Part 1

SAVONLINNA 1475-1875

Kirj.

J. R. ASPELIN

Helsingissä, J. C. Frenckell ja Poika, 1875.

SISÄLTÖ:

I. Savonlinnan asema. II. Linnan synty ja verikaste. III. Savonlinna ja Savolaiset rajavartioina 1500-luvulla. IV. Linnan rakennukset ja sotaiset muistot. V. Savonlinna muinaisjäännöksenä. Viiteselitykset.

I. Savonlinnan asema.

Kolmesta ahtaasta salmesta laskevat Haapaveden avarat selät virtaillen vetensä tuhatsaariseen Pihlajaveteen. Läntisin on verisistä muistoistaan tunnettu Laitatsalmi, keskimäinen Haapasalmi, itäisin ja virtavin on Kyrönsalmi.

Ammoisista ajoista saakka on näistä salmista käynyt valtakulku Karjalan puolelta Suursavoon.

Kyrönsalmessa, jota jyrkkävuorinen Kyrönniemi itäpuolelta ja mutkainen Wääräsaari länsipuolelta ahdistavat, on vierekkäisin kaksi vähäistä saarta. Kyrönsaari, joka on lähinnä Kyrönnientä, on toista Tallisaarta isompi; sen länsipuolista virtaa laskevat meidän aikoina Kuopiosta lähteneet höyryt alas, mutta kulkevat Wiipurista tullen saaren itäpuolta takaisin, raskaasti huoaten voimakkaassa virrassa.

Tuossa Kyrönsaarella, ahtaassa salmessa, on Savonlinna.

Oletkos koskaan, kansalainen, Pihlajavettä kulkien lähestynyt Savonlinnan korkeita muureja kun illan taruinen hämärä vallitsee, tai kuutamolla, kun varjot linnan muureilla ja torneilla mieleesi johtavat menneitä aikoja? Ei mikään Suomen linnoista puhuttele harmailla muureillaan niin mahtavasti mieltä kun Savonlinna korkeavuorisen ja metsäisen Kyrönniemen varjossa.

Ehkä olet, kansalaiseni, astunut Alppien vierteet, nähnyt Rheinin mainiot rannat ja linnarauniot. Mieleesi ehkä on vihdoin pistänyt lähteä Suomenkin kauneutta ihailemaan. Sinun varallesi kirjoitan muistelmani Savonlinnasta, joka muinoin veristen taistelujen kestäessä varustettiin Itäsuomen tueksi verivihollisia vastaan. Sittemmin ovat rauhan päivät koittaneet Savon kokeneelle kansalle, linna on riisunut sota-asunsa ja jäänyt menneiden aikojen muistona Savonmaan keskelle todistamaan sitä kansamme kestäväisyyttä, jonka voittona on nykyisyys.

Rajavarustukseksi oli Savonlinna perustettu Savonmaan keskelle, keskelle tuon "suomalaisen mahdin", jonka pieliksi luotiin

"Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auran rannat, Ruijan suu".

Pähkinäsaaren rauhanteossa v. 1323 sovittu raja on ensimäinen tunnettu raja, joka eroitti Suomalaiset Suomalaisista. Raja kulki Säämingin halki kolme peninkuormaa lännempänä Savonlinnaa. Venäjän puolelle rajaa siten jäivät Laitatsillan, Haapa- ja Kyrönsalmet.

Länsipuolella rajaa asuviin Suomalaisiin juurtui Paavin usko; Kreikan usko istutettiin Suomalaisiin rajan itäpuolella. Uskonnollinen vimma teroitti veljesten miekat toisiansa vastaan ja nyt alkoi tuo surullinen verisen rajasodan näytelmä, jossa Suomalainen oli Suomalaisen verivihollinen vuosisatojen kestäessä. Tulta leimuavia ja verta höyryäviä ryöstöretkiä tehtiin alinomaa kummaltakin puolen rajaa veljesvihollisia vastaan, Suomen puolelta usein Ruotsalaisten, Karjalan puolelta Venäläisten yllyttävällä johdolla. Sillä välin kuljettiin rajan kummaltakin puolen, toinen toisensa kaskea niittämässä.

Suomenpuoliset nimittivät Suomalaisia veljiänsä rajan itäpuolella Venäläisiksi; nämät puolestaan Suomenpuolisia Ruotsalaisiksi. Keskuksena tuossa surullisessa taistelussa oli aikoinaan Savonlinna varaväkineen.

Kuitenkin on syystä sanottu että Ruotsin tehtävä historiassamme oli suomalaisten heimojen yhdistäminen _Suomen kansaksi_. Tuo tehtävä valitettavasti vaan jäi puolitekeille. Ensimäinen mies, jonka mielessä se näyttää selvenneen aatteeksi, oli Juhana herttua, jonka nuoruuden unelmat suomalaisuuden keskellä kuvailivat. Tosin ei tämä aate hänen Suomen herttuana ollessaan voinut täydessä laveudessaan ilmaantua. Vasta hänen kuninkaaksi tultuaan mietteensä selvemmin astuvat silmiin. Suurin osa Käkisalmen lääniä valloitettiin ja lakkaamattomat retket Savonlinnasta ja Käkisalmesta Syvärijoelle ja Äänisjärveä, suomalaisuuden luonnollista rajaa kohti ikään kuin ennustivat Aunuksen valloittamista ja kaiken Karjalan yhdistämistä saman valtikan alle.[1]

Kuolema hänen pyrintönsä keskeytti. Synnyttämä aatteensa jäi elämään. Karjalan vaakunaan, joka kauhistuttavana muistona veljesten verivihasta kuvaa kaksi toistansa vastaan kohotettua, miekalla ja sapelilla varustettua kättä, on Juhana piirtänyt testamenttinsa tulevaisuudelle.

Toistakymmentä vuotta jälkeen Juhanan kuoleman astuu aate jälleen näkyviin Kaarlo IX:nen, "hyvän kuninkaan" pyrinnöissä Turjassa, Kantalahden rannikoilla ja Aunuksessa. Merkilliset ovat siihen nähden kirjevaihdot Solovetsin luostarin kanssa sekä retket Itämeren ja Wienan rantamaille. Edulliset olivat näille pyrinnöille Venäjän eripuraiset olot siihen aikaan ja vielä jälkeen Kaarlo IX:nen kuoleman näkyy v. 1615 syntyneen joku liitto Venäjän Karjalan virkamiehissä maakunnan luovuttamiseksi Ruotsin vallan alle.[2] Mutta Kustaa Adolf, joka muuten antoi Suomalaisille mitä suurimman arvon, ei ottanut tuota suomalaisuuden tulevaisuudelle tärkeätä aatetta omaksensa. Hän peräytti pian isänsä käskyt. Hän oli luonut silmänsä Itämeren rantamaille ja mahtava jalo henkensä sekaannutti vihdoin Ruotsin vallan Europan yleisiin oloihin. Tästä lähin viehätti tuo Ruotsin vallalle turmiollinen "Itämeren vallan" aate Ruotsin kuninkaiden mieliä. Suomen kansan voitto oli tähän saakka ikimuistettava Stolbovan rauha.

Kuitenkin näkyy Juhana kuninkaan aate vielä miellyttäneen Kaarlo X:ttä, kun hän rauhanteon puuhissa v. 1657 paitsi muuta vaati Venäjältä senkin osan Käkisalmen lääniä, joka Stolbovan rauhanteossa oli jäänyt Venäjän vallan alle: Venäjän Lapin, Venäjän Karjalan Laatukaa ja Syvärijokea myöden, kaiken Aänisjärven, vieläpä Kargopolin piirikunnan, jonka harva asutus Onegajokea myöden ehkä vielä silloin oli osaksi suomalainen.[3]

Tämä oli viimeinen kerta kun tuo suomalaisuuden yhdistämisen aate ilmaantui Ruotsin vallan aikana.

Mutta vielä kerran, kun Ruotsin vallan alla ollut suomalaisuus _Suomen kansana_ oli eronnut tuosta vallasta ja Suomen valtioon yhdistettiin Wiipurin, Venäjän vallassa ollut lääni, sanotaan puheena olleen myöskin Suomalaisen Venäjän Karjalan yhdistäminen Suomen valtion hallintoon. Puheesta ei tekoa tullut.

Neljä vaihekasta vuosisataa on vierinyt Savonlinnan perustettua ja vielä seisoo linna paikallansa, vaikka aseettomana. Sen tuliruiskut eivät enää uhkaile Suomen vihollisia. Linnan tehtävä on täytetty. Eikä niinkään, sillä se seisoo kauniina historiallisena kuvauksena kansamme kärsimyksistä ja isänmaanrakkaudesta menneinä aikoina. Toivokaamme että se aika on ikipäiviksi ohitse mennyt, jolloin sotahuudot kaikuivat Savonmaan laaksoissa, jolloin viholliset niittivät kaskemme ja hävittivät hikemme hedelmät ja jolloin isänmaa vaati lastensa verta tulevaisuutemme siemenien iduttamiseksi. Viljavilta pelloiltamme, jotka raskaine laihoineen lainehtivat esi-isiemme haudoilla, luokaamme silmäys kovan onnen päiviin, joita Savonlinnan harmaat muurit muistuttavat. Niistä oppikaamme hartaammin käyttämään onnellisia rauhan päiviä Suomemme hyväksi ja vaurastuttamiseksi.

II. Linnan synty ja verikaste.

Pähkinäsaaren rauhanteon mukaan meni raja Säämingin Särkilahdelta Nilsiän Karjakoskelle, poikkesi siitä länteen Kolimakoskelle, siitä Pyhäjoelle ja päättyi Kainuunmereen, jossa Venäläiset väittivät Hanhikiveä Pyhäjoen suulla rajamerkiksi. Siten jäivät Pohjanperät Nilsiää ja Pyhäjokea myöden oikeastaan Venäläisille. Noista harvaan asutuista aloista Venäläiset arvattavasti ensi aluksi vähän lukua pitivät. Rauhallisen, varsinkin uskonnollisen valloituksen avulla ne kaikeksi onneksi pian saatettiin muun Suomen yhteyteen.[4]

Kun Venäläisten silmät vihdoin aukenivat ja he vaativat takaisin tuota "Kymmenen virran maata", ei oltu syitä heidän vaatimuksiinsa tietävinään. He turhaan pyysivät uutta rajakäyntiä vanhan rajakirjan nojassa; siihen ei koskaan Suomen puolelta mielitty ryhtyä. Tuosta yltyi Venäläisten viha yltymistään ja liiatenkin saivat heidän vallastansa luopuneet Pohjanperät kokea veristä vainoa.

Varsinkin hurjaksi muuttui Venäläisten vainoominen 1400-luvun loppupuolella, jolloin voimallinen Ivana III, Novgorodin kukistaja ja Perman valloittaja, suuriruhtinaana hallitsi Moskovassa.

Nähtävästi tuntee historia ainoastaan vähemmän osan tän-aikuisista ryöstöretkistä, mutta tuon tuostakin päätetyistä välirauhoista voi arvata, että sotaa yhä kesti. Vuoden 1463 paikoilla puhutaan laveammasta hävitysretkestä, jolla Venäläiset polttivat ja ryöstivät Jääskeä ynnä muita Suomenpuolisia pitäjiä. Vielä sotaisimmiksi muuttuivat ajat vuodesta 1473 aikain, jolloin v. 1468 päätetty välirauha loppui.

Suomenpuolinen Savonmaa oli vielä siihen aikaan Wiipurin lääniä. Tuon läänin maaherrana ja Wiipurin linnan isäntänä oli silloin kuuluisa _Erkki Akselinpoika Tott_, synnyltänsä tanskalaista sukuperää. Mainiolla urhoollisuudella puolusti tuo mahtava mies Suomen itärajoja.

Venäläisten v. 1473 tekemien retkien kostamiseksi oli Erkki Kaarlonpoika Wase varustettu sotaan Venäjälle, jossa hän hävitti maata kolmen vuoden kestäessä. Tämä hävitys ainoastaan synnytti uusia kostoretkiä Venäjän puolelta. Turhaan lähti Tott uutta apua Ruotsista hakemaan. Hänen täytyi luottaa omiin neuvoihinsa.[5]

Pian huomasi Tott, mikä suuri haitta Savonmaalle oli siitä, että Haapaveden ja Pihlajaveden väliset salmet olivat Venäläisten vallassa. Hän päätti sulkea Venäläisiltä Kyrönsalmi ja perustaa rajan suojelukseksi Savonlinna.

V. 1475 rakennutti mahtava maaherra Kyrönsaarelle mainittuun salmeen puulinnan, jonka vallitukset tavan mukaan mahtoivat olla hirsistä tehtyjä salvoksia, jotka kivellä ja kalkilla täytettiin. Linnansisäisetkin asunnot olivat tietysti puurakennuksia, kuten suureksi osaksi vielä 1500-luvulla.

Kaiketi katsottiin tuo linnoitus tarpeellista heikommaksi, ehkäpä tulen araksikin, jos Venäläiset asettuisivat Kyrönniemelle tulikuuliansa heittelemään. Tuskin oli tuo linnoitus kahta vuotta seisonut, kun Erkki Akselinpoika jo päätti repiä puiset vallitukset ja rakennuttaa paikalle kivinen linna. Saadaksensa ajanmukainen linna kuntoon, tilasi hän ulkomailta 16 taitavaa muurin rakentajaa.

Silloin, 1477, alkoi nykyisen Savonlinnan rakennus. Kuten jo edellisestä tunnemme, olivat Kyrönsaari ja Kyrönsalmi Venäjän alaa. V. 1476 oli vielä Nowgorodissa päätetty viisvuotinen välirauha. Luonnollista oli siis, että Venäläiset ja Venäjänpuoliset menneen vuoden välirauhan rikkomisesta tuolla oudolla tavalla suuresti närkästyivät ja kaikin tavoin kokivat estää tuon tärkeän kulkutien valloittamista ja sulkemista. Kihisikin vimmastuneita vihollisia salmen ympärillä vaarallisen rakennuksen kestäessä.

Työväen lautat olivat varsinkin suuressa vaarassa, kun Kyrönsaarelta etenivät rannoille rakennustarpeita noutamaan. Lauttojen tavallinen matka näkyy käyneen työpaikalta Kalkkiniemelle Vääräsaaren itäkulmalla. Tuolla niemellä vielä näytetään murtopaikka, josta rautavaajoilla kalkkikiveä kiskottiin kohoavan linnan kupuihin. Aluksia Venäläiset niin ahdistivat, että Erkki Akselinpojan, oman kertomuksensa mukaan, täytyi panna ruodun sotaväkeä, vieläpä 12 tai 14 rautaan puettua palvelijaansa seuraamaan jokaista lauttaa, joka linnasta lähti rannalle kiveä, savea tai hietaa hakemaan.[6]

Niinpä vihdoin kohosivat miekkain ja kilpien kalskeessa jalon Savonlinnan vahvat muurit torninensa. Kivitauluun, joka ennen suurta linnanpaloa Kesäkuun 2 p. 1631 kuuluu olleen käytävän seinässä Kuninkaansalin kohdalla, antoi Erkki Akselinpoika veistää seuraavan kirjoituksen:

_Herran vuonna 1475 rakennutin minä Erkki Akselinpoika, Lagnö'n Ritari, tämän linnan Jumalan kunniaksi ja pyhän Kristinuskon vahvistamiseksi. Silloin oli vaimonani Elina Kustavintytär, Lagmansö'n Rouva_. Kirjoituksen alla olivat valtionhoitaja Sture'n ja Tott'in vaakunat kuvattuna.

Toinen kivitaulu kiinnitettiin korkealle Kellotornin luoteispuoliseen ulkomuuriin. Siinä nähdään vielä kuvattuna Sture'n ja Tott'in vaakunat lehtikoristuksineen.

Kolmas kivitaulu nähdään, Suurelta-linnapihalta katsoen, korkealla Kirkkotornin ulkomuurilla. Sekin on lehtikoristuksilla varustettu ja kuvaa yksistään Tott'in vaakunaa. Neljäs kivitaulu, josta joko väkivalta taikka tulipalo on kaiken piirroksen hävittänyt, nähdään Kirkkotornin samanpuolisella ulkomuurilla, edellistä taulua alempana.

Viides taulu mainitaan ennen muinoin olleen "vanhan linnatuvan" muuriin kiinnitettynä. Siinä luettiin nimet _Lauri Akselinpoika Ritari ja Katri Erkintytär, Diursholm'an Rouva_. Edellisen nimen alla oli Tott'in, jälkimäisen alla Niepertz-suvun vaakuna kuvattuna.[7] Lauri Akselinpoika oli näet veljensä Erkki Akselinpojan kuoltua Wiipurin ja Savonlinnan hallitsijana ja jatkoi ehkä hänkin linnan rakennusta.

Vielä kuudennesta taulusta nähdään, vanhan Esilinnan pihalta katsoen, jäännöksiä uuden kirkon ulkomuurilla. Taulu on neljästä kiviliuskasta yhdistetty. Vielä ennen 1869 vuoden linnanpaloa oli taulussa ollut kirjoitusta nähtävänä. Koska Kuninkaansalin ja Porvarituvan asemat vanhassa Savonlinnassa vielä ovat tuntemattomat, niin voisi olla mahdollista, että tämä taulu olisi jäännöksenä joko Erkki Akselinpojan ensinmainitusta tai Lauri Akselinpojan taulusta. Kuitenkin saamme syytä arveluun että tuo uusi kirkko, jonka muurissa taulu on, vasta Juhana III:nen aikana rakennettiin.

Kirjeessä valtionhoitajalle sanoi Erkki Akselinpoika antaneensa linnalle nimeksi: _Pyhän Olavin linna_,[8] jonka sijaan kuitenkin jo Suuren Venäläissodan aikoina alkoi astua nimitys: _Uusilinna_.

Näin oli Wiipurin mahtava isäntä rakentanut itselleen kivisen muistopatsaan Kyrönsalmeen Savon suojaksi tietämättömässä tulevaisuudessa. Mutta Venäläisten kosto ei kauan viipynyt.

Hirmuiseksi yltyi Venäläisten viha. Jo seuraavana talvena, vuonna 1478, kohtasi hirveä hävitys Pohjanperiä, jotka Ruotsi myöskin vastoin Pähkinäsaaren rajasovintoa oli valtaansa anastanut. V. 1479 kohtasi samallainen tuho Wiipurin lääniä.

Venäläisten menetys oli mitä julminta. Miehet sidottiin jaloista olki- ja heinävalkiain ylitse riippumaan; köydellä puserrettiin päätä, kunnes silmät puhkesivat ulos. Tämän tehtyä puhkaistiin vatsa ja onnettomia juoksutettiin puun ympäri, kunnes kompastuivat ja uupuivat sisuksiinsa. Naisia ripustettiin käsivarsista, ruoskittiin ja pistettiin keihäillä tai leikattiin onnettomilta rinnat. Lapsia käytettiin nuolenpilkkuina tai salvattiin heitä joukko pirttiin, joka sytytettiin palamaan. Lapsi, joka palavan pirtin akkunasta pyrki pakoon, sysättiin keihäillä valkiaan takaisin.

Tuollaisia olivat n.s. Suuren Venäläissodan hirmut, joille tuskin Ison Vihan kauhut vetävät vertoja.

Ristissä käsin ei Erkki Akselinpoikakaan istunut. Saatuansa tiedot Wiipuriin Venäläisten tuhotöistä, hän varusti 24,000 miestä sotaan, karkasi Nowgorodin aloille, polttaen ja hävittäen, surmaten ihmisiä ja eläimiä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja monin tuhansittain 20-30 peninkuorman piirillä suureksi vahingoksi Venäläisille, ehkä oikeimmin Karjalaisille tai Inkeriläisille. Vihdoin kohtasi hän venäläisen sotavoiman. Ankara tappelu syntyi. Venäläiset kadottivat paljo väkeä; loput, 6,000 miestä, ajettiin pakoon ohuelle jäälle. Jää särkyi ja avasi kylmän haudan Venäläisten pakeneville laumoille. Kaikki hukkuivat, sanoo aikakirja.[9]

Tuo Suomalaisten kostoretki tapahtui luultavasti talvella 1480. Erkki Akselinpojan mahtavuus oli niin suuri, että hän vielä varahin keväällä, valittaen Venäläisten hävitysretkiä, kehoitti Hansaliittoa tykkänään herkeemään kaupankäynnistä Nevajoelle.[10] Vuoden kuluttua tuo Itäsuomen mainio päällikkö kuoli, luultavasti Maaliskuussa 1481.

Savonlinna jäi seisomaan. Ehkä oli Erkki Akselinpojan viimeinen retki masentanut Venäläisten uskalluksen. Seuraavat kymmenkunta vuotta näyttävät olleen jokseenkin rauhallisia. Savonlinna pysyi yhä Wiipurin kanssa saman isännyyden alla. Lauri Akselinpoika, joka oli perinyt linnat velivainajaltansa, kuoli hänkin jo keväällä 1483, jättäen linnat kolmannelle veljelle Ivar'ille. Tämä taasen täytyi jo kevätkesällä samana vuonna jättää linnat valtionhoitajalle, joka ehkä jo silloin asetti linnojen isännäksi Niilo Erkinpojan, Gyllenstjernan sukua.[11]

V. 1489 alkoivat kahakat jälleen Pohjanmaalla, jossa vouti mestautti muutamia tottelemattomia Venäläisiä ja pian alkoi valituksia ja uhkauksia kuulua Käkisalmen puolelta. Ne yltyivät niin että itse Turun piispa miehineen lähti Wiipuriin vaaraa vastustamaan ja Hämeenlinnan isäntä Knut Posse muutettiin Wiipuriin Niilo Erkinpojan avuksi. Vuosia kului rauhaa hierotessa. Tanskan kuningas, joka himosi Ruotsin kruunua, yllytti Venäjää sotaan. Wiipurin ylimykset eivät voineet suostua Venäjän vaatimuksiin, jotka tarkoittivat Kainuunmaata ja Savonlinnaa. Rauhakeskustelut herkesivät vihdoin kokonaan. Itkusilmin rukoili Niilo Erkinpojan puoliso valtionhoitajaa, että lyöttäisi kirkkojen oville nostohuudon kansalle rientämään Wiipurin avuksi. Tämä pelkäsi Tanskan vehkeitä Ruotsin puolella ja Itä-Suomi jäi omiin turviinsa.

Vuosina 1495 ja 1496 kohtasivat suuren Venäläissodan verisimmät kauhut Suomenmaata. Syksyllä 1495 polttivat Venäläiset Wiipurin seudut ja vihollinen parvikunta lähestyi Savonlinnaa hätyyttämään; mutta linnan silloinen vouti, Pietari Niilonpoika Kylliäinen, lähti ritaripalvelijain ja rahvaan johtajana vihollisia vastaan, ajoi heidät pakoon, karkasi Venäjälle ja poltti siellä 800 taloa, surmaten paljon Venäläisiä. Ääretöin kurjuus vallitsi niillä aloilla, joilla Venäläiset olivat liikkuneet. Äyräpään, Kivennavan, Uudenkirkon ja Jääsken alat olivat niin poltetut ja hävitetyt, ettei elävää ollut kuuluvissa. Monta tuhatta ihmistä, naisia ja lapsia oli murhattu. Talvi oli niin kylmä, ettei kukaan sellaista muistanut. Pakolaiset, jotka joulun aikana v. 1495 palasivat kätköistään metsissä, olivat niin paleltuneita ja uupuneita, että silmät tuijottivat nyrkin kokoisina päässä ja he lämpimään tultua kaatuivat kuolleina maahan; toiset, kun saivat ruokaa, samoin kohta kuolivat.

Hävitysmatkallansa Savoon ja Hämeesen talvella v. 1496 venäläiset laumat myöskin asettuivat Savonlinnan edustalle. Linnan väestö ja talonpojat karkasivat vihollista vastaan. Venäläiset pakenivat, mutta yksi linnan miehistä ja muutamia talonpoikia jäi tappelutantereelle.[12] Piirityksen kestäessä oli kuitenkin seitsemättäkymmentä huovia, jotka valtionhoitaja oli lähettänyt linnan vahvistukseksi, joutunut vihollisten käsiin. Nyt Venäläiset levisivät hirveällä hävityksellä Savoon ja Hämeesen; toiset laumat hävittivät Pohjanmaalla. Ennenkuin valtionhoitaja kerkesi sotaan, olivat viholliset jo kotimatkalla ja, kuten Riimikronika kertoo:

"Autiona oli Karjala, Savo ja Hämettä puoli. Niissä ei kuulunut yhtä ihmissanaa, Eik' ollut koiraa, kukkoa tai kanaa."

Kansaa ja karjaa, jota ei tapettu, sekä jyvä- ja muut varat, joita ei poltettu, olivat Venäläiset kuljettaneet maahansa.[13]

Epäilemättä oli Savonlinnan varustusväki liian vähäinen voidaksensa ruveta tehokkaampaan vastarintaan Venäläisten lukemattomia laumoja vastaan.

Valtionhoitajan huonot varustustoimet tämän sodan aikana vaikuttivat pian valtakumouksen Ruotsissa. Tanskan kuningas kutsuttiin maahan, entinen valtionhoitaja Sten Sture sai v. 1497 sodan hävittämän Suomen läänitykseksi ja siten joutui Savonlinnakin hänen haltuunsa. Hannu kuningas, joka Venäläisten liittolaisena oli luvannut, Ruotsin kuninkaaksi tultuansa, jättää heille kaikki ne maakunnat Suomessa, jotka ennen olivat Venäjän alaa olleet, ei enää Venäläisten vaatimuksista lukua pitänyt. Seurauksena siitä oli yhä kestävä sota. Vielä v. 1499 uhkasivat Venäläiset Savonlinnaa. Heidän sotajoukkonsa, noin 1000 miestä, joista 200 olivat huoveja, toiset sapeleilla ja kirveillä varustetut, asettui linnan edustalle, mutta kärsi suuren tappion. Samana vuonna vaihtoi Sten Sture läänityksensä Suomessa toisiin Ruotsinmaalla ja Syyskuun 14 p. jätti Pentti Pentinpoika, joka ehkä oli ollut Sturen voutina Savonlinnassa, kaiken linnassa säilytetyn kaluston Erkki Turenpoika Bjelke'lle, joka Hannu kuninkaalta nyt oli saanut Wiipurin ja Savon linnat läänitykseksi.[14]

Kahdenkymmenen vuoden ikäinen oli neiti-linnamme, kun Suuren Wenäläissodan kauheat myrskyt, joissa linna oli saanut verikasteensa, vihdoin taukosivat. Verta oli Savonmaa kauan vuotanut, mutta verestä oli Savonlinna kauniina kukkaisena kasvanut iloisemman tulevaisuuden ennustajaksi Savon kansalle. Linna oli valloittanut alansa, valloittanut Haapaveden ja Pihlajaveden väliset salmet. Kuitenkin kului vielä sata vuotta ennenkuin tuo valloitus tuli varsinaisella rajakäynnillä vahvistetuksi. Venäläiset tosin tuon tuostakin vaativat tutkimista kumpaanko valtaan Savonmaa eli Savonlinnan lääni oikeastaan oli luettava. Selvimmän vastauksen antoivat Savonlinnan tuliputket, jotka Venäjää kohti uhkaavina tähtäsivät.

V. 1502 luopui Itäsuomen linnojen isäntä Erkki Turenpoika uskollisuudestaan Hannu kuningasta kohtaan ja liittyi valtionhoitajan puolueesen;[15] siitä ei kuitenkaan vaarallisempia rettelöitä syntynyt. Erkki Turenpojan kuoltua keväällä v. 1511 isännöitsi hänen leskensä Gunilla vielä pari vuotta Itäsuomessa, kunnes hänen vävynsä Tönne Erkinpoika otti linnat haltuunsa v. 1513. Savonlinnan voutina oli ehkä tähän aikaan Juho Pukki, joka Toukokuun 31 p. m.v. jätti linnan kaluston Tönne Erkinpojan haltuun. Tämä taasen pysyi Wiipurin ja Savonlinnan isäntänä v:een 1520 saakka. Silloin Tanskan kuningas Kristian II, voitettuansa Ruotsin kruunun, mestautti hänen ja asetti Itäsuomen päälliköksi Rolow Matinpojan, joka taasen 1523 v:den loppupuolella täytyi paeta Kustaa Wasan joukkojen edestä Venäjälle.[16]

Näin oli Savonlinna säilynyt Suomenmaan äärimmäisimpänä rajapylväänä uskonpuhdistukseen saakka. Linnan ala oli väkivallalla Venäjältä anastettu; linnan tulevaisuus oli siis ratkaisematta, kunnes Venäjä pakoitettiin varsinaisella rauhasovinnolla luopumaan siitä maanalasta, jolle linna oli perustettu. Tahdomme seuraavilla lehdillä huomauttaa mitä Savonmaa sai kärsiä ennenkun tuo tarkoitus saavutettiin v. 1595.

III. Savonlinna ja Savolaiset rajavartioina 1500-luvulla.

V. 1525 oli Kustaa Wasa antanut Wiipurin ja Savonlinnan langollensa Juhanalle, Hoijan kreiville, läänitykseksi. Kun tämä v. 1534 lähti Saksaan ja kapinoitsijana liittyi Ruotsin vihollisiin, niin Erkki Fleming heti jollakin sukkelalla tempulla valloitti Savonlinnan kreivin käskyläisiltä.[17]

Savonlinna läänineen oli tähän saakka aina ollut yhdistettynä Wiipurin kanssa saman hallituksen alla, vaikka nähtävästi linnassa joku Wiipurista nimitetty linnavouti isännöitsi. V:sta 1535 aikain nimitettiin Savonlinnaan erityinen linnan isäntä. Wiipurin linnan tänaikuinen päällikkö Niilo Grabbe kuitenkin vielä anoi kuninkaalta tuon yhdistyksen pysyttämistä ja pitikin aikanaan jotakin ylivaltaa Savon ylitse.[18]

Venäläiset alkoivat tähän aikaan taasen jokseenkin uhkaavalla tavalla vaatia uutta rajakäyntiä. Sen vuoksi ruvettiin jo v. 1537 Itäsuomessa varustuspuuhiin. Suvella 1542 ratsasti venäläinen parvikunta pitkin rajaa rajamerkkiä etsien ja poltti talon, joka muka heidän puolellensa rajaa oli rakennettu ja v. 1544 oli venäläisiä asukkaita alkanut tunkea Oulujärven seuduille. Tämä näkyy olleen syynä miksi Kustaa Wasa tästä lähin innokkaasti alkoi puuhata riidanalaisten erämaiden asuttamista varsinkin Savon puolelta.