Part 8

— Minä en ole luvannut mitään. Suokaa anteeksi puheeni räikeys, mutta tehän vaaditte totuutta; niinpä päättäkää sitten itse: voinko minä tuohon teidän... kuinka mä sanoisin... teidän itsepintaisuuteenne, löytää muuta syytä kuin pelkkää kokettimaisuutta, minulle suoraan sanoen varsin käsittämätöntä, muuta kuin teidän haluanne saada selville, missä määrin minä vielä olen teidän vallassanne? Meidän tiemme ovat eronneet niin kauas toisistaan! Minä olen unohtanut kaikki tyyni: entiset haavat ovat menneet umpeen; minusta on tullut aivan toinen mies. Te olette naimisissa, olette onnellinen, ainakin päältä nähden, teillä on kadehdittava asema maailmassa. Miksikä siis tämä lähentyminen? Mitä minä olen teille? Mitä te minulle? Mehän emme enää voi käsittäänkään toisiamme; meillä ei enää ole mitään yhteistä, ei menneisyydessä eikä nykyisyydessä, liiatenkaan menneisyydessä.

Litvinow oli lausunut nämä sanansa kiireisesti, katkonnaisesti, päätään kääntämättä. Irina ei ollut liikahtanutkaan; silloin tällöin oli hän vaan ojentanut käsiänsä hänen puoleensa, ikäänkuin pyytäen häntä pysähtymään ja kuulemaan häntä. Viimeiset sanat kuultuaan, puraisi hän alahuultaan, ikäänkuin olisi tuntenut terävän ja äkkinäisen pistoksen, jonka kipua hän nyt koetti liikauttaa.

— Grigori Mihailitsh — lausui hän vihdoin jo paljoa levollisempana ja astui vielä loitommas tieltä, jota myöten välistä liikkui ihmisiä.

Litvinow seurasi vuoroonsa häntä.

— Grigori Mihailitsh! Uskokaa minua: jos minä olisin saattanut ajatella, että minulla olisi rahtunenkaan valtaa teidän ylitsenne, olisin minä ensimmäisenä karttanut teitä. Mutta kun minä en ole sitä tehnyt, kun minä... huolimatta minun... entisestä virheestäni... olen päättänyt uudistaa tuttavuutemme, niin siihen on ollut... on ollut syynä...

— Mikä niin? - kysäsi Litvinow melkein karkeasti.

— Se on ollut syynä — vastasi Irina äkkinäisellä voimalla — se, ett'en minä enää voi sietää, en jaksa kärsiä tilaani, että minä tukehdun tuossa kadehdittavassa asemassa, josta te puhuitte, — se, että kun minä kohtasin teidät, elävän ihmisen, kaikkien noitten elottomain nukkien jälkeen — siellä, _au Vieux château_, te saitte nähdä, millaisia ne ovat — silloin minä ihastuin, kuni lähteen nähnyt erämaassa, ja te sanotte minua koketiksi, te epäilette minua ja sysäätte minut luotanne siitä syystä, että minä todellakin olen rikkonut teitä vastaan, ja vielä enemmän omaa itseäni vastaan.

— Itsehän te olette osanne valinnut, Irina Pavlovna, — virkkoi Litvinow jurosti, yhä kääntämättä päätään.

— Itse, itse kyllä... enkä minä valitakaan, minulla ei ole oikeutta valittaa, — sanoi kiireisesti Irina, jolle Litvinowin jurouskin näkyi tuottavan salaista iloa, — tiedän senkin, että teidän täytyy minua tuomita, enkä rupea puolusteleimaan; tahdon vaan ilmoittaa teille, mitä tunnen, tahdon vakuuttaa teille, että kaukana on nyt kokettisuus mielestäni. Ja minunko virnailla teidän edessänne! Eihän siinä olisi mitään järkeä... Nähtyäni teidät, heräsi minussa kaikki, mitä minussa hyvää, mitä minussa nuorta on... palasi jälleen se aika, jolloin en vielä ollut osaani valinnut... palasi kaikki, mikä säilyy tuolla... tuolla kymmenen ajast'ajan takaisessa, valoisassa piirissä.

— Mutta sallikaahan loki, Irina Pavlovna! Minun tietääkseni alkoi teidän elämänne valoisa piiri juuri siitä hetkestä kuin me erosimme.

Irina nosti nenäliinan huulilleen.

— Tuo on armotonta, Grigori Mihailovitsh, mutta minä en voi suuttua teihin. Voi sentään! Ei ollut valoisata se aika; ei ollut minulle onneksi tuo Moskovasta lähtö. En ole tuntenut onnea hetkeäkään, en silmänräpäystäkään... uskokaa minua, vaikka olisivat mitä hyvänsä teille kertoneet. Jos olisin onnellinen, saattaisinko puhua teidän kanssanne tällä tavalla?... Sanon vielä kerran, te ette tiedä, mitä ihmisiä nuo ovat... He eivät käsitä mitään, eivät harrasta mitään; ei heissä ole edes järkeä, _ni esprit. ni intelligence_:[76] kaikki heissä on pelkkää viekkautta, vehkeilyä; oikeastaan musikki ja runous ja taide, nekin ovat heille yhtä outoja... Te sanotte, että minä itsekin olen ollut kyllin välittämätön kaikesta tuosta; en kumminkaan siinä määrässä, Grigori Mihailovitsh, en siinä määrässä! Ei se ole suuren maailman nainen, joka nyt edessänne seisoo; teidän maksaa vaan vilkaista minuun, ei jalopeuratar... niinhän ne meitä luullakseni nimittelevät... vaan kurja, kurja olento, joka todellakin ansaitsee sääliä. älkää kummastelko sanojani... kaukana on nyt ylpeys minusta! Minä kurotan kättäni teidän puoleenne kuni kerjäläinen; ymmärtäkää toki minua, kurotan kuni kerjäläinen... Minä anelen almua, — lisäsi hän äkkiä rajulla kiihkolla — minä anelen almua, mutta te...

Ääni katkesi. Litvinow nosti silmänsä ja katsahti Irinaan. Tämä hengitti kiivaasti; hänen huulensa vapisivat. Sydän sykähti äkkiä Litvinowissa, ja suuttumuksen tunne oli haihtunut.

— Meidän tiemme ovat eronneet toisistaan, sanotte te, — jatkoi Irina, — minä tiedän, te naitte mieleisenne, te olette suunnittanut jo koko elämänne, niin, kyllä se kaikki niin on, mutta emme sittenkään ole vento vieraita toisillemme, Grigori Mihailitsh; vielä voimme ymmärtää toisemme. Vai luuletteko minun kokonaan tylsistyneen, kokonaan uponneen tuohon suohon? Ei, älkää luulko sitä, minä pyydän teitä. Sallikaa minun huojentaa sydäntäni, edes noitten entisien aikain nimessä, ellette tahdo niitä unohtaa. Tehkää niin, ett'ei kohtauksemme jäisi hyödyttömäksi; se olisi kovin katkeraa, eikä se muutoinkaan ole oleva pitkäaikainen... Min'en osaa puhua, niinkuin pitäisi, mutta te ymmärrätte minua, sillä minä en vaadi kuin vähäsen, vähäsen vaan, hiukkasen osan-ottoa vain, ett'ei minua sysättäisi pois, että saisin sydäntäni huojentaa...

Irina vaikeni. Hänen äänessään oli kyyneleitä helähdellyt. Hän huokasi syvään ja, luoden syrjästä Litvinowiin aran, etsiskelevän katseen, ojensi hänelle kätensä.

Litvinow kävi siihen verkalleen ja puristi hiljaa.

— Olkaamme ystäviä, — kuiskasi Irina.

— Ystäviä, — toisti Litvinow miettiväisenä.

— Niin, ystäviä... mutta jos se on ylen suuri vaatimus, niin olkaamme edes hyviä tuttuja... Olkaamme kuin ennenkin, niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan...

— Niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, — toisti Litvinow jälleen. — Te sanoitte äsken, Irina Pavlovna, ett'en minä tahdo unohtaa menneitä päiviä.. Mitäs, jos minä en voi niitä unohtaa?

Autuaallinen hymy välähti Irinan kasvoilla, mutta katosi samassa, ja sen sijaan astui huolehtiva, melkein säikähtynyt ilme.

— Tehkää kuten minäkin, Grigori Mihailitsh: muistelkaa vaan hyviä puolia; mutta luvatkaa minulle varsinkin, luvatkaa kunniasanallanne...

— Mitä niin?

— Ett'ette minua karttele, ett'ette turhanpäiten mieltäni pahoita... Lupaatteko?

— Kyllä.

— Ja heitätte kaikki pahat ajatukset mielestänne?

— Kyllä... mutta minä kieltäydyn sittenkin käsittämästä teitä.

— Ei se ole tarpeellistakaan... mutta muuten, kyllä vielä käsitättekin minut, mutta lupaattehan?

— Johan minä sanoin.

— Kiitos! Muistakaa nyt, että minä olen tottunut uskomaan teitä. Minä odotan teitä tänään, huomenna; en lähde kotoa minnekään. Mutta nyt minun pitää jättää teidät. Herttuatar tulee tuolla lehtokujaa myöten... Hän on huomannut minut, ja minun täytyy astua hänen luokseen... Näkemiin! Antakaa toki kättä, _vite, vite_.[77] Näkemiin!

Ja puristettuaan lujasti Litvinowin kättä, suuntasi Irina kulkunsa erästä keski-ikäistä, ulkonäöltäänkin ylhäistä, naisia kohti, joka raskaasti astui hiekkaista tietä myöten, kahden muun naisen ja livreaan puetun, erittäin somamuotoisen lakeijan seuraamana.

— _Eh bonjour, chère madame_,[78] — virkkoi ylhäinen rouva Irinalle, joka kunnioittavasti niiaili hänen edessään. — _Comment allez-vuus aujourd'hui? Venez un peu avec moi_.[79]

— _Votre Altesse a trop de bonté_.[80] — kuului Irinan mielistelevä ääni.

XIV.

Litvinow odotti, kunnes herttuatar seurueineen oli mennyt ohitse, ja astui sitten lehtokujalle. Hän ei ollut itsekään selvillä siitä, mitä hän tällä haavaa tunsi. Häntä hävetti, ja häntä pelotti, ja samalla oli hänen itserakkauttaan hivellelty... Irinan odottamaton selitys oli yllättänyt hänet äkkiarvaamatta. Irinan tuliset, kiihkoisat sanat olivat kulkeneet hänen ylitsensä kuni rankka ukkosensade.

— Kummallisia ne ovat, nuo suuren maailman naiset! — ajatteli hän itsekseen, — ei vähääkään johdonmukaisuutta... Ja kuinka heidät tärveleekään se piiri, jossa he elävät, ja jonka ilkeys on heille itsellekin kyllin selvä!

Oikeastaan hän ei lainkaan ajatellut sillä tapaa, kertoili hän vaan koneen-omaisesti näitä kuluneita fraaseja, ikäänkuin siten päästäkseen toisista, tukalammista mietteistä. Hän ymmärsi, ett'ei vakava mietiskely nyt ollut paikallaan, hän kun silloin kaiketikin olisi tullut syyttäneeksi itseään, ja siksipä kulki hän, käyntiänsä hiljennellen, ja melkein väkipakolla kääntäen huomiotansa kaikkeen, mitä vastaan sattui.

Äkkiä hän osui penkin kohdalle, näki siinä jonkun jalat ja seurasi niitä silmillään ylöspäin. Siinä muuan sanomalehteä lukeva mies. Tämä mies oli Potugin. Litvinow huudahti hiljaa. Potugin laski lehden polvilleen ja katsahti Litvinowiin tarkasti, hymyilemättä. Litvinowkin katsahti Potuginiin tarkasti ja hymyilemättä hänkin.

— Saako istahtaa teidän viereenne? — kysyi hän viimein.

— Olkaa hyvä, mutta sen minä sanon ennakolta, että jos te tahdotte jutella minun kanssani, niin älkää pahaksi panko: minä olen nyt tällä haavaa peräti misantroopillisessa mielentilassa, ja kaikki näyttäytyy minulle liioitellun kehnossa valossa.

— Ei se tee mitään, Sosont Ivanitsh, — vastasi Litvinow, laskeutuen istumaan, — parahiksipa se sattuukin... mutta mikäs teidät on saattanut sellaiselle tuulelle?

— Oikeastaan ei minulla pitäisi olla syytä suuttua, — alkoi Potugin. — Luin tässä juuri sanomalehdessä ehdotuksen oikeuslaitoksen muutokseksi Venäjällä, ja todellisella mielihyvällä minä huomaan, että meilläkin vihdoin äly älähti, ett'ei meilläkään, itsenäisyyden ja kansallisuuden ja omaperäisyyden ja sen semmoisen vaipan alla, ruveta pistämään puhtaan ja selvän europalaisen logikan perään kotikasvuista saparoa, vaan se, mikä vieraalla hyvää on, otetaan kokonaisuudessaan. Jo sitä riittää yksikin myönnytys talonpoikain asiassa... helisemässä ollaan sittenkin yhteisen omistus-oikeuden kanssa. Niin, niin, ei minulla pitäisi olla syytä suuttua, mutta pahaksi onneksi osui tässä tielleni Venäläinen, tuommoinen oman teon mies, ja hänen kanssaan jouduin pakinoille... nuo oman teon miehet ja oman opin miehet ne minulta vielä haudassanikin levon vievät.

— Mikä oman teon mies? - kysyi Litvinow.

— No täällä nyt juoksentelee muuan herra, joka luulee olevansa musikkinero. "Tietysti", sanoo hän, "minä en ole mitään, minä olen nolla vaan, sillä minä en ole oppia käynyt, mutta minulla on verrattomasti paljoa enemmän melodioita ja aatteita kuin Meyerbeerillä". Minäpä sanon ensiksi: miks'etkäs sinä ole oppia käynyt? ja toiseksi: ei ainoastaan Meyerbeerillä, vaan vihoviimeisellä saksalaisella pillipiiparilla, joka osaansa huiluttelee vihoviimeisessä saksalaisessa orkesterissa, — silläkin on kymmenen kertaa enemmän aatteita kuin kaikilla meikäläisillä oman teon miehillä yhteensä; erotus vaan se, että pillipiipari kätkee ne itseensä eikä niillä melua pidä Mozartien ja Haydnien kotimaassa. Entäs meikäläinen oman teon mies! Heti kuin syntyi jokunenkaan valssinviikkoinen tai romanssin remputus, tuommoinen tirulii, niin heti kädet housuntaskuihin ja suu ylenkatseelliseen irveen: täss'on nero, nähkääs! Ja niin se on maalaustaiteessa, ja niin se on kaikessa. Senkin oman teon miehet! Ja tietäähän sen jokainen, että moisilla loiskahdellaan vaan siellä, missä ei ole oikeata, henkeen ja vereen imeynyttä, tietoa eikä oikeata taidetta. Eiköhän vainenkin olisi jo aika sysätä arkistoon kaikki tuo loiskahtelu, tuo inhottava romu, ja samaa tietä myös nuo tunnetut fraasit siitä, ett'ei muka meillä Venäjällä kukaan nälkään kuole, ja että meillä kyytikulku on erittäin nopeata, ja että me muka pistämme pussiin kenet hyvänsä? Syötetään minulle Venäläisen luontoperäistä labjakkaisuutta, hämmästyttävää vaistoa, Kulibineja... Ja mitä lahjakkaisuutta se oikeastaan on? Hyvät ihmiset! Höpinää se on unenhöppörissä tai puoleksi elukkamaista hoksaamista. Vaisto! Kyll'on kerskaamista siinäkin! Ottakaa muurahainen metsästä ja viekää se virstan päähän keostaan: tien se löytää kotiansa. Ihminen ei siihen kykene, — onkosta siis ihminen alempi muurahaista? Olkoon vaisto vaikka genialisin kaikkein genialisimmista, — alle ihmisarvon se sittenkin on. Järki, yksinkertainen, terve, jokapäiväinen järki — se se on ihmisen välitön omaisuus, hänen ylpeytensä. Järki ei heittele vekarajalkaa; siksipä se onkin kaiken pohja ja ponsi. Mitä taas tulee Kulibiniin, joka, tuntematta mekanikan aiheitakaan, kyhäsi jonkunlaisen muodottoman kellontekeleen, niin minä olisin panettanut moisen kellon kaakinpuuhun: katsokaa, hyvät ihmiset, millaisia ei pidä tehdä. Kulibin itse ei ole siihen syypää, mutta hänen tekonsa on roskaa. Telushkin kiipesi amiraliteetin tornin huippuun, — no niin... häntä sopii kehua notkeudesta ja rohkeudesta... miks'ei? Mutta ei sovi huutaa, että hän se muka näytti pitkän nenän saksalaisille arkkitehdeille, ja mitä heistä muka on tolkkua: rahaa vaan kiskovat. Näyttämättäpä se pitkä nenä jäi kuin jäikin, sillä tornin ympärille piti vainenkin laittaa telineet ja korjata se tavallisella lailla. Älkää, Jumalan tähden, yllytelkö Venäjänmaassa sitä mielipidettä, että ilman oppia voi mitäkään saavuttaa! Ei! Vaikka sulla olisi pää kuin partaveitsi, niin opi, opi aapiskirjasta nivelen. Ellet, niin ole vaiti ja istu häntä lyyhyssä! Huh! Oikein kuumaksi löi!

Potugin otti hatun päästään ja viuhtoi kasvojansa nenäliinallaan.

— Venäläinen taide — jatkoi hän jälleen — venäläinen taide! Venäläisen puhkuilemisen minä tunnen, ja venäläisen tarmottomuuden minä tunnen, mutta venäläistä taidetta... suokaa anteeksi... sellaista en ole kohdannut. Kaksikymmentä ajast'aikaa meillä suitsutettiin mokomallekin pöhöiselle mitättömyydelle kuin Brüllowille ja kuviteltiin, että on sitä muka meilläkin maalarikoulu, ja että on se vähän parempikin kuin muilla. Venäläinen taide, ha-ha-ha!

— Mutta sallikaas, Sosont Ivanitsh, — huomautti Litvinow — ette siis tunnusta Glinkaakaan?

Potugin raapaisi korvallistaan.

— Poikkeukset ovat vaan säännön vahvikkeita, tiedättehän te sen, mutta emmepäs me tässäkään kohden ole päässeet kerskailuitta. Jos esimerkiksi olisi sanottu, että Glinka oli todellakin huomiota ansaitseva soittotaiteilija, josta olisi voinut tulla venäläisen ooperan perustaja, ellei sekä sisälliset että ulkonaiset asianhaarat olisi estäneet, niin ei kellään olisi ollut siihen mitään sanomista, mutta eipäs vaan! Hänestä pitää heti tehdä kenraali en-chef, ylimmäinen hovimarsalkka musikin alalla, ja samalla pitää letkauttaa muitakin kansoja: heillä, nähkääs, ei mitään senkaltaista ole; ja samalla osoitetaan teille jotakin "valtavaa" kotikasvu-neroa, jonka teokset eivät ikään muuta ole kuin ulkomaisten toisluokkaisten tekijäin viheliäistä jäljittelyä, niin, toisluokkaisten juuri, sillä niitä on helpompi jäljitellä. Ei vainen mitään senkaltaista? Voi vaivaisia barbaari-tomppeleita, joille ei ole olemassa taiteen perinnöllisyyttä! Voi taiteilijoita, tuollaisia Rappeaun tapaisia: muukalainen nostaa yhdellä kädellä kuusi puutaa, mutta kas meidänpä mies kiskaisee kaksitoistakymmentä! Ei mitään senkaltaista, niinkö!?? Ei vainenkaan mene mielestäni seuraava muistelma. Tänä keväänä käväsin minä Kristallipalatsissa lähellä Lontoota. Tähän palatsiin on, niinkuin tiedätte, asetettu näytteille kaikki, mitä inhimillinen kekseliäisyys tähän asti on luonut; siinä on ihmisyyden encyklopedia, kas se sana sattui kohdalleen. No niin, kävellessäni siellä ja katsellessani kaikkia noita koneita ja ampuma-aseita ja suurten miesten veistokuvia, johtui mieleeni tämä tämmöinen ajatus: jos nyt kävisi sellainen käsky, että samalla kuin joku kansa katoaa maan pinnalta olemattomiin, samalla myös pitää Kristallipalatsista kadota kaiken sen, mitä tuo kansa oli keksinyt, — silloin meidän armas maamme, Venäjä pravoslavnaja, saisi mennä manan majoille, eikä naulanenkaan, ei nuppineulan pahainenkaan silloin liikahtaisi paikallaan meidän kultaisen maan tähden, vaan kaikki jäisi koreasti paikoilleen, sillä yksin samovaarikin ja niinikengäl ja vemmel ja ruoska — kaikki nuo meidän kuuluisat luoneemme — ovat muitten keksimiä. Mointa koetta ei voi tehdä edes Sandwichin saartenkaan kanssa; sikäläisetkin asukkaat ovat keksineet jonkunlaisia omia veneitä ja keihäitä; yleisö huomaisi, että ne ovat poissa... Tuo on parjausta, tuo on liian räikeätä, sanotte kenties! Minäpä sanon ensiksikin: minä en osaa moittia simasuin, ja toiseksi: ei ainoastaan pirua, vaan ei omaa itseänsäkään rohkene kukaan katsoa vasten silmiä, ja univirttä kuuntelevat meillä muutkin kuin lapset. Vanhat keksinnöt ovat meille tulla kontanneet Idästä; uudet me olemme miten kuten laahanneet Lännestä, ja kumminkin me yhä edelleen puhumme taiteesta! Onhan niitä meillä miekkosia, jotka ovat saaneet päivänvaloon venäläisen tieteenkin: kaks kertaa kaks on, nähkääs, meilläkin neljä, mutta on se meillä vähän uljaampaa kuin muilla.

— Malttakaas, Sosont Ivanitsh! — huudahti Litvinow. — Malttakaas! Lähetämmehän toki mekin jotain maailmannäyttelyihin, ja ottaahan Europa meiltä sentään yhtä ja toisia tavaraa.

— Ottaa raaka-aineksia, raakaa tavaraa. Ja huomatkaa, hyvä herra: nämä meidän raaka-ainekset ovat hyviä ainoastaan sen tähden, että on olemassa toisia, kerrassaan epäedullisia, asianhaaroja. Harjas on meillä pitkää ja kovaa siitä syystä, että siat ovat meillä huonoja; nahka on lujaa ja paksua siksi, että lehmät ovat laihoja; tali on rasvaisia sen vuoksi, että talikattiloissa kiehuu lihaa toinen puoli Mutta mitäpäs minä tästä asiasta teille laveasti juttelen; tehän olette tutkinut teknologiaa ja tiedätte sen paremmin kuin minä. Minulle sanotaan: keksintäkyky! Venäläinen keksintäkyky! Ja kumminkin meidän herrat tilan-oniistajat vaikeroivat haikeasti ja kärsivät tappioita sen takia, ett'ei ole kunnollista kuivauskonetta, jonka puutteessa heidän täytyy panna lyhteet kuivinhuoneisin, niinkuin Rurikin aikoina. Nuo kuivinhuoneet ovat kauheasti epäedullisia, niinkuin niinikengät ja niinimatotkin, ja niitä palaa myötäänsä. Tilan-omistajat vaikeroivat, mutta kuivauskoneita ei vaan ole. Ja miks'ei ole? Siksi, ett'ei Saksalainen niitä tarvitse: hän pui elonsa tuoreeltaan eikä siis rupea niitä keksimäänkään, mutta me... meistä ei ole niitten keksijäksi! Ei ole, ja siinä se, vaikkas pakahtuisit! Tästä päivästä ruveten minä teen tämän lupauksen: milloin vaan tulla luiskahtaa tielleni tuommoinen oman teon mies tai oman opin mies, — seis, hyvä herra! sanon minä; missä on kuivauskone? Tuopas tänne! Ja heisiä sitten olis! Mutta annas, kun pitää nostaa ylös vanha kengän länttä, joka jo aikaa sitten on pudonnut Saint Simonin tai Fourierin jalasta, ja panna se päälaelleen ja kulkea sitten könötellä, kantaen sitä kuin hyvääkin pyhää aarretta, kas semmoiseen me kykenemme! Tahi kun pitää kirjoittaa rapsauttaa joku kyhäys proletariaatin merkityksestä Franskan tärkeimmissä kaupungeissa nyt ja ennen, — sitä me osaamme kanssa. Kerran minä koetteeksi pyysin tuollaista kirjailijaa ja valtioekonoomia, samanlaatuista kuin tuo teidän herra Voroshilow, luettelemaan minulle kaksikymmentä kaupunkia samaisessa Franskanmaassa, niin tiedättekös, mitä siitä tuli? Sitä vaan tuli, että valtioekonoomi epätoivoissaan vihdoin pistää sujautti Franskan kaupunkien joukkoon Montfermeilin, joka kaiketi oli äkkiä juolahtanut hänen mieleensä Paul-de-Kock'in romaanista. Ja tässä muistuu minulle eräs tarina... Olin kerran pyssyineni ja koirineni...

— Vai niin: te olette siis metsämies? — kysyi Litvinow.

- Ammuskellaanhan sitä välistä. Olin kerran kulkemassa kurpan ammuntaan eräälle suolle, josta muut metsämiehet olivat minulle kertoneet jos mitä. Näin tuosta metsänrinteeltä mökin, jonka edessä istui muuan puotipalvelija, rehevä ja täyteläinen kuin kuorittu pähkinä. Siinä hän istui, myhähdellen — ties mitä... "Missäs täällä on suo, ja tapaako siellä olla kurppia?" — "Olkaa hyvä, olkaa hyvä", rupesi hän latelemaan heti kohta ja nokkelan nöyrästi, niinkuin olisi saanut ruplan juomarahaa, "se tulee olemaan aivan mielenne mukaista; suo on ihan ensimmäistä sorttia; ja mitä taas niinkuin lintuun ja muuhun metsänriistaan, niin — herrainen aika! — semmoista löytyy erityisen runsas varasto." Minä läksin, mutta lintuja ei ollut ensinkään; itse suokin oli jo aikoja sitten kuivunut. No sanokaas nyt minulle, olkaa hyvä, miksikä valehtelee Venäjän mies? Miksikä valehteli valtioekonoomi, ja miksikä tuo tuossa valehteli metsälinnuista?

Litvinow ei vastannut mitään, huokasihan vaan myöntymällä.

— Mutta — jatkoi Potugin — ottakaapas tuon samaisen valtioekonoomin kanssa puheen-aineeksi kaikkein vaikeimmat seikat yhteiskunta-opista, mutta ylimalkain vain, ilman faktoja... huh sitä menoa!

Lintuna hän pyrähtää lentoon, ja kotkana hän kohoo, mutta sainpas minä kerran kiinni sellaisen linnun; oli minulla sentään syöttikin hyvä ja houkutteleva, niinkuin saatte nähdä. Joutui näet kerran pakinoille minun kanssani yksi noita meidän nykyaikuisia nuorukaisia, "naurukaisia", erillaisista, niinkuin he sanovat, kysymyksistä. No niin, hän purki tyytymättömyyttänsä, niinkuin tapa on. Muun muassa tuomitsi hän avioliiton hyljättäväksi ja teki sen oikein lapsellisella vimmalla. Minä toin esiin syitä jos minkälaisia — vaikka olisin seinille puhunut. Eihän tuon kimppuun pääse puolelta eikä miltään, ajattelin minä. Mutta iskipäs silloin onnellinen ajatus päähäni! Sallikaas, hyvä herra, sanoin minä — "naurukaisten" kanssa näet pitää aina puhua kunnioittavasti — sallikaas, hyvä herra, minun ihmetellä yhtä asiata: te tutkitte luonnontieteitä, mutta ette ole hamaan tähän asti kiinnittäneet huomiotanne siihen seikkaan, että kaikki lihansyöjät ja raatelijat, nelijalkaiset, linnut, kaikki, joitten täytyy käydä saaliinhaussa, hankkia elävää ruokaa itselleen ja pennuilleen — ja tottahan te luette ihmisenkin sellaisten eläinten joukkoon? "Tietysti", sanoi 'naurukainen', "ihminen ei ole muuta kuin lihansyöjä eläin". — Ja raatelija, lisäsin minä. — "Ja raatelija", todisti hän. — Se on kohdalleen sanottu, todistin minä. No katsokaas, tuotapa minä ihmettelen: mitenkäs te ette ole huomanneet, että kaikki tuollaiset eläimet elävät yksiavioisuudessa? Naurukainen hätkähti. — "Kuinka niin?" — Niinpä niin. Ottakaa jalopeura, susi, kettu, haukka, korppikotka: kuinkasta ne muutoin voisivat tehdäkään, sanokaas se? Työtä sitä on kahdenkin kesken lapsia ruokkiessa! — Naurukainen vaipui mietteisinsä. — "No niin", virkkoi hän, "ei eläin tällaisissa tapauksissa kelpaa ihmiselle esikuvaksi." Silloin minä sanoin häntä idealistiksi, — ja senkös mies pani pahakseen! Vähällä oli purskahtaa itkemään. Minun täytyi rauhoitella häntä ja luvata, ett'en kerro tätä tapausta hänen kumppanilleen. Saada idealistin nimi — mikä häpeä! Siinäpä se temppu onkin, että nykyajan nuoriso on pettynyt laskuissaan. Se luulee, että entisen halvan, maan alaisen työn tekemisen aika on ollut ja mennyt; isäukot ne kaivelkoot, penkoelkoot, myyräin lailla, mutta meille se, katsokaas, on halventavaista; me rupeamme toimimaan päivänvalossa, me rupeamme toimimaan... Poika kullat! Ei ne teidän lapsennekaan vielä rupea toimimaan, ja te itse — olkaapas hyvät ja puikkikaa koloon, koloon takaisin, niinkuin isätkin ovat tehneet.

Syntyi hetkinen äänettömyyttä.