Part 13

Sitten seurasi Transvaaliin muuttaneita sukulaisia koskeva todellinen tutkinto. Oli mitä yksityiskohtaisimmin kerrottava heidän vaimoistaan ja lapsistaan, varallisuuden tilasta ja tuon kaukaisen maan tavoista ja tottumuksista. Khalil suostui siihen varsin kohteliaasti, ikäänkuin olisi ollut varma siitä, että hänenkin vuoronsa tulisi, joten ei ollut syytä hätäillä. Tämän keskustelun aikana olivat taivaalta sammuneet viimeisetkin kajasteet. Muntaha antoi silloin hyvänä talonemäntänä tarjoilla iltapalan. Ympärillemme ilmaantui suuri määrä kulhoja, ja meidän piti juoda arrakkia. Suorittamamme retken jälkeen juoma ja ruoat maistuivatkin hyviltä. Khalil Khuri söi ja joi runsaasti, ikäänkuin uudistunut rakkauden suru olisi hänet näännyttänyt. Hän suoritti kuitenkin sotaliikkeitään huomaamatta, onnistui viemään Muntahan erääseen nurkkaan, jonne oli minut kuljettanut, ja vaati häntä vihdoin ilmaisemaan, mitä halusi kiihkeästi tietää monien vaikenemisen vuosien jälkeen. Hän vaati, mitä hänelle kuului, ei kierrellen kaarrellen ja varovasti, vaan suoraan ja ylevämielisesti. Ja vanha nainen, joka ymmärsi, että hän oli päättäväinen ja kiusaantunut, lakkasi väistelemästä.

— Muntaha, sanoi Khalil Khuri, salli minun puhua sisarestasi Jamilesta. Minä olen palannut kaukaisilta mailta hänen tähtensä, miten kummalliselta se sinusta tuntuneekin viidenkymmenen vuoden kuluttua.

Jossakin määrin tuon vannotuksen liikuttamana ja huolestuttamana Muntaha alkoi häntä sinutella:

— Minkätähden hänestä puhuisimme? Etkö ole naimisissa ja perheenisä?

— Olen ollut. Olenpa kokenut sitäkin, mitä ihmiset nimittävät onneksi. Mutta vain häntä olen rakastanut.

Muntaha otaksui hänen tuntevan katkeruutta ja tahtovan soimata.

— Niin, hän teki sinulle vääryyttä. Etkö ole antanut hänelle anteeksi?

— Minulla ei ollut mitään anteeksiannettavaa. Jokaisella on vapaus rakastaa tai olla rakastamatta.

— Ihmisellä on aina vapaus pitää rakkautensa lain ja uskon rajoissa.

Muntaha oli lausunut tuon jäyhään tapaan. Heidän kaksintaistelunsa jatkui toisenlaisena. Mutta Khalil Khuri luopui kohta vastustuksesta; hän ei tahtonut alkaa suotta väitellä tunteen ongelmista.

— Muntaha, virkkoi hän, äänessä rukoileva sävy, etkö suostu vastaamaan kysymyksiini, kun sinua pyydän?

— Suostun kyllä, vastasi Muntaha, jos siihen kykenen monien vuosien kuluttua. Minä olen elänyt minäkin. Sinä herättelet vanhoja asioita. Mitä tahdot tietää?

— Sanon sen sinulle heti. Muistathan sen yön, jona sisaresi Jamile lähti isänkodista Omarin keralla. Ennen lähtöänsä hän puhui kanssasi. Eikö hän uskonut sinulle salaisuuttaan? Hän kaiketi lähti vapaaehtoisesti?

Minä huomasin selvästi, kuinka tuo kysymys sai vanhan naisen kasvot vääristymään, ikäänkuin hän olisi tuntenut sen vuoksi suurta mielipahaa. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt ohi sen iän, jonka aikana valhe on luonnollinen tai tuntuu mieluisalta. Hän ei alentunut kieltämään, vaan esitti asian kerrassaan tunnustuksen muodossa.

— Niin, minä tein ankaran rikoksen sinä yönä. Olen myöhemmin usein moittinut itseäni siitä. Enkö ollutkin sisareni rikoskumppani? Akkarin nuoret beit olivat saaneet meidät kerrassaan mielettömiksi. Me olimme nuoret ja kevytmieliset. Minä heräsin Jamilen pukeutuessa pimeässä. Kuulin hänen liikkuvan ja mainitsin hänen nimensä. Hän kumartui puoleeni ja suuteli minua. Hän itki. Minä kysyin häneltä, minkätähden. Hän tunnusti minulle rakkautensa. Minä lupasin pitää asian salaisuutenani. Hän pujahti huoneesta. Minä kuuntelin. Olin huomaavinani ulkona pimeässä hevosten liukuvan ohi, mutta ne eivät pitäneet minkäänlaista ääntä. Aamulla olin nukkuvinani. Jos sensijaan olisin antanut asiasta tiedon vanhemmillemme, niin onnettomuutta ei olisi tapahtunut.

Hän vaikeni, ja hänen kertomuksensa tuntui jatkuvan itsestään tarkkaavaisissa mielissämme.

— Jätä tunnonvaivat, Muntaha, virkkoi vihdoin Khalil Khuri. — Hän aikoi lähteä. Hän olisi lähtenyt.

— Ei, ei, nainen karttaa väkivaltaisuutta.

Nainen karttaa väkivaltaisuutta. Hän myönsi sen orjallisuuden, myönsi, että hän oli liian heikko nainen ohjaamaan itse itseänsä. Kuinka toisenlainen hän olikaan kuin se tulinen ja eloisa Muntaha, joka oli minulle ilmennyt vanhuksen kertomuksessa, Muntaha, joka ei ollut suhtautunut kylmästi seetrien alla nähdyn punaisen ratsumiehen kauneuteen! Nuoruudesta hänessä ei enää ollut jälkeäkään, tai elämän vaikeudet olivat hänet karaisseet ja kypsyttäneet.

Khalil halusi kuulla vielä enemmän ja kysyi enemmittä valmisteluitta:

— Entä sinä aamuna... kuoleman aamuna, missä olit silloin, Muntaha? Silloin sinä puolustit Jamileä.

— Missä olin? Maltahan. Siitä on pitkä aika. Missä olin? Minä muistan sen. Unohtaminen on mahdotonta. Nukuin huoneessani — se oli sisareni lähdettyä ylen avara — kun tieltä kuuluva kavionkapse ja pihalle kerääntynyt väki minut herättivät. Päivä ei ollut vielä koittanut, korkeintaan alkoi vasta sarastaa. Tunsin heti Jamileen kohdistuvaa levottomuutta. Oliko se aavistusta? Pukeuduin kiireesti ja lähdin ulos. Tannus kertoi minulle, että olitte tuoneet hänet Tripolista, Butros ja sinä, ja että hän oli tuomittavana. Jottei isäni minua yllättäisi, piilouduin pylvään taakse. Näin hänet hetken aikaa tuomarien neuvotellessa. Ja sitten sain tietää tuomion ja mestauspaikan.

— Minkätähden et tullut viipymättä minua vapauttamaan?

— Otaksuin sinun olevan samassa juonessa. Eikö hän ollut hylännyt sinua mennen toiselle? En tietänyt, että olit vangittuna.

— Mitä siis teit sisaresi hyväksi?

— Mitä tein?

Hän epäröi ja lausui sitten itseensä kohdistuvan syytöksen ensimmäisenä tunnustuksenaan:

— Minä petin.

— En ymmärrä.

— Tulet ymmärtämään. ’Maailmassa on yksi ainoa ihminen, joka kykenee hänet pelastamaan’, ajattelin minä. ’Se ihminen tulee, tiedän sen varmaan, hän rientää tänne niin nopeasti kuin suinkin voi. Hänelle on annettava tieto.’ Ja minä asetuin kylän laitaan, Edenin ja Tripolin tielle. Päivän koittaessa katseeni tutkivat tietä niin pitkälle kuin kantoivat. Tiellä ei näkynyt ketään. Kuinka hän viipyikään! Oliko hänkin hylännyt Jamilen? Vihdoin kuulin nelistävän ratsun kumean kavionkapseen ja sitten näin ratsastajan, jonka valkoinen keffije liehui ilmassa. Hän suureni suurenemistaan. Kohta hän saapuisi luo. Asetuin keskelle tietä, heilutin käsiäni ja huusin. Hän pidätti kiitävän ratsunsa eteeni. ’Jamile on seetristössä, nopeasti, nopeasti!’ Omar nyökkäsi. Hänestä valui hiki virtanaan. Hänen hevosensa höyrysi, ja huurupilviä nousi sen sieraimista ja koko ruumiista. Se kieltäytyi lähtemästä eteenpäin. Omar veti väkipuukkonsa ja antoi hevosen tuta sen tutkainta. Veri syöksähti suihkuna ilmoille, ja eläinraukka lähti jatkamaan surmanretkeänsä. He häipyivät kohta näkyvistä.

— Se ei ollut pettämistä, Muntaha.

— Mitä se siis olikaan? Ja minä tein sen vielä kerran. Palattuani kotiin sain tietää, että sinäkin puolustit Jamilea ja että Butros oli sulkenut sinut lukkojen taa. Avasin sinulle oven ja neuvoin sinut lähtemään seetristöön.

— Me saavuimme liian myöhään.

— Se ei ole minun vikani. Olin pettänyt kaksi kertaa.

— Pelastaaksesi sisaresi.

— Häntä ei pitänyt pelastaa.

— Sinäkö puhut siten, Muntaha?

— Kuinka puhuisinkaan toisin? Ja etkö sinä, joka minulta kyselet, ole oppinut mitään viidenkymmenen vuoden kuluessa?

Molemmat vanhukset, jotka kohtasivat toisensa jälleen pitkän ajan kuluttua, lausuivat toisilleen nuo sanat, hieman kiihtyen. Korkea ikä ei ollut jäätänyt heidän sydäntään eikä älyään. Kaksi erilaista elämänkatsomusta seisoi siinä toisiaan vastapäätä heidän hahmoissaan.

— En, virkkoi Khalil, sitä en ole oppinut viidenkymmenen vuoden kuluessa. Minä rakastan yhä vielä Jamilea, totisesti.

Minä ihastelin tuon erinomaisen uskollisuuden takeena hänen silmissään näkyvää hohtelua.

— Mutta hän ei rakastanut sinua, huomautti karusti Muntaha.

— Mitäpä siitä huolisin! Hän oli vapaa. Hänen Omarille antamansa rakkaus oli niin suuri, niin koruton ja niin kaunis, että kumarsin sitä kunnioittaen. Sinä sanoit vastikään, että hän oli kevytmielinen; mutta mitä onkaan maailmassa vakavampaa kuin sellainen rakkaus? Oli innoittavaa, että se särjettiin, luonnotonta, että sitä käsiteltiin rikoksena ja että surmattiin tuo ihailtava lapsi.

Muntaha keräsi ajatuksensa, ennenkuin mitään virkkoi, ikäänkuin olisi tajunnut tämän vastauksen tärkeyden ja tahtonut tyynesti muovata sen muotoon.

— Minä rakastin hellästi Jamilea. Mutta hän oli syyllinen ja sai ansaitun rangaistuksen.

— Ansaitun?

— Niin, ansaitun, minun on se tunnustettava. Liittyessään muhamettilaiseen hän polki jalkoihinsa uskonsa ja heimonsa ja kielsi sen vuosisatoja vallinneen vihan, joka erottaa meitä maamme sortajasta ja pyövelistä. Yksikään maroniittinainen ei ollut sillä tavoin luopunut uskostaan. En tiedä, miten eletään niiden ihmisten keskuudessa, joiden luota tulet. Mutta me olemme riippuvaiset kärsimyksen ja veren, kunnian ja uskonnon menneisyydestä. Me olemme vastustaneet toista tuhatta vuotta vainoja ja sotia. Millä nimellä mainitset sotilasta, joka menee vihollisen puolelle?

— Rakkaus pitää lakeja pilkkanaan.

— Se on väärässä, koska on itsekin lakien alainen. Meillä ei ole oikeutta rakastaa niitä, joita omaisemme vihaavat.

— Rakkaus ei siedä komentamista.

— Kenties ei, mutta on varuillaan. Jos se kaataa kunniamme, emme sitä tunnusta. Elämme siitä tai kuolemme siihen, vähät väliä, ja se asia ei koske kehenkään. Ja sinä itse olet todistuksena, että ihminen voi täyttää elämänsä mitä suurimmalla hylätyllä rakkaudella. Mutta ulkonaisesti ilmetessään se velvoittaa meitä ja meidän kerallamme koko tulevaisuutta, koska se silloin on luovaa työtä.

— Minä olen uhrien enkä murhaajien puolella.

— Missä ovat uhrit? Missä ovat murhaajat, Khalil?

— Ah, sinähän joudut ihan suunniltasi, Muntaha!

— Äitini kuoli suruun ja häpeään. Isäni ei voinut elää sen tuomion jälkeen, jonka oli uskaltanut julistaa. Niin jäin vaille heidän suomaansa tukea. Veljeni ja sinä lähditte maanpakoon. Butrosin menettäessään Libanon menetti johtajan. Niin, minä kysyn, missä ovat uhrit!

— Omarin ja Jamilen avioliitto oli hyväksyttävä.

— Heidän avioliittonsa hyväksyttävä? Jos olisi niin menetelty, niin vuoristomme nuoret tytöt olisivat piankin siirtyneet Tripolin, Aleppon ja Damaskuksen haaremeihin. Enkö itsekin tuntenut houkutusta? Häpeän sitä vielä tämän pitkän ajan kuluttua. Vihamiehemme ympäröivät ja ahdistavat meitä joka puolelta. Me olemme täällä Libanonissamme, meren yläpuolella, kristillinen linnoitus, jota alinomaa huuhtelevat muhamettilaisuuden hyökyaallot. Varhaisimmassa lapsuudessani kuulin kerrottavan Deir-el-Kamarin ja Zahlen verilöylyistä. Minua on kasvatettu kauhistuen niitä ajattelemaan, ja samoin kasvatettiin Jamilea. Ja sodan aikana näin kauhean nälänhädän, joka raivosi täällä turkkilaisten ja Džemal paššan tahdosta. Ihmiset kuolivat kylissämme kuin kärpäset kylmän tullen. Suljettujen leipomojen edessä oli lasten ruumiita suurina rykelminä. Sinä, Khalil, joka olet ollut ylen kauan poissa Libanonista, et ole kuullut siitä mitään.

— Minä olen palattuani lievittänyt hätää, Muntaha.

— Niin, mutta et ole kyennyt herättämään eloon sataaviittäkymmentätuhatta vainajaamme. Kokonaisen kansakunnan surma on aivan toista kuin jonkun yksityisen mestaaminen. Heikkous sitä valmistelee. Jamilen heikkous on saanut valtoihinsa sinun aivosi, Khalil. Jos meidän täytyykin osoittaa hänelle sääliä, kuinka voisimmekaan hyväksyä, että sinunlaisesi mies, joka on oppineisuutensa, kokemuksensa ja varallisuutensa nojalla kutsuttu toisia opastamaan ja johtamaan, menettää ymmärryksen ja luonteen lujuuden?

— Sinä, Muntaha, olet perinyt sen isältäsi Rašidilta.

— Niin, sinä vihaat isääni. Minä puolestani ihailen häntä. Hän on raadellut oman sydämensä, mutta on pelastanut heimomme.

— Julmuudellaan?

— Oikeamielisyydellään. Meidän perheemme oli Bšarren ensimmäinen, arvossapidetyin, huomatuin. Esi-isämme olivat uurtaneet sen uran, jota pitkin myöhemmin kaikki kulkivat. Jos Jamile olisi vapautettu, olisi annettu samalla esimerkki kaikille nuorille tytöille. Kuollessaan Jamile sitävastoin on lunastanut heidät kaikki. Hänen kauhean surmansa jälkeen ei yksikään maroniitti ole lähtenyt muhamettilaisen asuntoon, ei palvelijaksikaan. Sillä tavalla pidetään yllä perintätapaa.

— Sinä olet ankara, Muntaha. Et ole milloinkaan rakastanut.

— Mitä tiedät siitä asiasta sinä? Niin, mitä tiedät siitä sinä, Khalil, ja mitä tiedetään kunniallisista sydämistä? Ja onko Jamile esittänyt tuomioonsa kohdistuvan vastalauseen?

Heidän olemuksensa iskivät jälleen vastakkain, ja minä olin kuulevinani säiläin kalahdukset kilpiä vasten, kuten Bšarren miekkatansissa. Kun hetki oli jo myöhäinen ja keskustelunaihe oli loppuun käsitelty, sanoimme jäähyväiset emännällemme. Minä näen hänet muistissani luostarin vastaanottohuonetta muistuttavan salinsa kynnyksellä, missä hän seisoi ankaran ja käskevän näköisenä, tulisoihtujen luodessa valokehää hänen päänsä ympärille ja meidän painuessamme pihalle yön pimeyteen...

II

JAMILEN HAUTA.

Seuraavana päivänä lähdin Bšarresta palatakseni Tripoliin, missä minua odotti satamansuulla avisolaiva, jonka oli määrä kuljettaa minut Beirutiin. Khalil Khuri tuli minua ystävällisesti tervehtimään ennen lähtöäni.

— Minä olen teille kiitollisuudenvelassa kokonaisesta onnellisesta päiväkaudesta, virkkoi hän ylenmäärin minua kiitellen. Se vietettiin Jamilen muistoa mieleen palautellen. Mutta eilinen eukko oli hirmuinen.

Muntaha oli muuttunut vanhaksi eukoksi, mutta Jamilen nuoruus pysyi kuolemattomana tuon miehen nojalla, joka oli rakastanut häntä puoli vuosisataa, elävänä ja kuolleena, rakkauden onnea ja tuskaa kokeakseen.

Mutta minä sain tietää vielä enemmän kuin hän Omarin rakastetusta.

Tripolissa minut otti vastaan, ilmaisten sitä suurenmoista kohteliaisuutta, jota päällikkönsä kenraali Gouraud’n esimerkkiä noudattaen osoittavat viranomaisemme Syyrian luoksepääsemättömimmissäkin paikoissa aina Palmyran tai Deir-ez-Zorin erämaahan saakka, komendantti Vignon, siirtomaajalkaväen upseeri, Pohjois-Libanonin Sandiakin hallintoneuvos. En olisi voinut tavata ketään, joka olisi paremmin perehtynyt Libanonin historiaan. Hän tunsi sen suvun-tuomion, jonka nojalla oli julistettu kuoleman ansainneeksi eräs nuori Bšarren tyttö, joka oli mennyt naimisiin uskottoman kanssa.

— Tuo umpimähkään langetettu tuomio on kantanut hedelmää, lisäsi hän. Siitä pitäen ei yksikään maroniittinainen ole suostunut menemään muhamettilaiselle. Sodan aikana, nälän pakottamina — tiedättehän, kuinka nälänhätä raivosi Libanonissa — muutamat lähtivät palvelijoiksi muhamettilaisiin taloihin, joissa heitä muuten kohdeltiin hyvin. Mutta nyt ei heitä enää ole palvelijoinakaan.

Siten hän vahvisti Muntaha Zaherin päätelmät. Kertomus, joka oli minulle uskottu, sai siten uuden vahvistuksen. Mutta minä halusin vieläkin arvokkaampaa.

Tuo Khalil Khuri, sanoin minä isännälleni, on seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. Ei ole mahdotonta, että Omar on hänkin vielä elossa. Jospa lähtisimme etsimään häntä?

Hän pyysi minua toistamaan nimen: Omar-bei-el-Hussein, Akkarin maasta. Tuo nimi oli häntä oudostuttanut, sillä hän oli kaikkien hallintopiirissä asuvien huomattavien henkilöiden tuttava. Hän tiedusteli asiaa viipymättä. Jamilen rakastajaa ei kukaan muistanut, joten täytyi otaksua hänen kuolleen aikoja sitten. Mutta Abdulražak-bei-el-Osman, joka oli yhä elossa, vietti talven ja kevään Tripolissa eikä ollut vielä ehtinyt lähteä vuoristoonsa, minne mielellään kutsui valikoituja vieraita haukkajahtiin.

— Enkö voisi käydä hänen luonansa?

— Epäilemättä. Minä lähden teitä saattamaan.

Sotalaiva sai odottaa minua päivän, ja me kävimme punaisen muukalaisen luona. Hänen pienen kadun varrella sijaitseva asumuksensa, johon päästiin holviportista, muistutti tarkoin Khalil Khurin kuvailemaa Omarin asumusta. Minä jouduin jälleen kokemaan Levantissa varsin tavallista yllätystä löytäessäni likaisen sisäänkäytävän takaa Tuhannen ja yhden yön palatsin, jonka kaikista mosaiikkikoristeisista huoneista avautui näköala pihamaalle, missä solisi suihkulähde kukkalavojen keskellä. Ennenkuin pääsimme tuolle pihalle, meidän täytyi odottaa, kunnes naiset ehtivät vetäytyä omiin suojiinsa.

Abdulražak, jonka ruumista ja sielua ikä oli turhaan yrittänyt taivuttaa, tarjosi meille eräänlaisin ylhäisin tunnoin koko Aasian ylellisyyttä. Puolittain maaten persialaisilla matoilla ja Damaskuksen silkistä valmistetuilla patjoilla me nautimme kehoitusta totellen lukemattomia erilaisia makeisia ja maustettuja juomia, ja sitten toi uuttera palvelija narghile-piiput. Me noudatimme keskustelussamme itämaista diplomatiaa ja hitautta. Hitaus oli sitäkin suurempi, kun isäntämme puhui ainoastaan arabiankieltä. Tulkki selitti meille lauseen toisensa jälkeen.

— Hän sanoo, aloitti tulkki, osanneensa ranskaa, mutta unohtaneensa sen.

Lausuttuamme lukuisia kohteliaisuuksia, jotka koskivat hänen asuntonsa loisteliaisuutta ja hedelmällistä Akkaria, missä hän omisti useita kyliä, me kävimme teeskennellyn välinpitämättömästi koskettelemaan varsinaista asiaamme. Eikö hän ollut tuntenut aikoja sitten erästä Omar-bei-el-Husseinia, joka oli ollut kyllin heikko mennäkseen naimisiin kristityn kanssa? Tuota kysymystä seurannut vaitiolo tuntui meistä osoittavan, että hän tahtoi päästä vastaamasta. Me selitimme, ettei ollut kysymyksessä mikään yksityisluontoinen tutkimus ja että nämä ylen vanhat asiat eivät voineet enää vedota yleiseen mielenkiintoon. Hän rauhoittui ja painui muistoihinsa kuin unohdettuun kaivoon.

— Minä tunsin hänet viisikymmentä vuotta sitten, vastasi hän vihdoin. Hän oli ottanut sen naisen Libanonista. Me olimme nuoret. Muukalaisia ei pidä etsiä.

Me kysyimme, mitä hän tiesi heidän avioliitostaan.

— Naisen nimi oli Jamile. Hän siirtyi toiseen uskoon voidakseen mennä naimisiin. Häät vietettiin Šrarissa. Vähän myöhemmin tytön sukulaiset ryöstivät hänet takaisin ja surmasivat.

— Entä hän?

— Hän haki ruumiin ja hautasi sen omin käsin. Me tiedustelimme, mihin hautausmaahan.

— Linnan edustalla olevaan pieneen kalmistoon.

— Entä miten kävi hänen itsensä? pyysin minä tulkkia toistamaan.

— Malttakaahan. Hän tahtoi nostattaa Akkarin maan kostamaan tuota surmaa kristityille. Mutta viisaat vastustivat aietta. Sotaa ei julisteta henkilökohtaisen loukkauksen vuoksi. Hän lävisti sydämensä tuon naisen haudalla pyydettyään minua hautaamaan itsensä samaan hautaan. Niin tapahtuikin. Siinä kaikki.

— Voimmeko löytää haudan?

— Jos haluatte, vien teidät sinne ja etsin.

Me hyväksyimme ehdotuksen ja menimme jo samana päivänä auringon laskiessa hautausmaalle, joka sijaitsee Melissinden linnan hallavien muurien juurella. Näen nytkin sinisen meren, jonka pintaa päivän kehrä oli koskettamassa, sitruunapuumetsän El Minan edustalla ja toisella puolen pelättävän, raunioituneen linnoituksen, joka on aikoinaan kestänyt monet piiritykset, näen Kadišan rannalla sijaitsevan pienen dervisiluostarin, oliivipuiden peittämät kukkulat ja takana Libanonin, jonka huiput alkoivat punertaa illan hohteessa. Minä silmäilin liikahtamatta tuota kauneutta viedäkseni sen kerallani. Tänne oli Jamile tullut istumaan ja sulamaan rakkauteensa niinkuin kastehelmet, jotka antautuvat valon suudeltaviksi. Täällä hän oli paennut ahdistavaa Butrosia ja oli sitten yhtäkkiä suostunut kohtaloonsa. Edessämme kohosi valkoisia hautapatsaita, kaikki samaan suuntaan osoittavia. Hieman hapuiltuaan Abdulrašak pysähtyi erään eteen, jota puolittain varjosti vanha viikunapuu ja puolittain peitti keväinen nurmi. Hän siirsi kevyesti syrjään nuo uskaliaat ruohot ja näytti meille melkein olemattomiin kulunutta kirjoitusta. Arabialaiset kirjaimet muodostivat kiemuroita, jotka miellyttivät silmää niinkuin taidokkaat pitsikuviot. Tulkki selitti ne minulle. Siinä oli vain kaksi nimeä:

OMAR — JAMILE.