Part 6

-- Vai niin. Onko ollut setien kanssa puhetta, miten teillä ruvetaan taloa hoitamaan hautajaisten jälkeen?

-- Niinhän se setä sanoi minulle, että annetaan arennille, mutta muille kuuluu sanoneen, että myötäväksi se tulee.

-- Antaisiko Veerti myödä?

-- Minkäpä minä sille taitanen, jos myövät?

-- Kyllä sinä taidat, sanoi Kustaava osaaottavasti. -- Se on äitisi perintötalo, ja isäsikin on siinä tehnyt työtä niin paljon, että sanot vain, ettei sitä saa myödä, ja rupeat itse hoitamaan, niinkuin olet nähnyt isäsikin hoitavan.

-- En minä osaa, epäili Veerti.

-- Osaat sinä, innostutti Kustaava. -- Otat taitavan rengin. Minä tulisin mielelläni karjanhoitajaksi, ja Ville alkaisi opetella rengiksi. Jo tämä saapi halot tupaan.

Veertiä alkoi esitys miellyttää.

-- Jos setä suostuisi, mutta ei se ehkä suostu, koska aikoi ottaa pikku Oton luoksensa ja minun sanoi pitävän ruveta renkipojaksi tai oppiin.

-- Kumpaanko rupeat, jos et saa kotiin jäädä?

-- Ennen minä oppiin.

-- Rupea vain oppiin, vaikkapa sepän oppiin, jotta osaat takoa työkaluja, kun joudut isännäksi.

-- En minä sepän oppiin, siinä pitäisi olla monta vuotta. Mutta mestari Tarvainen ottaa yhdeksi vuodeksi, kun saapi tynnyrin rukiita.

-- Joko siitä on puhuttu? kysyi Kustaava.

-- Jo setä puhui, kun Tarvainen oli isälle arkkua tekemässä.

-- En minä toivoisi Veertiä mestari Tarvaisen oppiin, säälitteli Kustaava. -- Saisivat muut tehdä kuolleiden arkkuja ja länkiä.

-- Tekee se tuulimyllyjäkin ja vaikka mitä, kehui Veerti vilkastuen. -- Sanoi nuorempana tehneensä viulujakin.

Kustaava ei sittenkään ihaillut tätä oppipaikkaa. Hänelle jo selvisi, miksi Veerti oli enimmän taipuvainen mestari Tarvaisen oppiin. Olisi halunnut kieltää koko viulu-harrastuksesta, mutta kun oli yhteen matkaan lähtö ja vieläpä hautajaisiin, niin jätti sanomatta.

Hän kävi ottamassa halkoja tuvan uuniin kuivamaan. Palatessa on tupa kylmä, joten on hyvä saada puut heti palamaan. Muita valmistuksia ei ollutkaan. Parempana säilyneet vaatteet oli vielä otettava mukaan hautajaisten ajaksi.

-- Mutta mitenkähän Ville tarkenee istua reessä nyt mennessä?

-- Toin minä siltä varalta turkin, ilmoitti Veerti.

-- Muistit toki ottaa.

-- Arvasinhan minä, ettei ole, selitteli Veerti ja meni reestä noutamaan.

"Aivan yhtä avulias ja hyväsydäminen kuin äitinsäkin", ajatteli Kustaava liikutettuna. Hän laitteli kiireesti Villen ylle vaatteita, ja kun turkkia vähän lämmitettiin liedellä, oli kaikki matkakunnossa. Viimeksi pönkkä oven taakse merkiksi, ettei ole ketään kotona.

Tie kulki heinäladon ohitse.

-- Onko tämä -- Ville käynyt talvella heinässä? kysyi Veerti.

-- Kenenkäpä kanssa tämä olisi käynyt? selitteli Kustaava.

-- Nyt me käymme joka päivä, hyvitteli Veerti.

-- Kylmä saattaa tulla, arveli Kustaava. -- Taitaa olla parempi, jos pysyttelee Oton toverina tupasalla.

-- Ei sen Oton kanssa ole hyvä olla, se on niin eripurainen, valitteli Veerti. -- Parempi meidän on olla yhtä matkaa. Ja kyllä tämä tarkenee turkin sisässä.

-- Sittenpähän näkee, myönnytti Kustaava. -- Hyvähän on oppia hevostakin ajamaan. Ei tarvitse sitten opetella, kun tulet Veertille rengiksi.

Veerti kurkisti turkin kauluksen aukosta Villeen ja kysäisi:

-- Rupeatko sinä minulle rengiksi?

-- Jos äitikin jääpi, myönnytti toinen.

Kustaava nauraa hymähti:

-- Siinä on sinun renkisi, jolla pitäisi olla äiti mukana. Toisin mahtaa olla kymmenen vuoden kuluttua.

Perille tultua tahtoi Veerti ilahuttaa renkinsä mieltä valkealla leivällä, jota oli juuri ikään hautajaisia varten leivottu. Kakkua oli tavallista suurempi kimpale ja voita vahvasti päällä. Rengin suu vetäytyi mitä makeimpaan hymyyn. Antajakin oli tyytyväinen, kun huomasi osanneensa valita mieluisen "pestin". Mutta talon nuorempi isäntä katseli kierosti voikakun matkalle lähtöä, ja kun Ville aikoi haukata, niin jo ärähti: se on meidän leipää.

Ville peräytti palasen suustaan, mutta Veerti joutui avuksi:

-- Älä kuuntele tuota, syö vain pois.

Villen kasvoilta oli hymy kadonnut, ja hän katseli epätietoisena, kumpaako piti totella. Isäntien vartalon pituus ratkaisi asian, ja Ville siirtyi pöydän taakse nurkkaan. Kieltäjän katseet seurasivat sinnekin, ja kun se huomasi, että Ville alkoi syödessään käännellä pöydällä olevan aapisen lehtiä, niin jo murahti: älä ota, se on minun kirjani.

Ville irroitti kätensä kirjasta, mutta erehtyi hetken kuluttua kurottamaan kätensä seinänraossa olevaan veitseen päin.

-- Älä koske siihen, se on isän vuoluveitsi, kuului kohta.

Nyt jo alkoi Villelle selvitä, että tässä maailmassa on tarkat rajat, mikä kuuluu kullekin. Hän oli hyvin halukas seuraamaan Veertiä, joka kutsui mukaansa luudanvarpuja noutamaan, kun seuraavana päivänä pestiin tupaa.

Veerti otti kelkan, johon Ville sai turkkiin käärittynä istua kupottamaan. Veerti hyppäsi kelkan kannaksille ja antoi juosta tietä myöten pellonalusvesakkoon. Varpuja kärsiessään alkoi Veerti puhella:

-- Jää sinä tänne meille niin kauvaksi kuin minäkin olen. Setä viepi hautajaistiellä Oton sinne setälään, ja sitten meidän on täällä hauska olla.

-- Jos äiti lupaisi.

-- Minä kysyn. Jäätkös, jos lupaa?

-- En tiedä.

-- Jää vain. Minulla on nyt oikea, hyvä viulu. Oletko sinä nähnyt viulua?

-- En.

-- Vai et. Se soipi hyvin kauniisti. Ja kun et sano Otolle etkä kenellekään, niin minä huomenna näytän sinulle.

-- Missä se on nyt?

-- Se on tuvan lakassa piilossa, ettei Otto löydä ja särje.

-- Minkätähden se Otto särkisi?

-- Isä oli käskenyt etsiä ja särkeä.

-- Missä se on nyt sinun isäsi?

-- Se on tuolia riihessä arkussa. Mutta särkisi se Otto vieläkin. Se tekee yhäkin, kuten isä neuvoi sairastaessaan. Vahtii kaikkia eikä antaisi muiden syödäkään.

Ville ei osannut tähän sanoa sitä eikä tätä. Hänen huomionsa kiintyi riiheen, jossa kuuli kuolleen olevan. Nämä, kuollut ja viulu, olivat hänelle käsittämättömiä ihme-asioita. Viulua hän kuvitteli mielessään pitkäksi ja hoikaksi kuin putkipilli, jonka oli kuullut soivan ja itsekin soittanut. Veertin päreviulu oli jo mielestä unohtunut.

Heillä oli kelkka kukkurana koivun varpuja ja alkoivat vetää vastamäkeä pihaan. Riihen kohdalle päästyä kysyi Ville:

-- Näitkö sinä isäsi kuoleman?

-- Näinhän minä, vastasi toinen.

-- Mitenkä se kuoli?

-- Se vain herkesi huokumasta.

-- Entä sitten?

-- Sitten haettiin mökin Ulla mummu pesemään ja vietiin riiheen.

Veerti antoi nämä selitykset yhtä reippaalla äänellä kuin viulustakin kertoessaan. Ville olisi toivonut kuulevansa tuvan ruskamisesta, ja mihin sielu joutui, mutta ei osannut enää kysellä.

XIV.

Kivimäen Kaspo Haverinen kelletteli riihen kiukaalla arkussaan eikä tietänyt hituistakaan, mitä menoa vaimoväki piti hänen huoneissaan. Vettä ja hiekkaa lattiat hulaisillaan, ja kolme kovakätistä naista hankasi sumilla, pitkävartisilla luudilla niin, että vesi pärskyi ja luutien sussutus kuului kartanolle asti.

-- Tokkohan näitä lattioita on sitten Hetan hautajaisten pesty kertaakaan, arveli Kustaava.

-- Ei ainakaan viiteen vuoteen, sanoi toinen, talossa viimeksi palvellut nainen. -- Jos mainitsikaan pesemisestä, niin heti pani vastaan. Sillan niskapuut kuuluivat lahoavan.

-- Osasi se isäntä vainaja säästää puitaankin.

-- Jopa osasi. Ei tietänyt, että oman arkkunsa lautapuun kaatoi viimeksi.

-- Siitäkö puusta se arkku tehtiin? kysyi Kustaava.

-- Siitä, selitti toinen. -- Se oli ruvennut kallistumaan pellon aidan päälle, ja ettei puu särkisi aitaa, oli ponnistanut niin viime tinkaan vastaan, että alkoi tulla verta suun ja sierainten kautta ja oli ollut vähällä rutistua puun alle. Pääsi kuitenkin omin apuinsa pihaan, mutta kuolemahan siitä viimein tuli. Ja kyllä siinä ei enää kuollessaan ollut verta monta tippaa. Enin osa oli juossut sinne kannon juurelle ja viimeinen vähitellen sairastamisen aikana.

Sillä aikaa kun naiset pesivät huoneita ja juttelivat vainajan kuolemasta ja ominaisuuksista, olivat Veerti ja Ville menossa naapuritaloihin astioita lainaamaan.

Otto jäi kotiin vaaniskelemaan, ettei kukaan koskettelisi isän tavaroita. Ja tuskinpa olisi vanhempi veli häntä ottanutkaan mukaansa, sillä isä oli ennättänyt eläessään opastaa pitämään huolta siitäkin, ettei Veerti aja hevosella juosten. Nytkin se katseli jäälle, jossa toiset menivät, ja nähdessään hevosen juoksevan vänisi vanhalta muistilta: "Kyllä minä sanon..."

Matkatoveriansa ilahuttaakseen ajoikin Veerti tavallista kovemmin ja kyseli:

-- Oletko milloinkaan ollut näin kiivaassa kyydissä?

-- En milloinkaan, vastasi toinen pidellen reen laidasta.

-- Pelottaako?

-- Ei pelota, vakuutti toinen, vaikka ääni vavahti.

Yhtä kyytiä he ajoivat aina Naurisharjun kartanolle asti. Siellä oli isäntä Nevalainen kopistelemassa rekeä ja virkkoi:

-- Minä tässä katselin, kuka sieltä niin porhakasti ajoi, mutta Kivimäen nuoret isännäthän sieltä tulivat.

-- Ei tämä ole Otto, selitti Veerti hevosta kiinni sitoessaan.

-- Kukas se on?

-- Kustaavan Ville.

-- Minkä Kustaavan?

-- Sen, joka asuu Raivion mökissä.

Nevalainen tuli reen luokse ja Villeä leuasta kohottaen puheli:

-- Vai sen Hyttilän entisen Kustaavan poika. Joko tämä on näin suuri. Eipä näyttäisi naamaansa.

Ville oli kovasti hämillään, kun häntä noin katseltiin, ja koetti vetäytyä turkin kauluksen suojaan.

-- Terveen näköinen poika, sanoi Nevalainen irroittaen kätensä Villen leuasta. -- Ketä sinun isäksesi sanotaan? Vai etkö sinä tunnekaan isääsi?

Nevalainen näki, ettei tullut vastausta, ja kääntyi Veertiä puhuttelemaan.

-- Mitä sinä tulit noutamaan?

-- Pannua ja astioita.

-- Pitää antaa astioita. Tulkaahan tupaan, niin tytöt katselevat.

Veerti seurasi kehoitusta, mutta kun huomasi Villen jäävän rekeen istumaan, niin kääntyi takaisin.

-- Tule tupaan lämmittelemään, hän kehoitti.

-- Ei minun ole kylmä, urahti Ville.

-- Vaikkapa ei olisikaan.

-- En minä.

-- Miksikä et?

-- Siellä kenties kyselevät isää, ilmaisi Ville esteensä.

Veertille uudistui vanha muisto: kätkyestä nostaminen ja äidin nuhteet, jotka eivät koskaan unohtuneet. Hän ymmärsi nyt Villen estelyn ja sanoi viihdytellen:

-- No, jää sitten tänne, minä koetan joutua kiireesti.

Kohta toivatkin talon tyttäret rekeen suuren kahvipannun ja alkoivat houkutella Villeä huoneeseen. Tämä piiloutui vain turkin kauluksen suojaan eikä olisi näyttänyt silmiään.

-- Sinäpä taidat olla kovin ujo, puhelivat tyttäret ja kaivoivat Villen kasvoja näkyviin.

Mutta kun he huomasivat, että pojalla oli vedet silmissä, kääntyivät pois, ja toinen sanoi:

-- Vätyspä olet, kun pelkäät ihmisiä.

Nyt ei enää tullut kukaan puhuttelemaan, ja hän oli hyvillään, kun viimeinkin kaikki astiat olivat reessä ja Veerti alkoi kääntää hevosta.

Isäntä oli tullut katsomaan poikien lähtöä.

-- Minnekkä sinä siitä? hän kysyi, kun ei Veerti kääntänytkään hevosta sinne, josta olivat tulleet.

-- On asiaa Simo Kurkisen mökille, selitti Veerti.

-- Mitä asiaa? tiedusti Nevalainen.

-- Kutsun hautajaisiin veisaamaan.

-- Älä kutsu Simoa, kielsi Nevalainen. -- Kutsu joku muu.

-- Sitä Kustaava käski kutsua.

-- Vaikkapa. Kustaava ei ole ajatellut. Simo saattaisi veisailla sopimattomia virsiä.

-- Kuuluu se ennenkin veisanneen hautajaisissa.

-- On veisannut, mutta jos veisaa isällesi rumia pilkkavirsiä.

-- Kirjastahan se veisannee, huomautti Veerti.

-- Kirjastapa kirjasta, mutta kyllä sieltä löytyy pilkkavirsiäkin, selitti Nevalainen.

Veerti ei muuttanut päätöstään, vaan alkoi ajaa Simon mökille. Kartanosta ulommaksi tultua kohotti Villekin päätään ja kysyi:

-- Mitä se isäntä sanoi Simosta?

-- Sanokoonpa mitä hyvänsä, tänne me menemme, vastasi toinen.

Simo oli metsässä, mutta Veerti ilmoitti asiansa Petterille, joka hakata nyhräsi halkoja mökin lastukolla.

Nyt oli nämä asiat toimitettu.

Kivimäen rinnettä pihaan kohottaessa alkoi Veerti puhua iltapäivätöistä.

-- Puolisen syötyä me lähdemme noutamaan hyviä heiniä Kytöroiviolta, ja minä otan sinne mukaan viulun, että kuulet, miten se soipi. Mutta lupaathan, ettet puhu tästä kenellekään.

Muistihan Ville entisenkin varoituksen. Nyt vain halutti tietää, minkä näköinen tuo viulu on.

-- Puhalletaanko siihen niinkuin putkipilliin? hän kysyi.

-- Ei siihen puhalleta, selitti Veerti. -- Se on puusta ja siinä on oikeat kielet.

Ville ei päässyt selville noista "oikeista" kielistä, jotka soivat puhaltamatta.

Tupa oli heidän kylässäkäyntiaikanaan pesty niin puhtaaksi, että kajahteli puhellessa.

Veerti valmisteli heinään lähtöä. Piti vahtia, milloin saisi kenenkään huomaamatta otetuksi viulun tuvan lakasta. Viimein se onnistui, vaikka kyllä oli Otosta vastusta, kun se alituiseen karnutti, että Veerti ajoi ruunalla juosten. Samaa juonta tuli pitämään silloinkin, kun toisilla oli heinään lähtö, mutta silloin Veerti suuttui ja ajoi piiskalla tupaan. Nyt hän piilotti viulun Villen suuren turkin povelle, joka ei uskaltanut oikein huokuakaan tätä ihmekapinetta suojellessaan. Toisen piti auttaa tyhjään häkkiin mennessä ja asettaa istumaan.

Kustaava huomasi, että poikien lähtöpuuhassa oli jotain salaperäistä, mutta ei mennyt siitä ottamaan selvää. Illalla nukkumaan asettuessaan hän alkoi udella Villeltä, mikä sen turkin povella oli heinään lähtiessä.

Poika muisti lupauksensa eikä vastannut mitään, ennenkuin Kustaava vakavasti selitti, että äidille pitää ilmoittaa aivan pelkäämättä ja peittelemättä.

-- Ettekös sano Otolle? pyyteli Ville.

-- En kenellekään, vakuutti Kustaava.

-- Se oli Veertin viulu.

-- Viulu, ihmetteli Kustaava. -- Mitä se teki viululla heinässä käydessään?

-- Se soitti siellä ladossa minulle, että sain kuulla, mitenkä viulu soipi, selitti Ville.

-- Soitti sinulle, ihmetteli Kustaava yhäkin. -- Sanoiko Veerti sinulle, mitä hän soitti.

-- Valssia sanoi soittavansa ja kaakkuria, mutta sitten rupesi paleltamaan sormia.

-- Vai niin. No, oliko se sinusta kaunista?

-- Oli, myönnytti poika.

-- Kuulehan nyt, Ville, alkoi Kustaava puhua vakavasti. -- Kyllähän Veerti on muuten hyvä poika, mutta syntiä se tekee siinä, kun soittelee viulua ja vieläpä näin isänsä hautajaisten aikana. On näet, lapsi raukka, sillä lailla, että viulun soittajat ja tanssijat eivät pääse taivaaseen, vaan joutuvat kuolemansa jälkeen kadotukseen, elleivät sitä ennen tee parannusta. Sielunvihollinen on aina siellä, missä viulua soitetaan tai tanssitaan. Sentähden älä mene vasta sitä kuulemaan. Ethän?

-- En, lupasi Ville ja kyhnähti tuvan penkille nurkkaan nukkumaan.

XV.

Kustaavan Ville heräsi aamulla siihen, että kuului virren laulua. Tuvan ovi oli auki. Sieltä ulkopuolelta se laulukin kuului. Tuvassa liikkui tuntemattomia ihmisiä, jotka katsoivat ovelle päin. Kohta sieltä alkoikin tulla miehiä, jotka kantoivat pitkää, mustaa kirstua, jonka sitten asettivat kahden lyhyen jakkaran päälle.

Pöydällä paloi kaksi kynttilää ja kolmas uunin pankolla. Leveänenäinen mies alkoi väännellä kirveen terällä kirstun kantta auki. Sitä tehdessään se alituisesti naputteli huuliaan. Kun kansi oli irtaantunut ja nostettu syrjään, kerääntyivät kaikki kirstun ympärille, ja muutamat pyyhkivät vesikarpaloita silmistään.

Villekin lähti nurkastaan mennäkseen lähempää katsomaan, mutta kun huomasi joukossa saman isännän, joka oli kysynyt hänen isäänsä, niin palasi nurkkaan takaisin.

Katselijat siirtyivät pöydän ympärille syömään. Muutamia jäi vielä kirstun ympärille, niiden mukana Simo, jonka Ville nyt tunsi, vaikka sillä olikin ehyemmät vaatteet kuin silloin hänen havunhakkuussa ollessaan.

Kustaava liikkui ruuan laittajain toverina. Siinä lomassa hän poikkesi nurkkaan Villen luokse ja virkkoi:

-- Tule nyt katsomaan isäntää. Kohta et näekään, kun arkun kansi naulataan kiinni. Sitten lähtevät viemään kirkolle.

Äidin hameesta pidellen ja silmää räpäyttämättä seurasi Ville kirstun kupeelle. Kuolleen keltaiset kasvot ja kuopalle painuneet silmät kammottivat, eikä hän joutanut ajattelemaan mitään muuta, kuin ettei vain kuollut liikahtaisi.

-- Tuon näköiseksi ihminen menee, kun henki lähtee, puheli Kustaava surullisella äänellä. -- Tule vain tähän lähelle. Ei se tee mitään. Kosketa kättä, tällä lailla, niin sitten ei pelota.

Koskettelukehoitus vain lisäsi Villen pelkoa, ja hän vetäytyi ulommaksi. Muistui mieleen "sydämen kirjan" kuvat, joista ei yksikään ollut noin pelottava.

Kun Kustaava meni noutamaan juomista ruokapöytään, kiirehti Ville takaisin nurkkaansa. Hänen oli jo nälkä ja teki mieli katsella muiden syöntiä, mutta kun kirstun reunan ylitse näkyi kuolleen otsa, niin ei uskaltanut kääntää katsettaan muuanne, ettei silloin liikahtaisi. Väliin täytyi kumminkin vilkaista pimeään paikkaan tuvan uunin päälle, ettei vain sinne milloin musta enkeli ilmestyisi vahtimaan kuolleen sielua.

Ruokapuuhakaan ei unohtunut. Vieraat olivat syöneet, mutta istuivat kumminkin äänettöminä paikoillaan. Mitähän ne odottivat? Tuotako pientä Ottoa, joka viimeisenä purra jauhatte!i pöydän nurkalla?

Samassa alotti Simo virren. Ville säikähti pahemmin kuin silloin siellä metsässä havumajalla. Hän alkoi aavistaa, että hautajaisissa on tällaista, ja katseli pelonsekaisella kunnioituksella Simoa, joka uskalsi laulaa, vaikka kuolleen kirstu oli auki ja noin paljon joukkoa oli läsnä. Virsi loppui, ja joukotkin nousivat pöydästä.

Leveänenäinen mies meni kirstun luokse, nosti kannen paikoilleen ja alkoi lyödä nauloilla kiinni. Vasaran pauke kuului niin kovalta ja kammottavalta, että Ville hytkähti joka lyönnillä. Viimeisen naulan lyötyä pääsi Villeltä helpotuksen huokaus. Ei ollut enää pelkoa kuolleen liikahtamisesta.

Joukot alkoivat vetää päällysvaatteita päällensä. Kustaava kääri Oton isävainajansa turkkiin ja sitoi vyöllä kiinni.

Simo alotti virren: Kohta joudun minä matkaan, jolloin miehet kantoivat kirstun rekeen, jonka edessä oli Nevalaisen musta ori.

Leveänenäinen mies puuhasi etumaisena naputellen huuliaan.

-- Kuka tuopi luokkiin merkin?

Kustaava kävi etsimässä valkean liinan.

-- Ovatkos eväät matkassa?

-- Ovat tuolla toisessa reessä.

Villekin oli tullut eteisen ovelle lähtöä katsomaan, ja hän pääsi kuin mistähän pihdistä nähdessään tuon pitkän mustan kirstun katoavan kartanolta. Muutkin kotiin jääneet ihmiset alkoivat puhella iloisemmin. Parasta kaikesta oli, että pääsi syömään valkeata leipää ilman että Otto oli vihaisesti katselemassa. Ja Simo lauloi näillekin viimepöytäläisille ruokavirren, joka nyt kun kuollut oli pois viety kuului Villenkin korviin aivan yhtä kauniilta kuin siellä mökin tuvassa.

* * * * *

Nyt aamupäivällä alkoi Kustaavan varsinainen toimi, hautajaisväelle keittäminen. Sitä varten täytyi puhdistaa navettakodan suuri karjapata, johon tyhjennettiin sukulaisten ja naapurien tuomat maitoastiat. Simo pienenteli keittopuita ja valmisti leveän melan, jolla pataa hämmennettiin. Ville hääräsi kolmantena.

Siinä pataa hämmennellessään alotti Kustaava keskustelun.

-- Kukahan tähän taloon tullee asumaan poikien alaikäisenä ollessa? hän arveli.

-- Eikö tuo Nevalainen ostane, sanoi Simo. -- Sehän tätä on mieluillut pitkin aikaa karjansa laitumeksi.

Kustaava raapasi kipakasti nenäänsä.

-- No eikö siihen kauppaan ole orvoilla itsellään mitään sanomista?

-- Mitä ne välittävät alaikäisistä! Poikain setä, lähin sukulainen, asetetaan holhoojaksi ja hän luultavasti myöpi Nevalaiselle.

-- Mistä pakosta? tiukkasi Kustaava. -- Ei tässä ole velkoja.

-- Holhoojan on huokeampi hoidella rahoja, ja ehkä itsekin tarvitsee, selitteli Simo, korjaillen tulta padan alle.

-- Mutta saapiko setäkään niin vain ottaa orpojen rahoja omikseen?

-- Ei muuten kuin velaksi. Mutta se on parempaa velkaa kuin syrjäisen velka. Oton elatuksella kuittautuvat korot.

-- Entäs Veerti?

-- Olen kuullut, että Veerti pannaan tämän myllymestarin, kirstuntekijän oppiin.

-- Kyllä minä jo sen puuhan tiedän, mutta ei suinkaan se siinä monta vuotta ole.

-- No sitten saapi olla missä haluttaa.

Kustaavan nenää kutkutti yhä kipakammin.

-- Tietääkö Simo varmaan, että niillä on sellaiset hommat?

-- Mestari Tarvainen sitä kertoi ja hän tietää, kun on kummankin talon hyvä ystävä.

-- Onpa kaunista sukulaisten hommaksi, harmitteli Kustaava. -- Mutta jos ei muu auta, niin minä rupean pahapääksi ja käyn tuomarille kantelemassa, että siellä aiotaan tehdä suoraa vääryyttä. Tuomarin täytyy estää kauppa.

-- Mutta sukulaisetpa suuttuvat eivätkä anna sinulle työtä eikä ruokaa, huomautti Simo.

-- Olkoot antamatta. Minä lupasin Hetalle hänen kuolinvuoteellaan, että pidän lapsista huolta, niin paljon kuin voin. Ja nyt minun täytyy pitää ja pyytää muitakin avukseni.

-- Ehkä Veertinkin kielto jotain vaikuttaisi, huomautti Simo.

-- Pitäisi sen vaikuttaa, jos sillä vain olisi rohkeutta mennä sanomaan.

-- Menkää yhdessä, kehoitti Simo.

-- Se on hyvä neuvo, tunnusti Kustaava. -- Mutta vielä varmemmin se asia tulisi selvitetyksi, jos Simo olisi kolmantena.

-- Minäkö? sanoi Simo hämmästyen, -- En minä kykene enkä uskallakaan tästä asiasta puhua kuin enintään nyt, jolloin ei ole ketään muita kuulemassa.

-- No miksikä?

-- Ymmärräthän tuon. Ajaisivat pois koko kylästä.

-- Eivät ne kylästä saa ajetuksi, mutta voisi siitä olla jotain haittaa, jos tietoon pääsisivät, myönnytti Kustaava. -- Mutta pidetään salassa. Kyllä Veerti on niin luotettava, ettei se puhu kenellekään. Veerti voisi vielä auttaa Simoa pääsemään tähän lampuodiksi.

-- Minäkö tähän! sanoi Simo. -- Ei toki ajatellakaan sellaista.

-- No miksei? Onhan Simo ollut suuremmallakin paikalla.

-- Ei puhuta, ei puhuta, pyyteli Simo tullen aivan levottomaksi. -- Se oli toinen paikka ja toinen aika. Mutta nyt, ja vielä tähän Hetan entiseen kotiin. Ei siitä tule mitään. Minun ajallinen onneni on ainaisesti mennyttä, miten käynee iankaikkisenkaan.

Kustaava huomasi ajattelemattaan koskettaneensa vanhoihin haavoihin ja alkoi varovasti lohdutella:

-- Ei niitä entisiä auta muisteleminen. Ne täytyy unohtaa ja koettaa vain mennä eteenpäin. Soisin teidän pääsevän vielä paremmille päiville, sanokoonpa Agaatta minusta mitä hyvänsä.

-- Kyllä minä ymmärrän, huokasi Simo. -- Sinä jaksat köyhänä ja parjattunakin olla vihaamatta toisia. Niinhän täällä pitäisi jaksaa kaikkien muidenkin.

Kustaava aikoi torjua liikaa kiitosta, mutta ei joutanut, sillä velli rupesi kuohumaan yli laitojen.

XVI.

Jospa vain Kivimäen Kaspo Haverinen olisi nähnyt, miten hänen miespuoliset saattajansa samassa jättivät surunaamarin, kun saivat hänet mullan alle kuopatuksi, niin hän olisi heti aavistanut, mikä niillä oli nyt mielessä. Ja jos hän sitten illemmalla olisi tullut kotiinsa ja saanut kuulla, miten ne hänen talostaan ja tavaroistaan puhelivat ja päättelivät aivan kuin omistaan, niin kyllä hän olisi toisenkin kerran sipaissut leukapartaansa ja pyöräyttänyt päätään. Ja jos hän kaiken tämän lisäksi olisi saanut tietää, että tuo kielen kostuke, jota miehet pöydän ympärillä istuen ahkerasti maistelivat ja joka heistä teki näin puheliaita, oli hänen rahoillaan ostettu, niin olisi siitä naapureille ja veljillekin tullut lähtö yön selkään. Mutta kolmen kyynärän syvällä maan alla makasi nyt Kaspo, ja hänen talonsa ja tavaransa varsinaiset perijät katselivat hämillään tätä hautajaisten lopputoimitusta.

Vainajan vanhin veli muisti joskus ryyppy-touhunsa lomassa orpojakin ja tullen toisen tai toisen rinnalle istumaan, päätä taputellen tolkkasi:

-- Ei teillä, pojat, ole mitään hätää, kyllä minä pidän teistä huolen. Te olette minun veljeni poikia, minun rakkaan veljeni poikia, ei teillä ole mitään hätää, kyllä minä teistä pidän huolen. Jos te tarvitsette mitä, niin kyllä minä pidän teistä huolen, ei teillä ole mitään hätää.

Otto otti tämän sedän sydämellisen huolenpitopuheen aivan täydestä, mutta Veerti jo ymmärsi sen ympäripyöreäksi ja siirtyi yhden kierroksen kuultuaan toiseen paikkaan istumaan.