Part 2

V. 1545 käytiin Suomen puolelta raja Äyräpään sekä Jääsken kihlakuntien ja Venäjän välillä. Tuossa rajakäynnissä Venäläiset nähtävästi eivät olleet osallisia. Se päin vastoin näkyy heitä suututtaneen. He vaativat uutta rajakäyntiä. Siihen oltiin suostuvinaan, mutta lähettiläät saapuivat eri aikoina rajakäyntiin eivätkä ensinkään tavanneet toisiansa. Tämä tapahtui v. 1547 ja seurauksena siitä oli kaksi varsin rauhatointa vuotta. V. 1548 esim. tappoivat Venäläiset Särkilahdella 29 henkeä, polttivat Saukonsaaren ja Petäläissaaren kylät, polttivat ihmisiä puihin sidottuina pärevalkialla tai heittivät heitä elävinä kaivoihin; yöllä Pyhäinmiesten päivänä polttivat viisi taloa Pelkolan kylässä ja surmasivat 30 henkeä, Katrinpäivänä tapettiin Waristaipaleella 26 talonpoikaa. Kuningas kehoitti Savolaisia vaaran lähestyessä muuttamaan Wiipuriin ja pikemmin polttamaan omaisuutensa kun että jäisi Venäläisten ryöstettäväksi.

Ajat kuitenkin taasen rauhaantuivat kuudeksi vuodeksi, mutta 1555 syttyi jälleen sota ilmituleen Suomen ja Venäjän välillä. Kuningas kehoitti suomalaisella kirjeellä Savolaisia lujina pysymään ja joka viides mies Savon rahvaasta varustausi isänmaata vartioitsemaan. Niitä, joilla ei ole haarniskoita, kirjoitti kuningas, "käskekää tekemään kilpiä laudoista ja vahvistamaan niitä liimalla, niin luulemme että kyllä voivat karttaa niitä monia nuolia, joita Venäläisten on tapa käyttää". Tämän sodan raskaimmat kärsimykset kohtasivat Wiipurin lääniä, jossa varsinaiset sotajoukot kamppailivat. Mutta myöskin Savon puolella kesti vilkasta rajasotaa.

Venäläiset Savon rajalla olivat tosin ehdotelleet että pysytettäisiin rauha sillä puolen sodan riehuessa Wiipurin seuduilla, mutta jo 1555 v:den lopulla karkasi 30 Venäläistä Tavisalmen eli Kuopion pitäjääsen, jossa polttivat neljä taloa, murhasivat, ryöstivät ja veivät mukaansa mitä voivat. Pian sen jälkeen kohtasi samallainen hävitys Jääsken pitäjää Karjalan puolella. Kuningas kehoitti Savon talonpoikia kostoon ja kun 1500 Venäläistä talvella v. 1556 jälleen ilmestyi Tavisalmella, niin Savolaiset tekivät kaksi retkeä Venäjän puolelle ja polttivat edellisellä retkellä 18 taloa ja myöhemmällä, Heluntain neljäntenä päivänä, 40 taloa Putkilahdella, ottivat karjaa ja surmasivat 13 henkeä. Linnan päällikkö Ture Bjelke kielsi rangaistuksen uhalla Savolaisia enempiä kostoretkiä tekemästä. Nuo veriset retket kohtasivat ymmärrettävästi likeisiä Suomalaisia kummallakin puolen rajaa. V. 1556 valitti Käkisalmen isäntä Feodor Karpow että Savolaiset Toukokuun 24 p. olivat polttaneet 20 taloa Kivijärvellä ja Rautalahdella Parikkalassa sekä että kolme Savonlinnan huovia oli polttanut Toukokuun 27 p. 35 taloa Purujärvellä ja tappanut 17 miestä. Tuohon vastasivat Savonlinnan päälliköt että Viinirantalaiset Liperistä olivat 14 päivää Puruveden välirauhan jälkeen murhanneet 8 miestä Syvärillä ja muutamia päiviä myöhemmin 4 miestä Juvajärvellä, sieltä menneet Orivedelle ja tappaneet 16 Haplahden ja Savilahden miestä, sieltä Jännenniemelle, jossa Helluntaipäivänä surmasivat 5 kalastajaa ja 12 talonpoikaa, sieltä vihdoin Puruvedelle, jossa viidentenä Helluntaipäivänä tappoivat 5 Jääskeläistä.[19]

Tuollaisia olivat tämän sodan vaiheet Savossa. Sill'aikaa oli Savon nostoväki, 2000 suksimiestä nuoren Lauri Flemingin johdolla, varsinaisen sodan melskeessä. Savonlinnaa ei tämän sodan aikana mikään vaara uhannut. Tuolloin tällöin, kuin linnaan tuli viesti venäläisten ryöstöjoukkojen tuhotöistä, eteni linnasta ruotuja vihollisia takaa ajamaan. Kun venäläiset talonpojat esim. Helluntaipäivänä olivat polttaneet pari kolme taloa Tavisalmella ja surmanneet 8 talonpoikaa sekä samaan aikaan linnan kalastajan ynnä 8 miestä, niin lähetti Bjelke neljä ruotua Venäläisiä hakemaan. Linnan varustamista kuitenkin jo tämän sodan aikana paljon mietittiin.

Linnan suojelemiseksi tarvittiin, kirjoittavat Ture Bjelke ja Gödik Fincke, 150 miestä, mutta jos pitäisi vihollisia hätyyttää ja olla rahvaalle avullinen, niin ei tultaisi toimeen vähemmällä kun 250:llä miehellä. Koska linna oli jokseenkin avara, niin tarvittaisiin neljä tykinampujaa; nyt oli vain kaksi, joista toinen Yrjö oli Juutilainen eikä suuresti luotettava mies. Hän olisi poistettava ja sijaan annettava pari kolme tykinampujaa, joista yksi voisi hoitaa uutta haulitykistöä; sitä varten olisi myös tarpeen tynnyri tai puoli rautapisaroita.[20]

Viimeksi mainitun sodan jälkeen kului noin puolitoista kymmentä rauhallista vuotta. Ymmärrettävää kuitenkin on että nuo vähäväliset veriset toimet villistyttivät kansaa. V. 1558 kertoo Kustaa Fincke että muuan linnan palvelija oli tappanut Kiialan eli Pellosniemen kartanon voudin; eräs kirjurin palvelija oli murhannut Rantasalmen voudin ja kirjuri itse toisen palvelijan; Säämingin pappilassa oli eräs pappi, Yrjö herra, joka oli kartanon kirjuri, tappanut kappalaisen, j.n.p.[21]

Noin v. 1572 näyttää rajasota jälleen alkaneen. Vähässä Savossa oli taloja poltettu, Lappeenrannassa majaili nosto- ja sotaväkeä kaksi kuukautta vihollisia varomassa ja muutamia Savon talonpoikia sakotettiin siitä, kun eivät totelleet nostohuutoa Venäläisiä vastaan. Talosta, jossa oli neljä tai viisi miestä, käskettiin kaksi tai kolme aseihin; niistä taloista, joissa oli ainoastaan yksi mies, otettiin joka toinen. Mutta varsinkin levottomiksi muuttuivat ajat v:sta 1576 alkain. Silloin lähetettiin 700 Savon talonpoikaa Herman Flemingin leiriin Uudenmaan rajalla. Talonpoikien johtajiksi sekä tällä retkellä että jokavuotisilla sotaretkillä Venäjälle pantiin aina linnasta miehiä. Sellaisia johtajia, jotka vuosittain saivat lyijyä ja kruutia linnasta matkalle, olivat esim. Pietari Heikinpoika, Prusi Heikinpoika, Erkki Heikinpoika y.m. Jo v. 1577 oli useita pakolaisia kokoontunut linnaan; seuraavana vuonna Venäläiset polttivat Kuopiossa sekä Leppävirroilla ja hätyyttivät Savonlinnan veneitä, jotka vahtailivat vesillä. Linnan isäntänä oli tähän aikaan Klaus Fleming. Hän kokosi v. 1579 Savosta niin paljon nostoväkeä kun suinkin sai ja lähetti väestön Prusi Heikinpojan johdolla Venäjälle kostoa hakemaan. Kun tiettiin että Venäjän puolisilla oli tapana paeta tavaroineen ja karjaneen luodoille Laatukaan ja hevoisilla oli muutenkin vaikea liikkua, niin kuljettivat talonpojat 25 venettä muassaan kolmen peninkuorman levyisen taipaleen poikki Laatukan vesistölle. Eräällä luodolla löyttiin vihollisten leiri; ainoastaan vähäinen osa pääsi pakoon. Savolaiset voittivat 500 venettä ja paljon tavaraa. Kun tuosta tuli tieto Käkisalmeen, niin lähetettiin sieltä 600 miestä maitse ja toinen joukko lotjilla ja veneillä Savolaisia hätyyttämään. Mutta nämät kun saivat tiedon asiasta kiirehtivät maitse lähestyvää joukkoa vastaan ja ajoivat sen pakoon, voittaen vankeja, hevoisia ja muuta tavaraa. Koska Savolaisten ampumavarat nyt olivat loppuneet, niin he päättivät palata kotiin. He olivat menettäneet retkellä 9 talonpoikaa ja linnanpalvelijan, jotka etenivät venestöstä ryöstöretkelle ja joutuivat vihollisten käsiin. Kohta tämän jälkeen ruvettiin uutta retkeä varustamaan Savosta ja Wiipurin puolelta. Sen suoritettua ja kun jäät alkoivat kannattaa piti nostoväkeä koottaman Savosta ja Pohjanmaalta Venäjän pohjoisempia rajamaita hävittämään.[22] Samana vuonna kirjoitettiin Savosta 700 sotamiestä, joilla ei kuitenkaan ollut muita aseita kun keihäitä. Talonpojat eivät voineet antaa heille pyssyjänsä ja joutsiansa, joita itse tarvitsivat. Klaus herra pyysi siis kuninkaalta muutamia satoja pyssyjä ja joutsia Savonlinnaan, talonpoikien ja sotaväen lunastettavaksi, koska enimmät hyvin osasivat käyttää niitä.

Kevättalvella v. 1581 lähti Klaus Fleming itse retkelle muutamaa puulinnoitusta hävittämään, jonka Venäläisten sanottiin perustaneen edellisenä vuonna Pohjois-Karjalassa. Linnoituksen paikkuudesta ei ollut sen enempää tietoa, kun että edellisen vuoden retkeilijät olivat tulleet muutamaan kylään nimeltä Kukonvaara, jonka talonpojat olivat varustaneet puuvalleilla sekä paalu-aitauksella ja siten puolustaneet itseänsä. Ne lähettiläät, jotka Fleming lähetti tiedustelemaan, kertoivat että Kukonvaara oli 80 peninkuormaa Käkisalmen rajalta Novgorodin läänissä Lapinmaan puolella. Viime keväänä, kun routa oli lähtenyt maasta, sanottiin talvella kyhätyn paaluaitauksen ja rakennuksen puoleksi hajonneen. Sen vuoksi, kerrottiin, oli suuriruhtinas kesällä lähettänyt sinne sotapäällikön, jonka tulisi hakea sopivempi linnapaikka; tämä oli alkanut rakentaa linnoitusta Jyskijärvellä lähempänä Vienan merta. Klaus herra otti mukaansa sotaväkeä, Savon talonpoikia sekä muutamia tulta lennättäviä tykkejä, joilla puulinnoitus sytytettäisiin palamaan. Pohjanmaalla ja Rantasalmella varustettiin toista nostoväkeä, joiden tuli yhdistyä määrätyllä paikalla Savolaisten kanssa. Helmikuun 12 p. lähettiin Savonlinnasta ja kuljettiin neljä päivää suuria vesiä ja raivaamattomia maita Käkisalmen läänin rajalle. Siellä arveltiin että suoraa tietä ei löytyisi, vaan heidän tulisi matkata 20 peninkuormaa kaakkoseen Novgorodin lääniin, jossa kohtaisivat suuria kyliä. Niin tehtiin ja tultiin Tulomajärven kylään, joka oli Novgorodin piispan läänitystä. Sieltä retkeiltiin 12 peninkuormaa pohjoseen linnoitusta kohti. Silloin saivat vakoojat onkeensa että Venäläiset olivat viime syksynä, kun Käkisalmi valloitettiin, hyljänneet puulinnoituksensa pelosta ja nälästä ja vetäyneet Solkansaarelle, joka on 6 peninkuorman päässä Vienanmeressä; siellä heidän sanottiin perustaneen linna. Retkeilijäin aikomus kuitenkin oli kulkea eteenpäin kunnes tulisivat Pohjanmaan rajalle; mutta vangit arvelivat että siellä kohtaisi aivan pääsemättömiä maita ja mahdotointa olisi saada hevosille eläkettä; takaisin taasen jos palattiin, niin eivät saisi muuta suurusta hevosille kun lehtiä ja haavankuoria. Sen vuoksi päätettiin kelin kestäessä tehdä retki Novgorodin lääniin, jossa otettaisiin palovero suurimmista kylistä Käkisalmen läänin rajamailla. Vaan kun eivät papit eivätkä kylien vanhimmat, joille pantiin sana veronvaatimuksesta, mitään vastausta antaneet, niin poltettiin koko Aunus aina P. Aleksanterin luostarille asti ja vielä muutamia peninkuormia edelleen Novgorodiin päin; naiset, lapset ja vanhukset säästettiin. Sitten palattiin Maaliskuun 1 p. Salmen pitäjääsen, josta luultiin kahdeksassa päivässä päästävän tykistöne Savonlinnaan.[23]

Savonmaan olot tämän vuosisadan viimeisillä kymmenillä olivat ylen kurjat, kurjemmat nähtävästi kun milloinkaan ennen ja jälestäpäin. Venäläisten hävitykset, sotaväen majoitus ja vallattomuus, katovuodet, vieläpä virkamiestenkin lisäverot kurjuuteen yhdessä vaikuttivat. Vuosittain pidettiin käräjiä tuollaisista kysymyksistä. V. 1583 pantiin Suursavo, johon luettiin Jokkaan, Wesulahden ja Pellosniemen pitäjäät, Käkisalmelle elatukseksi; Savonlinnalle jäi ainoastaan Vähäsavo eli Säämingin, Rantasalmen ja Tavisalmen pitäjäät. Koska myöskin itsevaltaisesta kyyditsemisestä oli rahvaalle ylen suuri vastus ja vahinko, niin asetettiin v. 1585 muutamia talonpoikia kestikevareiksi Vähäsavoon, joiden tuli viikottaisin pitää 5 kyytihevoista alttiina. Niiden, jotka eivät matkustaneet kuninkaan asioissa, tuli maksaa 1/2 äyriä hevoisesta ja ropo ateriasta; se joka rupesi vallattomuuteen kestikevaria vastaan oli henkensä ja tavaransa kadottanut,[24] Savonmaan sisällisten olojen ja kärsimysten kertomus tuolla onnettomalla aikakaudella, jonka paras voitto, Käkisalmen lääni, kuitenkin Teusinan rauhasovinnon kautta muutamaksi ajaksi kadotettiin, ei mahdu näille lehdille. Mainitsemme vaan esimerkiksi että kun v. 1594 oli aikomus majoittaa Käkisalmen laivaväestö Vähäsavoon, niin ei saatu talonpoikia hyvällä eikä pahalla tuota uutta rasitusta vastaanottamaan. Heillä oli täysi syy tuohon vastahakoisuuteen, sillä jo v. 1589 oli enemmän kun puolet Savon veromaista autioina; kirjeiden kantajat saivat palkkansa jyvissä, kun eivät talonpojat voineet antaa heille leipää. V:sta 1585 aikain oli Savonmaan nostoväki pitkin vuotta rajalla vartioimassa, kuitenkin sillä välipuheella, että hävitysretkiä ei tehtäisi, jos eivät Venäläiset rauhaa rikkoisi, mutta jo v:sta 1587 pitäin kuulivat Savolaiset joka vuosi tuolloin tällöin tykkien paukunnan Savonlinnasta merkiksi että Venäläiset olivat jossain hävittämässä ja että rahvaan oli aseissa linnaan kiirehtiminen. Viime mainittuna vuonna tehtiin Savonlinnasta Prusi Heikinpojan johdolla kaksi retkeä 500 kasakkaa ja muutamia 'satoja muuta venäläistä sotaväkeä vastaan, jotka olivat ryöstäneet ja hävittäneet Käkisalmen läänin pohjois-osilla, Salmen, Sortavalan, Suistamon, Pelkijärven, Tohmajärven, Jurikkajärven, Liperin sekä Ilomantsin aloilla, ja majailivat Suistamossa. Eräs Pielisjärveläinen Luka Räseinen oli näet käynyt suuriruhtinaan puheilla ja arvellut että Pielisjärven asukkaat tahtovat olla suuriruhtinaan alamaisia, että Tohmajärvellä oli hirsipuu, johon talonpojat hirttivät suuriruhtinaan käskyläisiä y.m. Tuosta syystä oli sinne lähetetty eräs nuori pajari lääniä hävittämään. Viholliset kuitenkin pääsivät pakoon ennenkun paikalle ehdittiin, kun ei jalkaväki voinut 5 korttelin syvyisessä lumessa ja kestäviä jäitä etsien astua enempää kun 7 tai 8 peninkuormaa päivässä. Käkisalmen vouti sen lisäksi valitti että muutamat Savon talonpojat olivat vastahakoisia ja petollisia, melusivat ja huusivat matkalla ja että Venäläinen vahti Tohmajärvellä sai tiedon retkeilijäin tulosta siten, että eräs Savolainen tuohitorvella toitotti. Venäläisten tuhotöistä v. 1587 ja 1588 on säilynyt pitkä luettelo. Eräs Tapani Loukonen Sortavalan kylästä ripustettiin käsistä, poltettiin valkialla ja käsivarret katkottiin; sitten ripustettiin onnetoin jaloista ja jalat kirveellä muserrettiin. Venäläinen veronkantaja Ilomantsissa antoi Yläjärvellä ripustaa Kauppo nimisen talonpojan käsistä, teetti valkian alle, poltti häntä kuumilla hohtimilla ja pakoitti häneltä 1000 tenkaa; sitten pantiin kurja milloin kuumaan rautapannuun milloin asetettiin pannu hänen vatsallensa. Tavallista oli jalkojen ja käsivarsien musertaminen kirveen hamaralla; toiset poltettiin verkkoihin käärittyinä, toiset ripustettiin käsistä ja ruoskittiin; toisilta, varsinkin poikasilta leikattiin korvat tai katkottiin sormet; mikä mestattiin, mikä hirtettiin j.n.pp. V. 1588 joutui rajavahti Pohjois-Savossa Venäläisten käsiin. Heidän päälliköltään Erkki Heikinpojalta katkottiin jalat ja kädet, runko halkaistiin ja sappi otettiin vatsasta; jalat nauloivat Venäläiset puuhun, mutta pään veivät mennessään.[25] Savossa saivat varsinkin Tavisalmen ja Rantasalmen pitäjäät kärsiä Venäläisten hirmutöitä. V. 1590 oli suuriruhtinas lähettänyt 800 miestä, joiden tulisi nostaa suksimiehiä Käkisalmen läänistä ja karata Savonmaalle. Nuo ilmestyivät Käkisalmen läänissä Helmikuun 7 p. Samaan aikaan majaili Savonlinnan vieressä lippu sotaväkeä ja koko Savosta koottuja joutsimiehiä. Kun viesti vihollisten tulosta saapui linnaan, niin pantiin miehistön johtajaksi Salomon Ille, joka niin ikään oli lähetetty Tukholmasta rajaväkeä komentamaan, ja kiireellä mentiin Venäläisiä vastaan. Tappelu syntyi, jossa Venäläiset kadottivat 200 miestä, 7 tykkiä, 3 nelikkoa kruutia ja 12 leiviskää lyijyä. Savolaiset ajoivat vihollisia takaa Nowgorodin lääniin, jota polttaen ja surmaten hävittivät. Paitsi muuta ryöstötavaraa tuotiin kirkonkellokin Venäjältä linnaan.[26] Seuraavana vuonna tehtiin suvella Savonlinnasta ja Käkisalmesta yhteinen retki Aunukseen maitse ja meritse. Tuolla retkellä näkyy Prusi Heikinpoika tunkeuneen aina toiselle puolen Syvärijokea Tihvinaan päin, jossa hän voitti Venäläisen sotajoukon. Asukkaat olivat suurimmaksi osaksi vaimoineen, lapsineen, karjaneen ja tavaroineen paenneet Aänisjärven (_Enesse Järffwij_) seuduille. Ainoastaan nuori väki oli jätetty kotiin riihityöhön.[27] Huonompi onni oli Savolaisilla v. 1592, jolloin Venäläiset Orisalmella surmasivat 200 Savon talonpoikaa ja sotamiestä sekä voittivat 8 tykkiä ja muita sotavaroja.[28] Vielä seuraavankin vuoden alussa alkoi vahtaaminen Savonmaan itärajoilla, mutta jo Tammikuussa 1593 suostuttiin kaksivuotiseen välirauhaan, joka päättyi Teusinan rauhantekoon v. 1595.

Olemme edellisessä kertoneet muutamia esimerkkiä niistä verisistä taisteluista, joissa

"Savon joukko tappeli Ja joka kynsi kylmeni Edestä Suomenmaan."

Noissa taisteluissa oli Savonlinna se keskus, johon vaaran lähestyessä turvattiin. Sinne saapuivat ensinnä sotasanomat j& Kellotornista ne kaikuivat varoittaen ja innostuttaen ympäri Savon saloja. Sinne kiirehtivät aseelliset, kutkin taholtansa, yksin voimin ja yksin mielin rientämään kotimaan puolustukseen.

IV. Linnan rakennukset ja sotaiset muistot.

Suomen keskiaikuisista linnoista Savonlinna on nuorin. Nuoruuttansa todistaa silmiinpistävästi sen muotokin, Suomen toisiin vielä seisoviin linnoihin verraten.

Suomen vanhimmissa linnoissa, Turun ja Hämeen linnoissa, on muoto tasa- eli neliskulmainen sekä linnakehässä että torneissa. Ne ovat molemmat rakennetut tehdyille maakummuille, kuten vanhaan aikaan oli varsin tavallista. Linnat ikäänkuin kerskailevat muuriensa paksuudesta ja kestäväisyydestä, eivätkä luonnolta pyydä apua.

Edistyvä varustustaito havaitsi pian tuon tasakulmaisen muodon heikkoudeksi, vieläpä alkoi hakea luonnolta tukea. Jopa Wiipurinkin linna rakennettiin vähäiselle vuoriselle saarelle. Saari varustettiin muurikehällä ja keskelle asetettiin itse pesälinna tornin juureen, jolle ylempänä annettiin kahdeksankulmainen muoto.

Myöskin Savonlinna rakennettiin vuoriselle saarelle, joka asema ehkä Wiipurin kokemuksesta oli havaittu edulliseksi. Linnan vanhimmat osat ovat enimmäksi osaksi varustetut kaksinkertaisilla pystysuorilla muureilla, jotka aina vähän takaa ovat välimuureilla toisiinsa kiinnitetyt. Ulompi muuri on sisempää noin toista syltää korkeampi ja ainoastaan ylimmällä osallaan varustettu tykki- tai ampumalävillä. Myöskin pituudeltaan ovat nuo vanhimmat suojamuurit suorat, mutta niiden tueksi ja sivaisemiseksi on, myöhempien bastionein tapaan, joko kulmiin tai muurijaksoon asetettu ulkonevia viiden- tai kuudenkertaisia pyöreitä torneja. Savonlinnan perustamisen aikana, jolloin tykit pohjoismaillakin alkoivat tulla tavallisiksi, katsottiin siis pyöreitä torneja kulmaisia kestävämmäksi.

Kirjallisia tietoja linnan rakennuksista keskiajalla on hyvin vähän säilynyt. Huoneista tavataan ainoastaan kappeli, linnatupa ja paistinhuone kalustoneen mainittuna.[29] Se Savonlinnan kuva, jonka Olaus Magnus on julkaissut, on ehkä paljaan kertomuksen mukaan tehty. Hän kertoo että linnan ainoalle portille vei rautaketjuilla vahvistettu silta, joka aina yöksi vedettiin köysillä virran rantaan. Mahtavassa virrassa, jonka syvyydestä ei ole tietoa, ovat kalat mustia. Jos joku vaara uhkaa linnan isäntää, taikka unelias ja huolimatoin vartija linnan sääntöjen mukaan on syöstettävä korkeilta muureilta virtaan, niin ilmaantuu virran laineille kanteletta soittava neitonen onnettomuutta ennustamaan.[30]

Jo alusta alkain näkyy Savonlinna käsittäneen ne linnaosat, jotka merkitään _vanhan esilinnan_ ja _suuren linnapihan_ nimellä.

Vanha esilinna on muodoltansa, jos emme ota erään muurin tekemää polvea lukuun, melkein kolmikulmainen. Sen kolmessa kulmassa seisoivat Tott'in rakentamat kolme tornia: luoteisessa kulmassa _Kellotorni_, joka sai nimensä tornin neljännessä kerrassa riippuvista kirkonkelloista, joista ainakin yksi oli Venäjältä ryöstetty, sekä n.s. "linnansanojasta" eli aikakellosta, jolla ainakin 16:lla sataluvulla oli varsinainen lauta-koppelinsa tornissa; pohjoisessa kulmassa _Kirkkotorni_, jolle tornin kolmannessa kerrassa oleva kappeli on antanut nimen, ja kaakkoiskulmassa _Pyhän Erkin torni_, jonka Tott luultavasti nimitti suojeluspyhänsä mukaan. Torneista on ainoastaan kaksi ensinmainittua jälillä.[31]

Selvyyden vuoksi sanomme Kellotornin ja Kirkkotornin välistä suojajaksoa Asuntokerraksi, koska sillä alalla nähtävästi alkuperäisen linnan tärkeimmät asunnot olivat. Kellotornia ja Pyhän Erkin tornia yhdistävää, polven tekevää muuria, johon Komendantti-kerta liittyy, sanomme Komendanttimuuriksi ja Kirkkotornin ja Pyhän Erkin tornin välillä olevaa kertaa Kirkkokerraksi, siinä löytyvän uuden kirkon vuoksi.

Suuri linnapiha, joka on monta vertaa isompi esilinnan pihaa, on muodoltansa likimmiten pitkäläntä neliskulma. Linnapihan läntisessä päässä vastaava kirkkokerta eroittaa pihan esilinnan pihasta. Mainitut Kirkkotorni ja Pyhän Erkin torni jäivät siten suuren linnapihan luoteiseen ja lounaiseen kulmaan. Linnapihan pohjoisessa ja kaakkoisessa kulmassa ei alkuansa torneja ollut. Pihaa arvattavasti ainoastaan ympäröitsivät kaksinkertaiset suojamuurit, jotka välimuureilla olivat toisiinsa kiinnitetyt.

Nuo vanhimman linnan osat eivät kuitenkaan ole monessa kohden alkuperäisessä muodossaan säilyneet.. Myöhemmän ajan muutoksiin ja lisärakennuksiin nähden Savonlinna ei ole pidettävä ainoastaan keskiaikuisena muinaisjäännöksenä, vaan pikemmin historiallisena rajalinnoituksena, jonka eriaikuisissa rakennuksissa voimme lukea muistoja linnan 400-vuotisesta historiasta.

Lähdemme noita muistoja Savonlinnan muureissa vuosisatojen vieriessä pikimältään kyselemään.

Jokseenkin alkuperäisessä muodossaan mahtoi Savonlinna säilyä uskonpuhdistuksen aikakauteen. Ainakaan ei ole tietoja varhemmista rakennuspuuhista säilynyt. Veronkantojen ohella v. 1539 mainitaan myöskin 143 syltää kiveä, josta voimme arvata että linnaa siihen aikaan rakennettiin. V. 1547, kun Kustaa Fincke asetettiin Savonlinnan isännäksi vanhentuneen voudin, "Suomalaisen Klemetin" sijaan, sai hän käskyn pitää huolta linnan korjaamisesta ja vahvistamisesta,[32] mutta vasta 1555-56 vuoden sota näkyy virittäneen rakennustuumat. V. 1556 kirjoittavat senaikuiset sotapäälliköt Ture Bjelke ja Gödik Fincke herttua Juhanalle linnan varustamisesta, arvellen että, kun vesi linnan ympärillä melkein läikkyy muureja vastaan, ei ole tilaisuutta varustuksiin linnan ulkopuolella, mutta sopisi vahvistaa linnaa vallituksilla muurin sisäpuolella.

Kustaa Wasalie kirjoittavat samat miehet linnasta seuraavalla tavalla.

"Koko linna on hyvässä kunnossa varustuksiensa puolesta sekä sivaisemista että rinnakkaista puolustusta varten. Sen ohessa on esilinnan itäpuolella Venäjää vastaan kaksi tornia (Kirkkotorni ja Pyhän Erkin torni), jotka myös ovat sivaisemiseen kelvolliset, mutta toinen niistä (Pyhän Erkin torni) on jotenkin pilaantunut ja halkeilee huonon perustuksensa vuoksi; kuitenkin voi siitäkin antaa hyvää puolustusta vähemmällä tykistöllä, kaksinkertaisilla hakapyssyillä ja falkuuneilla. Mutta toinen torni on vahva ja hyvä sekä sivaisemaan että rinnakkaiseen puolustukseen. Onpa vihdoin kiertäviä suojavarustuksia ympäri kaiken linnan, osittain kaksinkertaisetkin. Kuitenkin ovat nuo suojavarustukset paikoin jotenkin rauenneita, jonka vuoksi ensi tilaisuudessa tulevat tarpeen mukaan parannettavaksi." Kellotornista ei kirjeessä puhuta, arvattavasti siitä syystä, että sen puolustuskoneet painuvat Vääräsaarelle päin.

Vaikka Fincke jo v. 1558 pyysi Henrik v. Köln'iä Hämeenlinnasta rakentajaksi, kului kuitenkin vielä pari vuotta ennenkun linnaa todenteolla ruvettiin vahvistamaan. Linnan rakentajaksi saatiin Sigfred niminen muurimestari, jolla työn kestäessä oli Listensaaren kartano Säämingillä käytettävänä veroista vapaana. Vuosina 1560-62 rakennutti Kustaa Fincke suuren linnapihan kaakkoiseen kulmaan, linnan vaarallisimmalle paikalle Kyrönniemen edustalla, vahvan pyöreän tornin, joka oli tunnettu nimellä _Paksutörni_ ja, eräästä säilyneestä asemapiirroksesta nähden, mahtoi olla linnan muita torneja milt'ei toista paksumpi. Tornin varustamiseksi muun muassa raudoitettiin kahdeksantoista tykkivuodetta. Sen alimmaisia kertoja käytettiin varasto-, jyvä- ja suola-aitoiksi. Eräs pieni v. 1666 mainittu holvattu ja takalla varustettu kamari todistaa, että tornissa myöskin asuttiin. Kamarissa ehkä joku tykin-ampujain päällikkö tai joku tornin vahti majaili.