Part 10

Irinan oli todella syytä riemuita voitostaan. Vaikka Litvinow olisi kiinnittänyt enemmänkin huomiota siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui, ei hän kaikesta tuosta löyhästä, hengettömästä jaarituksesta olisi saanut irti poimituksi yhtään ainoata vilpitöntä sanaa, ei yhtään kunnon ajatusta, ei yhtään ainoata tosiasiata. Huudahduksissa ja äännähdyksissä ei kuulunut niissäkään elinvoimaa; moitteessakaan ei tuntunut intohimoa; joskus vain lymysi luuloteltu kansalaisuus suuttumuksen verhoon, luuloteltu ylenkatse välinpitämättömyyden naamarin alle, ja silloin lausuttiin ruikuttavalla vikinällä mahdollisten tappioitten pelkoa, ja hampaita kiristellen mainittiin muutamia nimiä, joita jälkimaailma ei ole unohtava. Ja jospa edes yhtäkään elävää virtausta kaiken tämän romun ja ruuhkan alla! Kuinka vanhaa, kuinka tarpeetonta, kuinka turhanpäiväisen joutavaa oli kaikki se, mikä vireillä piti näitä päitä, näitä sieluja, eikä ainoastaan tänä iltana, ei ainoastaan ulkona maailmassa, vaan kotonakin, hetkestä niin hetkeen ja päivästä niin päivään, niin leveälti ja syvälti kuin koko heidän olemuksensa ulottui! Ja mikä tiedon puute loppujen lopussa! Ja mikä kyvyn puute käsittämään sitä, mihin ihmis-elämä perustuu, ja mikä ihmis-elämää kaunistaa!

Litvinow viipyi vieraissa yli puolen-yön ja läksi viimeisenä.

Ottaessaan jäähyväisiä Liivinowilta, puristi Irina jälleen hänen kättänsä ja kuiskasi painavasti: "Oletteko nyt tyytyväinen? Saitteko nyt kylliksenne nähdä? Kelpaako?"

Litvinow ei vastannut mitään. Hän kumarsi vaan hiljaa ja syvästi.

Jäätyään kahden kesken miehensä kera, oli Irina lähtemäisillään makuuhuoneesensa, kun Ratmirow pidätti hänet.

— _Je vous ai beaucoup admirée ce soir, madame_, — virkkoi hän, sytyttäen paperossiansa ja nojaten kaminiin. — _Vous vous êtes parfaitement moquée de nous tous_.[105]

— _Pas plus cette fois-ci que les autres_[106] — vastasi Irina kylmäkiskoisesti.

— Kuinka käskette käsittämään teitä? — kysyi Ratmirow.

— Niinkuin tahdotte.

— Hm. _c'est clair_.[107] — Ratmirow karisti paperossista tuhan pikku sormensa pitkällä kynnellä varovasti, kissan-omaisesti. — Niin, tuota... Tuo teidän uusi tuttavanne — mikä se nyt olikaan hänen nimensä? — herra Litvinow — mahtaa olla erittäin viisaan miehen kirjoissa.

Kuultuaan Litvinowin nimen, kääntyi Irina kerkeästi mieheensä.

— Mitä te tarkoitatte?

Kenraali naurahti.

— Hän ei puhu mitään... pelkää, nähtävästi, joutuvansa häpeään.

Irina naurahti hänkin, mutta kokonaan toisella tavalla.

— Parempi on olla vaiti kuin puhua... niinkuin eräät toiset puhuvat.

— _Attrapá_[108] — virkkoi Ratmirow teeskennellyllä alistumisella, — mutta pila sikseen... Hänellä on erinomaisen intressantit kasvot... Tuollainen... itseensä keskittyvä ilme... ja yleensä ryhti... Niin.

Kenraali korjasi kaulaliinaansa, taivutti päätään ja katsahti omiin viiksiinsä. — Hän on, luullakseni, tasavaltalainen mielipiteineen, samaan tapaan kuin se teidän toinenkin ystävänne, herra Potugin. Siinä kanssa yksi noila vaikenevia viisaita.

Irinan kulmat kohosivat kirkkaitten silmien laajetessa, huulet puristuivat yhteen ja vääntyivät hiukan.

— Miksi te tuollaista puhutte, Valerian Vladimirovitsh? - huomautti hän ikäänkuin osan-otlavasti. — Panoksia vaan tuhlaatte ilmaan turhanpäiten... Me emme ole nyt Venäjällä, eikä teitä kuule kukaan.

Ratmirowia repäisi.

— Se ei ole yksistään minun arveluni, Irina Pavlovna — lausui kenraali, puhuen äkkiä omituisilla sora-äänteillä; — toistenkin mielestä tuo herra näyttää karbonaariolta.[109]

— Todellakin? Ja kenenkä?

— No esimerkiksi Borisin...

— Mitenkä? Pitikö nyt tuonkin lausua ajatuksensa julki?

Irina liikautti olkapäitään, ikäänkuin hytistellen kylmässä, ja siveli niitä hiljaa sormiensa nenillä.

— Tuon juuri... tuon... Sallikaa minun sanoa teille, Irina Pavlovna: te olette ikäänkuin suutuksissa. mutta tiedättehän itsekin, joka suuttuu...

— Minäkö suutuksissani? Ja miksi?

— En tiedä. Kenties teidän oli vastenmielistä kuulla tuota huomautusta, jonka minä rohkenin tehdä, ja joka koski...

Ratmirow takertui.

— Koski? — toisti Irina kysyvästi. — Tehkää hyvin, ilman ivaa ja pian. Minä olen väsynyt, minua nukuttaa. — Hän otti kynttilän pöydältä. — Koski?

— Koski juuri tuota samaista herra Litvinowia. Ja kosk'ei nyt enää ole epäilemistäkään, ett'ei hän ole suurissa määrin vetänyt teidän huomiotanne puoleensa...

Irina kohotti kätensä, jossa piteli kynttiläjalkaa, — liekki osui juuri hänen miehensä kasvojen tasalle. Katseltuaan häntä hetken aikaa tarkasti, melkein uteliaana, purskahti Irina äkkiä kovaan nauruun.

— Mikäs teidän nyt on? — kysyi Ratmirow, rypistäen silmiään.

Irina nauroi nauramistaan.

— Mikä teidän on? — uudisti kenraali, polkaisten jalkaansa.

Ratmirow tunsi olevansa loukattu, saaneensa pistoksen, ja samalla häntä hämmästytti tuon naisen kauneus, tuon naisen, joka niin keveänä ja rohkeana seisoi hänen edessään, raadellen häntä. Hän näki kaikki, näki kaikki hänen sulonsa, näki sirojen kynsien ruusuisen hohteen hänen hienoissa sormissaan, jotka tuossa lujasti pitelivät raskaan kynttiläjalan tummaa pronssia — ei tuo hohdekaan jäänyt häneltä huomaamatta — ja loukkaus tunkihe yhä syvemmälle hänen sydämmeensä.

Mutta Irina nauroi yhä.

— Mitenkä? — lausui Irina vihdoin. — Tekö? Oletteko te luulevainen? — Ja kääntäen miehelleen selkänsä, läksi hän huoneesta pois.

— Hän on luulevainen! — kuului oven takaa, ja jälleen räjähti nauru.

Ratmirow loi synkkämielisen katseen vaimonsa jälkeen, mutta siinäkään ei hän saattanut olla huomaamatta hänen vartalonsa, hänen liikkeittensä lumoavaa sulavuutta. Kiivaalla iskulla särki hän paperossinsa kaminin marmori-olkaa vastaan ja heitti sen kauaksi pois. Hänen poskensa kalpenivat äkisti, leuka elähti tempoisesti, ja silmät katselivat tylsästi ja petomaisesti ympäri lattiata, ikäänkuin hakien jotain... Ei ollut somuuden merkkiäkään enää hänen kasvoissaan. Tuollaiselta hän mahtoi näyttää silloin kuin hän ruoskitutti Valkean-Venäjän talonpoikia.

Huoneesensa tultuaan laskeutui Litvinow tuolille pöydän ääreen, tarttui molemmin käsin päähänsä ja istui kauan aikaa liikahtamatta. Vihdoin hän nousi, veti laatikosta esille salkun ja otti sen sisälokerosta Tatjanan valokuvan. Surullisesti siitä katsahtivat häneen Tatjanan kasvot, jotka valokuvaus, niinkuin tavallisestikin, oli typistänyt ja vanhentanut. Litvinowin morsian oli neitonen isovenäläistä verta, vaaleaverinen, lihavahko, kasvonpiirteet vähän raskaat, mutta älykkäissä, vaaleanruskeissa silmissä erinomainen hyväntahtoisuuden ja lempeyden ilme, otsa hieno-ihoinen ja valkoinen; tuntui kuin siinä alituisesti heloitteleisi päivänsäde. Litvinow ei pitkään aikaan kääntänyt silmiään siitä pois. Sitten hän siirsi sen hiljakseen syrjään ja otti jälleen molemmin käsin päästään.

— Kaikki on lopussa, — kuiskasi hän vihdoin.

- Irina! Irina!

Vasta nyt, vasta tässä silmänräpäyksessä ymmärsi hän olevansa auttamattomasti ja mielettömästi rakastunut Irinaan, rakastuneensa häneen hamasta siitä saakka kuin ensi kerran oli kohdannut häntä Vanhan Linnan edustalla, eikä enää voivansa lakata häntä rakastamasta. Ja kumminkin — kuinka uskomattomalta, jopa naurettavaltakin tuo olisi kuulunut hänestä, jos joku olisi hänelle sen sanonut parisenkaan tuntia sitten!

— Mutta Tanja, Tanja! Voi hyvä isä! Tanja! Tanja! — toisteli hän epätoivoissaan.

Mutta Irinan kuva se kohoilemistaan kohoili hänen edessään mustassa puvussa, kuni suruvaatteissa, voiton hiljainen hohde marmorivalkoisilla kasvoilla...

XVI.

Litvinow ei saanut unta silmiinsä koko yössä, ei riisunutkaan. Hänen oli raskas olla. Rehellisenä ja oikeamielisenä miehenä käsitti hän velvollisuuksien tärkeyden, lupausten pyhyyden ja olisi lukenut häpeäksi ruveta viekastelemaan oman itsensä edessä, peittelemään omaa heikkouttansa, omaa virheitänsä. Ensin hän tyrmistyi: kauan aikaa kalvoi häntä yhä sama, puoleksi itsetietoinen, epäselvä tunne, josta hän ei voinut päästä; sitten joutui hän kauhistuksen valtaan, ajatellessaan, että hänen tulevaisuutensa, hänen melkein valloittamansa tulevaisuus oli kätkeynyt pimeyteen, että hänen rakennuksensa, luja, vasta perustamansa kartano oli horjahtanut... Hän rupesi armotta nuhtelemaan omaa itseänsä, mutta hillitsi samassa nämä mielenpuuskat.

— Mikä heikkous, — ajatteli hän. — Ei nyt ole aikaa nuhteluihin; nyt pitää ryhtyä toimeen. Tanja on minun morsiameni, hän luottaa minun rakkauteeni, minun kunniaani; me olemme iäksi liitetyt toisiimme; me emme voi, emme saata toisistamme erota.

Vilkkaasti johti hän mieleensä kaikki Tatjanan ominaisuudet; hän poimiskeli niitä, hän luetteli niitä uudestaan ja uudestaan. Hän koetti herättää itsessään liikutusta, hellyyttä.

— Ei ole kuin yksi keino jäljellä, — ajatteli hän sitten, — paeta, paeta heti, odottamatta hänen tuloansa, kiiruhtaa häntä vastaan. Tuleeko elämässäni Tanjan kanssa kärsimystä ja tuskaa osakseni, luultavissa se ei ole... mutta tuollaista ei missään tapauksessa sovi nyt ruveta punnitsemaan ja lukuun ottamaan. Velvollisuus on täytettävä, tulkoon sitten vaikka kuolema!

— Mutta sinulla ei ole oikeutta pettää häntä — kuiskutti toinen ääni; — sinulla ei ole oikeutta salata häneltä sitä muutosta, joka on tapahtunut tunteissasi. Kenties hän, saatuaan tietää rakastuneesi toiseen, ei enää tahdokaan ruveta vaimoksesi?

— Joutavia! Joutavia! — vastaili hän. — Tuo kaikki on sofismeja, häpeällistä viekastelemista, valheellista tunnollisuutta. Minulla ei ole oikeutta rikkoa antamaani lupausta; siinä se. Niinpä niin... Ja siksipä pitää lähteä täältä pois, tuota toista näkemättä...

Mutta nyt vihlasi kipeästi Litvinowin sydäntä; häntä alkoi vilustaa, pikainen väristys kävi kautta hänen ruumiinsa, hampaat kolahtivat yhteen. Häntä venytti ja haukotti, niinkuin kuumeessa. Viivähtelemättä enää viimeisessä ajatuksessaan, koetti hän tukauttaa sen, kääntyä pois siitä, ja alkoi ihmetellä ja kummastella, mitenkä hän saattoi jälleen... jälleen rakastua tuohon turmeltuneesen suuren maailman lapseen, jonka olosuhteita hän inhosi ja vihasi. Hän yritti kysäistä omalta itseltään: tokkohan sinä vainenkaan olet rakastunut? eikä kysynytkään; viittasi vain kädellään, mutta hänen vielä ihmetellessään ja kummastellessaan, alkoivat jo ihanat kasvot astua hänen eteensä, selviten ikäänkuin pehmeästä, tuoksuvasta usmasta; sätehikkäät ripset kohosivat, ja lumoavat silmät tunkivat hiljaa, vastustamattomasti hänen sydämmeensä, ja ääni helähteli niin kirkkaasti, ja nuoren valtijattaren loistavat olkapäät kuulsivat raikasta, tulista hempeyttä...

Aamuksi oli Litvinowissa vihdoin kypsynyt ratkaisu. Hän päätti lähteä samana päivänä matkalle Tatjanaa vastaan, ensin kohdattuaan Irinan vielä viimeisen kerran ja sanottuansa hänelle, jos tarvis vaatisi, kaiken totuuden ja erotaksensa hänestä sitten ainaiseksi.

Hän järjesti ja pani kokoon tavaransa, odotteli, kunnes kello oli kaksitoista, ja läksi Irinan luokse, mutta nähtyään hänen puoleksi verhotut akkunansa, tunsi hän rohkeutensa kerrassaan masentuvan... hän ei uskaltanut astua hotellin kynnyksen yli.

Hän läksi Lichtenthalin lehtokujalle ja käveli sitä muutaman kerran edes takaisin.

— Herra Litvinowille kunnioitukseni! — kajahti äkkiä pilkallinen ääni kiireesti ohi kiitävästä korkeasta "dogcartesta". Litvinow nosti silmänsä ja huomasi kenraali Ratmirowin, joka istui ruhtinas M:n, tunnetun urheilijan ja englantilaisten ajopelien ja hevosten ystävän, vieressä. Ruhtinas piti ohjaksia ja kenraali oli kumartunut sivulle ja nauroi, pitäen hattuansa korkealla ilmassa. Litvinow kumarsi hänelle ja läksi, ikäänkuin salaisen käskyn saatuaan, juoksujalassa Irinan luokse.

Hän oli kotona. Litvinow käski ilmoittaa tulonsa, ja hänet otettiinkin heti vastaan. Irinalla oli yllään aamupusero leveillä avonaisilla hihoilla. Hänen kasvonsa, yhtä kalpeat kuin eilenkin, mutta ei niin tuoreet kuin eilen, osoittivat väsymystä, jota vielä selvemmin ilmoitti se raukea hymy, jolla hän vierastansa tervehti. Hän ojensi Litvinowille kätensä ja katsahti häneen lempeästi, mutia hajamielisesti.

— Kiitos, että tulitte — virkkoi hän valittavalla äänellä ja laskeutui nojatuoliin. — Minä en voi oikein hyvin tänään; yö oli levoton. No mitäs sanotte eilisillasta? Enkö minä ollut oikeassa?

Litvinow kävi istumaan.

— Minä tulin tänne, Irina Pavlovna... — alkoi hän.

Irina oikaisihe samassa ja kääntyi vieraansa puoleen, luoden häneen tutkivan, terävän katseen.

— Mikä teitä vaivaa? — huudahti hän. — Te olette kalman kalpea. Te olette sairas. Mikä teitä vaivaa?

Litvinow kävi hämille.

— Minuako, Irina Pavlovna?

— Oletteko saanut pahoja sanomia? Onko joku onnettomuus tapahtunut? Puhukaa, puhukaa!

Litvinow katsahti vuoroonsa Irinaan.

— En ole saanut pahoja sanomia — virkkoi hän, ei ilman ponnistusta, — mutta onnettomuus on todella tapahtunut, suuri onnettomuus... ja se se minut toikin teidän luoksenne.

— Mikä onnettomuus?

— Se... että...

Litvinow yritti jatkaa... mutta ei voinut. Kätensä hän vaan puristi niin lujasti yhteen, että sormet rusahtivat. Irina kumartui eteenpäin ja näytti kivettyneeltä.

— Voi! Minä rakastan teitä! — riuhtasihe viimein koleana voivotuksena Litvinowin rinnasta. Hän käänsi päänsä toisaanne, ikäänkuin olisi tahtonut kätkeä kasvonsa.

— Mitenkä, Grigori Mihailitsh!? Tekö... — Ei Irinakaan saanut sen enempää sanotuksi. Hän heittäytyi nojatuolin selkämystä vasten ja nosti molemmat kädet silmilleen... Te... rakastatte minua, niinkö?

— Niin... niin... niin — toisti Litvinow raivokkaasti, yhä enemmän kääntäen päätään toisaalle.

Kaikki vaikeni huoneessa. Sisään lentänyt perhonen räpisteli vapisevilla siivillään uutimien ja akkunan välissä.

Litvinow katkaisi äänettömyyden.

— Siinä, Irina Pavlovna, — alkoi hän, — siinä se onnettomuus, joka minua on kohdannut. Minun olisi pitänyt aavistaa sitä, välttää se, mutta pyörre tempasi minut nyt, kuten silloinkin, siellä Moskovassa. Kohtalo on nähtävästikin tahtonut minua pakottaa, ja taaskin teidän kauttanne, kärsimään nuo entiset tuskat, joitten ei olisi luullut enää uudistuvan... Minä vastustin... koetin vastustaa, mutta ihminen ei näy voivan karttaa kohtaloansa. Minä puhun tätä teille sitä varten vain, että pikemmin saataisiin loppuun tämä... tämä tragikomedia. — Viimeiset sanat lausuttiin uudella raivostumisen ja häpeämisen puuskalla.

Litvinow vaikeni taas. Perhonen räpytteli ja vapisi edelleen.

Irina ei ottanut pois käsiään silmiltänsä.

— Ettekö ole pettynyt omassa itsessänne? — kuului hänen kuiskauksensa noitten valkoisten, ikäänkuin verettömien käsien alla.

— En ole pettynyt, — vastasi Litvinow soinnuttomalla äänellä. — Minä rakastan teitä enemmän kuin koskaan ketään olen rakastanut. En rupea teitä moittimaan: sehän olisi kovin mieletöntä; en rupea uudestaan sanomaan, että tämä kenties olisi ollut mahdotonta, jos te itse olisitte menetellyt toisin minun kanssani... Tietysti on vika minun yksin. Luotin itseeni liian paljon; se se minut turmioon vei. Minä olen ansainnut rangaistukseni, ettekä te suinkaan ole sitä osannut odottaa. Te ette tietystikään saattanut ottaa lukuun, että minulle olisi ollut paljoa vähemmin vaarallista, jos te ette olisi niin syvästi tuntenut väärintekoanne, luuloteltua väärintekoanne minua kohtaan ja tahtonut sitä sovittaa... mutta tehty mikä tehty Minä olen tahtonut vaan selittää teille tilani; tuskallinen se on muutoinkin... Ei pidä ainakaan oleman, niinkuin te sanotte, väärinkäsitystä, ja minun tunnustukseni vilpittömyys on toivoakseni lieventävä sitä loukkausta, jota te ette saata olla tuntematta.

Litvinow oli puhunut, silmiään nostamatta, ja vaikkapa hän olisi Irinaan katsahtanutkin, ei hän kumminkaan olisi voinut huomata hänen kasvojensa ilmeitä, Irina kun edelleen piti käsiään silmillänsä. Nämä ilmeet ne kumminkin olisivat häntä varmaankin hämmästyttäneet: niissä asui sekä pelkoa että iloa ja omituista onnellista raukeutta ja levottomuutta. Silmät tuskin välählelivät alaspainuneitten luomien alla, ja pitkällinen, tempoileva hengitys jäähdytti avonaisia, ikäänkuin janoavia huulia...

Litvinow oli vaiti, odotellen äännähdystä, vastausta... Turhaan!

— Minulla, — aloitti hän — minulla ei enää ole muuta tehtävää kuin lähteä. Tulin sanomaan teille jäähyväisiä.

Irina laski verkalleen kädet polvillensa.

— Mutta, Grigori Mihailitsh, — virkkoi hän — muistaakseni sanoitte te, että se se henkilö, josta te olette puhunut, tulee Badeniin? Odotatteko häntä?

— Kyllä, mutta minä kirjoitan hänelle... hän pysähtyy jossain... esimerkiksi Heidelbergissä.

— Vai niin! Heidelbergissä... Niin... Siellä on varsin hyvä... mutta kaikki tämä muuttaa nyt teidän suunnitelmanne. Oletteko varma, Grigori Mihailitsh, siitä, ett'ette liioittele, _et que ce n'est pas une fausse alanne_?[110]

Irina puhui hiljaa, melkein kylmästi, pienillä pysäyksillä, ja katsellen syrjään, akkunaan. Litvinow ei vastannut mitään hänen viimeiseen kysymykseensä.

— Mutta miksikä te puhuitte loukkauksesta? — jatkoi Irina. — En minä ole loukattu... en suinkaan! Ja jos tässä kukaan on syyllinen, — ette ainakaan te, ette te yksin... Muistakaa meidän viimeisiä keskustelujamme, silloin huomaatte, ett'ette te ole syyllinen.

— En ole milloinkaan epäillyt teidän jalomielisyyttänne, — virkkoi Litvinow hampaittensa välistä, — mutta minä haluaisin tietää, hyväksyttekö te minun aikomukseni.

— Lähteäkö pois?

— Niin.

Irina katseli yhä syrjään.

— Ensi hetkenä tuntui minusta teidän aikomuksenne ennen-aikaiselta... mutta nyt olen tarkemmin miettinyt teidän sanojanne... ja ell'ette todellakaan ole erehtynyt, niin arvelen minä, että teidän on lähteminen. Se on parempi... parempi meille molemmille.

Irinan ääni oli hiljennyt hiljenemistään ja itse puhe käynyt yhä hitaammaksi.

— Kenraali Ratmirow saattaisi todellakin huomata, — yritti Litvinow.

Irina loi silmänsä jälleen alas, ja jotain kummallista elähti hänen suupielissään, — elähti ja katosi.

— Ei. Te ette käsittänyt minua, — keskeytti hän. — Miestäni en ajatellut. Ja mitäpä olisi syytäkään siihen? Ei hänellä olisi mitään huomaamista, mutta minä sanon vieläkin kerran: ero on välttämätön meille kummallekin.

Litvinow nosti hattunsa, joka oli pudonnut lattialle. "Kaikki on lopussa", ajatteli hän; "täytyy lähteä".

— Ja nyt, — lausui hän ääneensä, ja äkkiä alkoi häntä hirvittää, niinkuin olisi hän julistamassa omaa tuomiotansa, — minun on vaan sanominen teille jäähyväiset. Minä en voi muuta kuin toivoa, ett'ette säilyttäisi minusta pahoja muistoja... ja jos me joskus...

Irina keskeytti hänet taas:

— Malttakaa, Grigori Mihailitsh! älkää vielä sanoko jäähyväisiä. Se olisi hätäilemistä.

Litvinowin sydämmessä sävähti, mutta samassa tunkesi sinne polttava tuska kaksinkertaisella voimalla.

— Mutta minä en voi jäädä! — huudahti hän. — Miksikä? Miksikä pitkittää tätä riutumusta?

— Älkää vielä sanoko jäähyväisiä, — toisti Irina. — Minun pitää nähdä teidät vielä kerta... Taaskin tuollainen mykkä ero, niinkuin Moskovassa — ei, min'en tahdo sitä. Nyt saatte mennä, mutta teidän pitää luvata minulle, luvata kunniasanallanne, ett'ette lähde Badenista, ennenkuin olemme vielä kerran tavanneet toisiamme.

— Niinkö tahdotte?

— Minä vaadin sitä. Jos lähdette pois, sanomatta minulle hyvästi, niin sitä minä en milloinkaan anna teille anteeksi, kuulitteko: en milloinkaan!... — Kummallista! — lisäsi hän, puhuen melkein itsekseen — min'en saata mitenkään käsittää olevani Badenissa... Tuntuu vaan kuin olisin Moskovassa... Saatte mennä.

Litvinow nousi.

— Irina Pavlovna, — virkkoi hän, — antakaa minulle kätenne.

Irina pyöritti päätään.

— Johan minä ilmoitin, ett'en tahdo sanoa jäähyväisiä.

— En minä jäähyväisiksi pyydäkään.

Irina oli ojentaa hänelle kätensä, mutta katsahdettuaan Litvinowiin, ensi kertaa hänen tunnustuksensa jälkeen, veti hän kätensä jälleen pois.

— Ei, ei, — kuiskasi hän, — en anna teille kättäni. En... en... Menkää.

Litvinow kumarsi ja läksi. Hän ei voinut tietää, miksikä Irina oli kieltänyt häneltä viimeisen ystävällisen kädenpuristuksen. Hän ei voinut tietää, mitä Irina pelkäsi.

Litvinow läksi ulos, mutta Irina laskeusi takaisin nojatuoliin ja kätki jälleen kasvot käsiinsä.

XVII.

Litvinow ei palannut kotiansa. Hän läksi vuoristoon, samosi tiheään metsään ja heittäysi siellä kasvoilleen maahan.

Siinä asennossa hän viipyi tunnin verran.

Ei hän tuskitellut, ei hän itkenyt. Se oli vaan kummallista, raskasta ja ahdistavaa riutumista. Tällaista ei hän ollut vielä koskaan kokenut; se oli sietämättömän jäytävää, kalvavaa tyhjyyttä: tyhjyyttä omassa itsessään, ympärillään, kaikkialla... Ei hän ajatellut Irinaa eikä hän ajatellut Tatjanaa. Hänessä oli yksi ainoa tunne: isku oli käynyt, ja elämä lyöty poikki, poikki kuin köysi, ja se oli jotain salaperäisiä, mutta kylmää, joka oli temmaissut hänet ja kuljettaa häntä nyt eteenpäin. Välistä tuntui kuin olisi tuuliaispää syössyt hänen päällensä: hän tunsi kiivasta kieputusta ja sen tummain siipien epäsuhtaisia iskuja...

Hänen päätöksensä ei kumminkaan järkähtänyt. Jäädä Badeniin... siitä ei saata olla puhettakaan. Ajatuksissaan oli hän jo matkalla: hän istuu jo tärisevässä, savuisessa vaunussa ja kiitää ja kiitää tuonne sanattomaan, elottomaan kaukaisuuteen....

Vihdoin hän nousi ja nojasi päänsä puuta vasten. Siinä hän istui liikahtamatta; toisella kädellään vaan tietämättänsäkin heilutellen määränperäisesti sananjalan ylimmäistä lehteä.

Lähenevien askelten rapina herätti hänet huumauksesta. Kaksi sysimiestä tuli jyrkkää polkua myöten, suuret säkit seljässä.

— Jo on aika! — kuiskasi Litvinow ja laskeutui sysimiesten jälkeen kaupunkia kohti. Siellä poikkesi hän rautatien asemalle ja lähetti sieltä sähkösanoman Tatjanan tädin, Kapitolina Markovnan, nimelle. Siinä hän ilmoittaa heti kohta lähtevänsä Badenista ja määrää yhdyntäpaikaksi Schröderin hotellin Heidelbergissä.

— Jyrkkä pitää tehdä loppu! — ajatteli hän. — Mitäpä sitä huomiseksi jättää?

Senjälkeen pistäytyi hän pelisaliin, katsahti tympeällä uteliaisuudella paria kolmea peluria kasvoihin, huomasi kaukaa Bindasowin inhottavan niskan ja Pishtshalkinin nuhteettomat kasvot, seisoi kotvasen aikaa pylväskäytävässä ja läksi sitten verkalleen kulkemaan Irinan luokse.

Se ei ollut äkillistä, tahdotonta intoilemista, joka ohjasi hänen askeleitansa Irinan luo. Päätettyään matkustaa pois, päätti hän myös täyttää antamansa lupauksen ja kohdata häntä vielä kerran.

Hän astui hotelliin, ovenvartijan huomaamatta, ja nousi portaita ylös, tapaamatta ketään. Koputtamatta sysäsi hän oven koneen-omaisesti auki ja astui huoneesen. Siellä istui Irina samassa nojatuolissa, samassa puvussa, samassa asennossa kuin kolme tuntia sitten... Nähtävästi ei hän ollut liikahtanutkaan.

Hän nosti verkalleen päätään. Huomattuaan Litvinowin, hän hätkähti ja tarttui kiinni tuolin nojiin.

— Te säikäytitte minut, — virkkoi hän hiljaa.

Litvinow katseli häntä äänettömällä kummastuksella. Ilme Irinan kasvoissa, sammuneessa katseessa hämmästytti häntä.

Irina myhähti väkinäisesti ja korjasi hajaantunutta tukkaansa.

— Ei se tee mitään... minä en tiedä todellakaan... minä taisin tässä nukahtaa...

— Suokaa anteeksi, Irina Pavlovna — puhui Litvinow — minä astuin sisään ilmoittamatta... Minä tahdoin täyttää sen, mitä te suvaitsitte minulta vaatia. Ja koska minä tänään matkustan...

— Tänäänkö? mutta sanoittehan te aikovanne ensin kirjoittaa kirjeen...

— Minä lähetin sähkösanoman.

— Vai niin! Te olette nähnyt tarpeelliseksi jouduttaa lähtöänne. Ja milloinka aiotte lähteä? Minä tarkoitan: mihin aikaan päivästä?

— Kello seitsemän illalla.

— Vai kello seitsemän! Ja nyt tulitte jäähyväisille?

— Niin, Irina Pavlovna, jäähyväisille.

Irina vaikeni hetkisen.

— Minä olen teille kiitollinen, Grigori Mihailitsh; teidän ei suinkaan ollut helppo tulla tänne.

— Totta kyllä, Irina Pavlovna; raskasta se oli.

— Elämä on yleensäkin raskasta, Grigori Mihailitsh, vai kuinka?

— Kelle mitenkin, Irina Pavlovna.

Irina vaikeni jälleen, ikäänkuin miettien jotain.