Part 11

— Te olette todistanut minulle ystävyytenne, tulemalla tänne, — virkkoi hän viimein. — Kiitos. Ja yleensä hyväksyn minä teidän aikomuksenne saattaa kaikki loppuun niin pian kuin mahdollista... sillä jokainen viivytys... sillä... sillä minä, se juuri, jota te moititte koketiksi, sanoitte näyttelijäksi... niinhän te, muistaakseni, sanoitte...

Irina nousi äkisti, istahti toiseen nojatuoliin ja painoi päänsä ja kätensä pöydän laitaan...

— Sillä minä rakastan teitä... — kuiskasi hän kokoonpuristettujen sormiensa välitse.

Litvinow horjahti, niinkuin olisi saanut sysäyksen rintaansa. Tuskaisena käänsi Irina päänsä toisaalle, ikäänkuin olisi hänkin tahtonut vuorostaan kätkeä kasvonsa häneltä, ja painoi ne pöytään.

— Niin... minä rakastan teitä... minä rakastan teitä... ja te tiedätte sen.

— Minäkö? Minäkö tiedän sen? — virkkoi viimein Litvinow. — Minäkö?

— Nyt te huomaatte, — jatkoi Irina — että teidän todellakin pitää matkustaa pois, viipymättä... minä... me... emme saa viivytellä. Se olisi vaarallista, se olisi hirveätä... Hyvästi! — lisäsi hän, kavahtaen ylös. — Hyvästi!

Hän astui muutaman askeleen kabinetin ovea kohti, pani käden selkänsä taakse ja teki sillä kiireisen liikkeen ilmassa, ikäänkuin olisi tahtonut vastaan-ottaa ja puristaa Litvinowin kättä. Mutta Litvinow seisoi taampana, kuni huumautunut.... Vielä kerran virkkoi Irina: "hyvästi, älkää unohtako!" ja syöksi sitten huoneesta, taakseen katsahtamatta.

Litvinow oli yksin eikä pitkään aikaan voinut tointua. Vihdoin hän heräsi huumauksestansa, riensi kabinetin ovelle, lausui Irinan nimen kerran, toisen, kolmannen... Hän oli jo tarttua ovenripaan...

Hotellin portailla kuului kenraali Ratmirowin heleä ääni.

Litvinow painoi hatun päähänsä ja astui portaille. Tuo sievä kenraali seisoi ovenvartijan kammion edessä ja selitteli huonolla saksankielellä tahtovansa vuokrata vaunut koko huomispäiväksi. Huomattuaan Litvinowin, nosti hän jälleen hattunsa luonnottoman korkealle ja edeskantoi hänelle jälleen "kunnioituksensa". Hän teki ilmeistä ivaa Litvinowista, mutta tällä ei ollut aikaa kiinnittää siihen huomiota. Tuskin vastattuaan Ratmirowin kumarrukseen, kiiruhti hän asuntoonsa.

Siellä jäi hän seisomaan valmiiksi pakatun ja suljetun matka-arkkunsa ääreen. Hänen päätänsä pyörrytti, ja sydän värisi kuin soittimen kieli. Mitä tehdä nyt? Olisiko hän tuollaista voinut aavistaakaan?

Niin, kyllä hän oli sellaista aavistanut, niin uskomattomalta kuin se nyt näyttikään. Tapaus oli nyt kohdannut häntä kuin ukkosen isku, mutta hän oli sitä aavistanut, vaikk'ei rohjennutkaan sitä tunnustaa, mutta eihän hän ollut tiennyt mitään varmaan... Kaikki hänessä hämmentyi ja sekaantui; hän ei voinut koota ajatuksiansa. Hänen mieleensä muistui Moskova, muistui, kuinka "tuo" silloinkin oli tullut tuuliaispään lailla. Häntä ahdisti; riemastus, mutta iloton ja toivoton, runteli ja raateli hänen rintaansa. Ei hän olisi kaiken maailmankaan aarteista suostunut siihen, että Irinan lausumat sanat eivät todella olisi olleet hänen lausumiansa... Ja sittenkin... nuo sanat eivät voi muuttaa hänen päätöstänsä. Hän ei horju nytkään, vaan pysyy lujana kuin pohjaan laskettu ankkuri.

Litvinow ei voinut koota ajatuksiansa... niin kyllä; mutta tahto oli hänessä vielä jäljellä, ja hän komenteli omaa itseänsä niinkuin käskyläistä konsanaankin. Hän soitti passarin, vaati laskun, tilasi paikan illan omnibusvaunuissa; hän poisti itseltään tahallansa kaikki peräytymisen mahdollisuudetkin.

— Tulkoon sitten vaikka kuolema, puheli hän, niinkuin edellisenä, unettomana yönäkin. Kovin tämä lause miellytti häntä.

— Tulkoon sitten vaikka kuolema, toisteli hän myötäänsä, hiljalleen kävellen huoneessansa edestakaisin ja silloin tällöin vain ehdottomasti sulkien silmänsä ja pidättäen hengitystään, kun "nuo" sanat, nuo Irinan sanat, tunkeutuivat hänen sydämmeensä ja tulena polttivat sitä.

— Kahta kertaa ei näy voivan rakastua — ajatteli hän. — Kun toinen elämä on sinuun saanut, ja sinä olet päästänyt sen sisääsi, silloin et tuosta myrkystä enää ikinä pääse; ei ne siteet enää katkea! Niin, mutta mitäpäs se nyt todistaa? Onneako... Onko se sitten mahdollista? Sinä rakastat häntä, olkoon menneeksi... ja hän... hän rakastaa sinua...

Mutta tässä hänen täytyi jälleen ottaa oma itse kouriinsa. Niinkuin vaeltaja, joka yön pimeässä huomaa kaukana valontuikkeen eikä hetkeksikään päästä sitä näkyvistään, peljäten eksyvänsä, niin Litvinowkin kiinnitti kaikin voimin huomionsa yhteen ainoaan kohtaan, yhteen ainoaan päämäärään. Astua morsiamensa luokse, eikä juuri morsiamensakaan (hän koetti olla ajattelematta Tanjaa), vaan hotellihuoneesen Heidelbergissä, — se seisoi hänen edessään järkählämätönnä, se oli valontuike hänen tiellään. Mitä sitten tapahtuu, — sitä hän ei tiennyt eikä tahtonut tietääkään. Yksi oli varma: takaisin hän ei käänny.

— Tulkoon vaikka kuolema, — toisti hän kymmenettä kertaa ja katsahti kelloonsa.

Neljännestä yli kuuden. Kuinka pitkä odotusaika vielä! Hän rupesi jälleen astumaan edes ja takaisin. Aurinko teki laskuaan, taivas alkoi rusottaa puitten latvoilla, ja punerva puolivalo laskeusi kapeista akkunoista hänen pimenneesen huoneesensa.

Äkkiä oli hän kuulevinaan oven takanansa hiljaa ja kiireisesti aukenevan ja yhtä kiireisesti sulkeutuvankin.

Hän kääntyi ympärinsä. Ovella seisoi mustaan mantilliin kietoutunut nainen...

— Irina! huudahti Litvinow, lyöden kätensä yhteen.

Irina kohotti päänsä ja vaipui hänen rinnoilleen.

* * * * *

Kahden tunnin perästä istui Litvinow huoneensa sohvalla. Matka-arkku oli nurkassa, avattuna ja tyhjänä. Pöydällä, hujan hajan heiteltyjen esineitten seassa oli Tatjanan kirje, vast'ikään tullut. Tatjana ilmoittaa siinä päättäneensä jouduttaa heidän lähtöänsä Dresdenistä, koskapa täti oli taas täysissä voimissaan. Ellei mitään esteitä väliin tule, saapuvat he huomenna kahdentoista tienoissa Badeniin ja toivovat hänen silloin olevan asemalla. Asunnon oli Litvinow vuokrannut heille samassa hotellissa, missä itsekin majaili.

Samana iltana lähetti hän kirjeen Irinalle ja sai seuraavana aamuna vastauksen. Irina kirjoittaa:

"Päivää ennemmin tai myöhemmin, — sitä ei voinut välttää. Mutta minä uudistan eiliset sanani: elämäni on sinun käsissäsi; tee minun, mitäs tahdot. En tahdo sitoa sinun vapauttasi, mutta tiedä, että, jos vaaditaan, minä hylkään kaikki ja lähden kerallasi maailman ääriin. Näemmehän toisiamme huomenna? Omasi Irina."

Kaksi viimeistä sanaa oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla ja rohkealla, tarmokkaalla käsialalla.

XVIII.

Rautatien asemasillalle oli elokuun 18 p:nä kello 12:n tienoissa kokoontunut runsaasti yleisöä. Siellä oli Litvinowkin.

Vähäistä ennen oli Irina tullut häntä vastaan, ajaen avonaisissa vaunuissa miehensä ja erään toisen, vanhanpuoleisen, herran kanssa. Irina oli huomannut Litvinowin; jotain epäselvää oli välähtänyt hänen silmissään, mutta hän oli heti piiloittunut päivänvarjonsa suojaan.

Kummallisesti oli Litvinow eilisestään muuttunut. Hänen ulkonainen ihmisensä, hänen liikkeensä, hänen kasvojensa ilme — kaikki oli nyt toisellaista. Ja toisellainen hän oli omastakin mielestään. Itseensä luottamus oli kadonnut, mielenrauha oli kadonnut, samoin kunnioituskin omaa itseänsä kohtaan. Entisestä sopusoinnusta sielussa ei ollut jälkeäkään. Äsköiset, poistamattomat mielenliikutukset yksin olivat nyt hänessä vallalla. Se oli tuommoista outoa tunnelmaa, voimakasta, suloista ja — pahaa. Salaperäinen vieras oli hiipinyt pyhäkköön ja anastanut sen ja ottanut siellä sijansa, sanaakaan sanomatta, ja rehenteli nyt siellä kuni isäntä uutistalossaan. Litvinowia ei enää hävettänyt; häntä pelotti, ja samassa alkoi hänessä kiehahdella epätoivoinen uskaliaisuus. Voitetuille, sotavangiksi otetuille, on tuttua tämä ristiriitaisten tunteiden sekaannus; eikä se ole outoa varkaallakaan, ensimmäisen varkauden perästä. Ja Litvinow oli voitettu, voitettu äkkiarvaamatta... ja mihin nyt oli saanut hänen rehellisyytensä?

Juna oli myöhästynyt muutamia minutteja.

Litvinowin riutuminen oli muuttunut tuskaksi; hänen oli mahdoton pysyä asemillaan. Kalpeana hän liikkui ja tunkeili väkijoukossa.

— Hyvä Jumala! — ajatteli hän. — Olisipa edes yksikään vuorokausi vielä!...

Ensimmäinen katsahdus Tanjaan, ensimmäinen katsahdus Tanjaan... se se häntä hirvitti... se silmänräpäys oli elettävä niin pian kuin mahdollista. Mutta sitten? Sitten... tulkoon sitten mitä hyvänsä!... Ei hän enää tehnyt mitään päätöksiä, ei hän enää taannut itseään. Eilinen lempilause välähti kirpaisten hänen mielessään...

Tällaisena hän nyt on tullut vastaan-ottamaan Tanjaa...

Vihdoin kuului pitkä kimeä vihellys, sen jälkeen raskasta, yhä paisuvaa jyrinää, ja tuolla radankäänteessä näkyi veturi, verkalleen vyöryen asemalle. Väki liikahti sitä kohti, Litvinow väen mukana, laahaten jalkojaan kuni kuolemaan tuomittu. Vaunuista alkoi näkyä kasvoja ja naisten hattuja; yhdessä ikkunassa alkoi vilkkua valkoinen nenäliina... Se oli Kapilolina Markovna, joka viuhtoi... Kas niin: hän oli huomannut Litvinowin, ja tämäkin tunsi hänet.

Juna pysähtyi. Litvinow riensi vaunun tuo ja avasi oven: Tatjana seisoi tätinsä vieressä ja ojensi kättään, kirkkaasti hymyillen.

Litvinow auttoi naiset ulos vaunusta, virkkoi muutamia kohteliaita sanoja, kesken-eräisiä ja epäselviä, ja rupesi samassa puuhaamaan, otti haltuunsa heillä pilotit, matkalaukut, pledit, juoksi hakemaan kantajaa, tilasi vaunut. Muut ihmiset puuhailivat hekin hänen ympärillään, ja mieluista oli hänelle heidän läsnäolonsa, heidän melunsa ja huutonsa. Tatjana astui syrjään ja, yhä hymyillen, odotteli tyynesti hänen hääräilemisensä loppua. Kapitolina Markovna sen sijaan ei voinut mitenkään pysyä alallaan. Hän ei vieläkään ottanut uskoakseen, että nyt sitä todellakin oltiin Badenissa.

— Mutta missä päivänvarjot? Tanja, missä päivänvarjot? — huudahti hän äkkiä, huomaamatta pitelevänsä niitä lujasti omassa kainalossaan.

Senjälkeen alkoivat äänekkäät ja pitkälliset jäähyväiset erään rouvan kanssa, johon täti oli tutustunut Heidelbergin ja Badenin välillä. Tämä rouva ei ollut kukaan muu kuin tultavamme, rouva Suhantshikow, — joka silloin tällöin tekaisi toivioretkiä Gubarewin luokse Heidelbergiin ja oli nyt palajamassa sieltä, kasa "menettelyohjeita" mukanaan.

Kapitolina Markovnalla oli yllään jotenkin kummallinen, kirjava mantilli ja päässään tatinmuotoinen matkahattu, jonka alta pilkisti esiin valkoinen, leikattu tukka, pörröytyneessä tilassa. Tuo lyhytkasvuinen, laiha neiti oli matkasta punaisenaan ja haastoi venättä kimeällä ja laulavalla äänellä... Hän veti heti huomiota puoleensa.

Litvinow sai vihdoin sijoittaneeksi hänet ja Tatjanan vaunuihin ja asettui itse vastapäätä heitä. Hevoset läksivät liikkeelle. Ja siinä sitä tiedusteltiin ja kättä uudestaan puristeltiin ja hymyiltiin molemmin puolin ja lausuttiin ystävällisiä sanoja... Litvinow huokasi helpommin: ensimmäiset silmänräpäykset olivat onnellisesti ohitse. Nähtävästi ei hänessä ollut mitään, joka olisi Tanjaa oudostuttanut, kummastuttanut: yhtä kirkas ja luottava oli immen katse, yhtä sievästi hän punastui, yhtä herttaisesti hän nauroi kuin ennenkin. Vihdoin uskalsi Litvinow katsahtaa häneen, ei syrjästä eikä ohimennen, vaan suoraan silmiin. Tähän asti olivat hänen silmänsä kieltäytyneet tottelemasta. Ehdoton liikutus valtasi hänet: noitten rehellisten kasvojen levollinen ilme se oli kuin nuhtelevaa pistosta hänelle. "Tänne sinä tulit, tyttö rukka, sinä, jota minä niin kauan olin odotellut ja kutsunut, jonka kanssa olin päättänyt elää yhdessä loppuun saakka; sinä tulit, sinä uskoit minua... ja minä... ja minä .."

Litvinowin pää vaipui alas, mutta Kapitolina Markovna ei antanut hänelle aikaa mietiskelyihin. Kysymyksiä alkoi tulla tuiskuna.

— Mikäs rakennus se on tuo, pylväillä koristettu? Missäs täällä on pelisali? Kukas tuossa tulee? Tanja, Tanja, katsopas noita krinoliineja! Kukas tuo sitten on? Täällä kai on enimmäkseen franskattaria Parisista! Ai, ai, sentään tuotakin hattua! Saakos täällä kaikkea niinkuin Parisissakin? Mutta kaikki on luultavasti hirmuisen kallista täällä? Mutta sepä oli erinomaisen kelpo, älykäs rouva, johon minä tutustuin matkalla! Kyllä te tunnette hänet, Grigori Mihailitsh; hän kertoi tavanneensa teitä erään Venäläisen luona, joka niinikään on ihmeellisen älykäs. Hän lupasi tulla meillä käymään. Ja hänkös osaa suomia noita aristokraatteja! Ihan on hauska kuulla. Mikäs herra tuo on, tuo harmaaviiksinen? Preussin kuningasko? Tanja, Tanja, katsos, tuo on Preussin kuningas! Eikö? Eikös se ollutkaan Preussin kuningas? Vai niin, vai Hollannin lähettiläs, jaha. Täss'ei oikein tahdo kuulla, pyörät kolisevat. Voi, kuinka ihania puita!

— Ihania kyllä, täti, — vahvisti Tanja — ja kuinka täällä kaikki viheriöitsee, kaikki on niin hauskaa! Eikö niin, Grigori Mihailitsh?

— Niin on... — vastasi toinen hampaittensa välistä.

Vaunut pysähtyivät viimein hotellin eteen. Litvinow saattoi matkustajat heille vuokrattuun numeroon, lupasi pistäytyä tunnin perästä ja palasi omaan huoneesensa.

Hetkeksi haihtunut lumous valtasi hänet jälleen, heti kun hän oli astunut kamariinsa. Täällä, tässä huoneessa, halliisi eilisestä saakka Irina. Kaikki täällä puhui hänestä, itse ilmakin näkyi säilyttäneen salaiset jäljet hänen käynnistään... Litvinow tunsi taaskin olevansa hänen orjansa. Hän sieppasi esille Irinan nenäliinan, jonka oli kätkenyt povellensa, painoi siihen huulensa, ja hienona myrkkynä läksi silloin virtailemaan hänen suonissaan päivänpaisteisia muistelmia. Hän ymmärsi silloin, että nyt on palajaminen mahdotonta, valinta myöhäistä. Tatjanan herättämä surumielinen liikutus oli sulanut kuin tulessa lumi; katumus oli turtunut... turtunut niin, että kiihkokin asettui, ja mieleen iskenyt teeskentelemisen mahdollisuus — ei sekään enää tuntunut vieraalta... Rakkaus, Irinan rakkaus — se yksin oli nyt hänelle totuus ja laki ja omatunto... Tuo varovainen, järkevä Litvinow ei edes ajatellutkaan, kuinka päästä tästä asemasta, ja kaiken kauheuden ja ilkeydenkin hän tunsi omituisen keveältä kannalta, ikäänkuin' taampaa vain.

Tuskin oli tuntiakaan kulunut, niin jo saapui Litvinowin luokse passari, ilmoittaen vasta saapuneitten daamien kutsuvan häntä luoksensa yleiseen saliin. Hän läksi sanantuojan perässä ja tapasi heidät jo täysissä tamineissa, hatut päässä. Sekä täti että Tatjana halusivat heti lähteä katselemaan Badenia, koskapa ilmakin oli niin kaunis. Kapitolina Markovna se etenkin oli menettänyt malttinsa. Oikein hänen tuli vähän paha mielikin, kuultuaan, ett'ei vielä ollut tavanmukaista, fashionablia, kokoontua Conversationshausin edustalle. Litvinow tarjosi hänelle kätensä — ja niin alkoi virallinen kävely. Tatjana kulki tätinsä rinnalla, tyynellä uteliaisuudella katsellen ympärilleen. Kapitolina Markovna jatkoi tiedustelujaan. Rulettipöytä, komeat croupierit, joita hän muualla olisi varmaankin luullut ministereiksi, heidän nopealiikkeiset kauhansa, kulta- ja hopeakasat viheriällä veralla, peliin osalliset vanhat rouvat ja koristellut lorelit — kaikki tuo teki sen, että Kapitolina Markovna joutui jonkinlaiseen äänettömään raivotilaan. Ei hän edes muistanut sitäkään, että nythän hänen olisi pitänyt ärhennellä. Tuijottaen hän vaan katseli katselemistaan, väliin hätkähtäen croupierien huudahduksista... Pienen luisen pallon surina ruletin komeroissa tunki hänen luihinsa ja ytimiinsä... Vasta sitten kuin oli tultu ulos raittiisen ilmaan, sai hän sen verran voimia kootuiksi, että huokasi syvään ja sanoi uhkapeliä aristokraattisuuden epäsiveelliseksi keksinnöksi.

Litvinowin huulille ilmaantui liikahtamaton, paha hymy. Hän puhui katkonaisesti ja eten kehdaten, niinkuin se, joka on harmissaan, tai jonka on ikävä...

Mutta äkkiä hän kääntyi Tatjanan puoleen ja hämmästyi: Tatjana katseli häntä tarkkaavasti ja sellainen ilme kasvoillaan kuin itsekin olisi epäselvillä siitä, mitä mielessä alkoi liikkua. Litvinow nyökäytti hänelle päätään, Tatjana vastasi samalla tavalla ja katsahti häneen jälleen kysyvästi, jonkinlaisella ponnistuksellakin, ikäänkuin Litvinow olisi ollut hänestä kauempana kuin olikaan.

Litvinow saattoi daaminsa loitommas Conversationshausista, kulki ohi "Venäjän puun", jonka alla jo istua uljaita maanmiehiä, ja kääntyi vieraineen Lichtenthaliin päin. Tuskin oli tultu sinne vievälle lehtokujalle, niin huomasi hän kaukaa Irinan.

Hän oli tulemassa heitä kohti miehensä ja Potuginin kanssa. Litvinow kalpeni kalmanvaaleaksi, kulkuansa kumminkaan hidastuttamatta. Tultuaan heidän kohdalleen, kumarsi Litvinow, sanaakaan sanomatta. Irina kumarsi myöskin kohteliaasti, mutta kylmästi, ja kulki ohitse, heitettyään pikaisen silmäyksen Tatjanaan... Ratmirow kohotti hattunsa korkealle. Potugin murahti jotain...

— Kukas se rouva oli? — kysäsi äkkiä Tatjana, joka siihen saakka tuskin oli suutaan avannut.

— Sekö? — toisti Litvinow. — Sekö? Se oli muuan rouva Ratmirow.

— Onko hän Venäläinen?

— On.

— Täälläkö te olette häneen tutustunut?

— En. Tunnen hänet jo ennestään.

— Hän on niin kaunis.

— Huomasitko sinä hänen toalettiansa? — sekaantui Kapitolina Markovna. — Kymmenen perhettä voisi vuoden umpeensa elättää pelkästään hänen pitsiensä hinnalla. Oliko se hänen miehensä, se toinen? — kysäsi hän Litvinowilta.

— Oli.

— Mahtaa olla hirmuisen rikas.

— Enpä todellakaan osaa sanoa. Tuskin vaan.

— Mikä hän on?

— Kenraali.

— Kuinka erinomaiset silmät! — virkkoi Tatjana, — ja ilmekin niissä niin kummallinen: sekä haaveksiva että terävä... En minä ole sellaisia silmiä koskaan nähnyt.

Litvinow ei vastannut mitään. Hän oli jälleen tuntevinaan kasvoillansa Tatjanan kysyvän katseen, mutta siinä hän erehtyi: Tatjana katseli maahan, katseli hiekkaista tietä.

— Herrainen aika! Kuka tuo tarhapöllö on? — huudahti äkkiä Kapilolina Markovna, osoittaen sormellaan matalia char-à-bane-rattaita, joissa julkeasti loikoi muuan punatukkainen, kippuranenäinen naisihminen tavattoman uhkeassa puvussa, punasinervät sukat jalassa.

— Tarhapöllökö? Hyvät ihmiset, sehän on mamseli Corá.

— Kuka?

— Mamseli Corá, kuuluisa parisitar.

— Tuoko marakatti? mutta rumahan se on.

— Eipä se näy olevan esteenä.

Kapilolina Markovna kohautti vaan olkapäitään.

— Kyll'on hyvä, tämä teidän Badeninne! — virkkoi hän viimein. — Saakos tuohon penkille käydä istumaan? Minua alkaa väsyttää.

— Tietysti saa, Kapitolina Markovna. Sitähän varten ne on penkitkin.

— Ties ja! Kuuluu Parisissakin olevan penkkejä bulevaardeilla, mutta niissä ei ole säädyllistä istua.

Litvinow ei vastannut siihen mitään. Hänen mieleensä johtui vaan tässä silmänräpäyksessä, että moniaan askeleen päässä tästä oli se penkki, jossa hänen ja Irinan välillä oli ollut ratkaiseva keskustelu.

Sitten muisti hän huomanneensa tänään Irinan poskella pienen punaisen täplän...

Kapitolina Markovna laskeutui penkille istumaan, Tatjana hänen viereensä. Litvinow jäi seisomaan tielle. Hänen ja Tatjanan välillä oli — vai muutoinko se vain siltä tuntui? — oli tekeillä jotain... tiedottomasti, vähitellen.

— Voi sitä narria, sitä narria — valitteli Kapitolina Markovna, päätään pyöritellen. — Olisipa myödä tuon mamselin toaletti, niin ei ainoastaan kymmenen, vaan satakin perhettä voisi niillä rahoilla elättää. Huomasittekos te, että hänellä hattunsa alla, noissa punaisissa hivuksissa, oli timantteja? Päiväsydännä timantteja, aatelkaa!

— Ei hän ole punatukkainen, — huomautti Litvinow; — hän värjää vaan tukkansa punaiseksi; se on muodissa nyt.

Kapilolina Markovna kohautti jälleen olkapäitään, oikeinpa vaipui mietteisinsä.

— No mutta, — virkkoi hän viimein; — tämähän on skandaalia. Ei meillä Dresdenissä ole sentään vielä niin pitkälle menty. Onhan se loki vähän kauempana Parisista. Eikös niin, Grigori Mihailitsh, vai kuinka?

— Niin sekö? — vastasi Litvinow, ajatellen itsekseen: "mistäs hän puhuikaan?" — Niin, tietysti, tietysti...

Samassa kuului verkallisia askeleita, ja Potugin lähestyi heitä.

— Hyvää päivää, Grigori Mihailitsh, — virkkoi hän, naurahdellen ja päätään nyökytellen.

Litvinow tarttui häntä heti käteen.

— Hyvää päivää, hyvää päivää, Sosont Ivanitsh, — äsken te luullakseni tulitte vastaan yhdessä... niin vast'ikään, lehtokujassa.

— Niin, minä se olin.

Potugin kumarsi kunnioittavasti daameille.

— Sallikaa esittääni teidät, Sosont Ivanitsh. Läheiset tuttavani, sukulaiseni, vasta tulleet Badeniin. Potugin, Sosont Ivanitsh, maanmiehiä, vierailee niinikään Badenissa.

Daamit kohottautuivat vähäsen kumpikin. Potugin kumarsi uudelleen.

— Täällä on ilmeinen rout[111] — alkoi vienolla äänellä Kapitolina Markovna. Hyväntahtoista vanhaa piikaa hieman pelottikin, mutta ennen kaikkea hän tahtoi säilyttää arvokkaisuuden. — Kaikki pitävät mieluisana velvollisuutenaan olla jonkun aikaa täällä.

— Baden on todellakin miellyttävä paikka, — vastasi Potugin, luoden syrjäisen silmäyksen Tatjanaan; — erittäin miellyttävä paikka on Baden.

— Kyllä, mutta liian aristokraattinen, mikäli minä osaan päättää. Me olemme — hän viittasi Tatjanaan — asuneet koko tämän aikaa Dresdenissä... Se on myöskin sangen intressantti kaupunki, mutta täällä on sanalla sanoen rout.

— Sattuipas lempisana — ajatteli Potugin itsekseen ja lausui sitten ääneen: — siinä te olette aivan oikeassa, mutta sen sijaan on luonto täällä erinomaisen ihana, ja paikkakunta on sitä laatua, että sellaista turhaan hakee muualta. Teidän matkatoverinne varmaankin on samaa mieltä. Eikö niin, hyvä neiti? — lisäsi hän, kääntyen suoraan Tatjanaan.

Tatjana nosti suuret, kirkkaat silmänsä Potuginiin. Hän ei näyttänyt oikein käsittävän, mitä he nyt hänestä tahtovatkaan, ja miksikä Litvinow oli jo ensi päivänä tehnyt hänet tuttavaksi tämän tuntemattoman miehen kanssa, joka kyllä näyttää viisaalta ja hyväntahtoiselta ja katsoo häneen niin kohteliaasti ja ystävällisesti.

— Niin, — sanoi hän vihdoin, — täällä on varsin kaunista.

— Teidän pitää käydä vanhassa linnassa, — jatkoi Potugin, — erittäinkin kehoittaisin teitä käymään Iburgissa.

— Saksin Sveitsi... — yritti Kapilolina Markovna.

Vaskitorvien täräys vyörähti pitkin lehtokujaa: preussilainen sotaorkesteri Rastadtista (vuonna 1862 oli Rastadt vielä liittovaltain linnana) oli aloittanut viikkokonserttinsa paviljonissa. Kapilolina Markovna kavahti pystyyn.

— Musikki! — virkkoi hän, — musikki _à la conversation_. Pitää lähteä sinne. Onhan kello jo lyönyt kolme, vai kuinka? Eikös se ole tähän aikaan kuin yleisö kokoontuu?

— Kyllä, — vastasi Potugin, — nyt on se kaikkein muodinmukaisin hetki, ja soittokin on erittäin hyvää.

— No, siksipä ei auta viipyäkään. Tanja, lähdetäänpäs.

— Sallitteko minun tulla mukaanne? — kysäsi Potugin Litvinowin suureksi ihmeeksi. Litvinow ei osannut ajatellakaan, että Irina oli hänet lähettänyt. Kapilolina Markovna myhähti kohteliaasti.

— Varsin kernaasti, m'sjö... m'sjö... —

— Potugin — auttoi tämä ja tarjosi hänelle käsivartensa.

Litvinow teki samoin Tatjanalle, ja kumpikin pari läksivät Conversationshausia kohti.

Potugin keskusteli edelleen Kapilolina Markovnan kanssa. Litvinow kulki sanaakaan sanomatta. Pari kertaa vain myhähti hän ilman vähintäkään aihetta, ja likisti hiljaa Tatjanan kättä kainalossaan. Valhetta oli noissa likistyksissä; toinen ei niihin vastannut, ja Litvinow tunsi valhettelevansa. Ne eivät olleet niinkuin entis-aikaan, kahden, toisillensa antautuneen sielun molemmanpuolista vakuuttamista lujasta liitosta; ne tulivat siitä syystä, ett'ei Litvinow tiennyt, mitä sanoa. Tuo äänetön jotain, mikä heidän välillänsä oli alkanut itää, kasvoi kasvamistaan ja varmeni. Tatjana katsahti häneen jälleen tarkasti, melkein tutkivasti.