Part 9

— Minä puolestani - alkoi Potugin jälleen — olen sitä miellä, että meidän on sivistystä kiittäminen ei ainoastaan tiedosta, taidosta, oikeudenkäynnistä, vaan että itse kauneuden ja runouden tunnekin kehittyy ja käy tehokkaaksi samaisen sivistyksen vaikuttaessa, ja että puhe synnynnäisestä, tajuttomasta kansan luomiskyvystä on pelkkää joutavaa tuulen pieksämisiä. Jo Homerossakin huomaa hienon ja rikkaan sivistyksen jälkiä; se jalostuttaa itse rakkaudenkin. Slavofiilit ne mielellään vetäisivät minut hirteen tällaisen kerettiläisyyden takia, elleivät olisi niin kovin sääliväistä väkeä. Mutta mielipiteessäni minä sittenkin pysyn, ja vaikka minulle tarjottaisiin kuinka viljalti hyvänsä rouva Kohanovskeja ja "Mehiläisparvia levossa", en maar sittenkään riipoisi haistelemaan tuota _triple extrait de mougik russe_,[81], sillä minä en kuulu tuohon ylhäisimpään yleisöön, jonka pitää aika ajoin yhä uudelleen vakuutella itseään siitä, ett'ei se vielä ole kokonaan franskalaistunut, ja jota varten sepitelläänkin tuota kirjallisuutta _en cuir de Russie_.[82] Yrittäkääpäs lukea nimen-omaiselle kansanmiehelle — kaikkein huikeimpia, kaikkein "kansantajuisimpia" kohtia "Mehiläisparvista"; hän luulee teidän ilmoittavan hänelle loitsuja kuumetta tai juopumusta vastaan. Sanonpa vieläkin kerran: ilman sivistystä ei ole runoutta. Tahdotteko saada selville, millinen sivistymättömän Venäläisen runollinen ihanne on? Avatkaa meidän eepilliset runomme, meidän legendamme. En nyt puhukaan siitä, että rakkaus niissä aina esiintyy noituuden, panennan seurauksena, saadaan aikaan unhojuomalla ja on väliin nimeltäänkin näivettäjäinen ja palelma; enkä puhu siitäkään, että meidän niin sanottu eepillinen runoutemme on europalaisista ja aasialaisista ainoa — huomatkaa, ainoa, — joka, elleihän Vanjka-Tanjkaa[83] oteta lukuun, ei ole luonut yhtäkään tyypillistä paria rakastuneita olentoja; en siitäkään, että pyhän Venäjän tarusankari alkaa tuttavuutta mielitiettynsä kanssa sillä, että pieksää hänen valkoista ruumistansa "armottomasti" aivan — josta "naispuoli käykin ylen pöhöisenä". Tuosta en minä ota puhuaksenikaan, mutta pyydän saada kiinnittää huomionne nuorukaisen, tuommoisen juurikuvaan, jommoisena hän esiintyi alkuperäisen, sivistymättömän Slaavilaisen mielikuvituksessa. Tällaisena hän kulkee, tuo jeune-premier,[84] suvaitkaa katsella: turkit hän tekaisi näädännahkaiset, tikkauksia joka saumassa; vyöhyt seitsensulkkuinen on vedetty kainaloita myöten; sormet hihasien peitossa; turkinkaulus tehty yli pään, ei näe edestä hänen poskiansa punaisia, eikä näe takaa kenokaulan valkeutta; lakki on toisella korvalla; mutta jalassa safiaani-saappahaiset, kärjet naskalina, kantapäät terävinä, ja kärjillä vaikkas munaa vieritteleisit, ja kantapäitten alitse vaikka varpunen lentelis, räpyttelis. — Hän kulkee, uljas mies, kulkee tuota mainiota tiheätä keikutusta, jolla meidän Alkibiades, Tshurilo Plenkowitsh,[85] sai aikaan niin hämmästyttäviä, melkein lääkkeentapaisia vaikutuksia vanhoissa ämmissä ja nuorissa neidoissa, tuota samaista käyntiä, jolla hamaan tähän päivään asti niin verrattomasti juosta piipottelevat meillä ravintolanpassarit, jolla heiluu ja hyllyy jok'ikinen jänne ja nivel, tuo venäläisen keikarimaisuuden kerma ja kukkanen, tuo venäläisen maun _nec plus ultra_.[86] Minä en puhu pilaa: kömpelö uljuus — siinä meidän taiteellinen ihanne. Kelpaako? Onko siinä viljaltikin aiheita maalarille, kuvanveistäjälle? Entäs kaunotar, joka nuorukaista hurmaa, ja jolla "kasvoissa veri on kuin jänöllä?"... Mutta ettehän te kuuntelekaan...?

Litvinow hätkähti. Hän ei todellakaan ollut kuullut Potuginin sanoja. Hänen mielessään pyöri pyörimistään Irina ja heidän viimeinen kohtauksensa...

— Suokaa anteeksi, Sosont Ivanitsh — virkkoi hän, — mutta minun tekisi mieleni vieläkin kysyä teiltä... rouva Ratmirowista.

Potugin pani sanomalehden kokoon ja pisti sen taskuunsa.

— Te tahtoisitte tietää, millä tapaa minä tulin tutuksi hänen kanssaan?

— En, en sitä; mutta minä haluaisin tietää, mitä te ajattelette hänen esiintymisestään Pietarissa. Millainen hänen roolinsa siellä oikeastaan oli?

— Enpä todellakaan osaa sanoa tuohon mitään, Grigori Mihailovitsh. Minä tulin rouva Ratmirowin kanssa hyvin likeiseen tuttavuuteen... mutta aivan sattumalta ja vähäksi aikaa vain. Hänen maailmaansa en minä tullut katsahtaneeksi; mitä siellä tapahtui, — siitä ei minulla ole tietoa. Minun kuullen lörpöteltiin kyllä yhtä ja toista, mutta parjaushan, sen tiedätte, vallitsee meillä muuallakin eikä pelkissä demokraattisissa piireissä. Enkä minä udellutkaan. Mutta — lisäsi Potugin, hetken vaiettuaan, — näkyypä hän vetävän teidän huomiotanne puoleensa.

— Niin, me olemme pari kertaa haastelleet keskenämme jotenkin avonaisesti. Ja sittenkin minä kyselen itseltäni: onko hänessä vilppiä?

Potugin loi silmänsä maahan.

— Innostuessaan hän on vilpitön, niinkuin kaikki intohimoiset naiset. Ylpeyskin välistä estää häntä valehtelemasta.

— Onko hän ylpeä? Minä luulisin häntä pikemminkin oikulliseksi.

— Ylpeä kuin hitto; mutta se ei tee mitään.

— Minusta nähden hän liioittelee joskus.

— Ei sekään tee mitään; vilpitön hän on sittenkin. Mutta, ylimalkain puhuen, kenessä te sitten luulette löytävänne totuutta? Parhaimmatkin noista rouvista ovat turmeltuneet luitaan ja ytimiään myöten.

— Mutta, Sosont Ivanitsh, itsehän te sanoitte olevanne hänen ystävänsä. Itsehän te melkein väkisin veitte minut hänen luokseen!

— Entäs sitten? Hän pyysi minua tuomaan teidät; minä ajattelin: miks'ei! Mutta minä olen todellakin hänen ystävänsä. Ei hän ole hyviä ominaisuuksia vailla: hän on hyväntahtoinen, toisin sanoen antelias, toisin sanoen antaa muille, mitä ei itse välttämättömästi tarvitse. Sitä paitsi, tiedättehän te tämän paremmin kuin minä.

— Minä tunsin Irina Pavlovnan kymmenen vuotta sitten; mutta siitä pitäin...

— Voi, hyvä Grigori Mihailitsh, mitä puhuittekaan! Luuletteko te, että ihmisluonne muuttuu? Sellaisena hautaan kuin heijaankin. Tahikka kukaties... — Potugin kumartui vielä alemmas, — kukaties teitä pelottaa joutua hänen käsiinsä? Onhan se niinkin... Mutta aina sitä jonkun käsiin joutuu.

Litvinowilta pääsi väkinäinen nauru.

— Niinkö luulette?

— Joutuu niinkin. Ihminen on heikko, nainen on väkevä, sattuma väkevin kaikista; vaikea on löytää tyydytystä ilottomassa elämässä; mahdoton on unohtaa oma itsensä kokonaan... ja sitten tulee kauneus ja osan-otto ja lämpöä ja valoa... Menepäs vastustamaan! Niin maar riennätkin juoksujalkaa, niinkuin lapsi hoitajansa tykö... No, ja sitten tulee tietysti kylmyyttä ja pimeyttä ja tyhjyyttä... niinkuin konsanaankin. Ja loppujen loppu on se, että vieraantuu kaikesta eikä ymmärrä enää yhtään mitään. Ensinnä ei ymmärrä, kuinka voi rakastaa, ja sitten ei enää ymmärrä, kuinka voi elää...

Litvinow katsahti Potuginiin, ja tuntui hänestä kuin ei hän vielä milloinkaan olisi kohdannut niin yksinäistä, hyljättyä... onnetonta ihmistä. Tällä kertaa Potugin ei arkaillut, ei kursaillut. Lyyhistyneenä, kalpeana, pää painuksissa rinnalla ja kädet polvilla, — semmoisena hän siinä istui liikahtamatta, myhähdellen alakuloisesti. Litvinowin kävi sääli tuota katkeraa, omituista mies parkaa.

— Irina Pavlovna — virkkoi hän hiljaisella äänellä, — mainitsi muun muassa eräästä hyvästä tuttavastaan, nimeltä, muistaakseni, Belski tai Dolski...

Potugin nosti surulliset silmänsä Litvinowiin.

— Vai niin? — virkkoi hän kuivakiskoisesti... — Mainitsi vainen... no, mitäpäs tuosta? Mutta — lisäsi hän, haukotellen jotenkin luonnottomasti — jopa on aika kotia päivälliselle. Voikaa hyvin!

Hän hyppäsi penkiltä ja läksi kiireesti pois, ennenkuin toinen oli ehtinyt virkkaa sanaakaan. Säälin sijaan syntyi Litvinowissa nyt suuttumus, suuttumus tietysti omaan itseensä. Epähienous ei ollut ensinkään hänen luonteensa mukaisia; hän oli tahtonut lausua Potuginille osan-ottonsa, mutta siitä tulikin kömpelö viittaus. Salainen harmi sydämmessään hän palasi hotelliinsa.

"Turmeltuneet luitaan ja ytimiään myöten". — ajatteli hän kotvasen kuluttua, — "mutta ylpeä kuin hitto! Hän, tuo nainen, joka melkein polvistuu minun edessäni, — hänkö olisi ylpeä? Ylpeäkö eikä oikullinen?"

Litvinow koetti karkoittaa mielestään Irinan kuvan, mutta turhaan. Juuri senvuoksi ei hän muistellutkaan morsiatansa; hän tunsi, ett'ei tuo edellinen kuva tänään väisty sijaltaan. Hän päätti olla sen enempää huolehtimatta ja odottaa tämän "omituisen jutun" ratkaisua. Ja eihän tämä ratkaisu voi kauan viipyäkään, eikä Litvinow ensinkään epäillyt, ett'ei se olisi varsin viatonta ja luonnollista laatua.

Näin hän ajatteli, mutta Irinan kuva se ei vaan hänestä luopunut, eikä yksin kuvakaan — kaikki Irinan sanatkin johtuivat perättäin hänen mieleensä.

Passari toi hänelle lipun: se oli samalla Irinalta.

"Jos olette jouten tänä iltana, niin tulkaa. En ole yksinäni kotona. Minulle tulee vieraita, ja te saatte vielä lähemmälti nähdä meikäläiset, meidän yleisön. Kovin tekisi mieleni, että teillä olisi tilaisuus nähdä heidät; minusta tuntuu, että he esiintyvät nyt täydessä loistossaan. Pitäähän teidän saada tietää, millainen se ilma on, jota minä hengitän. Tulkaa; minun on oleva hauska nähdä teitä, eikä teidänkään tule ikävää. (Irina tahtoi sanoa: ikävä). Osoittakaa minulle, ett'ei meidän tänpäiväisen keskustelumme jälkeen enää mikään väärinkäsitys meidän välillämme ole mahdollinen.

Teidän I."

Litvinow pani päällensä frakin, sitoi kaulaansa valkoisen liinan ja läksi Irinan luokse. "Ei tuo niin tärkeätä ole", sanoi hän monta kertaa itselleen matkalla, "mutta sopiihan heitä katsella... sopii niinkin. Hauska nähdä."

Moniahta päivä sitten nuo samat ihmiset olivat herättäneet hänessä toisellaisia tunteita: inhoa.

Hän kulki kiireisin askelin, hattu syvään otsalle painettuna, pinteä hymy huulilla.

Bambajew oli istumassa Weberin kahvilan edessä, Voroshilowin ja Pishtshalkinin kanssa. Nähtyään kaukaa Litvinowin, osoitti hän häntä kumppaleilleen ja huudahti innostuneena: "Näettekös te tuota miestä? Se on kiveä! Se on kalliota!! Se on granittia!!!"

XV.

Litvinowin tullessa oli Irinan luona paljo vieraita. Nurkassa istui korttipöydässä kolme tuonottaisista kemuista tuttua kenraalia: lihava, ärtyisä ja ystävällinen. He pelasivat vistiä mollan kanssa, ja mahdoton on ihmiskielin kertoa, millä arvokkaisuudella he tunnustivat, kaasivat, pitivät ristiä, pitivät herttaa... valtiollisia henkilöitä kerrassaan! Käyttäkööt aatelittomat virkamiehet, _bourgeois_, noita kortinlyönnissä tavallisia jälkisanoja ja sananparsia, — herrat kenraalit lausuivat vaan sellaista, mikä oli aivan välttämätöntä. Kerran vaan, kahden tunnustamisen välillä, sanoa paukautti lihava kenraali varsin pontevasti: "_ce satané as de pigue_!"[87]

Vieraitten joukossa tunsi Litvinow kemuihin osaa-ottaneita rouvia, mutta oli muitakin, joita hän ei tuntenut. Muun muassa oli siellä muuan niin vanha, että olisi luullut hänen tuohon paikkaan raunioiksi raukeavan. Hän liikautteli paljaita, kauheita, tummanharmaita olkapäitään, peitteli suutaan viuhkalla ja loi Ratmirowiin syrjäisiä, hiukenevia katseita jo aivan himmenneistä silmistään. Ratmirow hienosteli häntä, sillä tuolle rouvalle, keisarinna Elisabetin viimeiselle hovineitsyelle, osoitti ylhäinen maailma suurta kunnioitusta.

Ikkunan luona istui kreivitär Sh., "ampiaisten kuningatar", paimentytön puvussa, ympärillään liuta nuoria herroja, niiden joukossa, paitsi muita, rikkaudestaan ja kauneudestaan tunnettu Finikow, jonka ylpeä ryhti, aivan litteä pääkallo ja eloton, elukkamainen kasvojen juonne, aivan omiansa Buharan kaanille tai Rooman Heliogabalolle, pisti kylläkin räikeästi silmiin.

Toinen rouva, kreivitär sekin, tunnettu lyhyellä nimellä Lise, puheli pitkätukkaisen, vaaleaverisen ja kalpean spiritistin kanssa. Hänen vieressään seisoi muuan herra, kalpea ja pitkätukkainen hänkin, naureskellen varsin painavasti: tämä herra uskoi myöskin spiritismiä, mutta esiintyi sitä paitsi ennustajanakin, tehden Ilmestyskirjan ja Talmudin nojalla tiettäväksi kaikenlaisia ihmeellisiä tapahtumia. Hänen julistuksistaan ei vielä ainoakaan ollut lyönyt lukkoon, mutta siitä huolimalla ennusteli hän edelleen kuin hyväkin profetta.

Pianon ääreen oli asettunut se samainen oman teon mies, josta Potugin oli ollut niin kovasti harmissaan. Hän poimiskeli akordeja huolettomasti, _d'une maine distraite_,[88] ja katseli välinpitämättömästi ympärilleen.

Irina istui sohvalla, vieressään toisella puolen ruhtinas Cocó ja toisella rouva X. Viimeksi mainittu oli taka-aikoina ollut yli koko Venäjän valtakunnan kuuluisa älykkyydestään ja mainio kaunotar, mutta oli jo aikoja sitten kutistunut pahanpäiväiseksi korvasieneksi, joka lemahteli pellavaöljylle ja väljähtyneelle myrkylle.

Huomattuaan Litvinowin, Irina punehtui, nousi, ja kun Litvinow oli astunut hänen luokseen, puristi lujasti hänen kättään. Hänen yllään oli leninki mustasta kreepistä, tuskin huomattavilla kultakoristeilla; olkapäät kuulsivat himmeän valkoisina, mutta kalpeilla kasvoilla, joihin hetkiseksi oli punerva aalto lehahtanut, asui kauneuden voiton riemu eikä yksin kauneudenkaan: salailu, melkein pilkallinen ilo kuulsi puoliavoimista silmistä ja elähteli huulien ja sieranten seutuvilla...

Ratmirow lähestyi Litvinowia ja vaihtoi hänen kanssaan tavalliset tervehdykset, joihin ei tällä kertaa kumminkaan liittynyt tavallista leikillisyyttä. Sen jälkeen esitti hän Litvinowin parille kolmelle naiselle: vanhoille raunioille, ampiaisten kuningattarelle, kreivitär Liselle... He kohtelivat häntä varsin suopeasti. Litvinow ei kuulunut heidän piiriinsä, mutta hän oli soma ulkomuodoltaan, vieläpä hyvinkin, ja hänen nuorekkaitten kasvojensa lausevat piirteet vetivät heidän huomionsa puoleensa. Hän ei vaan osannut pitää vireillä tätä huomiota; hän oli vieraantunut seuraelämästä ja tunsi jonkinlaista hämillä-oloa, ja vielä tuo lihava kenraalikin katsoa tuijotteli häneen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Kas lipilaari, liberaali! Pitipäs vaan kiltisti tulla tänne; sallikaa muka suudella kättänne!"

Irina tuli Litvinowin avuksi. Hän sovitti niin sukkelasti, että Litvinow joutui istumaan oven viereen, heti hänen taakseen. Puhutellessaan Litvinowia, täytyi Irinan joka kerta kääntyä ympärinsä, ja silloin aina ihaili Litvinow loistavan kaulan kaunista kaarevuutta ja imi itseensä hänen hivustensa hienoa tuoksua. Syvän ja hiljaisen kiitollisuuden ilme ei hetkeksikään poistunut Irinan kasvoilta. Litvinowin täytyi tunnustaa itselleen, että juuri kiitollisuutta nuo myhäilyt, nuo katseet ilmoittivat, ja koko hänen omassakin olennossaan tulvahteli sama tunne... ja häntä alkoi hävettää, ja hänestä alkoi tuntua suloiselta, ja häntä rupesi pelottamaan... ja sill'aikaa näytti Irina myötäänsä tahtovan sanoa: "no mitä arvelette noista?" Varsinkin selvänä kuului tuo äänetön kysymys heti kuin joku läsnäolijoista oli lausunut jonkun tympeän sukkeluuden tai tehnyt jonkun typerästi nokkelan tempun, ja sellaista tapahtui monastikin illan kuluessa. Kerran kävi niinkin, ett'ei Irina voinut pidättää itseään, vaan purskahti nauramaan.

Kreivitär Lise, varsin taikauskoinen rouva ja taipuisa kaikkeen erinomaiseen, oli puhellut kyllältänsä vaaleaverisen spiritistin kanssa Homesta, tanssivista pöydistä, itsestään soittavista harmonikoista y.m. Vihdoin kysäsi hän, löytyykö sellaisia eläimiä, joihin magnetismi vaikuttaa.

— Yksi sellainen eläin kumminkin löytyy, — vastasi kauempaa ruhtinas Cocó. — Tunnettehan te Milvanovskin? Hänet nukutettiin minun nähteni, ja mies rupesi kuorsaamaan, jumaliste!

— Te olette häjy, _mon prince_; minä puhun varsinaisista elukoista. _Je parle des bêtes_.[89]

— _Mais moi aussi, madame, je parle d'une bète_...[90]

— On varsinaisiakin, — puuttui puheesen spiritisti — esimerkiksi kravut; ne ovat hyvin herkkähermoisia ja joutuvat helposti katalepsiaan.

Kreivitär hämmästyi.

— Kravutko? Onko se mahdollista? Tuohan on äärettömän intressanttia! Sitä minä mielelläni näkisin! Monsieur Luzhin, — lisäsi hän, kääntyen nuoreen mieheen, jolla oli ihan kiviset kasvot, niinkuin nukeilla, ja kivinen kaulus (hän oli kuulu siitä, että oli kostuttanut nuo samaiset kasvonsa ja tuon samaisen kauluksensa Niagaran ja Nubian Niilin pärskeillä, vaikk'ei hän muutoin muistanut monilta matkoiltaan yhtään mitään ja piti paljon vain venäläisistä sanasutkauksista). — Monsieur Luzhin, olkaa niin ystävällinen ja hankkikaa meille krapu.

Monsieur Luzhin veti suunsa vinoon.

— Suvaitsetteko joutuisaa vai joutuisaan? — kysäsi hän.

Kreivitär ei käsittänyt häntä.

— _Nais oui_. krapu, — toisti hän — _une écrevisse_.[91]

— Mitenkä? Mitä niin? Krapuako? Krapuako? — virkkoi ankarana kreivitär Sh. Häntä harmitti monsieur Verdierin poissaolo, eikä hän voinut käsittää, miks'ei Irina ollut kutsunut luokseen tuota Franskalaisista herttaisinta. Rauniot eivät olleet enää pitkään aikaan ymmärtäneet yhtään mitään — kuurouskin rasitti häntä; — hän puisteli vaan päätään.

— _Oui, oui, vous allez voir_.[92] Monsieur Luzhin, olkaa hyvä...

Nuori matkustaja kumarsi, läksi ulos ja palasi pian takaisin. Hänen perässään kulki passari, joka, myhäillen koko suun leveydeltä, kantoi vatia ja siinä isoa, mustaa krapua.

— _Voici, madame_, — huudahti Luzhin; — nyt alkaa se kravun operatsiooni. Ha, ha, ha! — (Venäläisen on tapana nauraa ensimmäisenä omalle sukkeluudelleen.)

— He, he, he! — naurahti myös ruhtinas Cocó suopeasti, patrioottina ja kaikenlaisten kotimaisten tuotetten suojelijana.

(Älköön lukija tuota ihmetelkö älköönkä olko pahoillaan: kukapa voi taala, ett'ei hän itse Aleksandran teatterin partterilla istuessaan ja sen ilmaa hengittäessään, ole taputtanut käsiään vielä laihemmalle sanasutkaukselle?)

— _Merci, merci_, — sanoi kreivitär, — _Allons, allons, monsieur Fox, montrez, montrez nous ça_.[93]

Passari laski vadin pienelle pyöreälle pöydälle. Vieraitten keskuudessa nousi vähäinen liike; muutamia päitä kurottautui. Kenraalit ne vaan korttipöydässä säilyttivät asemansa järkähtämättömän juhlallisuuden.

Spiritisti pörrötti tukkansa, rypisti kulmansa, lähestyi pöytää ja rupesi niillä tekemään liikkeitä ilmassa: krapu se käämyröitsi, peräytyi ja nosteli saksiaan. Spiritisti uudisti ja tihensi huitomisensa: krapu käämyröitsi vaan.

— _Mais que doit elle donc faire?_[94] kysyi kreivitär.

— _Elle dolt rester immdbile et se dresser sur sa quiou_[95] — vastasi hra Fox kovalla amerikalaisella murteella, tehden sormillaan tempoisia liikkeitä vadin päällä, mutta magnetismi ei vaikuttanut: krapu ei ollut tietääkseenkään; liikkui vaan liikkumistaan. Spiritisti ilmoitti silloin, ett'ei hän tällä haavaa ole tenhoissaan, ja läksi tyytymättömän näköisenä pöydän äärestä. Kreivitär rupesi häntä lohduttelemaan, vakuuttaen, että semmoista sattui joskus monsieur Homellekin... Ruhtinas Cocó vakuutti hänen sanansa todeksi. Ilmestyskirjan ja Talmudin tuntija puikahti salavihkaa pöydän luokse ja sysätä luikautti lujasti sormiaan krapuun päin, koetellen hänkin onneaan, mutta turhaan: katalepsiasta ei merkkiäkään. Silloin kutsuttiin passari ja käskettiin viedä krapu pois. Sen hän tekikin, hymyillen jälleen suun täydeltä. Oven takaa kuului hänen tirskauksensa... Kyökissä naurettiin sitten paljo _über diese Russen_.[96]

Oman teon mies oli kokeitten aikana yhä edelleen poimiskellut akordeja, pysytellen molli-lajeissa, sillä mistäpäs sen tietää, mikä mitenkin vaikuttaa. — Nyt hän soitti ainaisen valssinsa ja sai tietysti mitä maireisimmat kiitokset.

Kilpailun innossa esiintyi kreivi X, verraton dilettantti (katso lukua I), lausuen oman keksimänsä chansonetin, joka oli alusta loppuun varastettu Offenbachista. Sen leikkisä jälkisäe sanoihin: _Quel oeuf? quel boeuf_[97] pani kaikki naisten päät heilahtelemaan oikealle ja vasemmalle; yksi naisista rupesi hiljalleen voivottamaankin, ja vastustamaton, välttämätön sana _charmant! charmant_[98] kajahti kaikkien huulilta.

Irina katsahti Litvinowiin, ja hänen suupielissään vavahti jälleen tuo salainen, pilkallinen ilme... Mutta vielä elävämmäksi se kävi, jopa ilkkumiseenkin vivahti, kun ruhtinas Cocó, tuo aatelis-etujen edustaja ja puolustaja, rupesi latelemaan mielipiteitään äskeiselle spiritistille ja tietysti heti kohta päästi ilmoille kuuluisan lauseensa omistus-oikeuden järkäyttämisestä Venäjällä, letkauttaen ohimennen demokraattejakin. Amerikalainen veri kuohahti spiritistissä: hän rupesi väittämään vastaan. Ruhtinas puolestaan, tietty se, alkoi huutaa pauhata, uudistellen ilman mitään todisteluja: _C'est absurde! Cela n'a pas le sens commun!_[99] Rikas Finikow rupesi puhumaan julkeuksia, huolimatta, kehenkä ne sattuivat. Jo rupesi Talmudin tuntija piipittämään, itse kreivitär Sh. rämisemään... Sanalla sanoen, nousi melkein samallainen sekamelu kuin Gubarewinkin luona; erotus kenties vaan se, ett'ei täällä ollut olutta eikä tupakan savua, ja ihmisetkin olivat paremmissa puvuissa.

Ratmirow koetti saada hiljaisuutta aikaan (kenraalit olivat jo lausuneet julki tyytymättömyyttänsä, ja Borisilta oli jo kuulunut: _encore cette satanée politique_!),[100] mutta yritys ei onnistunut. Samassa astui esiin korkea virkamies, noita luikertelevia, ja lupasi esittää _le resumé de la question en peu de mots_[101], mutta karille hänkin kävi. Hän ei nähtävästikään osannut kuulla muitten puheita loppuun asti eikä kyennyt käsittämään vastaväitteitä; siksipä hän vain muhenteli ja toisteli omia sanojaan niin yhtä mittaa ja oli niin ilmeisesti itsekin epätiedossa siitä, mikä iässä juuri oli itse _la question_, ett'ei muuta tulosta sopinut odottaakaan. Lisäksi Irinakin vielä syrjästä ärsytteli ja uhitteli väitteleviä toistensa kimppuun, silloin tällöin vilkaisten Litvinowiin ja nyykäyttäen päätä hänelle.

Mutta Litvinow istui, kuni lumottuna; ei hän kuullut mitään, hän odotteli vaan, milloinka jälleen tuikahtavat hänen edessään nuo kauniit silmät, milloinka jälleen välähtävät nuo kalpeat, hennoi, häijyt, ihanat kasvot...

Väittely päättyi siihen, että naiset nousivat kapinaan ja vaativat kiistan lopettamista. Ratmirowin pyynnöstä lausui dilettantti uudestaan chansonettinsa, ja oman teon mies soitti vielä kerran valssinsa...

Keskustelu kosketteli illan kuluessa erillaisia asioita, huolellisesti kartellen kaikkea, mikä olisi ollut vähänkin intressanttia. Kenraalit, lopetettuaan uljaan pelinsä, yhtyivät uljaina keskusteluun. Näitten valtiollisten miesten vaikutus osoittautui heti kohta. Puhe kääntyi parisilaisen demi-monden[102] merkillisiin henkilöihin, joitten nimet ja kyky näkyivät olevan hyvinkin tunnetuita jokaiselle. Puheltiin viimeisestä Sardoun näytelmästä, About'in romaanista, Pattista Traviatassa. Joku ehdotti sihteeri-leikkiä, "_au secrétaire_", mutta se ei onnistunut; vastaukset tulivat hyvin tympeitä, olipa niissä kielivirheitäkin. Lihava kenraali kertoi, kuinka hän kerran kysymykseen: _qu'est ce que l'amour?_[103] oli vastannut: _une colique remontée au coeur_,[104] ja sen sanottuaan hän purskahti puisevaan nauruun. Rauniot lyödä läimäyttivät häntä viuhkallaan kädelle, ja tästä äkkinäisestä liikkeestä lohkesi palanen valkomaalia raunioitten otsalta. Kuivunut korvasieni yritti puhua slaavilaisista ruhtinaskunnista ja oikeauskoisuuden propagandasta Tonavan takaisissa maissa, mutta, kun ei häntä kukaan kuunnellut, pihisi hän vaan vähän aikaa ja lymysi kaikessa hiljaisuudessa. Kaikista enemmin puhuttiin Homesta; "ampiaisten kuningatar" kertoi hänkin, kuinka salaiset kädet olivat häntä hivelleet, ja kuinka hän oli niitä nähnyt ja pannut yhteen niistä oman sormuksensa.