Part 9

"Kuka tuon tiennee, miten olisi käynyt! Mutta siitäpä alkoi näyttää, ett'ei ollut sallittu peto kaatuvaksi minun pyssyni kautta."

"Ei olisi pitänyt epäilyksiin joutua, jos kohta ensimmäiset kokeet eivät onnistuneet. -- Ja taas tuommoiset ajatukset, ett'ei muka olisi sallittu karhu kaatuvaksi, ovat aivan perusteettomia. Jos aina ajatellaan, että jos mikä tapahtuu, se on sallittu, niin eihän silloin mistään hommasta tule aikuista; kaikki yritykset raukeavat tyhjään. -- Heitä pois semmoiset ajatukset! Ihmisen pitää aina tehdä tehtävänsä rohkeana, eikä antaa joutavain luuloin ja arveluin itseään eksyttää. -- Usko Iikka minua, että jos karhu olisi minun mailleni sattunut, minä en olisi sitä pyytämättä heittänyt, ennenkuin olisi mesikämmenen nahka kourassani ollut!"

"No, no", vastaa tyyneesti Iikka isäntä puulusikalla viiliä suuhunsa pistäen ja sitten nuollen lusikan ulkopuolta. "Eipä se metsän vilja ole kovin helposti saatavissa. Ja, tuota, -- onhan sitä koetettu meillä pyytää, ja yhä pyydetään. -- Onhan se pyyntikone loukaskin."

"Totta vissiin. Mutta niin kauan kuin peto haaskalla kulkee, niin vahtuuhan on paras pyyntikeino."

Sillä välin kuuluu iloista puheen sipinää tyttöin keskuudessa ja silloin tällöin on Kallella ja Laurillakin aina jotain sanomista, ja emännät myös ovat sananvaihdossa keskenään.

"No, kuinka teillä lehmät nyt lypsävät?" kysyy Peltolan emäntä.

"Ne lypsävät aivan vähän tätä nykyä", vastaa Iikan emäntä. "Mitenkä teillä?"

"No, meillähän nuo kyllä jotenki hyvin lypsävät. -- Kyllähän se teille oli iso vahinko, että metsä paraat lehmät kaatoi."

"No, vahinko se oli. Mutta se on vielä isompi vahinko, että jälillä olevat lehmät nykyään hyvin huonosti lypsävät, tuskin puolenkaan sen vertaa kuin ennen."

"Kylläpä on ikävä asia. Se on vissiin karja kovin säikäyksissään?"

"No, se on tullut semmoiseen pelkoon siitä saakka kuin mörkö sai sen säikytetyksi, jott'ei se uskalla ruokapaikkoja ollenkaan etsiä, ei muuta kuin ammoilee vaan ja mylvii peloissaan."

"No, eihän silloin ole muu seuraus kuin että lehmät kovin ehtyvät."

"No, ne ehtyvät päivä päivältä niin, jotta oikein surkealta tuntuu niitä lypsää. Ne kun ovat semmoisessa pelossa, eivätkä syö paljon mitään, niin arvaahan sen, mikä siitä on seuraus. -- Oikein se on ikävä asia; vaan minkäpä sille tekee! Tottapa se niin on sallittu."

"No, ettekö aina paimenta pidä karjalle?"

"Ka, onhan meiltä aina joku paimeneksi pantu, joka vaan on sattunut joutamaan, ja on kyllä joskus sattunut, ett'ei ole ollut kukaan paimenessa. Mutta eipä tuota näy sillä olevan väliä, onko karjalla paimenta vai ei. Yhtä peloissaan on karja aina, ammoilee yhdellä lailla paimenenkin seurassa kuin omin päin kulkiessaan."

"Mutta luulisihan sen kuitenkin paimenen seurassa paremmin uskaltavan ruokamailla kulkea."

"Niin luulisi. Mutta ei se rupea sittenkään kauas talon läheltä kulkemaan. Se kun on kerran pelkoon tullut, niin se pelko ei näy siitä kovin helposti lähtevän. Ja uskaltaapa tuo metsä sitä säikytellä, vaikka on karjalla paimenkin. Sehän vei tässä muuanna päivänä Mielikin aivan Tiinan läheltä, joka oli paimenessa."

"Niinhän se kuuluu tehneen. Mutta eiköhän silloin ollut syytä vähän paimenessa? Tuskin olikaan Tiina aivan karjan lähellä?"

"Kylläpä se sanoi olleensa."

"Se tuota", puuttuu puheeseen Lauri, kun hän kuulee vaimoaan mainittavan. "Tiina ei kyllä sillä kertaa sattunut olemaan aivan sillä paikalla, missä vasikka oli, eikä ollut karjakaan aivan koossa, mutta näkösällä kuitenkin, rinteen alla, ja Tiina ylempää katseli sen kulkua; mutta kun hän sattui kääntämään silmänsä toissapäin, niin paikalla oli metsä Mielikin kimpussa, ja ennenkuin Tiina ennätti oikein nähdäkään, oli sekä mörkö että Mielikki kaukana kuulumattomissa."

"Niin on asia", myöntää Iikkakin, syöntiä lopettaessaan. "Ei siinä Tiinan syytä ollut. Eihän se voinut sille tapaukselle mitään, sillä se oli niin sallittu."

Mutta vieraat, kun saavat syöntinsä lopetetuksi, nousevat pöydästä, kiittävät talon väkeä ja käyvät sitten istumaan sekä jatkavat keskustelujaan talon väen kanssa. Elsa ja Eeva korjaavat ruuan jäännökset pöydältä, ja sitten Elsa palattuaan, istahtaa Kaisun viereen, jääpi hänelle seuraa pitämään. Heidän kesken syntyy pian vilkas sananvaihto ja silloin tällöin kuuluva naurun hyminä näyttää, että heillä on iloiset keskusteluaineet. Onhan nuorilla toki yhtä ja toista muisteltavaa veneretkiltä Oulussa, markkina- ja kirkkomatkoilta, ja jospa eivät itse ole hyvin paljon ihmeteltävää ja merkillistä nähneet, niin onpa sen sijaan paljon tarinoita siitä, mitä muut ovat nähneet ja kuulleet. Tällaisista aineista piisaa paljon puhelemista tyttöin sekä Kallen ja Laurin kesken, jotka istuvat vähän matkaa heistä, milloin kahdenkeskisessä sananvaihdossa milloin keskustelussa tyttöin kanssa. Molempain emäntäin välillä on myöskin vilkas keskustelu, mutta he puhelevat vähäisemmistä asioista, enimmästi taloudellisista aineista. Isännät istuvat pirtin toisessa päässä ja tuumailevat tyyneesti vuodentulosta, nykyisestä taloudellisesta tilasta ja sen semmoisesta. Sattuu välistä yhteinen keskustelu kaikkein välillä, mutta tavallisesti ovat kuitenkin vanhat ja nuoret erillään. Koko päivää ei istuta sisällä yhdessä kohti, vaan käydään välistä ympäristöäkin katselemassa; varsinkin tytöt eivät kauan malta yhdessä kohti istua.

Kerran, nuorten sattuessa ulkona olemaan, kysyy Mäntyvaaran emäntä naapuriltaan:

"Eikö sinua jo emännän toimi ala väsyttää?"

"Eipä paljon muutenkaan", vastaa Peltolan emäntä. "Alan jo vanhaksi käydä minäkin, jott'en kerkeä enää käydä joka paikkaa katsomassa, enkä voi liikkua niin sukkelaan kuin ennen nuorempana ollessani."

"Arvaahan sen; vanhuus jäsenet kangistuttaa. -- Minusta ei olo enää paljon mihinkään. Nuoret emännät ne meillä minunkin edestäni työtä tekevät. -- Mutta sinulla on vielä ihmeellisesti voimaa ja kykyä tämmöistä taloutta hoitaa. Tämmöisessä talossa olisi nuorellekin emännälle aivan tarpeeksi työtä."

"Ka, kyllähän täällä olisi. Mutta eipä tulekaan minulla kaikki niin tehdyksi kuin pitäisi."

"Voi täällähän näyttää kaikesta, että emäntä on huolellisesti työnsä tehnyt, paremmasti kuin monessa muussa talossa, missä on nuori ja vielä täysissä voimissa oleva emäntä."

"Älä sanokaan! Minä tunnen itsessäni, että jos olisin vielä paremmissa voimissa, saattaisin monen työn tehdä paremmasti kuin nyt. Mutta minulla ovat jo voimat rau'enneet ja kyky vähennyt. Sen vuoksi tarvitseisin jo jonkun, jolle voisin huoleni jättää."

"No, mahtaneehan Elsasta jotain apua olla."

"Ka, onhan hänestä sen verran kuin lapsesta voi olla. Ei hänessä vielä talouden hoitajaa ole. Tämä talo tarvitseisi jo uuden emännän, nuoren ja kykenevän, joka olisi raitis ja notkea liikkeissään, ahkera ja taitava työssään."

"No, sitenhän sen saisi, kun Kalle -- --"

"Niin, sitä minäkin olen ajatellut, että olisi se hänellä jo aika."

"Olisipa hyvinkin hänellä jo aika. --. Mutta eikö hän jo ole kumppania itselleen katsonut?"

"Ei, minun tietääkseni, vaikka on siitä joskus ollut puhe. Mutta kyllä minä aavistan, että on hänellä jotain mielessä siihen suuntaan, koska hän viime aikoina, Perttulista asti, on ollut tavallista harvapuheisempi ja hiljaisempi. Ei hän kyllä ole mitään maininnut, mutta eihän ole mitään mahdotonta, että hänelläkin on joku rakkausasia mielessä. Useinhan semmoiset pojat kirkkomatkoillaan lempiliittoja tekevät."

"No, eihän kumma olekaan, jos Kallella on jotain naimapuuhan tapaista mielessä. Totta kai hän kuitenkin aikoo joskus aviosäätyyn mennä. Tuota, puhuttiinhan ennen, että Honkavaaran Liisa olisi hänen katsottunsa."

"No, niin on puhuttu, vaan siinä puheessa nyt ei perää ole."

"Eikö ole?"

"Enpä usko."

"Mutta eihän Liisa pahimpia tyttöjä ole."

"Ei pahimpia, vaan ei paraitakaan. Ja Kallen minä en usko hänestä huolivan."

"Miksikä ei? Onhan Liisa aika näppärä tyttö."

"On kyllä. Mutta ei hänestä ison talouden hoitajaksi ole."

"Eihän sitä ennakolta voi niin tarkkaan tietää."

"Näkyypä se jo ihmisen luonnosta, mihinkä hänellä on taipumusta, mihinkä ei."

"Ka, kyllähän se usein näkyy, vaan ei aina. -- En kuitenkaan sillä sano, että tahtoisin Liisaa Kallelle ehdoittaa. Voipihan semmoinen mies kuin Kalle saada hyvinkin hyvän tytön, jonkun muunkin kuin Liisan."

"Ka, jostain kai hänen tulee itselleen emäntä valita, ja paras olisi, kun hän jo tänä syksynä ottaisi."

"No, vielähän sitä syksyä on pitkältä, aikaa on pitkältä vielä talveen. Ja siihen asti ennättää paljonkin tapahtua."

Sillä välin tuumailevat isännät nykyisestä taloudellisesta tilasta, syistä rahan vähyyteen ja onko toivoa paremmasta ajasta. Keskusteliat muistelevat entisiä aikoja parikymmentä vuotta sitten. Silloin oli ihmisillä rahaa. Satamarkkasia näki monella; rahatonta miestä tuskin oli yhtään; ei ainakaan valitettu semmoisesta puutteesta kuin nyt. Silloin kyllä oli ihmisillä varaa veronsa maksaa sekä kruunulle että papille ja muille palkansaajille, ja puhtaassa rahassa silloin verot maksettiin. Silloin maksettiin työmiehille hyvät palkat, silloin oli terva hyvässä hinnassa, ja silloin toivat Oulussa soutajat aina kotia tullessaan tarpeeksi rahaa ja elintarpeita koko talveksi. Toisin on nyt. Raha on isosti vähentynyt. Sitä ei kartu kaikille senkään vertaa että riittäisi kruununveroihin. Muut palkansaajat saavat tyytyä siihen mitä saavat. Nyt on terva huonossa hinnassa. Siitä ei kartu rahoja niin paljon, että niillä perhe saisi elintarpeita koko talveksi; ja omista pelloista karttuu eloja aivan vähän. Ainoastaan tukkiliike tuottaa vähän rahoja, mutta eivätpä kaikki mahdu tukkityöhön, ja tietymätöntä on, kuinka kauan tukkiliikettä kestää; ainakin ovat metsät isosti vähenemään päin. -- Mäntyvaaran isännän mielestä ei tila voi parata, ellei tervan hinta kohoa. Peltolainen taas arvelee, ett'ei ole isosti apua siitäkään, jos tervan hinta paranee, metsä kun tervaruukissa kovin haaskautuu. Ainoa turvakeino tulevaisuutta vastaan on hänen mielestään laittaa niityt ja pellot semmoiseenkaan kuntoon, että niistä yhden talon väki saisi elatuksensa. Isotöistä on kyllä näissä seuduissa maanviljelys, mutta lopussa se kuitenkin palkitsee työntekiän. Iikka taas väittää, jott'ei maanviljelystä voida suurenkaan työn avulla saada hyvään kuntoon, ja useassa talossa ei voida tekemälläkään saada uusia pelto- ja niittymaita.

Tällaisista asioista tuumaillessa kuluu isännillä aika mukavasti, ja hupaisesti se kuluu toisillakin, nuorilla etenkin, vilkkaissa ja iloisissa keskusteluissa. Peltolaiset ovat vierailleen hyvin kohteliaita ja ystävällisiä ja tarjoavat heille ruu'an jälkeen kahveakin, jota ei suinkaan ole totuttu joka päivä saamaan.

Kun on yhtä ja toista muuta puheltu, syntyy taas kaikkein koossa ollessa puhe karhuasiasta uudestaan.

"Kyllä te tosiaan heititte vahtuun liian varain", sanoo Janne likalle, niinkuin oli jo ennenkin maininnut.

"Niin, sen sinä luulet", vastaa Iikka; "vaan minä kun näin, ett'ei meillä vahtuu mitään hyödyttänyt, päätin parhaaksi jättää sen silleen; ja sen vuoksi tehtiin meillä loukas, jott'ei meidän tarvitseisi aikaa kuluttaa vahtuussa."

"No, onhan se sekin parempi kuin ei mitään, vaan kuitenkin on luotettavin pyyntikeino vahtaaminen niin kauan kuin on syytä toivoa, että karhu haaskalla kulkee. Koska se kuitenkin on siellä monioita kertoja käynyt, niin onhan syytä otaksua, että se vieläkin käypi."

"Kuka tuon tiennee!"

"Ka, eihän sitä varmasti kukaan vielä tiedä; mutta kyllä minä luulen, että se vielä käypi; ja sen vuoksi arvelen paraaksi, että jonkun pitäisi vielä monioita kertoja kulkea vahtuussa toisella haaskalla, joka kuuluu jälillä olevan."

"Onhan se koskematonna vielä, mutta eipä taida meillä siellä enää käyntiä tulla, minulla ainakaan."

"Älähän toki ole niin välinpitämätön. Saattaahan muuten metsän peto jonain yönä haaskalla käydä koko lehmän raadon syömässä, sillä minä luulen, että ennenhän se toki haaskalle menee kuin loukkaaseen."

"Kukapa sen käynnit tietää! Ja tuota olenpa miettinyt, että minä kohta puran koko haaskan, kosk'ei siellä kuitenkaan näy vahtuuta tulevan."

"Älähän toki! Vielä siellä pitää jonkun vahtaamassa kulkea. Eikö se Laurikaan...?"

"Eipä tuonne minullakaan enää kovin mieli tee", puuttuu puheeseen Lauri. "Kyllä minä ensin ajattelin, että saisi tuolla vielä jonkun kerran käydä; mutta niinpä minusta tunnustaa, että tyhjään taitaisi vahtuu mennä niinkuin ennenkin."

"Eihän se ole sanottu", lausuu Janne.

"Lähde pois vahtaamaan!" kehoittaa Kallekin.

"Jos sattuisi metsän kuningas haaskalle tulemaan, niin et katuisikaan käyntiäsi."

"Saattaisihan kuitenkin ampuminen tyhjään mennä, jos tulisikin peto haaskalle", arvelee Lauri. "Yöt kun ovat kovin pimeät, niin eihän nyt näekään paljon mitään."

"Se on tosi kyllä", myöntää Kalle, "että pimeästä on paljon haittaa yön aikana. Mutta tavallisestipa se mörkö tuleekin jo auringon laskun aikana tai vähän jälkeen, ja silloinhan ei pimeä vielä liiaksi haittaa. Ja jos se tuleekin myöhemmin, tulee ihan raadolle asti, niin eipä pitäisi silloin talailta olla mahdoton siihen osasta."

"Sattumoissapahan on, jos silloinkaan sattuu semmoiseen paikkaan, että peto henkensä heittäisi; sillä eipä siihen juuri luoti teho, ellei se satu käymään korvalliseen tai sydämmeen."

"Kylläpä pitäisi sattua vaikka korvalliseen, kun on kuitenkin suunta, mihin on ampuminen, jo ennakolta tiedossa. Karhu on siksi iso eläin, jotta sinä jotenkin pimeässäkin voit nähdä, mistä ja mitenpäin se kulkee ja siis eroittaa pääpuolen. Jos siis sinulle sattuisi semmoinen onni, että näkisit sen tulevaksi haaskalle, ja kuulisit, kun se rupeaa raatoa repimään ja luita puremaan, niin lasketa silloin ääntä kohti, lasketa korvalliseen tai rintaan kohti sydäntä, ja kylläpä pitäisi sattua, jos lienet tavallinen pyssymies."

"Minä arvelen", sanoo Janne, kun Lauri vielä epäröipi, "että tästä lähin pitäisi Laurin tai jonkun muun vielä pari kolme yötä kulkea vahtaamassa. -- Nythän on kai ensi yönä yhdeksäs yö siitä asti kuin karhu kävi teillä lehmiä kaatamassa?"

"Niin on", vastaa Iikka.

"No niin. Ei ole vielä siis myöhäistä. Vielä saattaa metsän kuningas haaskalla käydä. -- Ja jos ei ala vahtuu onnistua, niin en tiedä muuta neuvoa kuin että annetaan jahtivoudin kutsua kylän väki kokoon, mies tai kaksi talosta, karhua ahdistamaan."

"Tuskinpa se tulee saaduksi sitenkään. Se ei kuitenkaan kaadu ennenkuin on sallittu."

"No, emmehän voi arvata, satuttaisiinko tuota saamaan kierretyksi ja tapetuksi, vaan saisihan kuitenkin koettaa. Ainakin mahtaisi jahdista olla se seuraus, että metsä näiltä seuduilta pois pakeneisi."

"Jos niin on asia", puuttuu keskusteluun Mäntyvaaran emäntä, "niin kyllä silloin on parasta että asia heti ilmoitetaan jahtivoudille. Kovinhan metsän eläjä jo on pahaa karjallemme tehnyt, ja kuka tietää, mitä se vielä tekee, ell'ei se tule aikoinaan tapetuksi tai ainakin pois ajetuksi!"

"Eihän sen vastaisia tekoja kukaan tiedä", sanoo Peltolan emäntä, "vaan arvattavasti se, niin kauan kuin se lähimailla pysyy, tekee paljon vahinkoa, säikyttelee karjaa, niin että se on alinomaisessa pelossa."

"Niin se tekee. Ja lehmät kyllä mahtanevat tuntea, että se on lähiseuduilla silloinkin kun se ei näytä itseään; ja sen vuoksi ne vaan peloissaan ammoilevat, eivät syö, eivätkä lypsä."

"Mahtaisikopahan", sanoo Iikka, "metsän eläjä kovin säikkyä, jos kohta koko kylä miehissä sitä hätyyttäisi! Saattaisihan se ajon jälkeen taas palauta paikoilleen, koskapahan se ei ole pois paennut, vaikka me sitä olemme hätyyttäneet, vaikka me sitä olemme ampuneetkin ja möykettä pitäneet haaskan lähellä."

"Eiköhän tuo mahtaisi", arvelee Janne, "lopulta paeta, jos se ei tulisi tapetuksi. Mutta kyllähän taitaisivat miehet käydä vähäksi, kun olisi siksi laaja ala kuljettava, ja siis saattaisi käydä niin, jottei saataisi petoa kierretyksi, varsinkin kun on kykenevästä johtajasta puute."

"Niinpä hyvinkin kävisi."

"Sen vuoksi, kuule Lauri, on parasta, että sinä vielä monioita öitä käyt vahtaamassa, ennenkuin muuhun hommaan ruvetaan."

"Saattaisihan tuonne mennä", vastaa Lauri, "jos olisi tietty, että siitä mitään hyötyä on. Mutta sitäpä en luule olevan, eikä minua sinne haluta. Siellä tulee kovin pitkä yö yksinään ollessa. Kumppanin kanssa siellä kyllä yö paremmasti kuluisi."

"Eihän siellä miehellä mitään hätää ole talailla istuessa", vakuuttaa Janne. -- "Vaan jos kumppania haluat, niin semmoisen kyllä saat."

"Mahtaisikohan sinne kenelläkään mieli tehdä?"

"Voi toki", vakuuttaa Kalle. "Kyllähän sinne halukkaita aina olisi. Kyllä kai minäkin..."

"Voi, lähtisitkö sinä Kalle?" huudahtaa Kaisu iloisesti.

"Ka, kyllä kai minä mielelläni lähtisin, jos ei kenelläkään sitä vastaan olisi."

"Kenelläpä sitä vastaan olisi!" sanoo Iikka tyyneesti. "En kai minä kiellä, Kalle, sinua tulemasta, jos sinua vaan haluttaa. Vaan niin minä luulen, että pitkäksi sinulla siellä yö tulisi."

"Mahtaisikopahan liian pitkäksi tulla! Eihän siellä talailla mitään hätää ole, ja minä kyllä en pelkää; en ole pelännyt ennenkään. -- Olen valmis lähtemään vaikka jo ensi yöksi."

"No, lähde siis vahtaamaan!" kehoittaa Kaisu. "Lähde Laurille kumppaniksi! Muuten kyllä hänellä ei lähtöä tule. Hänessä itsessään ei ole mitään intoa, ell'ei toinen sitä häneen pane."

"Minussako!" mutisee Lauri hiljaa. "Mitäpä minä tyhjän tähden rupeaisin innostumaan, kun olen nähnyt, ett'ei innostuminen mitään auta!"

"Meille hyvin sopii", sanoo Janne, "että Kalle jo ensi yöksi lähtee vahtaamaan, nyt kun meillä kiirein aika on sivu. Päätetään siis niin, että hän Laurin kanssa lähtee."

"Se on mainion hyvä asia", iloitsee Kaisu. "Kun sinä, Kalle, lähdet, niin on syytä toivoa, että, jos hyvä onni sattuu, sinä saat metsän kuninkaan kaadetuksi."

"Älähän ennen aikaa mitään toivo!" varoittaa Kalle. "Eihän ole vielä sanottu, että karhu ollenkaan enää käypikään haaskalla. Mutta kyllä minä mielelläni lähden vahtaajaksi, koska ei kukaan tunnu sitä kieltävän."

"Eihän toki", vakuuttaa Mäntyvaaran emäntä. "Minä mielelläni näen, että metsän petoa millä keinoin tahansa koetetaan hengiltä saada, siitä kun on kovin suuri vastus karjalle; ja oikein minä olen ihastuksissani siitä että sinä Kalle nyt lähdet vahtaajaksi, sillä sinähän olet tarkka ampuja."

"Tule vaan, Kalle!" kehoittaa myös Iikka. "Vaan tyhjään minä luulen vahtuun menevän; ja sen minä sanon, ett'ei metsän vilja kaadu ennenkuin on sallittu."

"Älähän toki!" muistututtaa Janne. "Siinä tapauksessahan ei karhun pyynnistä koskaan tarvittaisi mitään huolta pitää. Jos nimittäin ei olisi sallittu karhu kaatuvaksi, niin se ei saisi surmaansa, vaikka sitä kuinka paljon tahansa hätyytettäisiin, ja jos taas olisi sallittu, niin se kaatuisi ihan itsestään, kenenkään siihen koskematta."

"No, en minä varsin niinkään arvele; mutta kuitenkin uskon, ett'ei mörkö henkeään heitä, jos ei niin ole sallittu, vaikka kuinkakin sitä ahdistettaisiin; ja jos taas on sallittu sen kaatua, niin saattaahan se saada surmansa muullakin keinoin kuin pyssyn luodista, esimerkiksi loukkaassa.

"Usko minua, kuule, Iikka! Karhu on siksi viisas eläin, että, jos ei käytetä hyväksi kaikkia mahdollisia keinoja sen tappamiseksi, se muutoin helposti saattaa surmansa välttää."

"Olipa nyt miten tahansa, päätös kuin päätös. Kalle tulkoon vahtaajaksi Laurin kanssa, niinkuin jo tuumattiin. Laittauduhan, Kalle, valmiiksi meidän lähtöömme asti! Meidän veneessämmehän sinun paraiten sopii tulla."

"Kyllähän minä pian joudun", vastaa Kalle. "Mutta eihän vielä mihinkään kiirettä ole."

"Se sopii kyllä", myöntää Janne, "että Kalle teidän veneessänne lähtee. Sinä saat, Kalle, nyt kulkea vahtuussa ainakin pari yötä. Sitten minä tulen tiedustelemaan, miten on käynyt. Mutta jos jo ennen sattuisi metsän kuningas keikahtamaan, niin tietysti on heti tännekin sana laitettava."

"Se nyt on tietty", vakuuttaa Iikka.

"No, se on siis päätetty, että me molemmat, Lauri ja minä, lähdemme vahtaamaan?" muistuttaa vielä Kalle. "Vai kuinka Lauri?"

"Niinhän se päätettiin", vastaa Lauri vakavasti.

"Sinä siis lähdet mukaan?"

"Ka, saatanhan tuota lähteä."

"Mielelläsikin?"

"No, eipä minulla juuri halua suurta tunnu sinne olevan, vaan saatanhan kuitenkin lähteä."

"En minä tietysti tahdo pakoittaa, kun ei sinulla halua liene. Tohdin minä yksinänikin mennä."

"Sen kyllä uskon, vaan saatanhan minä lähteä sinulle kumppaniksi."

"Kahdenhan yö huvemmasti kuluu", muistuttaa Peltolan emäntä.

"Onhan toki isommasti huvempi kahden ollessa", vakuuttaa Janne. "Ja onhan toinen pyssymies toiselle varana, jos ei satu ensi laukaus onnistumaan, silloin kun sattunee karhu haaskalle tulemaan."

"Sinä siis varmaan lähdet mukaan?" kysyy vielä Kalle Laurilta.

"Ka, lähdenhän toki, kun tulin luvanneeksi kerran", vastaa Lauri.

"Onhan sinulla pyssy kunnossa?"

"Ka, on kai se samanlaisessa kunnossa kuin ennenkin, ehjä ja tarkka, ja se tehoo kyllä, kun ei lie mikään sitä pilannut."

"Mikäpä sen olisi pilannut! Älä sinä nyt semmoista puhukaan!"

"Mitenkä, Kalle, sinun pyssysi luottaa?" kysyy Kaisu.

"Ka, luottaahan se ainakin lintuja ampuessa, ja niinpä luulen, että tehoo se metsän viljaankin."

Keskustelua riittää vielä vähän aikaa, ja mielet innostuvat innostumistaan. Jokainen kuvittelee mielessään, mitenkä mahtanee vielä vahtuu päättyä, ja luottamus Kallen rohkeuteen ja ampumataitoon herättää monessa toivon, että vielä ennen talvea saadaan mesikämmenen peijaita pitää. Mutta eihän tulevaisia asioita ihminen voi edeltäpäin tietää. Sittenhän näkyy.

Vihdoin keskeytyvät mietteet, tuumailut ja tarinat. Mäntyvaaralaiset, kiiteltyään ja hyvästeltyään, poistuvat Kallen kanssa Peltolasta, ja Peltolaiset, kiiteltyään käynnistä, saattavat heidät rantaan, katselevat heidän lähtöään; ja toivottavat onnea matkalle, onnea Kallelle ja Laurille, jotka lähtevät vahtaamaan.

XV.

Veneen vesille työnnettyä tarttuvat soutajat heti airoihin, Kalle ja Kaisu etuteljolla ja Lauri takateljolla, ja isäntä perässä rupeaa huopaamaan, vaan emäntä istuu jouten keskellä venettä.

On jotenkin kova vastatuuli, joka kohottaa melkoisia aaltoja; näkyypä selällä siellä täällä vaahtopäisiäkin laineita. Mutta Mäntyvaaran vene reippaiden soutajiensa avulla lähtee kuitenkin hiljokselleen eteenpäin kiitämään. Peltolaiset rannalta vähän aikaa katseltuaan, kuinka se keveästi halkaisee vastaan vierivien laineiden harjat, kuinka se keikkuilee aalloilla, milloin kohoten, keula pystyssä, korkean aallon huipulle, milloin taas solahtaen, keula alaspäin, aallon pohjaan, -- Peltolaiset tätä näkyä katseltuaan palaavat kaipauksen tunteilla kotiaan.

Tuuli ja aallot kyllä kovasti kulkua vastustavat; mutta soutajat, tottuneet kun ovat, tekevät airoillaan voimakkaita vetoja, ja vakaisena istuu isäntä perässä, käyttäen taitavasti huoparimiaan ja venettä ohjatessaan väistäen pahimmat aallot. Monesti ne näyttävätkin hyvin uhkaaville, kun ne pauhinalla venettä vasten syöksyvät, kun ne lyövät veneen laitoja vasten milloin keulasta milloin sivulta ja näyttävät ikäänkuin tahtovan niellä koko keulan. Mutta keveästi keula kohoaa taivasta kohti ja niinkuin mäen päälle kiipeää vene aallon huipuille, vaan sieltä se taas äkkiä jyrkkää aaltoa myöten solahtaa alas ja ikäänkuin kätkeytyy laineiden väliin. Näin kulkiessaan, aallokossa keikkuessaan, vene silloin tällöin vettä vähän ryypiskelee. Aina joskus jostakusta aallosta roiskahtaa vähän vettä soutajien päälle keulan puolella; mutta perempänä istujat eivät vähääkään kastu.