuisilla kärsimyksillä, jotka tulisivat odottavien ajallisten kärsimysten lisäksi. Vedettyään häntä puoleensa hän yritti nyt syöstä hänet kauhun valtaan. Mutta pelko pystyi Jamileen huonommin kuin lempeys. Sitten pappi jälleen katui väkivaltaisuuttaan. Tällä kertaa se oli liian myöhäistä: kauniit kasvot olivat jälleen saaneet turtuneen, tunteettoman ilmeensä, joka olisi näyttänyt melkein ylenkatseelliselta, ellei suupielissä olisi vielä viipynyt lapsuusiän vivahdus. Pappi käsitti sen, sillä hän tyytyi sanomaan:

— Me tarvitsemme sanaa tai ainakin merkkiä. Vastaa meille, syytetty: oletko luopunut esivanhempiesi uskosta? Oletko luopunut oikeasta uskosta?

Jamilen koko ruumis värisi. Rakkaus epäilemättä herkentää aistejamme, jotka siten havaitsevat toisten katseilta salattujakin asioita. Minä yksin tunsin hänen sisäisen hätänsä, joka oli kyllin suuri saadakseen hänet vapisemaan. Pappi toisti kehoituksensa kolme kertaa, mutta ei saanut avautumaan lujasti kiinni pusertuneita huulia.

— Riittää jo! virkkoi Butros.

— Oikeus harkitsee asiaa, lausui šeikki.

Hän käski syytettyä ja todistajia poistumaan. Jamile siirtyi huoneeseen, missä hänen sisarensa Muntaha heittäytyi hänen syliinsä saamatta häntä heltymään; Butros ja minä lähdimme pihamaalle, sille pihamaalle, jossa Jamile oli kiitollisena suudellut käsiäni, samoinkuin minä olin suudellut hänen käsiänsä eräänä talvi-iltana saadakseni ne lämpenemään.

* * * * *

Muutaman minuutin kuluttua meidät kutsuttiin takaisin. Suku oli langettanut tuomionsa. Jamile oli tuomittu kuolemaan perherikoksesta ja uskonhylkäämisestä kolmella äänellä yhtä vastaan. Minä ajattelin, että isä oli viime hetkenä ollut tytärtään tuomitsematta, tai että toiset tuomarit olivat säälien kehoittaneet häntä siitä pidättymään. Mutta Rašid-el-Hame, joka oli kiihtynyt ja juhlallinen, erittäin punainen ja ikäänkuin pöhöttynyt, tahtoi pitää totuutta kunniassa ja selitti, että päätöstä vastaan oli äänestänyt pappi, joka oli vaatinut rikolliselle armahdusta viedäkseen hänet patriarkan luo ja pyytääkseen hänen pyhyyttänsä sallimaan Jamilen päästä johonkin luostariin. Tuon sanottuaan šeikki nousi odottaen saavansa osakseen sääliämme tai ihailuamme. Olihan istunto nyt lopussa? Hän lisäsi kuitenkin vielä:

— Butros, sinä panet tuomion täytäntöön.

— Nytkö heti? kysyi Butros,

— Nyt heti.

Olinhan kuullut oikein? Enhän ollut uneksinut? Hetki oli tullut. Koko tapahtuma oli vierinyt katseeni ohi huimaa vauhtia. Minä olin tyrmistynyt, huuleni olivat kuivat, jalat lyijynraskaat; en kyennyt liikkumaan enkä puhumaan. Šeikki seisoi, ojensi käsiään, huohotti kuin hengenahdistusta poteva, ja minä ajattelin hänen lysähtävän maahan tuossa tuokiossa. Mutta sitten hän jälleen suoristautui. Jamile oli ottanut iskun vastaan osoittamatta minkäänlaista heikkoutta. Hän laski kätensä ristiin rinnalle, samaan asentoon kuin Tripolin hautausmaalla odotellessaan Omaria palaavaksi kasvojen ja koko ruumiin ilmaistessa korkeimman onnen tuntoa. Hän keräytyi itseensä heittäytyäkseen kerrassaan rakkauteensa ja siihen kuollakseen.

Ryhmä alkoi hajautua, ja asia olisi ollut lopussa, eilen olisi vihdoin kyennyt virkkamaan:

— Odottakaa, huusin minä, odottakaa! Surmaatteko Jamilen, jos hän odottaa lasta?

Minä tiesin, että naisten kuolemantuomio siirretään tuonnemmaksi, jos tiedetään heidän olevan siunatussa tilassa, ja ehdottelin Jamilelle tätä keinoa ajan voittamiseksi. Mutta hän halveksi valhetta siinä määrin, ettei siihen suostunut, vaan uutta asiaan puuttumistani ihmetellen torjui ehdotukseni varmoin kieltävin elein.

Minä uskalsin yrittää enempää. Siitä sukeutui ylpeyteni, kostonhimoni, mustasukkaisuuteni ja vihani polttouhri. Minä tarjosin kaiken tuon .amilelle ja hänen tuomareilleen;

— Mutta jos suostuisin vielä ottamaan hänet vaimokseni huolimatta siitä, mitä on tapahtunut, ettekö antaisi häntä mieluummin minulle kuin pyövelille?

Kaikki läsnäolijat olivat kuin paikoilleen jähmettyneet; siinä määrin hämmästyttävältä tuntui heistä ehdotukseni.

— Se ei häivytä olemattomiin hänen rikostansa, huomautti isä heikosti.

— Minä peitän rikoksen kunniallani ja lähden hänen kanssaan meren tuolle puolen.

— Hän on naimisissa Omarin kanssa, huomautti Butros.

Mutta pappi selitti, ettei se avioliitto merkinnyt mitään.

— Kuuletteko, kuuletteko? sanoin minä tuon mahdollisuuden avatessa minulle pelastuksen oven, sallikaa minun puhua hänen kanssaan, puhua yksin hänen kanssaan. Minä rukoilen teitä, sallikaa minun se tehdä!

— Tapahtukoon niin, myönsi vihdoin šeikki, väsyneenä tai keventynein mielin.

Voidakseen edelleen esittää ylevää ja barbaarista osaansa hän oli pakostakin tyhjentänyt viimeisenkin tarmonsa, ja minä kenties vapahdin hänet raskaasta ylpeyden ja epäinhimillisyyden taakasta.

Huone tyhjeni; minä jäin sinne kahden kesken Jamilen kanssa. Hän oli turhaan yrittänyt molemmin käsin torjua tarjoustani kaikkien katseiden suuntautuessa minuun. Hän ei ollut kumminkaan vielä virkkanut sanaakaan siitä lähtien, kun olimme ryöstäneet hänet Tripolin hautausmaalta.

XI

JAMILEN SYDÄN.

Me olimme kahden kesken ensimmäisen kerran kihlauksemme purkautumisen jälkeen, joka oli tapahtunut viereisellä pihamaalla, altaan luona. Tuomitulta ei näyttänyt suinkaan hän — minä olin tuomitun näköinen. Aikaisemmin 'kun olin murheen vallassa, pakenin hänen luoksensa; mutta minne voisin paeta nyt, kun hän oli murheeni aiheena?’ Hänen rakkautensa ja minun tuskani joutuivat vastakkain. Hän ei ollut enää pelastettavissa, ellei hänen muhamettilaista menneisyyttään käynyt häivyttäminen olemattomiin. Hänen täytyi suostua palaamaan arkaan ja alakuloiseen rakkauteemme. Voisiko kuolemanpelko johtaa sellaiseen tulokseen? Nyt, kun aioin häneltä sitä kysyä, tunsin joutuvani epävarmuuden ja kyynelten valtaan. Sitten kuulin minulle sanottavan:

— Khalil, sinä olet aina Khalil.

Khalil merkitsee _ystävää_, uskollista ystävää. Hän leikki nimelläni rohkaistakseen minua. Hänen äänensä soi korvissani uutena musiikkina. Se oli hänen äänensä, mutta minusta tuntui, etten ollut sitä koskaan ennen kuullut. Samoin olin nähnyt hänen kasvonsa Tripolin hautausmaalla, entisellään, mutta kirkastuneina. Tämä ääni oli kuin alennettu, syvempi ja liikuttavampi.

— Jamile! kuiskasin minä, toivoa väristen.

Hän oli lähestynyt minua vetämättä huntua takaisin kasvoilleen ja avasi sydämensä:

— Sinulle, ystävälleni, virkkoi hän, minä puhun. En heille. Minkätähden olisinkaan heille puhunut? Sinä rakastat minua yhä etkä odota minulta mitään.

Hänen sanansa olivat liiankin selvät. Minä tulkitsin ne huudahtaen:

— Jamile, ethän aio kuolla!

Samassa huomasin, että rakkauteni oli täynnä kunnioitusta, jonka vaikutuksesta olisin mielelläni polvistunut hänen eteensä. Olinko joutunut tuon kunnioituksen valtaan kuoleman äkillisen lähestymisen vuoksi vai täydellisyyden vaistoamisesta aiheutuvan hartauden tähden? Hän silmäili minua hämmästyneenä ja hymyili heikkoa hymyä. Viimeisen kerran näin hänen silloin hymyilevän. Se sopi erittäin hyvin hänen ilmeeseensä, joka yhä kykeni muuttumaan lapselliseksi, vaikka olikin yleensä ylen vakava.

— Aion kyllä, Khalil, vastasi hän. Täytyy.

Hän siis suostui kohtaloonsa. Hän ei kapinoinut, ei närkästynyt, ei puolustautunut. Hänen nuori ruumiinsa ei pyrkinyt pakenemaan kärsimystä. Minulla oli hänen suostuttelemiseensa käytettävänä ainoastaan neljännestunti. Minä keräsin kaiken kaipaukseni, rakkauteni kaikki voimat. Kerroin hänelle, kuinka olin surrut hänen lähdettyään, kuinka olin väittänyt vastaan kaikkien häntä syyttäessä ja kuinka olimme ajaneet hänen jäljessään aina Šrariin saakka, missä olimme nähneet hänen ratsastavan puolisonsa luo.

— Kuulin isäni tamman hirnuvan, keskeytti hän kertomukseni. Mutta en antanut teitä ilmi.

Jätin kuitenkin hänelle kertomatta, että olimme ojentaneet pyssymme häntä kohti toinen toisemme jälkeen, Butros ja minä. Sitten kuvailin mietteitäni Omarin yrttitarhoissa. Kuvailin Tripolissa-oloa ja käyntejäni kalmistossa, linnan luona.

— Sinäkö siis minut petit? huokasi hän.

Minä vannoin, etten ollut ilmaissut hänen olopaikkaansa. Mutta hän jatkoi:

— Olithan kuitenkin siellä, kun he veivät minut mukanaan. Minkätähden sallit heidän niin tehdä?

— Jottet enää kuuluisi Omarille.

— Minä olen iäti Omarin. Kukaan ei kykene minua häneltä riistämään.

Nuo sanat saivat minut jälleen mustasukkaisuuden ja vimman valtaan:

— Ei, Jamile, sanoin, sinä et ole enää Omarin. Mutta minun omani sinä voit olla. Minä olen rakastanut sinua ennenkuin hän. Muistele talvi-iltaa, Hasrunin tiellä, kun lämmitin käsiäsi. Olen odottanut sinua sanomattoman kauan ja sanomattoman kärsivällisesti! Vien sinut meren taakse, kauas täältä, maahan, jossa meillä ei ole enää menneisyyttä, ei muuta kuin onnellinen nykyisyytemme ja kotimme tulevaisuus. He tahtovat sinut surmata, Jamile, ymmärrätkö? Se on mahdotonta, minä en siihen suostu. Jamile, minä rakastan sinua. Jamile, suostu tulemaan vaimokseni, niin henkesi säilyy. Ja minä, minä annan anteeksi, unohdan...

Olin puhunut aivan vilpittömästi unohduksesta ja anteeksiannosta. Mutta tuskin olin nuo sanat lausunut, kun jo käsitin niiden ajatuksettomuuden. Minäkin olin aikonut kohota esittämään sankarillista ja suurenmoista osaa, samoinkuin hänen isänsä hänet tuomitessaan. Minä soin hänelle suojelukseni, tarjosin hänelle nimeni ja arvoni ja hälvensin siten sen rikoksen, johon hän oli tehnyt itsensä vikapääksi. Ajattelevatko siis ihmiset edustavuutta onnettomuudessaankin? Olin taipuvainen käyttäytymään alentuvaisesti kuoleman varjojen jo väikkyessä hänen vaiheillaan, mutta tahdoin todellisuudessa vain tyydyttää palavaa rakkauden kaipausta. Tämä inhottava leikki alkoi minua hävettää.

— Ei, Jamile, niin ei ole laita. Kuulehan, minä rukoilen sinua.

Rakkauteni oli polttanut minusta pois kaiken, mikä ei rakkauteeni kuulunut: turhamaisuuden, ylpeyden, mustasukkaisuuden, väkivaltaisuuden ja kaipauksenkin, niinkuin tuli polttaa maasta kaikki loiskasvit, jotta elämän siemen pääsee itämään. Ihmetellen ääneni sävyä hän torjui minut, mutta hellästi.

— Pidätkö kuolemaa parempana kuin minun rakkauttani? kysyin minä.

Hän virkkoi vieläkin hellemmin:

— Minä pidän parempana rakkauttani. Sinä et tunne häntä, jota rakastan.

Sointuisin äänin, katkonaisin lausein, hän lauloi — en tosiaankaan voi käyttää mitään toista sanaa — lauloi rakkauttansa, niinkuin Šrarin puutarhojen satakielet olivat täyttäneet yön hänen nimensä helinällä. Tiesikö hän — epäilemättä hän tiesi huokuvansa kuudentoista vuotiaana kuolevan täyttä suloa. Jeftan tytär, joka oli vetäytynyt kukkulalle odottaakseen uhraamistaan, lauloi varmaan siten ystävättäriensä keralla. Tai oikeammin ei laulanut, sillä Jeftan tytär ei rakastanut eikä ollut rakastettu. Minä olen yrittänyt säilyttää tuota riemuhymniä, johon sisältyi ylevä ja sydäntäsärkevä hyvästijättö, mutta olen pelännyt muuntaa sen rytmiä ja himmentää sen loistokkuutta. Se liikkui totunnaisten sovinnaisuussääntöjen, kainouden ja vaatimattomuuden, pidättyväisyyden ja järjen rajojen ulkopuolella. Se oli nuoruutta, uskallusta ja uhrilahjaa. Siitä ei voi antaa käsitystä mikään muu kuin mahdollisesti nämä Korkean veisun säkeet, jotka olen säilyttänyt mielessäni muistona tuosta ainoalaatuisesta kertomuksesta, joka sai minutkin unohtamaan tuskani:

Niinkuin omenapuu metsän puiden keskellä, niin on armaani nuorten miesten joukossa. Minä olen levännyt hänen kaivatun varjossa, ja hänen hedelmänsä on suussani suloinen...

... Armaani ääni! Katso, hän tulee hyppien vuorilla, yli kukkuloiden kirmaten. Armaani on metsävuohen ja nuoren peuran kaltainen. Katso, hän seisoo seinän takana, katsoo ikkunasta, säleristikon lomitse silmäilee. Armaani oli tullut, hän puhuu minulle, sanoo:— Nouse, kiiruhda, ystäväni, kyyhkyläiseni, minun ainoa ihanaiseni, ja tule. Talvi on jo mennyt: sade on tauonnut jo olemattomiin häipynyt. Kukat ovat versoneet kedolle, on tullut laulun aika; toukomettisen ääni soi tienoillamme. Viikunapuu kypsyttää hedelmänsä, kukkiva viini levittää hyvää tuoksuansa. Nouse, armaani, ainoa ihanaiseni, ja tule! Oi kyyhkyseni, sinä, joka piilet kallion katveeseen, näytä minulle kasvosi, anna äänesi kaikua kuuluviini, sillä äänesi on suloinen ja kasvosi ovat ihanat. Armaani on minun, ja minä olen hänen, ja rakkautemme löytää ravintonsa kukkien keskellä, kunnes päivä viilentyy ja varjot pakenevat. Tule takaisin, armaani, ja ole niinkuin metsävuohi ja niinkuin nuori peura Libanonin vuorilla...

Ja vielä viimeiseksi:

... Armaani kolkutti ovelleni: Avaa minulle, sisareni, ystäväni, kyyhkyni, puhtaimpani. Minä nousin avaamaan armaalleni, mutta hän oli poikennut pois. Sieluni oli kuin sulanut hänen äänensä kuuluessa. Minä etsin häntä, mutta en löytänyt, kutsuin häntä, mutta hän ei minulle vastannut...

Nuo tosin eivät ole ne sanat, jotka lausui Jamilen suu, tuo suu, joka oli kuin purppurainen nauha ja niiden raikkaudesta kostea. Nuo eivät ole hänen sanojaan, mutta muistuttavat niitä. Olen ainakin löytänyt niistä niiden lennokkuuden, riemullisuuden, liikkeen, luontevuuden ja kuvarikkauden. Tuon yhtäläisyyden vuoksi muistini on ne säilyttänyt.

Hänen kutsuttuaan luokseen Omaria minä olin kääntynyt katsomaan, eikö Omar tule. Hän olikin kenties saapumassa, nelistävän ratsunsa selässä, Tripolista Bšarreen johtavalla tiellä. Jamilen kutsu teki hänet siinä määrin läsnäolevaksi, että tunsin hänen hengityksensä ja siirryin pois hänen tieltään. En ajatellutkaan enää kiistaillen vaatia häneltä omakseni tätä lasta, joka kuului hänelle kokonaan, jonka yhtäkään hiussuortuvaa, yhtäkään ruumiin atomia ei voitu riistää pois hänen hyväilyltään. Kuunnellessani Jamilea olin havainnut oman olemukseni muutoksen. Rakkauteni oli alistunut hänen rakkauteensa. Se oli lakannut noudattamasta omaa kaipaustansa. Se suostui palvelemaan ja unohtamaan itsensä. Ja siten muuntuessaan se loi minuun sisäisen rauhan, odottamattoman onnentunnon. Minä olin onnellinen ja vapaa. Vaikeudet tasoittuivat ja eteeni avautui valoisa tie.

— Avaa nyt ovi, virkkoi Jamile.

Minä uskoin tosiaankin hänen odottavan Omaria enkä ihmetellyt hänen kehoitustaan.

— Hän ei ole tullut, huomautin.

— Ei olekaan, virkkoi hän lempeästi. En odotakaan enää häntä. Odotan... erästä toista. Näethän, etten voi kuulua enää kenellekään muulle kuin sille toiselle.

Toinen, se oli kuolema, jota hän ei ollut maininnut nimeltään, mutta joka tosiaankin oli läsnä.

— Odota vielä, Jamile!

Minä ehdotin hänelle, että hän suostuisi näennäisesti liittymään minuun. Jos hän lupaisi mennä kanssani naimisiin, hän pelastuisi heti, ja minä auttaisin häntä karkaamaan ja palaamaan Omarin luo. Hän ei heti tajunnut ehdotukseni tarkoitusta, joten minun täytyi esittää se selvemmin. Asian ymmärrettyään hän tarttui käsiini ja suuteli niitä jälleen, samoinkuin kerran ennen.

— Niin, sanoi hän, sinä rakastat minua.

— Suostutko siis, Jamile?

— En, en voi suostua. Hän luulisi, että olen kuulunut sinulle. Kun kuolen, hän ei voi minua epäillä.

Hän torjui tarjoukseni, jottei epäluulon häivääkään voisi häneen sattua. Olen ajatellut, että tuo palvonta, joka sai hänet tuhoamaan itsensä, sai leimansa uskonnostamme, joka on muuntanut rakkauden tehden aistien hekumasta, joka aikaisemmin varsin usein päätyi kyllästykseen ja julmuuteen, uhrautumisen nojalla täydellistymisen välineen. Olen niin ajatellut, koska jouduin itse sitä kokemaan. Jamile ilmaisi minulle viipymättä samanlaista sisäistä tapahtumaa, mutta paljoa ansiollisempaa ja arvokkaampaa.

— Sitäpaitsi... aloitti hän.

Mutta hän ei lausunut ajatustaan loppuun, ikäänkuin olisi ollut hyödytöntä sitä ilmaista. Minä pyysin pyytämällä, ettei hän salaisi minulta mitään.

— Niin, virkkoi hän, on oikein, että joudun sovittamaan rikokseni.

Sovittamaan rikoksen? Olin johtunut niin pitkälle, etten enää pitänyt häntä syyllisenä. Eikö rakkaus, sellainen kuin hänen, ollut kaikkien sääntöjen ulkopuolella? Mutta hän ei ollut suinkaan menettänyt suuntavaistoansa.

— Epäilemättä, virkkoi hän vastaväitteeseeni. Enkö ole hylännyt kaikkea seuratakseni häntä?

— Sinä rakastit häntä.

Hän jatkoi, pikemmin itsekseen kuin minulle:

— Minä en ole kieltänyt uskoani, kuten pappi minua syyttäessään sanoi. Hyvä Jumala, enhän ole kieltänyt mitään, en uskoani, en heimoani enkä kotoisia vuoriani. Ihminen, joka rakastaa, ei kiellä mitään. Hän rakastaa. Se on jumalallista. Siinä kaikki. Enhän ole rukoilemastakaan lakannut. Olen rukoillut onnessani ja onneni puolesta. Kenties ei olisi pitänyt niin menetellä. Mutta minä olin vain pieni rakastava tyttö. Rakastin häntä niin, että minulle kenties annetaan anteeksi. En voinut hänestä luopua, kun he häntä minulta vaativat. Ei, se ei ollut mahdollista. Olen ollut liian onnellinen, sen tiedän hyvin. Se ei kenties ole sallittua. Koetan sensijaan kuolla moitteettomasti. Olenhan vielä nuori! Mutta hän, miten käykään hänen, kun minä olen poissa? En toivo hänen minua unohtavan. Kenties sentään, jos hänen täytyy kovin kärsiä?

Eikö Jamile puhunut itsestään jo ikäänkuin vainajasta? Hän laski kätensä ristiin rinnalleen, samoin elein kuin Tripolin hautausmaalla odottaessaan Omaria palaavaksi, samoin elein kuin tuomiotaan kuunnellessaan.

— Jumalani! huokasi hän. Tässä minä olen. Ota minut, mutta ota minut pian, kun olen vielä rohkea.

Sitten hän syöksähti ovelle muistuttaen liikkeillään mieleeni yhteisiä retkiämme Bšarren mailla.

— Jamile!

Minä huudahdin tuskissani, ja kyynelet tulvahtivat silmiini. Hän palasi luokseni hypähdellen niinkuin lintu, joka tuskin koskettaa maata jaloillaan, vaikka ei ole vielä avannut lentimiänsä, ja kosketti kädellään silmäluomiani:

— Älä itke, Khalil; minä en pelkää. Etkö tiedä, että sille, joka rakastaa, kaikki muu on ihan mitätöntä?

Pelonkauhuni oli kuitenkin, herättänyt kaiken hänessä piilleen herkän heikkouden ja elämänkauhun. Hänenkin silmänsä kostuivat Minä sain hetkisen kokea hänen hyväilyänsä ja jälleen löytynyttä lempeätä inhimillisyyttään. Mutta samassa hän jo hillitsi itsensä ja ehti samassa poistua ja antautua pyöveliensä käsiin. Kun aioin kiiruhtaa hänen jälkeensä, syöksyin suotta ovea vasten. Tuomarit ja Butros olivat sulkeneet minut huoneeseen, koska epäilivät minua.

XII

VIIMEINEN KOHTAUS.

En tiedä, oletteko kuullut yöhön eksyneiden koirien loputonta haukuntaa tai satimeen joutuneiden sakaalien ulvontaa. Minä haukuin kuin eksynyt koira, ulvoin kuin satimessa kituva sakaali siinä häkissä, johon minut oli suljettu. Ovi, jota jyskytin nyrkilläni, jaloillani, pyssyni perällä, oli niin luja, ettei vääjännyt vähääkään, ja huoneessa, kuten useinkin arabialaisten talojen suojissa, oli tämä ainoa aukko. Jokainen minuutti, jokainen sekunti vei Jamilea lähemmäksi kuolemaa, ja minä en voinut enää tehdä mitään häntä pelastaakseni. Tuskan ja uupumuksen tuokio, jota olivat virkistäneet hänen kätensä, erotti meidät ainiaaksi. Nyt ne surmasivat minun rakastettuani — ei minun rakastettuani, vaan Omarin rakastettua, joka oli minulle kalliimpi kuin oma itseni, ja minua pidätettiin kaukana hänestä toivottomasti takomassa nyrkeilläni armottoman lujaa estettä.

Kahden huudon, kahden nyyhkytyksen välillä olin ollut kuulevinani tieltä hevosten kavioiden kapsetta. Sitten kaikki häipyi kuulumattomiin. Minne ne hänet veivät? Missä se kamala asia tapahtui? Toisinaan hillitsin vimmaani ja lausuin oven takaa rukouksen sanoja, joiden olisi pitänyt liikuttaa kiviäkin. Toivoin jonkun palvelijan tai ohikulkijan ne kuulevan, heltyvän niistä ja avaavan oven. Ah, kunpa pääsisin lähtemään, rientämään hänen avuksensa! Minä jännitin tahtoni kohti tuota ainoata tarkoitusperää, mutta kukaan ei tullut lopettamaan sanomatonta kärsimystäni.

Kuinka pitkä aika kului siten? En enää ollut selvillä tuntien kulumisesta. Aika tuntui pelontuskan vallassa äärettömän pitkältä, ja minä en ole milloinkaan saanut tietää sen todellista kestoa. Yhtäkkiä kuulin sitten avaimen kääntyvän lukossa, ja kun olin ihan oven suussa, syöksyi Muntaha suoraan syliini.

— Missä hän on? äännähdin minä välittämättä hänen kalpeudestaan, jota kauhun näkyjeni vuoksi en huomannut.

Hän sopersi hiljaa:

— Seetristössä. He ovat vieneet hänet seetristöön.