Part 7

Kustaavasta oli mieleen, ettei Veerti ruvennut tuota joutavaa puhetta pitkältä kuuntelemaan. Hän pelkäsi enimmän sitä, että setä alkaa osoittaa ystävyyttään tarjoamalla ryyppyjäkin, ja oli varustautunut nostamaan toran, jos sellaista kuulisi. Kustaavaa harmitti aivan kylliksi sekin, kun sama huolenpitäjä oli haudalta palattuaan tyrkytellyt Simolle viinaa niin paljon, että se kurja pehmeni aivan kokonaan, ei kyennyt syömään, vielä vähemmin ruokavirttä laulamaan ja hänet täytyi taluttaa saunaan nukkumaan. Siellä se hänen suosittamansa hautajaisvirsien laulaja nyt lepäsi. Kyllä Kustaava oli pelännyt niin käyvän, mutta ilkeätä oli mennä toisten kuullen aikuisia miehiä varoittamaan. "Mutta jos Veertille tarjotaan pisaraakaan, niin silloin minä sanon suoraan", hän päätteli harmissaan ja piti silmällä, mitä nämä hellät sukulaiset ja hyvät naapurit tuumivat ja touhusivat.

* * * * *

Toisen hautajaispäivän aamupuolella menivät enimmät vieraat kotiinsa, ainoastaan orpojen sedät ja Naurisharjun Nevalainen jäivät tuumimaan, milloin perunkirjoitus ja tavarain huutokauppa pidetään.

Veloista enempi kuin saamisistakaan ei ollut huolehtimista, sillä Kaspo vainaja oli maksanut vanhat velat, ja mitä rahoja oli, ne hän oli säilyttänyt takanaan.

-- Mutta isännän kuoltua saapi rovasti lehmän, muisti joku. -- Rahallako se maksetaan, vai lehmäkö annetaan?

-- Ei rahalla, sanoi holhoojana toimiva Aappo setä. -- Viepi pienimmän ja huonoimman lehmän. Myötäviksi ne kumminkin tulevat.

-- Kukas se viepi?

-- Osaahan Veerti viedä.

Mutta Veerti muisti, millainen hätä hänellä oli lukukinkerillä, kun rovasti torui huonosta ulkoluvusta, ja jouduttautui sanomaan:

-- En minä lähde yksinäni, en ollenkaan.

-- Pitää ottaa joku poikanen toveriksi, sanoi setä.

-- En sittenkään, väitti Veerti melkein itku kurkussa. -- Minä en osaa sanoa mitään.

Keskustelua kuunnellessa johtui Kustaavan mieleen toinenkin asia, jonka voi samalla tiellä toimittaa, ja hän sanoi:

-- Jos minä kelpaisin toiseksi, niin ei Veertin tarvitsisi puhua mitään, kyllä minä saisin asian toimitetuksi.

-- Jo toki, myönsi holhooja. -- Ja tottahan Veerti lähtee Kustaavan kanssa.

-- Lähden minä sitten, lupasi tämä.

Asia oli päätetty, ja aikaisin seuraavan päivän aamuna alkoi lehmän talutus.

Ville jäi Oton kanssa Kivimäelle, eivätkä he enää joutuneetkaan tavaroiden tautta niin usein ristiriitaan kuin ensi päivinä. Oton isäntä-luonto oli suuresti masentunut, kun sai omin silmin nähdä, minne isä vietiin ja miten monet kymmenet tuntemattomat ihmiset häneltä lupaa kysymättä söivät ja joivat heidän pöydässään ja veivätpä jo lehmänkin. Hän alkoi aavistaa, että isän mukana meni valta häneltäkin, ja tyytyi hiljaisuudessa piilottelemaan omia tavaroitaan, ettei niitä vietäisi.

Alakuloisella mielellä oli Veertikin, kun hän pieni vitsa kädessä asteli lehmää kiirehtien. Kustaava luetteli ajan kuluksi tielle näkyvien talojen ja mökkien nimiä, mutta yksinään hän enimmäkseen sai puhella.

He olivat jo kulkeneet puolen matkaa, kun Kustaava kysäsi:

-- Arvaako Veerti, miksi minä halusin tätä lehmää viemään?

-- Enhän minä, urahti toinen.

-- Sen vuoksi, selitti Kustaava, -- kun kuulin hautajaisten aikana, että setäsi todella aikoo myödä Kivimäen. Sitä ei toivonut äitisi eikä varmaan isäsikään. Ja nyt minä aion tästä asiasta puhua rovastille, että hän estäisi. Ja kyllä rovasti saapi sen kaupan estetyksi, jos vain sanot omasta puolestasi, ettet anna myödä.

-- En minä osaa sanoa, esteli Veerti. -- Minä olisin siellä tuvassa sen aikaa, kun Kustaava käypi sanomassa.

-- Ei minun sanomiseni yksinään auta, selitti Kustaava. -- Pitäisi sinun olla kuulemassa, kun minä selitän. Ei sinun tarvitse puhua monta sanaa, kunhan myönnyt siihen, mitä minä sanon. Minä en saa tunnon rauhaa, jos jätän tämän asian puhumatta. Äitisi pyysi pari päivää ennen kuolemaansa, että pitäisin teistä huolta, kun hän kuolee. Ehkäpä Veertikin muistaa sen sunnuntaipäivän, kun olit Oton ja Villen kanssa siellä ruispellon pientarella, ison kiven kupeella päreviulua soittamassa, vai etkö muista?

-- Muistan, yrähti Veerti.

-- Vai muistat, jatkoi Kustaava vilkkaasti. -- Aivan samana päivänä hän puhui minulle monesta asiasta. Oli huolissaan teistäkin, että jäätte lukemattomiksi, kun ei hän ole muistuttelemassa. Sanoi, että siitäkin huolehtisin, mutta enhän minä ole voinut eikä minun ole tarvinnut isänne elinaikana puhua mistään mitään. Mutta kun kuulin isäsi kuolleen, niin aloin ajatella, mitenkä pääsisin niin lähelle, että voisin olla vähänkään neuvona ja ohjaajana. Etkä sinä arvaa, kuinka iloiseksi minä tulin, kun näin, että tulet noutamaan hautajaisiin. Sainhan siten kuulla tarkemmin, minne teidät siirretään asumaan ja miten pitkäksi aikaa. Ja nythän tuo on tiedossa niin teillä kuin minullakin. Mutta jos äitisi olisi aavistanut, että joudutte näin nuorena aivan orvoiksi, niin varmasti hän olisi puhunut Veertillekin, että hänen perintötalostaan ei saa luopua. Äitisi olisi päässyt emännäksi suuriinkin taloihin, mutta hän tahtoi olla vanhan isänsä luona Kivimäessä. Se oli hänen syntymäkotinsa, ja se onkin niin rauhallinen paikka, etten minäkään missään asuisi mieluummin. Eikö Veertikin tunne mielessään, että se on paras paikka? Sanoppa nyt.

-- On se, myönnytti Veerti hiukan ilostuen.

-- Niin on, vahvisti Kustaava. -- Se on niin erillään kaikesta kylän melusta, että jos olisi ollut hiukkasenkaan toivoa saada setänne taipumaan, niin olisin pyytänyt, että saisitte olla kotonanne liikkumatta. Minä olisin mielelläni hoitanut teidän talouttanne aivan ruokapalkalla, ja kovimmat työt olisi teetetty urakkalaisilla, elleivät olisi antaneet ottaa vakituista renkiä.

Veerti ymmärsi Kustaavan puhuvan täyttä totta ja mielistyi tuumaan.

-- Jospa ne sedät antavatkin olla, kun Kustaava käypi puhumassa, hän sanoi näpäyttäen vitsalla lehmää lautaselle.

-- Ei, eivät ne luota minuun, sanoi Kustaava, ollen iloinen Veertin myöntyväisyydestä. -- Meillä ei ole muuta keinoa kuin saada myönti estetyksi, jotta pääsisit viiden tai kuuden vuoden kuluttua kotisi peltoja kyntämään. Jos olisin silloin elossa ja tässäkään terveydessä, niin, leikkiä puhumatta, minä ja Ville olisimme ensimäiset työmiehet, jos vain kelpaisimme.

Kustaava ei kysynyt tätä asiaa tämän tarkemmin, katsahti vain Veertin silmiin ja nähdessään, että se hymyili, jatkoi tyytyväisenä:

-- Onhan melkein turhaa suunnitella asioita monta vuotta eteenpäin, mutta joutaahan tässä kävellessä juttelemaan. Luoja se viimeksi määrää, miten mikin asia on menevä. Minäkin voin jo silloin olla haudassa, sillä tänä talvena olen alkanut tuntea hartioissani outoa vihleksimistä ja hengenahdistusta. Ei tiedä, milloin Villekin saapi turvautua aivan syrjäisten ihmisten armoihin. Ja hyvin tyytyväinen olisin, vaikkapa Veerti olisi silloin siinä asemassa, että voisi antaa työtä ja ruokaa ja kohtelisi ja neuvoisi niin ystävällisesti kuin näinäkin päivinä. Siihen mennessä ennättää jo vakavoitua ja heittää pois turhat lasten leikit, niinkuin viulun soitot ja sen semmoiset, joista on vain turhaa ajan kulua.

Kustaava ei halunnut tarkastaa puhetoverinsa kasvoja, sillä hän aavisti, ettei se tätä toivomusta kuullessaan hymyile, jatkoi vain rauhallisesti:

-- En minä sillä, että viulun soitto olisi niin erittäin pahaa, jos sitä tekee omaksi huvikseen. On paljon pahempia tapoja. Mutta Veertilläkin alkaa olla rippikoulunkäynti-ajat ja silloin olisi luettava ahkerasti, ettei tarvitsisi käydä monena syksynä tarjolla.

Kustaava ymmärsi, että tämä toivomus oli kaikkein -- vähimmän miellyttävä, mutta kuolevalle äidille annettu lupaus pakotti sanomaan senkin. Ja lievennykseksi hän jatkoi:

-- Kyllähän Veerti osaakin lukea sisältä, mutta siellä rippikoulussa vaaditaan ulkolukuakin. Enkä minä ollenkaan ihmettele, jos ei ole ennättänyt oppia, kun isäntä vainajalle piti olla joka tunti työssä. Niin ainakin minun teillä ollessani piti olla, mutta mitenkä on ollut sen jälkeen?

Nyt taas katsahti Kustaava puhuteltavaansa, odottaen vastausta, joka tulikin.

-- Työssähän minun on pitänyt olla joka päivä.

-- Niin, sitähän minä. Mutta jos nyt joudut mestari Tarvaisen oppiin, niin sano edeltä päin, että sinulle täytyy antaa aikaa lukea. Ja jos ei siinä ole aikaa, niin sano sedällesi, että hänen pitää antaa rahaa tai ruokaa, jotta voit olla muutamia viikkoja aivan sillä töin.

Kustaava ymmärsi, että hänen täytyi jo lopettaa ja jutella jotain hauskempaa. Taloton taivalkin loppui ja kylän kohdalla täytyi puhella mistä milloinkin ja lähimpien talojen kohdalla olla aivan äänettä, Kustaava viittasi kädellään erästä suurta taloa kohti ja kysyi:

-- Onko Veerti kuullut, miten tuo Laitilan talo on rikastunut?

-- En minä ole kuullut, vastasi Veerti vilkkaasti. -- Mitenkä?

-- Siitä kerrotaan, lieneekö sitten totta, että näiden nykyisten asukasten ukkovaari on sota-aikana saanut piilotetuksi sotaväen raha-arkun.

-- Kokonaisen arkun? Kuinkahan suuri lienee ollut?

-- Kukapa sen tietänee, enempi kuin sitäkään, että onko se aivan totta. Mutta sen minä olen kuullut monelta, että siinä on vielä nytkin vanhoja hopearuplia ja että ne säilytetään eloaitan ylisillä suuressa maitopytyssä.

-- Minnekähän ovat panneet sen arkun?

-- Minne lienevät kätkeneet, tai ehkei ole ollutkaan. Rikastuvat ne muutamat talot muutenkin.

-- Onko tästä vielä pitkältä sinne pappilaan? kysäsi Veerti.

-- On tästä muutamia virstoja. Miksikä sitä kysyt?

-- Eiköhän ennätettäisi käydä siellä ja tulla tuohon taloon yöksi? selitti Veerti.

-- Sittenpähän nähdään, miten ennätetään, vastasi Kustaava ja jäi yksinänsä ajattelemaan, mistä se johtui, että Veerti halusi juuri tuohon taloon tulla yöksi. Ehkäpä on rahojen ihailu jäänyt isän perintönä pojallekin.

XVII.

Mestari Tarvaisen oppilaaksi Kivimäen Veerti joutui kuin joutuikin. Ja paremmat päivät hänellä siellä elannon ja työn puolesta olikin kuin viime vuosina kotonaan.

Mestarilla ei ollut lapsia, ja vaikka hänen vaimonsa täytyikin olla kuin "hyypiän hävitetyssä kaupungissa", niin oppipoikaa hän säälitteli ja palasteli ehkä liiaksikin. Olivatpa he työssä kotona tai kylässä, valitsi mestari oppilaalle huokeimmat työt ja piti huolen, että, sille annettiin kahvia yhtä usein kuin hänellekin.

Aappo-setä kävi silloin tällöin sivu kulkiessaan tietämässä, miten veljenpoika oppii ja viihtyy. Ensimäisen oppivuoden loppupuolella tuli Aappo-setä tilaamaan hevoselleen länkiä, joiden tekijänä Tarvaisella oli suuri maine, vaikka myllymestarin nimeä hän enimmän suosi.

Aappo-setä oli eläinrakas ja halusi saada länget, jotka sopivat hevosen olkapäihin kuin "valetut". Mutta sellaisia länkiä valmistaessa täytyy ottaa monta lastua, ja että ne tulisivat otetuksi oikeista paikoista, siitä tarvitsi länkimestarin kanssa keskustella. Ja jotta keskustelu kävisi sujuvasti, oli Aappo-setä varannut mukaansa kielenvoidetta, jota he nyt mestarin pienessä kamarissa kahvin seassa maistelivat. Sedän kieli ja mielikin olivat jo aivan herkimmässä vireessä. Hänen pysty nykerö nenänsä melkein hipui mestarin leveätä nenää, kun hän selitti:

-- On meillä länkiä, en minä niitä sen vuoksi tarvitse. Mutta kun sinun kehutaan osaavan tehdä länget, jotka eivät hankaa karvaa eivätkä nouse kurkulle, niin minä tulin aivan asiakseni sanomaan, että tee sinä sellaiset länget. Minun hevoselleni sinä et saa tehdä sopimattomia länkiä.

-- Olenkos minä ennenkään tehnyt? kysyi mestari maiskutellen huuliaan.

-- Et minun hevoselleni. Mutta tuo Hyttilän nuori isäntä sanoi, että sinultakin tulee huonot.

-- Niinkö sanoi?

-- Niin sanoi.

-- Sanokoon. Pitäisikö minun saada käyvät länget, jos joku tuolta tieltä tai lahden takaa huutaa tekemään hevoselleen länget! Tuokoon hevosensa tänne nähtäväksi, niinkuin sinä toit, ja tulkoon tänne huoneeseen sanomaan ja selittämään, niinkuin sinä tulit, ja moittikoon sitten, jos on moittimista.

-- Se on oikein, vahvisti Aappo-setä. -- Hevonen pitää tuoda nähtäväksi. Minä toin, ja me katsomme vielä uudestaankin sen olkapäät... Mutta opeta sinä minun veljenipoikakin tekemään länkiä.

-- Minä olen jo opettanut, kehui mestari. -- Sinä saat nähdä, että se osaa jo nytkin tehdä.

Mestari raotti tuvan ja kamarin välistä ovea ja hoihkasi:

-- Veerti! Tuoppa tänne setäsi nähtäväksi ne pienet länget.

-- Mitä se setä niillä, esteli Veerti, joka parhaillaan höyläsi jotain lautaa.

-- No, tuohan pois, kiirehti mestari.

Veerti otti höyläpenkin laatikosta vaaksan pituiset länget ja antoi mestarille.

Mestari asetti länget sedän eteen pöydälle ja sanoi mahtavasti:

-- Katseleppas näitä. Ne ovat veljesi pojan valmistamat, ja mitäs sanot?

Aappo-setä otti länget käteensä ja nostaen ne aivan nenänsä tasalle katseli niitä niin ihastuneena kuin pieni lapsi jotain harvinaista koristusta.

-- Ovatko nämä Veertin tekemät? hän ihmetteli.

-- Ovat, vahvisti mestari yhä mahtavampana. -- Minä en ole niistä irtauttanut yhtään lastua. Ja katsele sinä joka puolelta, miten palat ja rahkeen reiät ovat säännölliset, aivan kuin oikeissa längissä.

-- Niinpähän on, ihasteli setä käännellen länkiä. -- Minun pitää saada nämä mukaani, kotijoukoille näytettäväksi... Veerti, kuulehan! Annatko sinä nämä länget minulle, jotta vanha mummosikin näkee, mitä sinä olet oppinut.

Veerti vain höyläsi.

Mestari suhahti jotain sedän korvaan.

-- Kuulehan, Veerti! uudisti setä. -- Minä annan näistä sinulle 50 penniä. Tule tänne, niin saat heti.

Veertin höylä seisahtui.

-- Tule, tule ottamaan, kehoitti mestari. -- Onhan meillä puita tehdä toiset.

Veerti tuli ovelle ja otti rahan, jonka setä oli kaivanut kukkarostaan. Setä katseli uudestaankin länkiä ja puheli:

-- Nyt näkevät kotijoukot, että minä tein viisaasti, kun annoin sinut oppiin. Länkiä tarvitaan joka talossa.

-- Etkö luule Veertin oppivan täällä muutakin! kehahti mestari. -- Tulehan käymään viikon kuluttua, silloin saat nähdä kelkan, niin siron, ettet ole ennen nähnyt.

-- Sitäkö se siellä yksinään höyläilee? kysyi setä.

-- Minun töitäni se näin keskellä päivää höyläilee, selitti mestari. -- Toivat tähän ruumisarkun tekeet.

Aappo sedän muoto muuttui vakavaksi ja hän kysyi:

-- Kuka on kuollut?

-- Se entinen Porraspuron Lipponen.

-- Vai jo kuoli Lipponenkin, huokasi setä kallistaen päänsä surulliseen asentoon. -- Niinhän täältä mennään yksi toisensa perästä. Kuka teettää Lipposelle arkun?

-- Kylän ruotukunta.

-- Vai kylän ruotukunta.

Mestari alkoi kalistella tyhjiä kuppeja ja raottaen kamarin ovea hoikkasi:

-- Tuoppa kuumaa kahvia ja anna Veertillekin.

-- Se on oikein, se on oikein, myönteli setä kohottaen päänsä. -- Veertille välttää paljas kahvi. Ei sen ikäisen tarvitse vielä tätä väkevämpää, saattaisi taipua tavaksi. Se on erittäin, kun on elänyt meidän iälle, silloin se ei haittaa mitään. Veli vainaja se ei maistanut... Mutta kuulehan, kun minä kysyn sinulta yhtä asiata, mutta niin etteivät muut kuule: onko Veerti puhunut täällä ollessaan siitä Kivimäen myöntijutusta?

-- Ei ole puhunut. Joko se nyt myödään?

-- Ei myödä, mutta kuulehan. Se asia on sillä lailla, että minä olisin myönyt, mutta kuka lienee käynyt herroille kielimässä, ettei sitä saa myödä, kun ei ole pesässä velkaa. Sieltä ilmoitettiin, että myönti kielletään vanhimman perillisen vaatimuksesta. Mutta kuulehan, onkohan Veerti ollut niin rohkea, että on käynyt kieltämässä?

-- No, en ymmärrä, arveli mestari. -- Ei se vielä antaudu aikamiesten kanssa pitkiin puheisiin. Tuo Kustaava Laulaisen Ville näyttää olevan sen paras ystävä, ja sille se mahtaa tuota kelkkaakin valmistaa. Mutta mitä se haittaa, jos kysytään Veertiltä itseltään, onko hän käynyt kieltämässä?

-- Ei kysytä, ei kysytä, epäsi Aappo-setä. -- Alkaisi ehkä epäillä, että minä moisin omaksi hyödykseni, vaikka arvaathan sinä, että veljeni poikien etua minä katsoisin.

-- Tietääpä tuon, vahvisti mestari. -- Mutta kukahan sillä olisi ollut asiamiehenä? Minua ei tarvitse epäillä, joskin on minun opissani ja vaikka minä pidän Veertistä kuin omasta pojastani.

-- En minä toki sinua, sanoi Aappo. -- Enimmän minä epäilen äitiäni, poikien mummoa. Hän se jo heti Kaspo-veljen kuoltua alkoi höpistä, ettei pitäisi poika raukkojen taloa myödä. Ja nyt se huolehtii ja höpisee Veertistä, että se jääpi lukemattomaksi eikä saa rippikouluaan käydyksi.

-- Suotta huolehtii vanha ihminen, sanoi mestari. -- Kyllä meillä saapi lukea.

-- Sitähän minäkin sille sanoin, mutta ei se usko. Tänne lähtiessäni moneen kertaan muistutti, että pitäisi käskeä menemään siihen kiertävään kouluun, kun se tulee tälle kylälle. Ja anna sinä Veertin käydä siinä koulussa, jotta mummo pääsisi rauhaan. Oppiihan jotakin. Kyllä minä maksan, jos siellä jotakin kuluu.

-- Käyköön vain jos haluaa, myönteli mestari. -- Vaikka kyllähän minun luonani oppii niin paljon ja enemmänkin kuin sellaisessa koulussa. Oletko sinä kuullut, miten mainiosti Veerti osaa soittaa viulua?

-- En ole kuullut. Soittaako se?

-- Soittaa ja kauniisti soittaakin. Mielelläsi sitä kuuntelisit.

-- Käskeppäs soittamaan!

-- Ei se niinkään minun käskylläni, mutta jos itse pyydät.

-- Kuulehan Veerti! alkoi setä hoikkia kamalin ovelta. -- Sinä kuulut soittavan viulua. Soitappa nyt sedällesi yksi polska, tai minkä parhaiten osaat.

-- En minä, kuului ujosteleva kielto, eikä höylä pysähtynyt.

-- Anna joku lantti, suhahti mestari.

-- Kuulehan vielä, jatkoi setä. -- Soitatko, jos annan 10 penniä?

-- En minä osaa, esteli Veerti ja höyläsi.

-- Soita niinkuin osaat. Saat 25 penniä.

Mestari meni Veertin luokse ja silmää iskien supatti:

-- Soita vain, ehkäpä antaa enemmänkin. Soita sitä hukkuneen pojan valssia.

Jo siirtyi Veerti viulunsa luokse nurkkaan. Mestari oli mielissään ja muistutti:

-- Sipaise pihkalla jousen jouhia, ettei luisu.

Nyt hän meni kamariin ja työntäen oven aivan selälleen selitti supakalta:

-- Ujostelee vähän sinua, mutta kyllä se kohta soittaa.

Veerti asettui aivan etäisimpään nurkkaan, selin kuulijoihin, ja alkoi vetää oppi-isänsä opastamaa valssin säveltä. Siinä jousen nytkähtelevillä liikkeillä jäljiteltiin hukkuvan kiihtyvää voivotusta, johon yhtyi rannalla ilkkuvan rallatus. Soittaja oli päässyt kiinni mielityöhönsä ja tuskin enää muistikaan kuulijoitaan. Setä oli aivan ihastuksen vallassa ja hoki:

-- Katsohan veljenpoikaa, mitä säveliä se saapi. Älähän mitään. Ollapa toveri, niin vielä minä valssin hölkäyttäisin.

-- Onhan tuossa mun muorini, huomautti mestari.

Muori pelkäsi toden tulevan ja kiirehti ulos.

-- Pakoonpa meni, nauroi mestari. -- Mutta onpa meidän niin huokea kuunnellakin. Se poika päästelee vielä soitollaan markkoja. Jo se nytkin on matkustavaisilta saanut ainakin kolmisen markkaa. Vähäkös se on muun työn lomassa.

-- Onko sillä oma viulu? kysyi setä.

-- Oma, mutta nyt sillä on into kerätä rahaa, että saisi paremman.

-- Pitääpä minunkin antaa, muisti setä.

-- Anna 50 penniä, että tulee yhteensä täysi markka, kehoitti mestari.

Setä ei ollut kitsaalla päällä.

-- Kyllä minä veljenpoikaa autan ja hänestä pidän huolen, hän puheli mennen holhottavansa luokse, joka oli lopettanut soiton ja kääri viulunsa ympärille vaatetta. -- Tässä on vielä 50 penniä. Ole sinä vain ahkera ja tottelevainen. Ja kun oppi-isäsi antaa soittaa, niin soita vain. Mutta se mummosi sanoi, että sinun pitäisi mennä kiertokouluun. Mestari on luvannut, ja muista nyt mennä... Mitä sinä tässä höyläät?

-- Arkun laitalautoja.

-- Niin, niin, sen Lipposen arkun lautoja. Niin, niin, sinnehän täältä mennään. Vieläköhän sinä höylännet minunkin arkkuni lautoja... Minun pitääkin lähteä. Hyvästi nyt, veljenpoika. Käy katsomassa veljeäsi ja vanhaa mummoasi. Eihän sitä tiedä milloin täältä lähtään.

Ja vesissä silmin poistui setä.

XVIII.

Naurisharjun pirtin lattialle oli levitetty polven korkuinen kasa harmaaksi sekoitettuja lampaan villoja. Talon vanha emäntä ja Kustaava hämmentelivät ja hakkasivat villakasaa pitkillä, ohuilla kepeillä. Nuoremmat naiset poimivat kepeistä singonneita villatukkoja takaisin kasaan. Kun kasaa oli hetkinen hämmennetty ja pieksetty, heitti emäntä kepin kädestään ja virkkoi:

-- Jopa niiden nyt pitäisi olla tarpeeksi sekaisin. Saatte koota vakkoihin ja nostaa orrelle. Minä en jaksa enää. Alkaa näin iltapäivällä väsyttää.

-- Kyllä minä kokoon, sanoi Kustaava ja ryhtyi nostelemaan.

Talon tyttäret tulivat tovereiksi, ja vanhin tytär sanoi:

-- Kun äitiä raukaisee, niin menkää hämärän ajaksi kamarin sängyn päälle pitkällenne. Kyllä me osaamme täällä järjestää.

-- No, minäpä menen, myönnytti emäntä. -- Mutta mihinkäs Kustaava heittäytyisi levähtämään.

-- Kylläpähän minä löydän, sanoi tämä.

Mutta samassa kun emäntä poistui tuvasta, sai nuorempi naisväki aivan kuin toisen luonnon, ja yksi sanoi riemastuen:

-- Nyt sukkelaan villat vakkaan... ja sitten... ennenkuin miehet tulevat.

Lattia tyhjeni villoista ja muista irtonaisista esineistä sellaisella sutakalla, että se tuskin sulhasten tullessakaan tapahtuisi sukkelammin.

-- Ville, tule sinä tähän ikkunan eteen, hommasi vanhin talon tytär. -- Katso sinä, päätäsi kääntämättä, milloinka miehet tulevat mutahaudalta. Sano heti meille, kun näet tulevan.

Jotta vahti hoitaisi virkansa uskollisesti, kävi tytär, varpaisillaan juosten, noutamassa leipäpalasen Villen käteen. Heti se asettuikin polvilleen ikkunan eteen, ja leuka alkoi liikkua.

Kohta oli toistenkin työ käynnissä. Paljaat jalkapohjat hiepruttivat ja sipsuttivat lattiata vasten, ja kuului kiihkeä, pidätetty tahtisäveleen sohotus: riittuti rallaa, riittuti rallaa, raittuti rillaa, riittuti rallaa, josta se ei vaihtunut.

Ville tökötti vartiopaikallaan ja ainoastaan hameen helmojen huiskahtaessa kovin lähellä yltäili vilkaisemaan taaksensa, mutta heti joutui palasen antajakin varoittamaan, ettei katselisi sivuilleen. Ville uskoi, että toimi oli todellakin niin tärkeä, ettei sopinut päätään käännellä, vaikka siihen oli aivan toiset syyt. Yhdellä tyttärellä ei ollut hyppytoveria, ja se suhki ja supatti Kustaavalle, että tämä lähtisi hänelle toveriksi.

-- Ville on täällä tuvassa ja näkee, esteli Kustaava.

-- Ei se katso, kun minä varoitan, supatti tyttö, ja kiskoi kädestä.

-- Enhän minä, näin vanha, enää osaakaan.

-- Kyllä te osaatte. Lähtekää vain, että saataisiin kaksi paria.

Jo täytyi Kustaavan taipua, ja kun oli tehnyt muutamia kierroksia, niin ei se enää kovin vastenmieliseltä tuntunutkaan.

Ville kiintyi vahtimisensa ohella tähystelemään tähtiä, joita illan hämärtyessä ilmeni yhä enemmän. "On siellä kirkasta", hän ajatteli: "Sinne ne autuaat pääsevät... Tuolla aukeni taivas, välähti vain. Silloin sinne pääsi joku autuas sielu. Vieläköhän päässee toinenkin tänä iltana."

Vaikkei Ville ensinkään epäillyt välähdysten merkitystä, niin sittenkin ne häntä hiukan pelottivat. Se oli niin ihmeellistä ja tapahtui aivan tietämättä. "Niinhän se kuuluu maailman loppukin tulevan, aivan tietämättä", hän jatkoi ajatuksiaan. "Saattaa tulla vaikkapa jo tänä iltana, ennen iltaisen syöntiä. Ja saattaa se tulla vieläkin sukkelammin, jo ennen miesten pihaan tuloa... Voi, kun ei kuitenkaan tulisi tänä iltana eikä koko talvena... tulisi ennemmin kesällä."

Ei Ville osannut itselleen selittää, miksi juuri kesä oli sopivin aika maailman lopulle. Ehkäpä sen vuoksi, ettei kesällä näkynyt tähtiä eikä ollut pakkanen. Häntä alkoi vähän pelottaa tuo selän takaa kuuluva jalkojen sipsutuskin, ja hän rupesi kiihkeästi toivomaan, että miehet ajaisivat kartanolle, ennenkuin tulee aivan pimeä. "Ja jos ne joutuvat ennen", hän ajatteli, "niin silloin ei tule maailman loppukaan." Hän aivan riemastui, kun alkoi kuulua jäätyneen reen ratinaa ja hevonen pisti tallin solasta näkyviin.

-- Nyt tulevat miehet! hän kuiskasi niin yhtäkkiä, että itsekin sitä vavahti.

Samassa hän käännähti lattialle päin ja ennätti nähdä, miten tanssijat lennähtivät penkille istumaan. Hämärässä ei oikein selvästi nähnyt, kuinka monta penkille pyörähtäjää oli, mutta hänelle jäi pieni epäilys, että niitä oli neljä. Se asia ei päässyt sen pitemmälle Villen mieltä vaivaamaan, sillä naiset alkoivat sytytellä tulta lamppuun ja katsella karttaus- ja kehräyskapineitaan.