Part 12

Minä olin jo pihamaalla, missä silmiäni häikäisi aurinko noustessaan yhä ylemmäksi, liian nopeasti, sillä arvasin sen aseman nojalla osan aamua jo kuluneen. Olallani oli pyssy, jota päätin käyttää Jamilen vihollisia, jopa veljeäni Butrosiakin vastaan. Kuljin kylän läpi niin nopeasti kuin voin, tuuppien tielleni osuvia eläimiä ja ihmisiä, ja syöksyin kohti vuorenseinämää, joka kohoo Kadišan yli ja jonka laella on tuhatvuotisten puiden muodostama metsikkö. Melkein vuorenseinämän juurelle on aikoinaan pystytetty pieni kappeli jonkin rikoksen sovittamiseksi, niin ahdas, ettei siinä voi rukoilla: pyhiinvaeltajan täytyy jäädä sen ulkopuolelle. Siinä oli mies maassa pitkänään, olkapäitä hytkähdyttelevän tuskan valtaamana. Minä en pysähtynyt hetkeksikään häntä katselemaan, mutta tunsin hänet juostessani ohi. Siinä oli šeikki Rašid-el-Hame, joka yksinäisyyttä etsien oli löytänyt sen tältä kärsimysten tieltä ja valitti tytärtään hänet tuomittuaan. Olin palata huutaakseni hänelle samoinkuin Muntahalle »Missä hän on?» mutta en tahtonut hukata yhtään hetkeä. Tiesinhän ilmankin, että he olivat laahanneet hänet seetristöön! Sitäpaitsi johtui juostessani mieleeni tämä ajatus: Jos kerran hänen isänsä makasi maassa pitkänään ja tuskissaan kuin ryysyinen olento, nyt, kun hänellä ei ollut enää suurta osaa näyteltävänä, kun hän voi muuttua jälleen omaksi itsekseen, onnettomaksi, niin eikö tuo kauhea asia ollut jo tapahtunut?...

* * * * *

Minä riensin yhä kiivaammin eteenpäin, kunnes olin menehtyä ja törmäsin kallioon, jota polku uurtaa. Tuskin olin jälleen toipunut, kun aloin nousta rinnettä, auttaen itseäni käsin ja niin nopeasti, että keuhkoni ponnistelivat kuin pajan palkeet. Melkein vuorenseinämän harjalle ehdittyäni, uupuneena kohottaessani katsettani saadakseni selville, millaista ponnistusta minulta vielä vaadittiin, näin tietä tukkimassa hallavan joukkion, jonka muotoa minun oli vaikea erottaa. Sen luo ehdittyäni näin rautiaan hevosen ruumiin. Ruumiin? Eläinparan kupeet hytkähtelivät vielä viimeisissä kuolonkouristuksissa. Vaivalloisesti astuessani sen yli kumarruin sen puoleen ja huomasin sen silmien muuttuvan lasimaisiksi. Sitä kädellä koskettaessani havaitsin sen karvan olevan hiestä märän. Auringon paiste ei ollut kyennyt sitä kuivaamaan. Aluksi luulin sitä Selmaksi, Butrosin tammaksi, ja ajattelin, että se öisen retken jälkeen, kaksoistaakkaa kannettuaan, oli ollut liian uupunut kyetäkseen suorittamaan tätä viimeistä kulkua mestauspaikalle. Ajattelin vielä, että se oli sortuessaan voinut siirtää tuomion toteuttamisen tuonnemmaksi. Mutta kun ohi ehdittyäni käännyin siihen päin, ennenkuin se jäi kokonaan näkyvistäni, huomasin vieraat päitset, rikasvärisemmät, ja punaisen, silkkipohjalla lepäävän satulan. Ne eivät olleet Selman varusteet. Ja koko maailmassa ei ollut toista niin yhdenlaista ratsua kuin Tadmor, Omarin tamma. Omar siis oli kulkenut tästä ennen minua. Omar oli ehtinyt edelleni. Omar oli ajanut kuoliaaksi lempihevosensa ehtiäkseen ajoissa.

Ensimmäisen kerran siitä lähtien, kun Jamile oli minut jättänyt lähtien kuolemaan, torjuin luotani pelonkauhun, joka kuristi kurkkuani ja ahdisti henkeäni vielä enemmän kuin juoksu. Ah, kuinka kaukana Olinkaan nyt aikaisemmasta rakkaudestani, joka oli ollut tulvillaan itsekkyyttä ja himoa, joka pyrki ahnaasti ottamaan ja omistamaan! Olin lakannut rakastamasta Jamilea omalta osaltani, rakastin häntä hänen itsensä tähden, hänen onnensa tähden, hänen rakkautensa tähden. Toivoin vain, että Omar oli hänet pelastanut. Niin, Omar oli tuolla ylhäällä, seetrien alla, hänen luonansa. Hän piti Jamilea sylissään siellä, missä heidän silmänsä olivat ensimmäisestä katseesta alkaen vaihtaneet iäisiä lupauksia. En olisi mustasukkainen, vaikka heidät niin näkisin. Silmäni eivät pyytäneet muuta kuin tätä parasta näkyä: nähdä Jamile elävänä — elävänä ja onnellisena. Myöhemmin voisin hyvinkin mennä menojani. Kohtaloni olisi täyttynyt.

Olin ehtinyt kallion laelle. Muistattehan, ettei tie siellä ole enää niin jyrkkänousuinen. Se kohoo hitaasti nousten puiden luo. Olin tahtomattani hiljentänyt askeliani uupumukseni vuoksi ja kenties uuden toivoni vaikutuksesta. Mutta yhtäkkiä minut valtasi jälleen paha aavistus:

Oliko Omar ehtinyt kyllin aikaisin?

Minä lähdin jälleen juoksemaan senkin uhalla, että sortuisin samoinkuin Tadmor. Ensimmäiset seetrit, ne jotka erillisinä muodostavat eräänlaisen etuvartion, viittoivat minulle, kun samassa samosi metsiköstä minua vastaan muutamien ratsumiesten ja jalankävijöiden muodostama pieni joukko. Synkät aavistukseni eivät siis olleet minua pettäneet? Saavuttuani joukon luo tunsin Hamen palvelijat ja heidän joukossaan Eliaan ja Tannusin, Butrosin kadotetut henget. Minä peitin kasvoni käsiini, jotten näkisi heidän ohikulkuansa, enkä virkkanut heille sanaakaan. En tahtonut kuulla heiltä turman sanomaa. Turhaan yritin vieläkin petellä itseäni kuvitellen, että Omar oli voinut heidät hajoittaa ja ajaa pakosalle, ollenkaan huomaamatta, että toivoin voittoa vihollisillemme. Siinä kulkivat epäilemättä ohitseni Jamilen pyövelit. Jamile ei ollut enää olemassa. Minä nyyhkytin ääneen hänen nimeänsä: Jamile! Jamile!

Metsänrannassa, alkaessani painua seetrien holvin alle, huomasin Butrosin. Syöksyin hänen luokseen.

— Murhaaja! huusin minä hänelle.

Hän uhmasi minua, aivan tyynenä, täysin itsensä hilliten.

— Ei, Khalil, sen vannon sinulle.

— Sinä olet hänet surmannut.

— Minä olen sotilas enkä pyöveli. Mutta minun täytyi olla siellä vartioimassa häntä ja pitämässä huolta siitä, että häntä kohdeltiin kunnioittavasti. Muistathan, kuin Šrarissa itse kohotit pyssysi häntä kohti.

— Vaikene! Missä hän on?

— Seetristön toisessa laidassa. Älä mene sinne.

— Miksi en menisi?

— Se on turhaa. Palaa minun kerallani.

— Mene tiehesi!

Hän aikoi viedä minut mukanaan. Minä en voinut sietää hänen kosketustaan, vaan työnsin hänet luotani kymmenkertaisin voimin hänen voimatta vastustaa. Hän ei yrittänyt enempää, vaan salli minun mennä. Lähtiessäni luin selvästi hänen haikeasta katseestaan Jamilen surman. Minä riensin vainajan luo, mutta tuo vainaja kuului minulle eikä kuulunut enää kenellekään toiselle. Kukaan ei kykenisi enää häntä minulta riistämään.

Minä kuljin jättiläispuiden synkkää käytävää kahlaten lumessa, jota siellä oli vielä runsaasti, halki mustien varjojen päästäkseni toiseen metsänrantaan, siihen, joka on läheisten Libanonin rinteiden puolella. Nuo rinteet välkkyivät päivänpaisteessa häikäisevän kirkkaina. Ne näyttivät rubiini-, turkoosi- ja smaragdikasalta. Minä etsin sieltä toista aarretta. Rakkaani täytyi olla siellä pitkänään nurmella, joka oli meidän häävuoteemme, ojentaen minua kohti kylmiä käsivarsiaan puristaakseen minut syliinsä ja pitääkseen minut omanaan. Minun ei tarvinnutkaan kauan häntä etsiä. Hän oli siellä, ja minä näin... Ah, se, mitä näin, järkytti minua mieleni syvimpiä juuria myöten, niinkuin myrsky puuta ravistelee. Vaistomaisin liikkein, joka ilmaisi kaikkia minussa eläviä voimia, tempasin karbiinini, otin tueksi läheisen kannon, jotta olin varmempi osumassani, ja tähtäsin. Enkö ollut samoin tähdännyt Jamilea hänen ratsastaessaan Šrarin puutarhoihin? Surmaisinko hänet toisen kerran? Millaisia verenhimoisia petoja tekeekään meistä rakkaus, joka pyyteen tai mustasukkaisuuden vallitessa asestaa kätemme ja kutsuu meitä kuolemaan, ikäänkuin meillä olisi oikeus sitä vaatimalla vaatia, ikäänkuin se ei olisi vapaaehtoinen lahja ja uhri?

Omar oli siinä polvistuneena ja kumartuneena maassa makaavan valkean hahmon yli. Hänen avattu turbaaninsa jätti näkyviin kasvot, joita pitensi suippo parta. Hän kohotti ja piti käsissään elotonta päätä, joka näytti liikahtelevan, koska hänen kätensä vapisivat.

Minä olisin voinut vaaratta surmata tuon miehen, joka varasti minulta viimeisen, ainoan suutelon, varastettuaan minulta aikaisemmin kaikki muut. Libanonissa ei ollut ketään, joka olisi ilmiantanut minut. Eikö hän ollut itse etsinyt rangaistusta saapuessaan siihen paikkaan, missä oli käyttänyt väärin maroniittien vierasystävyyttä? Hän oli nyt minun armoillani. Minä voin kostaa kärsimäni häväistyksen ja tuskan. Minkätähden siis laskin pyssyni samoinkuin Šrarissa, huolimatta sitä käytellä?

Veripisara olisi voinut pirahtaa vainajan pyhille kasvoille. Ah, nuo kasvot, joita en koskaan enää nähnyt, joihin kuolonkamppaus ei ollut luonut kauhun, vaan rauhan, lempeyden ja varhaisimman lapsuuden viattomuutta muistuttavan ilmeen, nuo pienen tytön kasvot, jotka avautuvat kohti päivää ja luottavat siihen, kuinka ne yhtäkkiä selittivätkään minulle Jamilen kiihkeän tunteen! Hänen rakkautensa oli ollut hänen elämänsä luonnollista hengittelyä. Hän ei ollut sitä etsinyt eikä piilotellut. Hän oli sen omaksunut koko olemuksellaan ja ikiajoiksi, kokonaisuudessaan ja täydellisyydessään. Mutta sittenkään ei ollut laita niin, että olin luopunut surma-aikeesta, koska olin nähnyt Jamilen tyynet kasvot Omarin sylissä.

Luovuinko aikeestani siitä syystä, että huomasin polvistuneen ja kumartuneen Omarin kasvoissa sellaisen tuskan kouristuksen, sellaisen epätoivon väänteen, että minusta oli armottomampaa säästää hänet ja suoda hänelle elämän kauhea lahja kuin kaataa hänet rakastettunsa viereen ja liittää heidät siten viimeiseen syleilyyn?

Ei, ei, niinkään ei ollut laita; minun ei tarvinnut torjua mielestäni niin halpamaista harkintaa. Olen nähnyt kilpakosijani vain kaksi kertaa — en näet voi ottaa lukuun ryöstön edellistä iltaa, jolloin hänen katseensa jo oli jossakin muualla — enkä ole milloinkaan puhunut hänen kanssaan. Molemmat kerrat näin hänet melkein samassa paikassa, seetrien alla, jotka siis olivat hänen rakkautensa syttymisen ja tuhoutumisen todistajina. Kummallakaan kerralla en huomannut hänen kasvoistaan muuta kuin silmät. Ensimmäisenä kertana hänen kiihkeät, polttavat ja ahnaat silmänsä kutsuivat, huusivat, rukoilivat Jamilea. Lihan himosta ne siirtyivät sydämen hellyyden aneluun. Ja nyt, kiintyneinä kuin haukan kynnet viiriäiseen tuohon häviävään ruumiiseen, joka tulisi pian hajoamaan ja muuttumaan maan tomuksi, ne eivät kyenneet irrottamaan iäksi sulkeutuneista silmäluomista ja huulista sitä hellyyttä, joka oli niiden elämän tulena, ja kieltäytyivät niistä eroamaan. Tuohon katseeseen sisältyi sellainen kiihkeä palvonta, sellainen irroittuminen kaikesta, mikä ei ollut tuo kalpea, käden alla liikahteleva pää, että aseeni oli vaipunut ihan itsestään. Se kunnioitus, joka oli minut vallannut tuomitun Jamilen edessä ja oli saanut minut vaipumaan polvilleni, taivutti minut nyt tuon äärettömän epätoivon edessä. Minä tunsin ja tunnustin rakkauden, joka oli minun rakkauteni veroinen, ja tuon onnenriemussa tuhoutuneen rakkauden edessä nöyrtyi minun aina onneton rakkauteni.

Jamile, pikku Jamile, enkö ole sittenkin rakastanut sinua enemmän kuin hän tuona aamuna, minä, joka en käsin kannattanut hervotonta päätäsi, minä, joka en koskettanut kylmiä kasvojasi enkä elottomia hiuksiasi, minä, joka jätin sinut kuolleena sen syliin, jota olit eläessäsi rakastanut?...

Metsästä kuului kumea ratsujen kavioiden kapse. Omarin saattue, joka varmaankaan ei ollut kyennyt seuraamaan hänen nopeata juoksijaansa, saapui hänen luokseen metsänrantaan. Omar havaitsi palvelijajoukkonsa vasta ollessaan sen ympäröimä. Hän peitti nopein liikkein hunnulla kasvot, joita ei pitänyt kenenkään nähdä. Hän yksin tahtoi nostaa ruumiin ja asetti sen varovasti hevosen selkään, sen valkoisen hevosen selkään joka oli kuljettanut Jamilea hääpäivänä hänen puolisonsa asuntoon. Ja minusta tuntui kuin palvelijoiden liikkuva joukko olisi luonnostellut jonkinlaista tanssia, jonka piti palauttaa mieleen tuota menneen onnen päivää. Sitten murheellinen saattue poistui, ei Bšarren tietä, vaan vuoriston kautta, Edenin läpi kulkien. Se häipyi kohta näkymättömiin puitten alle. Silloin minä lähdin siihen paikkaan, johon kuolema oli kaatanut rakastettuni. Siinä oli hieman verta, jonka minä join maan mullasta. Viivyin siellä iltaan saakka. Niin vietettiin seetrien alla häitä, Jamilen ja minun...

KOLMAS OSA.

PALUU VUORELTA.

I

MUNTAHA.

Kertomus, joka päättyy todelliseen ratkaisuunsa, saa siitä välittömämmän luotettavuuden leiman.

Kornet-es-Saudasta palatessamme olimme pysähtyneet seetristössä nauttiaksemme kevyen ilta-aterian ja levähtääksemme. Jätimme sinne hevosemme ja seurueemme, ja Khalil Khuri vei minut vuoristonpuoleiseen metsänlaitaan. Oli ilta, ja Libanonin rinteet hohtelivat jälleen kuin rubiini-, turkoosi- ja smaragdikasa. Kumppanini heittäytyi tänäänkin pitkäkseen siihen paikkaan, missä Jamilen ruumis oli maannut. Ellen olisi ollut läsnä, hän olisi kenties suudellut maata, sitä aikoinaan veristä multaa, jonka kosteutta oli juonut. Vielä viidenkymmenen vuoden kuluttua tuo muisto yhä järkytti häntä, ja hän lisäsi vaalimansa murheen varastoa.

— Te olette kuitenkin jäänyt elämään, sanoin minä hänen jälleen toivuttuaan.

Hän oli kohottautunut ja kummasteli kysymystäni.

— Epäilemättä. Tietääkö ihminen, minkätähden elää, kun ei enää toivo elävänsä? Se riippuu terveydestä. Onnelliset ne, jotka voivat kuolla milloin haluavat! Niiden tapausten jälkeen, jotka olen teille uskollisesti kertonut, päätin poistua maasta, lähteä kauas, minne tahansa. Äitini, joka havaitsi vaikean tilani, kehoitti minua. Niin lähdin Transvaaliin.

— Butros Hamenko keralla?

- Niin, Butros Hamen ja hänen nuoremman veljensä Mikhaelin kanssa.

Minä ilmaisin ihmettelyni siitä, että hän oli edelleenkin suhtautunut toverillisesti Jamilen pyöveliin. Mutta Butros oli totellut isäänsä. Valvoessaan tuomion toimeenpanoa, pitäessään huolta siitä, että hänen sisartansa kohdeltiin kunnioittavasti eikä jätetty palvelijoiden käsiin, hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän ei ollut vastuussa kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut.

— Sitäpaitsi, selitti Khalil Khuri edelleen, ihmissydämessä on ilmeisiä ristiriitoja. Butrosin seura ei tuntunut minusta inhoittavalta, vaan muistutti mieleeni entisiä aikoja. Me emme enää milloinkaan lausuneet tosillemme sanaakaan Jamilesta. Siten hän vaietessaankin yhä osoitti tunteisiini kohdistuvaa kunnioitusta. Siitä saakka olen elellyt niinkuin ihmiset yleensä elävät. Väitetäänpä, että olen ollut onnellinenkin. Olen tehnyt työtä ja kerännyt rikkautta. Olen ollut naimisissa ja perheenisänä. Kaikesta tuosta minulle on jäänyt ainoastaan maallista hyvyyttä, johon en kiinnitä minkäänlaista huomiota. Viimeinen elossa ollut tyttäreni kuoli hiljattain Kapkaupungissa. Hän oli mennyt luostariin ja osoitti palavaa hurskautta. Hänen silmänsä ja hiuksensa olivat samanlaiset kuin Jamilen. Olen toisinaan kysellyt itseltäni, kykeneekö rakkaus luomaan olennon mielikuvan vietin esineenä olevasta lihasta. Hänen rukouksensa kenties ovat pelastaneet onnettoman iäisyyden kärsimyksistä. Meidän ulkopuolellamme ja samoin meissä itsessämme on kaikki ylen salaperäistä. Poikani oli kuollut jo aikaisemmin jättämättä jälkeläistä. Minä olen nykyjään niin yksin kuin viisikymmentä vuotta sitten, ja minusta tuntuu kuin jatkaisin elämääni siitä, mihin se silloin jäi, kuin kulunut puoli vuosisataa ei enää minua rasittaisi. Mutta tällä kertaa on mahdollista, ettei tarvitse enää kauan elää.

Seuraillen ainoata ajatustansa hän kertoi minulle seuraavat yksityisseikat:

— Minä sain kuulla, kuinka hän oli kuollut. Uskalsin kysyä Tannusilta seuraavana päivänä, sillä tahdoin tietää, ja kartoin Eliasta ikäänkuin olisin tietänyt, että hän oli pyöveli. Emmekö saakin salaisia viestejä?... Tänne tuotuna hän viitaten vaati huntuansa ja laski kätensä ristiin povelleen totuttuun tapaansa. Hän seisoi siinä, vastapäätä Eliasta, joka surmasi hänet ampumalla kuulan sydämeen. Hän kaatui taaksepäin eikä enää liikahtanut. Tuo lienee tapahtunut silmänräpäyksessä. Toinen käsi oli verissä, ja minä olin sen huomannut. Butros oli kääntänyt päänsä toisaalle; vaikka olikin jäyhämielinen, hän ei voinut kestää tuota näytelmää. Jamilen huntu oli hänen kaatuessaan häilähtänyt syrjään, Butros asetti sen paikoilleen ja vei joukon pois. Jamilen ei pitänyt saada hautausta eikä papin siunausta. Heidän poistuessaan ilmaantui seetristöön Omar. Butros palasi hänen jäljessään häntä vakoillakseen ja tarvittaessa uhmatakseen, ja siitä syystä olin kohdannut hänet viimeisenä. Hänen oli täytynyt ennen minua kokea murhan houkutus. Kuinka hän lienee sen torjunut? En tiedä, emme puhuneet siitä milloinkaan.

— Elääkö Butros vielä?

— Butros? Hän löysi kultakaivoksen; hän näet oli verraton kullanetsijä. Hän nai ranskalaisen naisen, vaimoni sisaren. Hänellä on paljon lapsia ja lapsenlapsia. Todellinen patriarkka.

— Eikö hän palaa Libanoniin?

— Hän on Libanonin unohtanut. Hän on unohtanut menneisyyden, ja menneisyyshän se meidät takaisin tuo.

Vuoren seinämiin, joita tänä vuodenaikana peitti vielä lumi, näkyi vähitellen valautuvan laskevan auringon punahohde. Aurinko varmaan lähestyi meren pintaa metsikön tuolla puolen. Meidän oli lähdettävä viipymättä laskeutumaan, ellemme tahtoneet nähdä yön meitä yllättävän polulla, joka uurtaa kalliota Kadišan lähteiden yläpuolella. Me palasimme seetristöön, keräsimme saattueemme ja nousimme jälleen ratsujemme selkään. Khalil Khuri, joka ratsasti ensimmäisenä, osoitti minulle paikan, johon Omarin tamma oli sortunut.

— Sen säkä oli verissä, selitti hän. Ratsastaja, jolla ei ollut kannuksia, oli varmaan iskenyt sitä väkipuukolla kiihtääkseen sen juoksua.

Kun olimme ehtineet vuorenseinämän juurelle, oli ilta alkanut hämärtää. Mutta se heleänpunainen juova, joka kiersi näkörantaa vesillä, riitti tietämme valaisemaan. Khalil Khuri ehdotti, että lähtisimme Muntahan luo, ja minä havaitsin hänen olevan vainomielteen vallassa, joten hänen ehdotuksensa vastustelemisesta ei voinut olla hyötyä. Lausuin kuitenkin estelyn toisensa jälkeen. Eikö olisi epähienoa lähteä hänen kerallaan? Oli jo sangen myöhä. Tiesikö Muntaha tulostamme? Oliko hän nähnyt Khalil Khurin hänen kotimaahan palattuaan? Minkätähden kiduttaisimme häntä tuolla vanhalla tarinalla, joka liittyi hänen varhaiseen lapsuuteensa ja jonka muisteleminen voi olla hänelle ainoastaan kiusallinen? Minä päätin puheeni varovasti:

— Te yksin ajattelette täällä Jamileä. Asia on painunut unohduksiin. Älkää häiritkö sen lepoa.

Hän suuntasi hämmästyneenä minuun katseensa, jossa hehkui nuoruuden tuli hänen sytytettyään sydämensä pyhäkön lamput.

— Minä tahdon sitä häiritä, selitti hän. Olen puhunut hänestä teille kokonaisen päivän. Haluan nähdä hänen ilmestyvän jälleen näkyviin sisarensa Muntahan katseessa. Minä virkistän Muntahan muistia. Jamile on minulle liiaksi läsnäolevainen tänä iltana, ja minä en voi odottaa kauemmin.

— On parempi, jos olette yksin siinä kohtauksessa.

— Ei, ei, te ette saa poistua seurastani. Olen ilmaissut teille salaisuuteni. Te tunnette sen kokonaan, senkin osan, joka ei vielä minulle kuulu ja joka minulle kohta ilmaistaan. Minä tiedän Muntahan asuvan Bšarren yläpuolella Deir-Mar-Sarkisissa, missä on vanha luostari. Tiedän myös, että hän on menettänyt miehensä muutamia vuosia sitten ja elää samoin leskeksi jääneen tyttärensä ja lapsenlastensa kanssa. Hän on osoittanut koettelemuksissa miehen rohkeutta, ja hänen kolmannelle sukupolvelle jakamansa kasvatus on laadultaan miehekästä. Minä näet olen ottanut asioista selkoa.

— Ettekö siis ole vielä häntä itseään tavannut?

— En, enkä myöskään ollut aikaisemmin käynyt jälleen seetristössä. Kun saavuin Libanoniin pitkän ajan kuluttua, tuntui minusta kuin kaikki paikat ja kasvot olisivat olleet vieraat. Vuoret olivat liikkuneet lähemmäksi toisiaan ja madaltuneet. Ihmiset olivat muuttuneet välinpitämättömän näköisiksi. Minulle ei puhuttu kuin kiinnottomista ja vähäpätöisistä asioista. Kaikki oli kutistunut. Minusta tuntui kuin olisin ollut muukalainen. Enkö ollutkin muukalaiseksi muuttunut? Ja niin minä vastustelin Jamilen kutsua. Olin palannut vain hänen tähtensä, mutta en löytänyt häntä. Hän oli ollut minua lähempänä Afrikan kirkkaina öinä. Ajattelin jo lähteä takaisin, mutta eilinen pyhiinvaellusretki vihdoin repi rikki ne ajan ja avaruuden verhot, jotka salasivat hänet minulta. Nyt, kun hän on läsnä, en tahdo häntä enää kadottaa.

Hän ohjasi päättävästi ratsunsa pois siltä tieltä, joka johti Bšarreen, missä näimme ensimmäisten tulien tuikahtavan.

* * * * *

Khalil Khuri pysähtyi erillään sijaitsevan kaarikäytävillä ja parvekkeella varustetun ison rakennuksen luo. Siinä oli epäilemättä se vanha luostari, josta hän oli puhunut. Palvelijalta, joka tuli meille avaamaan, hän kysyi, eikö se ollut Muntaha Zaherin talo. Palvelija vastasi myöntävästi ja vei meidät, maroniittien keskuudessa vallitsevaa avaraa ja luottavaista vierasystävyyttä noudattaen, pienemmälle pihamaalle ja sitten saliin, johon tuotiin tulisoihtuja. Tämä sali oli niin karu ja koruton kuin mikä luostarin vastaanottohuone tahansa. Se sai ihmisen alentamaan ääntänsä ja lausumaan ainoastaan vakavia, vieläpä hurskaitakin sanoja. Sisään astui nuori poika ja hänen jäljessään palvelija kantaen tarjotinta, josta otimme sitruunajuomaa.

— Isoäiti tulee, selitti pieni mies. Hän pyytää teitä hieman odottamaan.

Khalil Khuri hyväili hänen poskeansa.

— Missä olet ranskaa oppinut?

— Anturan lukiossa.

— Ah, samoinkuin minä.

Hän luetteli pojalle professoreita, jotka olivat epäilemättä kuolleet jo aikoja sitten, sillä nuori lukiolainen ei ollut kuullut heistä puhuttavankaan.

Vähän ajan kuluttua saapui seuraamme mustapukuinen naishenkilö, erittäin kunnianarvoinen, jo iäkäs — päättäen päähineen alta näkyvistä harmaista hiussuortuvista — mutta verrattain pitkä ja tanakka vartalo yhä suorana ja voimakkaana. Hän oli varmaan ollut aikoinaan kaunis, mutta hänen säännölliset piirteensä olivat nyt tahmean epämääräiset. Khalil Khuri asettui hänen eteensä, tervehti kunnioittavasti ja virkkoi sitten äkkiä:

— Muntaha, tunnetko minut?

Tutunomainen sinuttelu hämmästytti häntä — Libanon näet on omaksunut nyttemmin eurooppalaiset tavat — samoin tuo omituinen kysymys, joka tuli ihan odottamatta. Hän peräytyi hieman voidakseen paremmin katsella vierasta tulisoihtujen valossa, joka yritti voittaa iltahämärän epämääräistä valkeutta.

— En, tunnusti hän vihdoin. Minä en tunne teitä. Kuka olette?

— Olen eräs lapsuudentoverisi, mutta sinä olit minua paljon nuorempi. Khalil Khuri, sisaresi Jamilen sulhanen.

Huomasin varsin selvästi hänen säpsähtävän, kun mainittiin hänen sisarensa nimi. Samalla hän vilkaisi tyttärenpoikaansa ja kehoitti häntä poistumaan. Hän ei ilmeisesti mielellään jutellut tuon kummittelijan kanssa ja pahoitteli varmaan, että oli päästänyt hänet puheilleen.

— Minulle oli kerrottu, että olit palannut, nyt muistan, virkkoi hän sitten.

Sitten hän itsekin hämmästyi tahatonta sinutteluansa ja yritti asiaa korjata:

— Että olitte palannut. Olin aivan pieni, kun sinä... kun te lähditte.

— Sinä olit neljäntoista vuoden ikäinen, Muntaha. Se tapahtui Jamilen kuoleman jälkeen.

Mutta Muntaha ei tahtonut vastata tuota tapahtumaa koskeviin vihjauksiin, ja minun kuulteni syntyi siinä eräänlainen kaksintaistelu toisen yrittäessä alinomaa palauttaa mieliin vanhoja asioita, toisen pyrkiessä välttelemään niiden muistoa. Khalil Khuri ahdisteli Muntahaa, joka väisti, ja molemmat osoittivat tässä keskustelussa mitä oivallisinta miekkailutaitoa. Muntaha alkoi päästä voitolle.

— Minä odotin teitä jo aikaisemmin saapuvaksi, Khalil Khuri, jotta saisin kuulla veljestäni Butrosista ja Mikhaelista.