Part 10

Kalle soutaessaan tekee pitkiä, voimakkaita vetoja, niin että sujahtaa airon terä ja syntyy airon jälkeen vaahtoinen pyörre, joka kuitenkin pian aalloissa häviää. Kaisulla taas, joka on tottunut soutamaan lyhyeen ja tiheästi, tekisi mieli tehdä entiseen tapaansa, mutta hänen tietysti täytyy mukaantua Kallen mukaan, ja sen vuoksi souto häntä nyt vähän oudostuttaa, vaan hyvin hän kuitenkin tehtävänsä tekee ja ponnistaakin aika lailla. Siinä molemmat nuorukaiset rinnatusten etuteljolla soutavat, Kalle vakaisena ja tyytyväisenä, Kaisu iloisena, hymysuin, ja luovat katseensa milloin taantuvaan Peltolan rantaan, milloin läikkyviin laineisiin, milloin veneen peräpuolella istujoihin, joita ei aalto näy ollenkaan kastelevan, milloin taas he katsoa vilkaisevat hymyillen toisiinsa. Heistä molemmista tuntuu niin oudolta, tuntuu niin somalta toistensa sivulla olla, jotta he toistensa soutoa ja toisiaan katsellessaan eivät aina arvaa olla varuillaan, kun jostakusta aallosta vettä heidän päällensä roiskahtaa. Naurusuin katselee Kaisu Kallea, jotta miksi se niin harvaan vetää, ja Kalle taas katselee, kuinka Kaisulla aina airo yrittää käydä veteen ennen aikojaan ja sieltä taas liian pian kohota.

"Älä sinä hätäile!" muistuttaa silloin Kalle Kaisua. "Pidä airoa enemmän aikaa vedessä, niin paremmin saatat yhtä mukaa soutaa!"

Samalla muuan iso aalto lyöpi vettä sisään ja kastelee häneltä takin liepen.

"Ahaa, kastuitpa!" huudahtaa silloin Kaisu.

"Enpä kovinkaan", vastaa tyyneesti Kalle ja puistelee takin helmaansa sekä asettelee paremmasti pyssyään, joka hänellä on vieressään nahkakotelon sisällä.

"Jopahan ryyppäsi vene", kuuluu isännän ääni perästä.

Kalle, nähdessään äsköstä vielä isomman aallon vierivän Kaisun puoleista laitaa kohti, sanoo sitten vieruskumppanilleen:

"Odotahan, kohta kastut sinäkin!"

Samalla, ennenkuin Kaisu arvaakaan, räiskähtää vettä oikein hyväsesti hänen helmalleen.

"Saitpahan sinäkin!" sanoo silloin Kalle, suu vähän hymyssä.

"Olipa siinä aallossa vettä", naurahtaa Kaisu ja puistelee vyölinäänsä ja helmaansa.

"Jopa nyt taisi kastella", äännähtää Lauri, nähtyään hänkin, miten Kaisulle kävi.

"Tottapahan kesä kuivaa, jos kasteleekin", vastaa Kaisu, "enkäpä minä tässä yksinäni kastukaan. Mutta sinulla näyttää kovin hyvä paikka olevan. Ei olisi vaarallista, jos sinäkin vähäsen kastuisit."

"No, eipä ole siitä haittaa, että kuivana pysyn; eikä aalto minua kyllä kastele, kun et sinä vaan airollasi vettä päälleni räiskyttäne. Tiedäkin, että katsot tarkkaan, miten sinä airoa pitelet!"

Kyllä vaaditaankin soutajilta, että oikein osaavat airoa pidellä. Muuten vaan tämmöisessä aallokossa monikin airon veto tyhjään menisi, monestikin airo vettä veneeseen syytäisi, sillä soutajien täytyy vetästä airoillaan milloin aallon pohjasta milloin harjalta; airo on pistettävä milloin syvempään milloin ylemmäs. Mutta kyllä näkyy soutajista, että ovat he ennenkin tuulessa ja aallokossa liikkuneet. Heillä käypi souto tasaisesti ja sievästi vene hyppii aallolta aallolle ja kiitää hiljoksellen eteenpäin.

Melkein äänetönnä istuu emäntä veneen pohjalla, eikä isäntäkään hyvin monta sanaa puhu. Hän vaan vakaisena istuu perässä, ja työntäen voimakkaasti huoparimillaan luopi tyyneen katseensa eteensä ja silmäelee kohti vieriviä laineita. Tyyneinä ja vakaisina myöskin Lauri ja Kalle tekevät voimakkaita vetoja. Kaisu sitä vastoin istuu hymyillen, naurusuin, ja somalle tuntuu hänestä nyt souto, ja soutaessaan hän kääntää kirkkaat, vilkkaasti pyörivät silmänsä milloin minnekin päin. Hän lennättää katseensa milloin taantuvaan Peltolaan, milloin taivaalle, milloin aallokkoon, milloin taas Kalleen ja muihin veneessä istujiin, jotka kaikki istuvat tyyneinä niinkuin eivät tuulesta mitään tietäisi, niinkuin ei aalloista olisi soudolle mitään haittaa. Hänestä tuntuvat nimittäin laineet jotenkin haittaavan soutoa, kun, hänen airoa veteen pistäessään, milloin aallon harja, milloin aallon pohja sattuu airon kohdalle, niin että hänellä airo sattuu milloin liian syvälle aallon sisään, milloin taas ainoastaan vähän hipaisee aallon laitaan. Sen vuoksi hän melkein ihmetellen katselee, kuinka toiset soutajat liikuttavat airojaan melkein yhtä mukavasti kuin tyyneelläkin. Juuri kun hän ihmettelee Kallen soutoa ja katselee, eikö tällä vahingoissakaan koskaan airo satu aallon sivu luiskahtamaan, kuulee hän isännän huudahtavan: "Varokaapa nyt itseänne siellä keulassa! Kohta iso aalto teidät kastelee."

Soutajat kääntyvät nyt katsomaan, kuinka likellä ja kuinka suuri se lähenevä aalto on, vaan samalla se syöksyy venettä vasten niin korkeana, että sen päällyspuoli valuu kerrassaan yli koko keulan ja kastelee niin hyvin etuteljon kuin sen päällä istuvien soutajien selkäpuolet, ennenkuin he ovat aallon edestä ennättäneet siirtyä.

"Voi hirmuista!" huudahtaa silloin Kaisu, heti paikaltaan hypähtäen. "Kylläpä oli kauhea aalto!"

"Tulipa siitä vettä, siitä aallosta!" sanoo Kalle, paikaltaan kohottuaan hänkin ja sitten kämmenellään vettä teljolta pyhkien.

"Kylläpä oli aaltoa!" ihmettelee emäntäkin. "Vähällä oli jo minunkin kastella."

"Eipä paljon puuttunut, ett'ei olisi minuakin kastellut", sanoo Lauri.

"Kylläpä nyt ryypäsi vene hyväsesti!" lausuu isäntä.

Mutta niin pian kuin korkea aalto oli mennyt menojaan, istuvat soutajat taas paikoilleen ja työntävät airoillaan eteenpäin venettä, joka jättää jättämistään Peltolan rannan taaksensa.

Iloisena liikuttelee Kaisu airoaan; niin mukavalle tuntuu hänestä kulku, tuntuu somalle Kallen sivulla istua ja kiikkua veneessä, joka aallokossa mukavasti keikkuilee. Hän luopi iloiset, veitikkamaiset katseensa milloin mihinkin, ja kummastellessaan, ett'eivät perempänä istujat vahingossakaan satu kastumaan, ei hän aina huomaakaan, miten hänellä airo veteen sattuu. Varsinkin Laurilla on hänen mielestään kovin mukava paikka, siitä kun aalto ei koskaan satu vettä yli lyömään; se äskönenkin iso aalto vieri sivu, Lauriin koskemattakaan. Naurusuin katsellessaan Lauriin päin, sattuu hänellä airo luiskahtamaan aallosta, hipaisten vaan aallon laitaa, ja silloin siitä räiskähtää vettä suoraan Laurin niskaan.

"Voi sen tyttöä!" huudahtaa silloin Lauri, "kun päälleni räiskytit, ihan niskaan." Ja hän kallistaa päätään alaspäin. "Nyt sinun pitäisi tästä airosta saada."

"Älähän toki! Enhän minä tahallani..." puolustelee Kaisu itseään. "En arvannutkaan, että airo olisi ollut syvempään pistettävä."

"Et arvannut! Eihän sinusta sitten soutajaksi olekaan."

"Kyllä minä soutaa osaan. Mutta tuleehan se usein vahinko viisaallekin; eikähän se nyt iso asia ollut, että sinäkin vähän kastuit."

"Eikö ollut! Tiedä, ett'et puhu tuolla lailla! Ja jos vaan vielä minua kastelet, niin."

"No, älähän ole milläsikään! Kyllä minä koetan varoa, ett'ei minun airostani enää räisky."

Mutta Laurin ja Kaisun välisen keskustelun loputtua, siirtyvät keskustelioilla pian ajatukset ja puheet taas toisiin asioihin. Ja vene sillä välin etenee etenemistään Peltolan rannasta, keikkuilee selän laineilla, pyrkien Mäntyvaaran rantaan päin.

Kalle soutaessaan näyttää hyvin tyytyväiseltä, siinä kun hänen sivullaan istuu punaposkinen, hymyhuulinen, iloinen tyttö, siinä kun hän saapi istua Mäntyvaaran Kaisun rinnalla. Jos hän milloin häneen katseensa luopi, saapi hän nähdä vaan iloisen, lempeän silmäilyn; eihän siis kummakaan, että olo Kaisun sivulla tuntuu hänestä niin miellyttävälle. Mielellään hän häntä katselee ja ajattelee, vaan sen ohessa hän ajatuksensa muuallekin kiidättää ja muistelee varsinkin matkansa päämäärää. Hänhän on menossa karhua vahtaamaan, ja arvelu siitä, saapiko hän vielä omin silmin nähdä metsän kuninkaan, antaa hänelle aihetta moniin ajatuksiin. Jos se tulisi haaskalle ja hän sitten ojentaisi kätensä sitä ampuakseen, kuinka hänellä silloin sydän sykähtäisi, kuinka menisi mieli hyväksi! Ja jos laukaus onnistuisi ja hän mesikämmenen kanssa Mäntyvaaraan palaisi, kuinka silloin talon väki riemastuisi siitä!

Kaisu erittäinkin siitä mahtaisi iloita, se kun jo oli iloinnut siitä, että hän tarjoutui vahtaajaksi.

Ja Kalle luopi nyt ystävällisen silmäilyn Kaisuun, joka iloisesti vastaan myhäilee. Hänestä tuntuu hyvin somalle katsella tämän veitikkamaista, vaan lempeää silmäilyä, tämän hymyileviä huulia, tämän punoittavia poskia. Siinä näyttää Kaisu hänen mielestään niin sorjalle ja somalle, niin iloiselle ja hyvän luontoiselle, jotta hänestä tuntuu, ett'ei hän ole semmoista tyttöä toista vielä nähnytkään. Tuntuu niin somalta, kummalliselta, oudolta, jott'ei hän ole oikein selvillä vielä itsekään siitä, mikä hänen tunteensa on niin kiihoksiin saanut. Onhan hän Kaisun parissa usein ennenkin ollut, mutta ei hän ole tuntenut ennen itseään niin lumotuksi kuin nyt. Hyvänä tyttönä hän oli aina Kaisua pitänyt, mutta varsinkin viime matkansa jälkeen Perttulikirkolla oli hän tuntenut itsessään tavallista enemmän mieltymystä häneen, oli ruvennut usein muistelemaan häntä. Ja tähän muistelemiseen oli antanut aihetta luulo, että Kaisulla kenties oli sulhanen. Hän oli alkanut aavistaa, että Kaisulla olisi tekeillä lemmen liitto erään toisen kanssa. Se oli vaan aavistus, kenties väärä -- hyvä, jos niin olisikin, mutta voisihan olla mahdollista, että siinä yhtä hyvin saattoi olla perää. Kukapa se kenenkään sydämmen asiat tarkkaan tietää, ennenkuin ne ilmi tulevat!

Näissä mietteissään muistelee Kalle, mitä hän Perttulin aikana oli nähnyt. Perttuli-lauantaina hän astuskellessaan kentällä kauppamiehen talon likellä huomasi siellä Kaisun ja Honkavaaran Liisan, jotka käsitysten käyskentelivät, iloisessa sananvaihdossa keskenään. Hän lyöttäysi heidän seuraansa ja näki silloin, että Kaisulla oli uusi korea huivi. Kysyttyään, mistä tämä oli sen saanut, sai hän vastaukseksi, että se oli Kalliovaaran Heikin ostama. Kaisu oli nimittäin ennen ollut kahden kesken Heikin kanssa, joka oli vienyt hänen kauppapuotiin ja siellä valikoinut hänelle sen korean huivin, joka hänelle nyt oli. Silloin tuntui Kallea harmittavan, että Heikki oli kerennyt ennen häntä. Olisihan hänkin yhtä hyvin saattanut Kaisulle huivin ostaa, ja olisikin niin tehnyt, ell'ei Heikki olisi herennyt ennen. Siinä hän katseli tyttöjä ja palloili mielessään sitä, että Heikki oli ennättänyt tehdä Kaisulle sen palveluksen, jonka hän oli aikonut tehdä. Mitä hänen nyt tuli tehdä? No, Liisahan oli vielä saamatta; sitä ei ollut kukaan muistanut. Mitenhän olisi hänelle ostaa? Hän loi silmänsä Liisaan, ikäänkuin katsoakseen, kannattaisiko sille ostaa. Ja Liisa puolestaan silloin hymyillen häntä katseli, katseli lempeitä, kysyvillä silmillä ja näytti niin miellyttävälle, että hän päätti hänelle kyllä kannattavan jotakin ostaa. Mutta niin tuntui kuitenkin, että Kaisulle hän olisi mieluummin ostanut. Silloin hän kutsui molemmat tytöt kanssansa puotiin, jossa he katselivat puotitavaroita ja koettivat löytää kauniinta ja mukavinta; ja siellä hän osti Liisalle kauniin huivin, mutta ostipa hän Kaisullekin korean vyölinän. Sitten hän lähti heidän kanssaan kävelemään; ja molemmat tytöt olivat hyvin iloisia ja puheliaita ja näyttivät niin sieville ja somille, jott'ei koko kirkkoväen joukossa ollut semmoisia, varsinkaan Kaisun vertaista. Seurustelu heidän kanssaan tuntui hyvin mukavalle, mutta sitten yhtyi heihin Heikki, joka oli kyllä hyvin iloinen ja laski leikkiä ja nauratteli tyttöjä, vaan kuitenkin häntä tuntui harmittavan, että Heikki valtasi tyttöin mielet, puheli ja laski leikkiä erittäinkin Kaisun kanssa, jott'ei hänelle paljon suunvuoroa jäänytkään.

Näissä muistelmissa ollessaan Kalle taas luopi silmäilyn Kaisuun, ikäänkuin tämän silmistä lukeakseen, minkälaiset ajatukset Kaisussa liikkuu, minkälaisessa suhteessa tämä on Heikkiin. Mutta eipä näy olevan helppo päältäpäin katsoin lukea toisen ajatuksia. Kaisun kirkkaista, lempeistä silmistä ja hymyilevästä, vapaasta katseesta hän ei voi päättää, onko tämän suhde Heikkiin mikään erinomaisen hyvä. Melkeinpä voisi luulla, että, jos Kaisun mieliala kuvastuu hänen ulkomuodossaan, tällä vielä on sydän yhtä vapaa kuin katsekin. Jospa niin olisikin! Mutta puhuttiinhan jo kauan aikaa sitten, että Kaisun ja Heikin väli olisi hyvin hyvä, että heistä kyllä saattaisi pari tulla. Sitten kyllä ei ole kuulunut siitä mitään. Mutta hyvinpä näytti Kaisu Perttulina Heikin seurassa viihtyvän. Kenties hän on jo Heikin morsian. Voi, tämä ajatus tuntuu tekevän hänen murheelliseksi! Vaan miksi hänen siitä tarvitseisi surra? Onhan hänellä vielä sydän vapaa. Mutta kenties se ei olekaan. Kenties Kaisu sen on lumonnut. -- Ei, kyllä hänen vielä pitää saada selko asiasta, hänen pitää saada tietää, minkälainen on Kaisun suhde Heikkiin. Tässä siitä ei sovi ruveta kyselemään. Se täytyy jättää vastaiseksi. Jos hän vahtuussa käydessään saisi metsän kuninkaan kaadetuksi, niin silloin hän varmaankin tunsi mielensä rohkeammaksi, silloin hän saisi monelta kunnioitusta osalleen, siis Kaisultakin -- silloinhan sopisi hänen tiedustella Kaisun mielialaa, silloin hän tuntisi varmaan itsessään tarpeeksi rohkeutta lausua julki ajatuksensa.

Kallen näissä mietteissä ollessa istuu Kaisu hymyillen hänen vieressään ja soutaessaan lennättää ajatuksensa milloin minnekin; eivät ne ole niin syvällisiä kuin Kallella. Ne sattuvat hetkeksi yhteen, hetkeksi toiseen asiaan, samoin kuin hänen silmäinsä katsekin. Milloin ovat ne taantuvan Peltolan vainioin ja asukkaiden luona, milloin lainehtivassa järvessä, milloin Kallen ja muitten luona. Mukavalta tuntuu Kaisusta istuminen Kallen sivulla, semmoisen uljaan, reippaan, jopa pulskankin pojan sivulla. Eipä löydykään monta sen veroista nuorukaista. No, olihan se Heikkikin aika raitis poika, vieläpä luonnoltaan Kallea paljon iloisempi. Hyvin mukava hänellä oli ollut aina Heikin seurassa, se kun oli semmoinen sukkela leikin laskia, puhui ja valehteli milloin mitäkin. Meni se kuitenkin joskus ilveissään liian pitkälle, jotta häntä mieli suututtaa; vaan se ei koskaan pahakseen pannut, jos hän mitä sille sanoi; ja jos se jonkun tyhmyyden tekikin, niin se osasi aina jollain sukkeluudella kaikki pahat parantaa.

Vene on jo melkoisesti etennyt Peltolasta ja on nyt niin lähennyt Mäntyvaaran rantaa, että aallot eivät sitä enää niin keikuttelekaan, ranta kun täälläpäin on isosti suojana. Aallot käyvät yhä pienemmiksi, tuulen voima yhä vähemmäksi, souto keveämmäksi, kuta enempi vene rantaa likenee, eikä enää vettä roiskahtele veneeseen, joka nyt suuremmalla nopeudella kiitää eteenpäin. Loppumatkalla ei kauan viivytäkään. Pian ehditään tyyneelle rannalle, ja isäntä ohjaa veneen sen pitopaikkaan, kivien väliseen koloon, johon on telat laitetut venettä varten.

Vene, kun väki siitä on maalle astunut, vedetään teloille, ja sitten lähdetään taloon astumaan.

Mäntyvaarassa istutaan sitten vähän aikaa, syödään illallinen, keskustellaan ja tuumaillaan, enimmästi karhuasiasta, lausutaan arveluja karhun olopaikan suhteen ja mietitään, eikö sitä millään keinoin voida saada tapetuksi, sillä saapi sitä ihminen miettiä jos mitäkin keinoa sen hengiltä saamiseksi, ja se kuitenkin näyttää kaikki surmapaikat varovan. Sitten, ennen pimeää, lähtevät Kalle ja Lauri, pyssyt ja turkit muassaan, vahtuupaikalle, ja Kaisu sekä Tiina tulevat heille jälkien paluuttajiksi.

XVI.

Jälkien paluuttajain kotia tultua ei Mäntyvaarassa enää kau'an valvota. Naisilla kyllä tekisi mieli vähän aikaa vielä vahtaajia odottaa, varsinkin Kaisulla, joka, tietäen Kallen hyväksi pyssymieheksi, piankin uskoo vahtaajien kotia tulevan siinä tapauksessa jos karhu on haaskalle tullut, sillä sehän, kun lienee käydäkseen, käypi haaskalla tavallisesti jo iltayöstä. Mutta isäntä arvellen, ett'ei ensi yönä tapahdu kummempia kuin ennenkään ja jos tapahtuukin, niin saapihan siitä sitten tiedon, käskee väkensä mennä levolle, itse ensimmäisenä levollisin mielin nukkumaan lähtien. Toiset, vielä viimeisen kerran kuunneltuaan, eikö ala vahtaajia kuulua tuleviksi, ja kun niitä ei kuulu, kun ei kuulu ulkoa muuta ääntä kuin vanhain petäjäin huojumisesta syntyvä humina sekä tuulen suhina, käyvät vuoteillensa hekin, seuraten isännän esimerkkiä; ja pian vaipuvat kaikki sikeään uneen.

Seuraavana päivänä saadaan yöllä kotia tulleilta vahtuumiehiltä tieto, ett'ei karhu ole ollenkaan käynytkään haaskalla.

Mutta Kalle, kerran Mäntyvaaraan tultuaan, ei aiokaan heittää vahtuutaan yhdelle yölle, vaan päättää vielä onneaan koettaa ja aikoo ensi yönä taas mennä vahtaamaan, vaikkapa yksin.

Laurilla taas on vahtuuinto kokonaan loppunut. Häntä ei haluta enää kumppaninkaan kanssa mennä; pitkältä oli viimekin yö hänestä tuntunut.

Päivän kuluessa käypi Mäntyvaarassa muuan nainen, matkalla kirkolle asioilleen, ja hän kertoo talon likellä häntä vastaan tulleen -- karhun, joka hänen nähtyään hiljolleen lähti metsään astumaan.

Tästä odottamattomasta tapauksesta saapi Kalle uutta intoa; mutta Lauri samoin kuin isäntäkin pysyy yhtä levollisena kuin ennenkin.

Illan tultua, jo vähän aikuisemmin kuin viime kerralla, varustautuu Kalle vahtaajaksi, ja Lauri lähtee häntä vaan saattamaan.

Haaskalle tultuaan kiipeää Kalle sukkelaan puuhun ja otettuaan turkin päällensä rupeaa talaille istumaan ja asettaa pyssyn viereensä. Lauri lähtee heti kotia astumaan.

Laurin mentyä jääpi Kalle ihan yksikseen kätköpaikkaansa istumaan, äänetönnä odottamaan, onko yö kuluva yhtä hiljaisesti ja rauhallisesti kuin viimekin kerralla, vai eikö ole mitään merkillisempää tapahtuva, eikö ole metsän kuningas näyttäytyvä. Monet yöt olivat vahtaajat ennenkin saaneet talailla valvoa mitään siitä hyötymättä. Hyvin mahdollista on, että nytkin käypi samalla lailla. Mutta nyt kuitenkin, koska karhu oli päivällä nähty ja siis on varma, että se jossain likiseudulla oleskelee, on jotain toivon syytä, että se vielä käypi entistä herkkuruokaansa katselemassa. Varsinkin kun se kerran lihan makuun päästyään ei saane syödä lehmän tai lampaan lihaa muualla, koska ihmiset nykyään jotenkin tarkasti eläimiään vartioivat, on toivon syytä, että se tulee täältä ruokaa itselleen hakemaan. Mutta jos vaan se on jostain muulta lehmän kaatanut, niin voipi olla mahdollista, ett'ei se tänne enää tulekaan.

Kaikissa tapauksissa pitää vahtaajan olla valmis vastanottamaan sitä millä hetkellä tahansa. Hän ei saa isosti äännellä eikä liikahdella, jott'ei säikkyisi peto tulemasta, ja kun lienee vähänkään vihiä siitä, että se on tulossa, silloin ei saa talailta kuulua pienintäkään ääntä eikä liikuntoa, ei yskimistä ja rykymistä eikä edes hengittämistäkään. Muutoin saattaa käydä niin, että peto, vaikka olisikin tulossa, ei tulekaan haaskalle asti, vaan palaa kesken takaisin.

Kalle, tietäen, miten on oltava, istuu äänetönnä, liikkumatta paikallaan, katsellen ja kuunnellen, eikö missään päin metsän peto liikahtele.

Hänen odottaessaan aurinko vilahtaa esiin pilvien alta läntisellä taivaan rannalla ja kauniisti välkkyilee sen loiste kuusten oksain lomista. Mutta pian se katoaa puitten välistä näkyvien korkeiden ja kaukaisten vaarojen taakse sekä jättää jälkeensä taivaan rannalle kauniin, punervan hohteen.

Lepoon vaipuu luonto. Metsän lintusten viserrykset lakkaavat. Tuuli, joka hiljalleen on puhaltanut ja heilutellut puitten latvoja, laimenee vähitellen. Sen humina lakkaa ja suorina seisovat nyt kuuset, yhtään oksaa liikuttamatta. Metsästä ei kuulu mitään liikettä, ei yhdenkään elävän ääntä. Sääskistäkään ei ole nyt haittaa niinkuin kesällä.

Yksinään synkän ja aution metsän keskellä, kaukana kaikista ihmisasunnoista istuu Kalle korkealla puussa ja odottaa, eikö rupea karhu tulemaan. Jännitetyin tuntein hän odottaa, ajatellen mielessään, että, jos hän saapi nähdäkseen metsän pedon, hän ei päästäkään sitä käsistään, vaan hän ampuu sitä korvalliseen, eikä silloin kyllä käsi vapise, eikä pyssy petä, kun ei liene ihan pilkko pimeä. Se jotakin olisi, miettii hän, nähdä metsän kuninkaan tuossa ihan edessään ja ihmetellä sen voimakkaita käpäliä, sen hyvää turkkia, sen pörhöistä päätä ja vilkkaasti kiiluvia silmiä. Se olisi näky, joka ei joka päivä ole nähtävä; se olisi näky, jota ei jokainen kuolevainen koskaan elämässään näekään. Ja entä sitten, kun hän tähtäisi pyssynsä petoa kohti ja ampuisi! Se joltakin tuntuisi. Siinä kyllä sydän tavallista enemmän sykähtäisi, ei kuitenkaan pelosta, vaan hyvästä mielestä. Se olisi hetki semmoinen, jota kyllä kannattaisi monesti jälestäpäinkin muistella. Ja ampuminen tietenkin onnistuisi. Ei hän uskokaan, ett'ei se onnistuisi, kun ei vaan hyvin pimeä sattuisi. Kun hän korvan juuren laskettaisi niin eipä mahtaisi peto enää nousta. Ja kun hän sitten näkisi metsän kuninkaan hengetönnä edessään, niin kyllä silloin mahtaisi mieli hyvin hyvälle tuntua. Silloin hän tuntisi oikean miehen työn tehneensä. Siinähän olisi metsän voimakkain, mahtavin elävä saanut surmansa hänen kädestään. Semmoista tekoa kylän kesken tietenkin urotyöksi mainittaisiin. Semmoisen teon johdosta tietenkin Mäntyvaarassa nousisi ilo ja riemu semmoinen, jotta semmoista ei ole ennen nähty, ei kuultu. Tosinhan ei isäntä mahtaisi häntä siitä suuresti kehua, eikä hänen ansiokseen pedon kaatumista mainita; sanoisi kenties vaan: "se oli niin sallittu." Mutta samapa se! Hyvillään tämä kuitenkin olisi. Ja muori se vasta hyvillään olisi ja muut naiset. Silloinpa mahtaisi Kaisu katsella häntä toisenlaisilla silmillä kuin nyt. Silloinpa Kaisun, jos koskaan, täytyisi ihmetellä häntä ja hetkeksi unehuttaa Heikki.

Kalle ajatuksissaan Kaisun luokse ehdittyään muistelee tätä taas mieltymyksellä semmoisella kuin Mäntyvaaraan tullessaankin ja Kaisun sivulla soutaessaan. Kannattaakin muistella semmoista tyttöä, sen teräviä, vilkkaita silmiä, sen punoittavia poskia, sen hymyileviä huulia, sen lempeää katsetta, sen hyväntahtoista luontoa, sen hellää sydäntä. Onhan tosin Honkavaaran Liisakin miellyttävä tyttö, mutta parempi on kuitenkin Kaisu. Kunhan se vaan ei olisi rakastunut Heikkiin! Se olisi paha asia. Välistä on näyttänyt siltä, että hänen pelkonsa olisi toteentunut, välistä taas aivan toisin. Ja se asia on semmoinen, ett'ei se arveluilla selveä; se ei selveä ennenkuin hän Kaisulta itseltään siitä selkoa vaatii. Ja selko siitä on saatava. Muuten hänen tunteensa eivät rauhoitu; ja epätiedossa olo tuntuu kovin vaikealta. Ja jos hän Kaisulta saapi semmoisen vastauksen, että tämä myöntää sydämmensä olevan vapaan Heikin ja kaikkein muittenkin suhteen, silloin hän ei voi olla hänelle tunnustamatta tunnetta, joka hänen sydämmessään kytee, että hän rakastaa häntä.

Kalle näissä mietteissä päättää ennen pitkää tehdä lopun epätiedostaan. Hän odottaa vaan sopivaa tilaisuutta. Jos hänen vahtuunsa onnistuisi niin hyvin, että hän saisi metsän kuninkaan kaadetuksi, silloin hän varmaankin rakastettunsa kotona tekisi selvän asiastaan. Siinä tilaisuudessa, kun kaikkein Mäntyvaaralaisten mieli ja kunnioitus olisi kääntynyt häntä kohtaan ja he tietäisivät hänen miehen työn tehneen, eivät isäntä ja emäntä mahtaisi kieltää häneltä tyttöään, vaan mielelläänkin suostuisivat hänen esitykseensä; siinä tilaisuudessa varmaankin Kaisu, ihastuneena hänen urotyöstään, uskaltaisi häpeämättä vastaanottaa hänen tarjouksensa ja tunnustaa hänelle rakkauttaan, jos vaan hänellä sitä on häntä kohtaan. Ja jos näin tapahtuisi, että hän voittaisi Kaisun sydämmen, silloinhan hän olisi toivonsa perillä. Silloin olisi onni ylimmällään. Silloin tulisi tapahtumaan se harvinainen kohtaus, että ratulat ja mesikämmenen peijaat sattuisivat samalle kertaa. -- Mutta vaikkapa jäisikin metsän kuningas saamatta ja mesikämmenen peijaat pitämättä, niin hän kuitenkin piakkoin esittää tunteensa Kaisulle ja koettaa voittaa hänen sydämmensä. Ja jos se onnistuu, silloinhan hän voi kehua suurimman toivonsa toteentuneen. Se voitto olisi hänelle suurempiarvoinen kuin yhden karhun kaataminen.