Part 8

Sittenpä se loukas vihdoin saadaan semmoisekseen jättää. Mutta Matin palasiksi silpoma lehmän raato on johonkin korjattava.

"Mihinkä ne nämä pannaan?" kyselee Lauri raadon paloja kosketellen. "Eihän näitä metsälle suinkaan syötäviksi jätetä?"

"Ei toki", vastaa Matti. "Kyllä ne pois korjataan."

"Poishan ne ovat korjattavat", sanoo isäntäkin. "Maahan niitä olisi hyvä kätkeä, mutta sanotaanpa metsän niitä ylös kaivavan."

"Ei niitä maahan panna", sanoo Matti. "Sieltä kyllä metsä ne pian ylös kaivaa."

"No, puuhun ne vissiin pannaan", sanoo Lauri. "Mutta kyllähän se mörkö ne sieltäkin saattaa saada."

"Pääseehän se puuhun kyllä vähän matkaa", myöntää Matti. "Vaan kun ne viedään korkealle ylemmille oksille, niin kyllä pysyvät siellä."

"Niinpä luulisi", arvelee isäntäkin.

Kun sitten lehmän raadon palaset ovat ripustetut läheisten puitten oksille niin korkealle kuin mahdollista sekä loukkaan teossa syntyneet lastut huolellisesti havuilla peitetyt, niin miehet, tyytyväisinä työnsä päättymisestä, lähtevät kotia päin astumaan.

Peräkkäin he astuvat taas, samassa järjestyksessä kuin olivat tulleetkin, mutta nyt he ovat iloisemmalla mielellä, isäntä varsinkin, joka nyt näkyy olevan hyvin puhetuulella, ja Lauri, vaan Matti ei näytä iloisuuttaan sanoilla; on vaan yhtä jörö ja harvapuheinen kuin ennenkin.

"Kun nyt vaan", sanoo isäntä ja kääntyy Lauriin päin, "mörkö jonain päivänä sattuisi loukkaaseen eksymään, niin silloin mahtaisi sydän vähän sykähtää."

"No, jo se tuntuisi hyvälle", myöntää Lauri, isännän puhuessa jäätyään melkein seisomaan, "semmoinen asia. Kyllä silloin Mäntyvaarassa ilo nousisi."

"Ka, siitä nousisi semmoinen ilo ja riemu, mesikämmenen peijaita pidettäessä, jotta se vasta olisi! Kunpahan vaan menisi mörkö loukkaaseen! Eikähän semmoinen tapaus mahdoton ole. Onhan aina joskus ennenkin sattunut, että joku metsän pörhökarva on loukkaassa surmansa saanut."

"Onhan toki", äännähtää Matti.

Siinä kun astutaan metsämaita, muistelee isäntä, mitä lapsuutensa ajoilla oli kuullut puhuttavan metsän kuninkaasta.

"Kerrankin", sanoo hän, "kun minä vielä olin pahanen poikaressu -- olisinko ollut kolme- tai nelivuotias -- niin mörkö oli kaatanut yhden lehmän meiltä ja sammalilla peittänyt, niinkuin se tavallisesti tekee. Oli sitten monta yötä vahattu sitä mörköä, vaan turhaan; ei saatu sitä sillä keinoin. Sitten laitettiin loukas -- tottapa se oli semmoinen kuin meidän tekemämme; en minä kyllä ollut sitä katsomassa."

"Semmoinenpa se tavallisesti tehdään", sanoo Matti.

"No niin. Siinä loukkaassa oli puukoukku ja siinä koukussa syötti --. luultavasti lehmän päästä sekin niinkuin nyt -- ja siitä koukusta, tietysti lähti vipu."

"Se on tietty", vakuuttaa Matti.

"Niin", jatkaa isäntä. "Se oli loukas viritetty; ja miehet ne vaan kotona odottelivat, eikö ala kuulua pamausta, ja kävivät tuon tuostakin katsomassa, jotta eikö ollut lau'ennut loukas."

"No, menikö mörkö loukkaaseen?" kysyy Lauri.

"Älähän! Muuanna päivänä sitten, kun kaikki talon väki oli kotosalla, kuului metsästä, juuri sieltä päin, missä loukas oli, aika romahdus."

"Se oli vissiin --" arvelee Lauri.

"Enhän minä", keskeyttää isäntä, "älynnyt sitä miksikään, vaan muistan selvään, kun isäni sanoi, jotta nyt loukas laukesi."

"No?" äännähtää Matti.

"No, siitä innostui kaikki talon väki, innostui niin, että, kun isäni, pyssyä seinältä ottaessaan, sanoi, jotta lähdetäänpä nyt katsomaan, mikä otus loukkaaseen on mennyt, niin eivät ainoastaan miehet vaan myös kaikki vaimosetkin lähtivät loukkaalle päin juoksujalassa rientämään; mutta minä ja toiset paitaressut jäimme pirttiin seisoa tollottamaan, ihmetellen, jotta minnekkä ne nyt semmoisella kiiruulla menivät."

"Oliko loukkaassa mitä?" kysyy Lauri.

"Kun joukko oli loukkaalle ehtinyt, niin -- aivan oikein -- siellä oli vipu lauennut, ja hirsien väliin oli litistynyt itse metsän kuningas."

"Ka se!" lausuu Matti. "No, se oli tietysti kuolleena siinä?"

"Niin; eihän siinä henkeä ollut enää, siltä kun oli maha revennyt."

"No, kyllä mahtoi aika ilo nousta semmoisen tapauksen johdosta?" kyselee Lauri.

"Se on tietty. Kyllähän siitä riemu nousi ja pidettiinkin sitten kemut semmoiset, jotta ne vasta olivat; ei puuttunut niistä ruokaa eikä viinaa."

"Kyllähän sitä mesikämmenen peijaissa iloa pidetään", sanoo Matti.

"Olisipa nyt toivottava", sanoo Lauri, kun on taas matkaa kappale kulettu ja kohotaan jo rantatietä ylöspäin, "että menisi mörkö loukkaaseen, jotta sitten saataisiin mesikämmenen peijaat pitää ja minäkin saisin niissä kerran olla."

"Ka, olisihan se mieluinen asia", lausuu isäntä. "Hyvinhän se mieli menisi hyväksi, kun sattuisi metsän kuningas jonain päivänä loukkaassa olemaan; mutta eihän kukaan voi ennakolta tietää, mitä vastaisuudessa on tapahtuva."

"Eihän sitä voi tietää", myöntää Matti. "Sillä möröllä on oma päänsä ja kyllä se monesti osaa henkensä varoa, eikä tulekaan semmoisille paikoille, missä se pahaa aavistaa."

"Onhan se viisas eläin", myöntää Lauri, "mutta pettyy se välistä sekin."

"Ka, pettyyhän se joskus", selittää Matti, "varsinkin kun sillä on hyvä ruoka tarjona."

"Kyllä onkin loukkaassa semmoinen syötti", sanoo isäntä, "jonka pitäisi makialta maistua sen suussa."

"Ka, onhan siinä semmoinen syötti, jotta, jos se ei kelpaa, niin ei kelpaa muukaan."

"Eiköhän mahtane sillä suu vettyä, sitä nähdessä!" naurahtaa Lauri.

"No, niin luulisi", arvelee isäntäkin.

Jo ovat loukkaan rakentajat ehtineet matkansa päähän ja astuvat nyt Mäntyvaaran pirttiin, jossa he tyytyväisin mielin heti rupeavat illallista syömään, ja hajauvat sitte kukin vuoteillensa, ainakin ensi yön kotona rauhassa nukkuakseen. Yövahtuuhomman he ovat jo melkein kokonaan mielestään jättäneet, kun ei kuitenkaan näy koskaan vahtuu onnistuvan; eikä karhu ainakaan aivan pian haaskalle tule, arvelevat sekä isäntä että Lauri; kyllä sitä päivällinen möyke on vähän säikyttänyt, vaan moniaitten päiväin perästä se kyllä taas tulee, kun lie tullakseen, ja onhan sillä silloin loukas tarjona -- menköön siihen.

XIII.

Muutaman päivän kuluttua sen jälkeen kuin loukas oli tehty, kaikki Mäntyvaaralaiset, paitsi emäntä ja Anni, jotka ovat muilla töillä, leikkaavat ruista talon nuottarannalle päin olevan pellon alapäässä, ja toisten muassa työskentelee Mikkokin -- Matti oli jo mennyt kotiinsa.

Työ on ruvennut paremmin edistymään siitä asti kuin talon miehet heittivät haaskalla kulkunsa sikseen. Ennenhän työvoima oli hyvin vähäväkinen, kun ainoain Mäntyvaarassa asuvain miesten aika kului enimmäksi osaksi yövahtuissa; nyt sitä vastoin saavat he käyttää koko päivän peltotyöhön. Vielähän se kyllä toinen lehmän raato on paikoillaan ja siis olisi tilaisuutta vielä siellä vahtuussa kulkea, mutta isäntä ei siitä enää perusta, ajattelee vaan, mikäpä siellä tyhjän tähden rupeaa aikaa kuluttamaan, kun on nähty, ett'ei metsän kuningas kuitenkaan Mäntyvaaran pyssyistä saa surmaansa. Laurillakin on ampumainto kokonaan laimennut; hän ei aio ainakaan muutamiin vuorokausiin vahtuussa kulkea, eikä hän luule karhun aivan heti tulevankaan haaskalle.

Loukas on nyt ainoa, joka pitää isännän ja Laurin sekä toistenkin toivoa vireillä. Kaisu yksinään ajattelee, että karhu pysyy niin kauan hengissä kuin ei mikään taitava pyssymies sitä hätyytä, ja hän on siinä vakuutuksessa, että jos vaan Peltolan Kalle tulisi vahtaajaksi, niin silloin kyllä metsän kuningas jonain yönä saisi surmansa hänen kädestään.

Mäntyvaaran leikkuumiehet työskentelevät kaikki samalla peltosaralla, niin lähellä toisiaan, että puhe voipi hyvin kuulua heidän kesken. Hyvillä mielin tekevät he työtään, tosin suurta kiirettä pitämättä, mutta kuitenkin niin, että heillä jotain valmista tulee. Tyyniluontoinen isäntä kaataa olkea voimakkaalla kädellä ja tasaisesti käypi hänellä työ samoin kuin Laurillakin. Kyllä näkyy, että he ovat samanlaisessa työssä jo ennenkin olleet, vaikka he tosin ovat tottuneemmat kolopuita kaatamaan. Ilomielinen Kaisu on sukkelaliikkeinen työssään, liikuttaapi vikkelästi sirppiään. Tiinakin kokee aika ketteränä olla, vaan hän ei malta kauan yhtä perää sirpillään olkia katkoa, siinä kun selkä tulee kovin kumarassa olemaan; hän nousee usein kyykyltään oikaistaksensa ruumistaan ja jonkun sanan puhuakseen. Toisten muassa työskentelee Mikko, häärii sirppinsä kanssa hänkin; ja vaikka hän onkin hidasluontoinen ja liikuttaapi kankeasti kättään, niin saapi hänkin aina vähän valmista.

Leikkuuilma on hyvä. Päivä on lämmin ja tyyneenlainen. Lännestä päin käypi vieno tuulen henki, puhaltaa sen verran, että se juuri tuntuu.

"Voi toki!" rupeaa Tiina valittamaan. "Tästä leikkuustapa ei tunnu tulevankaan koskaan loppua."

"Joko rupeaa kyllästyttämään?" sanoo vastuuksi Mikko, joka sattuu lähimmäisenä olemaan, saaden syytä leikkuutaan keskeyttää.

"Eipä paljon muutenkaan. Kovin monet päivät on jo saatu täällä sirppiä käännellä, eikä vaan leikkuu ota loppuakseen."

"No, kyllä se nyt kohta loppuu. Ei ole monen päivän työ enää jälillä."

"Kyllä minä jo raskisinkin heittää tämän työn. Voi, aivanhan tässä selkä kipeytyy, kun niin kumarassa pitää olla!"

"Mitä se Tiina --!" puuttu isäntä keskusteluun. "Nytkö se jo vaikeaksi käypi työ! Voi Tiina parka! Jos ei sinulla olisi milloinkaan tämän vaikeampaa, niin ei sinulla sitten koskaan vaikea olisikaan."

"Enhän minä sillä sanokaan", puolustaa Tiina. "Mutta eihän tuo kumma olekaan, jos selkä vähän kipeytyy, kun tässä kauan tulee kumarassa olleeksi."

"Kyllähän sillä tuolla eukollani kumarassa olo käypi vaikeaksi", saapi sanoakseen Lauri, hänkin leikkuunsa keskeyttäen. "Sillä kun on tuommoinen raskaanlainen ruumis, niin sen vuoksi hänelle leikkuu käypi vähän vaikeaksi. Vaan kyllä Tiina kuitenkin työhön kykenee; näkyypä hän olevan aika ketterä leikkaamaan."

"Annahan kun potun nostantaan joudutaan", puuttuu Kaisu puheeseen, "niin sitten vasta Tiina saa selkäänsä voivotella."

"Älähän!" inttää Tiina. "Kyllä minä semmoiseen jo olen tottunut, enkä ole siinä sinua huonompi. -- Mutta mitä te nyt kaikki niin ison asian teette joka sanasta, minkä satun mainitsemaan! Käypihän se jo ikäväksi tämmöinen työ, josta ei koskaan näytä valmista tulevan."

"Älähän ole milläsikään, Tiina!" sanoo Lauri eukolleen. "Tällä viikolla mahdetaan kuitenkin saada leikkuu viimein lopetetuksi."

"Tottahan toki", vakuuttaa isäntä, "ell'ei vaan sitä ennen satuttaisi saamaan mesikämmenen peijaita."

"Mikäpä ne peijaat laittaa!" sanoo piloillaan Kaisu. "Ensinhän pitää metsän kuningas saada kaadetuksi ja sitten vasta on aika peijaita miettiä."

"Mitä sinä tyttö taas!" nuhtelee isäntä. "Silloinhan olisivat jo peijaat tiedossa, kun mörkö sattuisi loukkaaseen menemään."

"Siinäpä se, jos sattuisi", ivaa yhä Kaisu.

"Vaan ei se ole sanottu, että se siihen sattuu menemään. Kyllä on ihan onnen kauppa, jos se sinne menee."

"Antaapa olla onnen kauppa. Mutta voisihan se semmoinen tapaus kuitenkin sattua."

"Eihän se mikään mahdoton asia olisi", vakuuttaa Mikkokin.

"No, kun sattuisi semmoinen tapaus", saapi sanoakseen Lauri, "niin kyllähän se ei paha olisi."

Samassa kuuluu metsästä joku romahdus.

"Voi, hyvä ihme! Mikä se oli? kuulittako?" huudahtaa Tiina, paukauksen kuultuaan.

"Mikähän se mahtoi olla!" lausuu kummissaan Lauri, korvallistaan kynsien.

"Miltä tosiaan lie pamahtanut!" ihmettelee isäntäkin, vasemmalla kädellään hiuksiaan kopeloiden. "Tuoltahan se ääni kuului loukkaalta päin."

"No, niin minustakin kuulosti", sanoo Tiina.

"Olisikohan se ollut?" rupeaa Lauri arvelemaan.

"No, aivan selväänhän se ääni kuului loukkaalta", keskeyttää Kaisu.

"Kyllä se sieltä kuului", saapi sanoakseen Mikko.

"Kyllä nyt loukas laukesi", luulee isäntä.

"Niin minäkin luulen", sanoo Lauri. "Sieltä päin se ääni kuului, ja sieltä se helposti myötätuulessa tänne asti kuuluukin."

"Totta vissiinkin se oli loukas, joka laukesi", arvelee yhä isäntä, ihan varmana luulossaan.

"Kyllä se oli se. Eipähän se mikä lie ollut", väittää Laurikin.

"No, kyllä nyt sattui metsän kuningas loukkaaseen. -- Lähdetäänpä katsomaan!"

"No, joku eläjä sinne sattui; mikä sitten lie ollutkin."

Pian leviää puhe, että loukas laukesi, koko talon väen kesken, ja silloin syntyy vilkas liike ja puhelu, varsinkin vaimosten kesken. Mutta isäntä ja Lauri eivät jouda toisten puheista välittää; vaan lähtevät heti loukkaalle päin rientämään, ja heidän jälkeensä kiiruhtaa sitten talon väestä yksi toisensa perästä, Kaisu, Tiina, Anni, vieläpä pieni Junnukin, joka kaikin mokomin haluaa nähdä, mitä kummaa on tapahtunut, ja jälkimmäisenä lähtee vanha Mikko toisten perään verkalleen astumaan. Vanha emäntä vaan pienen Annin ja Heikin kanssa jää kotia.

Kulkue kiiruhtaa rantatietä alaspäin ja poikkeaa sitten metsään loukkaalle päin. Isäntä ja Lauri, jotka etummaisina kulkevat, saavat ensiksi nähdä, mitä on tapahtunut, kulkeissaan kuusikossa tulevat he semmoiselle paikalle, mihin loukas puitten lomasta sopii näkymään.

"Katsoppa!" huudahtaa isäntä iloisesti. "Onpahan todella loukas lau'ennut."

"Näkyypä lauenneen", huomaa Laurinkin.

"Mutta -- -- missä -- --" sanoo isäntä sitten kummissaan, kun hän ei vielä näekään mitään elävää loukkaan hirsien välissä.

"No, hyvä ihme!" kummeksii Laurikin. "Eihän näykään? -- -- no, ei tosiaan näykään -- --"

"No, joko peijaat ovat tiedossa?" kysyy Kaisu, vielä vähän matkan päässä miehistä.

"Voi tuhat..." palloilee isäntä, loukkaan viereen tultuaan, ja raappii korvan ta'ustaan. "Eihän täällä olekaan -- --."

"Katso ilkeyttä!" päivittelee Laurikin, korvallistaan kynsien.

"No, tämäpä nyt oli -- --"

"Nyt vältti, kun on tyhjä koko loukas!"

"Olipa tämä nyt tapausta!"

"Ka, eihän tässä ole tyhjää enempää", sanoo Kaisu, loukkaaseen kurkistaessaan.

"Voi, hyvä ihme!" huudahtaa Tiina, paikalle ehdittyhän. "Eihän sitä metsän eläjää näykään!"

"Ka, sitähän tässä kummastellaan", selittää Lauri eukolleen, "mitenkä loukas on lau'ennut, vaikk'ei näy, mikä sen olisi laukaissut."

"Voi, hyvän en aika!" lausuu ihmeissään Annikin, Junnunsa kanssa toisten joukkoon ehdittyhän. "Itsestäänkö se tuo loukas on lau'ennut!"

"Onpa päässyt mörkö karkuun", on pieni Junnu tietävinään.

"Ei siinä ole sitä ollutkaan", sanoo Kaisu.

"Mikähän tuossa kävi!" päivittelee isäntä. "Ei vaan siinä mörkö ole käynyt."

"No, ei ole käynyt", vakuuttaa Lauri. "Jos se olisi käynyt, niin kyllä se olisi jäänytkin."

"No, jäänyt se olisi; eipähän se miten olisi voinut pois päästä."

"Ei olisikaan. Tuohonhan se olisi paikalla hirsien väliin kuoliaaksi litistynyt."

"Niin olisi. -- Joku muu eläjä tässä on käynyt."

"Jokohan mahtoi koira käydä!"

"Jospa hyvinkin lie koira ollut."

"Mutta mitenkä", puuttuu Tiina sanomaan, "koira olisi saattanut pakoon päästä? Minusta tunnustaa, että, jos se koira olisi ollut, se olisi litistynyt tähän hirsien väliin, jos vaan se koira on ollut tavallisen kokoinen."

"Se tuota", selittää Lauri, "koira, kun on tullut tähän syöttiä jyrsimään ja astunut etukäpälillään tästä alushirren yli, niin tottapa sillä mielestään syötti on ollut kovin kaukana ja se sen vuoksi työntäysi kokonaan loukkaan sisälle, käpertyi tänne niin, että, kun se sitten rupesi syötistä vetää reuhtasemaan, se vivun lau'ettua ei saanutkaan mitään vahinkoa, vaan pääsi ehjänä pois laukkaamaan."

"Kyllä on niin asia", myöntää isäntä. "Totta vissiinkin tässä joku koira pahuus on käynyt. Voi, jos sen saisin käsiini, niin kyllä minä --"

"Kyllähän se sietäisi kuria", keskeyttää Lauri, "mutta eipä ole meillä tietona, mikä koira se täällä on ollut."

"Viaton kai se koira on ollut", arvelee Kaisu. "Se tietysti ei tiennyt, mitä varten se syötti tänne oli laitettu."

"Ka, eihän se kyllä sitä ole mahtanut tietää", sanoo Lauri. "Vaan pahan asian se kuitenkin teki, niin että, jos se nyt olisi tässä saapuvilla, minä paikalla sitä potkaseisin."

"Olihan tämä paha asia", puuttuu isäntä lausumaan. "Vaan minkäpä sille tekee! Ei se tapahtunut kuitenkaan enää tapahtumattomaksi tule. Tottapa se niin oli sallittu. -- Ei tässä nyt muu neuvoksi jää kuin loukas uudestaan virittää ja sitten kotia lähteä ja toivoa tulevaksi kerraksi parempaa onnea."

Miehet rupeavat sitten vipua virittämään, hirsiä kohottamaan, vaan eivätpä helposti hirret kohoakaan ja sen vuoksi tulevat vaimosetkin apuun, ja niin saadaan suurilla ponnistuksilla loukas viritetyksi.

Samalla ehtii Mikko paikalle.

"Jopa nyt Mikko myöhästyi", huudahtaa hänelle Lauri. "Äsken täällä jo kaivattiin, sillä juur'ikään saatiin loukas viritetyksi."

"No, mikähän Mikolle tapahtui?" kysyy Kaisu piloillaan.

"Eipähän mikään", vastaa Mikko tyyneesti. "En ruvennut kiirehtimään, ajattelin, että kerkeän kuitenkin. -- Tuota, tyhjäpä se on loukas!"

"Tyhjä", vastaa isäntä. "Ei tässä mörköä ole ollutkaan. Mikä lie koira pahuus käynyt vivun laukaisemassa!"

"Välttää! -- Olipa se!"

"Olihan se paha asia, vaan minkäpä sille nyt enää tekee!"

Vielä vähän aikaa puheltuaan, lähtevät kaikki kotia päin astumaan, matkallakin vielä muistellen tuota harmillista tapahtumaa, vaan kuitenkin lohduttaen itseään sillä toivolla, että saattaahan kuitenkin paremmasti tapahtua toisella kertaa. Kotia tultuaan menee sitten kukin taas levollisesti työtään jatkamaan.

XIV.

Ensi pyhäpäivänä ollaan Mäntyvaarasta hankkeissa lähteä Peltolaan kylään. Kun on kotoinen hartaushetki vietetty, rukoukset ja evankeliumi luetut ja kiitosvirret Luojan kunniaksi veisatut erittäinkin sen johdosta, että leikkuu oli saatu lopetetuksi ja siis vilja, vaikk'ei sato tullut kovin runsas, kuitenkin oli hallan kynsistä säilynyt, niin lähtevät isäntä, emäntä, Lauri ja Kaisu rantaan astumaan, vaan Tiina ja Anni jäävät lasten kanssa kotia. -- Mikko oli jo muualle mennyt.

Peltolaan lähtiät rantaan tultuaan työntävät veneen vesille ja Lauri rupeaa purjetta laittelemaan. Kun hän on saanut vanhan nelisnurkkaisen ja paljon mustuneen purjeen nostetuksi, astuvat lähtiät veneeseen ja isäntä rupeaa viilettäjäksi, ja vene lähtee myötätuulessa aika vinhasti kiitämään kohti Peltolan rantaa.

Peltolaiset ottavat tuliat oikein ilomielin vastaan, saattavat sisälle, käskevät istumaan. Tervehdittyä kysellään kuulumisia, joita molemmin puolin mainitaan, mitä tiedetään. Isännät istuvat lavitsalle pöydän ääreen tuumailemaan ja vähän matkaa heistä toiselle penkille Kalle ja Lauri, ja isäntiä vastapäätä pirtin toisessa päässä olevalle penkille istuu Iikan emäntä ja hänen viereensä Kaisu, ja talon emäntä tyttöineen pitää heille vähän aikaa seuraa, vaan pian nuori Elsa ja piika Eeva poistuvat köökin puolelle emännän käskystä vieraille ruokaa hommaamaan, ja emäntä itsekin käypi heitä neuvomassa, mistä mitäkin saapi ottaa.

"No, kuinka Kaisu on voinut?" kysyy Kaisulta Kalle, talon vaimosten hääriessä ruu'an laitossa. "Oletko voinut hyvin viime kirkkomatkan jälkeen?"

"Ka, mikäpähän olisi ollut voidessa!" vastaa Kaisu hymyillen. "Kuinka olet itse voinut? Näytät nyt kovin vakaiselle."

"Minäkö! En suinkaan minä ole vakaisempi kuin ennenkään, vaan terve minä kyllä olen."

"Et kuitenkaan iloiselta näytä."

"No, en suinkaan suruiseltakaan. Vaan eihän se aina ilo ja suru päältäpäin näy."

"Useinpa se päältäpäinkin näkyy."

"Niin, mitä sinusta!" puuttuu puheeseen Kaisun äiti. "Sinä nauratkin usein aivan tyhjälle."

"Mitä se äiti siinä!" sanoo Kaisu hymyillen. "Totta minä nauran silloin kuin on jotain mille nauraa."

"Niin, vaan sinä nauratkin usein aivan mitättömälle asialle", muistuttaa Lauri.

"Ja sinä taas et naura millekään", muistuttaa Kaisu.

"Ka, mitäpä häntä tyhjälle nauraa!" vastaa vakaisesti Lauri. "Saattaahan sitä olla iloinen, jos ei naurakaan."

"No, en suinkaan minä saattaisi", arvelee Kaisu. "Mutta sinä oletkin aivan eriluontoinen kuin minä, aina vakava ja totinen, eikä näy Kallekaan paljoa iloisempi luonnoltaan olevan. Et sinäkään aivan vähälle naura."

"Ka, en naura kyllä usein", myöntää Kalle, "mutta ei minua kuitenkaan mikään murhe paina, jos kohta en naurakaan. Nytkin tuntuu mieleni hyvin levolliselta, jopa iloiseltakin."

Nuorten keskenään pakinoidessa tuumailevat isännät kahden kesken vakaisemmista asioista, semmoisista, joista heidän mielestään jotain kannattaa puhella.

"Metsän petohan taisi jäädä teidän puolellanne aivan asentoa pitämään", sanoo Peltolainen ja hakee esille tupakkikukkaronsa.

"Ka, siltä se näyttää", vastaa Iikka, "koska se aina uudestaan ilmaantuu, vaikka sitä hätyytetäänkin; ja sehän pahuus tässä äsken vielä vasikankin ryösti ihan paimenen nähden."

"Niinhän se kuuluu tehneen, -- -- Otappa tästä, pistä piippuun! Tässä olisi lehtitupakkaa. Ei ole nyt parempaa. -- Ja sinäkin Lauri, otahan tästä."

"Kiitoksia! Tämähän kyllä on hyvää", vastaa Iikka, täyttäen piippunsa, ja Lauri tekee samoin -- "Niinhän se teki, vei koppinaan, nahkoineen, päivineen."

"Kyllä se oli kummallinen tapaus", lausuu Janne ja tarjoo vierailleen tulta.

"Oli se tapausta, se! Vaan tottapa se niin oli sallittu."

"No, kyllä teillä vaan haittaa siitä pedosta on ollut."

"Ka, siitä vasta haittaa on ollut. Se on tappanut meiltä kaksi lehmää, vasikan ja sitä paitsi monet lampaat."

"Siinä on jo vahinkoa yhdelle talolle."

"Kerrassaan. Siinä on jo vahinkoa enemmän kuin yhden pedon edestä. Mutta kun satuttaisiin saamaan hengiltä se salojen eläjä, niin tulisihan siinä vahinko kuitenkin osaksi korvatuksi."

"Tulisi kyllä. Onhan siitä hyvä tapporahakin. -- Mutta minusta on oikein kumma, ett'ei se ole teidän käsissänne vielä kaatunut, vaikka sitä olette jo kahtena yönä talailta ampuneet. -- Eikä se ole tainnut vielä yrittää siihen loukkaaseenkaan, jonka kuulutte äsken tehneen?"

"Eipä ole yrittänyt. Muuan päivä sitten kyllä loukas laukesi."

"No, mikä sen laukaisi?"

"Me luulimme ensin, että mörkö sinne olisi mennyt, vaan kun käytiin katsomassa, niin tyhjä olikin loukas. Siinä oli käynyt muuan koira pahuus vivun laukaisemassa ja päässyt pakoon."

"Katse ilkeätä! No, kyllä semmoinen asia ei mahtanut hyvälle tuntua."

"Ka, pahallehan se tuntui, vaan minkäpä sille teki enää!"

"No, on teillä vastuksia ollut paljon metsän pedon vuoksi."

Samalla käskee emäntä vieraitaan ruu'alle, kun Elsa ja Eeva olivat saaneet pöydän katetuksi.

"Onhan mahtanut nälkä tulla pitkän taipaleen takaa", sanoo hän. "Ruvetkaahan ruu'alle!"

Vieraat kiittelevät ja istahtavat sitten kaikki pöydän ympärille ja rupeavat syömään, mitä on pöydällä tarjona, leipää, voita, viiliä ja muikkuja. Mutta Iikka ei anna keskustelun Jannen kanssa pitkäksi aikaa keskeytyä, vaan sanoo syödessään Jannelle, vastaten tämän puheeseen:

"Näkyyhän niitä olevan vastuksia ehtimiseen ja milloinkapa ne loppunevatkaan! -- Mitä taas tulee siihen, ett'ei metsän kuningas ole kaatunut, vaikka sitä olemme ampuneet, niin enpä luule syyn siihen olevan muun kuin sen, että meidän pyssyissämme on vika."

"Mikä vika?" kysyy Peltolainen.

"No, ne ovat pilatut."

"Pilatut! Niin on vähin puhuttu. -- Mutta mitenkä sinä niin uskot?"

"Vissiinkin on minun pyssyni pilattu, koskapahan ei tehonnut, vaikka minä mörköä läpi ruumiista ammuin."

"Mitä joutavia! Kyll' on ampujassa vika ollut, eikä pyssyssä."

"Eikö mitä! Minä ammuin ihan tarkkaan, kerrassaan läpi sydämmen."

"No, sittenhän olisi peto paikalla kaatunut."

"Niinhän olisi luullut. Mutta tottapa se pyssy oli pilattu, kosk'ei kaatunut."

"Oli se kummaa", puuttuu Lauri sanomaan, "ett'ei peto kaatunut, vaikka isä sitä ampui ja siihen kyllä kävi, koska siitä verta vähän vuoti."

"No, siihen on sattunut hyvin huonosti käymään", vakuuttaa Janne. "Ja sen vuoksi se ei paljon vioittunut, vaan pääsi pakoon pujahtamaan."

"Mitenhän lienee!" epäilee Iikka, "vaan pilattuna kai minä olen pitänyt pyssyni."

"Ei se ole pilattu; älä uskokaan! Vaan ammunnassa se vika on ollut tai on pyssy jotenkin ollut vikanainen."

"Eipähän. Koetinpahan minä sillä ennen ampua kuin vahtaamaan läksin, ja menipähän silloin luoti jotenkin paksun seinän läpi."

"No, jos niin on, ei syy voi olla muussa kuin ampumisessa. -- Minä en sinun sijassasi olisi vielä vahtuuta heittänyt."

"Jopa tuosta sai jo tarpeeksensa. Se kun ei näyttänyt mitään auttavan, niin minä ajattelin, että mikäpä siinä tyhjän tähden rupeaa aikaansa kuluttamaan."

"Ehkäpä olisi lopulla vahtuu onnistunut."