Part 5

-- Teehän vielä viidelle, niin sitten tulen katsomaan.

Määrän täyteen tultua täytti Simo lupauksensa, lisäsi samalla puita valkeaan ja istui sitten havujen päälle levähtämään.

Ville rupatteli lehmistään, asetellen niitä riviin, ja vilkaisi väliin, katseleeko Simokin hänen karjaansa. Mutta Simo tähysteli puiden latvoihin, jonne savu kohosi, ja sitten aivan aavistamatta alotti virren:

"Kosk' ajattelen ahkerast' mun entist' elämääni, niin karvastelee katkerast' suruista sydäntäni; se tulee ratki raskahaks' ja aivan paljon painavaks', pois poistaa luistan' rauhan."

Ville aivan vavahti ja hapuili ottaakseen hattua päästään, mutta kun huomasi huivin sittenkin jäävän, eikä Simokaan ollut avopäin, niin jäi hattu päässä kuuntelemaan. Laulettuaan vielä toisenkin säkeistön lähti laulaja kiireesti, mitään puhumatta työpaikalleen. Loppurupeamalla ei Ville häntä enää niin usein vaivannut vähäisiä askareitaan katsomaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli Ville tuvassa järjestelemässä käpyjään, kun Simon poika, Petter, tuli suksilla hiihtäen tuomaan isälleen evästä. Pojat eivät ennestään tunteneet toisiaan, mutta kun Ville sai tietää, että se oli Simon Petter, niin pitihän sille heti ruveta näyttelemään uutta kopsavasua ja käpylehmiä. Vaikka uusi toveri oli muutamia vuosia vanhempi, mukautui se pian hyväksi ystäväksi, keksipä kaikenlaisia parannuksia karjalle, asetellen niille korvia ja sarvia ynnä muita merkkejä.

-- Oletko sinä täällä montakin päivää? kysyi Ville.

-- Tänä päivänä minun pitää mennä pois, selitteli Petter.

-- Älä mene vielä pois tänä päivänä, pyyteli Ville. Käydään havumajalla. Se on siellä metsässä, lähellä isääsi.

-- En minä sinne, vastusteli Petter.

-- Mennään vain, siellä on tulikin.

Petter ei puhunut mitään.

-- Mene käymään Villen kanssa, kehoitti Kustaava. -- Siellä saat nähdä isäsi, jos et malta odottaa pihaan tulevaksi.

Petter myöntyi, ja nyt alkoi Villen vaatettaminen. Mutta eivätpä kaikki entiset pukimet enää kelvanneetkaan.

-- En minä ota huivia.

-- Miksi et ota?

-- Ei ole Petterilläkään.

-- Jos ei korviasi palella, niin mene vain.

Eihän toki korvia paleltanut. Villen piti päästä menemään edellä.

Ulompaa hän jo huusi:

-- Simo! Kuulkaa Simo!

-- Villekö sieltä tulee? kuului Simon ystävällinen ääni kuusikosta.

-- Niin ja Petterikin tulee. Se on tuonut teille kaksi leipää.

-- Kuka on tuonut?

-- Petter, teidän Petter. Se on täällä tulossa. Onko siellä majan luona valkea?

-- Ei siellä ole valkeata.

-- Tulkaa tekemään. Me menemme sinne.

Ei kuulunut enää vastausta.

He menivät majalle, mutta ei siellä ollut hauska ilman tulta. Kanto oli palanut loppuun, eikä siitä löytynyt kipinöitä kaivamallakaan. Ville uudisti huutonsa.

-- Tulkaa nyt tekemään tuli, meille tulee kylmä.

-- En minä jouda, menkää pihaan, kuului kuiva vastaus.

Ville aikoi huutaa vieläkin, mutta Petter sanoi hiljaa:

-- Älä huuda enää, ei se tule kumminkaan.

Ville katseli ihmetellen, mistä Petter sen tiesi, ja väitti:

-- Tulee, jos vielä kutsutaan. Eilenkin kävi täällä monta kertaa.

-- Ei tule nyt, vakuutti Petter.

Heidän täytyi niine hyvineen lähteä hiihtää nytkyttelemään pihaan. Suksia pystyyn laitellessaan sanoi Petter:

-- Pyydä äidiltäsi minulle vähän kakkua.

-- Antaa se isäsikin, kun tulee metsästä.

-- En minä isältä, sanoi Petter. -- Pyydähän äidiltäsi, minun on nälkä. Saat tämän "riskun".

Petter otti taskustaan vähäisen vyössä pidettävän vaskihelan. Ville olisi muutenkin ollut valmis pyytämään, mutta tämä koristus lisäsi kiirettä. Hän kipaisi edeltä tupaan ja alkoi äidilleen toimittaa, että Petterin on nälkä ja se antoi "riskun". Kustaava joutui vakaviin ajatuksiin ja Petterin tupaan tultua kysyi:

-- Etkö sinä odota isääsi, että söisitte yhdessä?

-- En minä, jos saisin teiltä, nurahti Petter allapäin.

-- No, kyllä minä annan, mutta ei sentähden tarvitse "riskua" antaa.

Petter näki, että Ville olisi jäänyt pahoilleen, ja kiiruhti selittämään:

-- En minä tätä riskua tarvitse, saapi Ville tämän.

Kustaava valmisti ruokaa pojalle, joka heti lähti hiihtämään takaisin.

Kohta tuli Simokin päivälliselle. Kun hän oli asettanut eväät konttiin, tuli Ville näyttelemään uuteen kuntoon pantua käpykarjaansa. Kustaava sattui olemaan ulkona.

-- Nyt nämä ovat oikeiden lehmien näköisiä, kun teidän Petter laittoi, tuumi Ville. -- Tämä on kellokas. Sillä on kellokin kaulassa. Tämä pitkä käpy on suuri härkä. Sillä on oikein pitkät sarvet.

-- Härkäkö, virkkoi Simo ottaen häräksi nimitetyn kävyn käteensä. -- Petterkö tämän teki?

-- Niin, Petter, teidän Petter.

-- Vai niin, virkkoi Simo nousten seisoalleen. -- Minä vien tämän metsään ja tuon tullessani paremman.

Ville katsahti kysyvästi Simoon ja huomasi, että tämä oli vihaisen näköinen, ja kuuli, kun hän ovessa mennessään jupisi:

-- ... lapsillekin se poika saatana niitä kujeitaan...

Kustaavan tupaan tultua alkoi Ville, vesissä silmin kertoa:

-- Simo otti sen härän ja sanoi Petteriä saatanaksi.

-- Mitä sinä nyt hupatat? ihmetteli Kustaava. -- Ei Simo ole niin rumasti sanonut.

-- Sanoi ovessa mennessään ja oli vihaisen näköinen, väitti poika.

-- No, jospa on sattunutkin sanomaan, niin älä sinä sitä muistele äläkä kerro kenellekään muille.

Kustaava oli huomannut, että pojat palasivat hyvin pian havumajalta eikä heillä ollut mitään hauskaa kerrottavana. "Mitähän semmoinen merkinnee, ettei omaa lastaan yhtään hyvittele", ajatteli Kustaava. "Jos on siitä, kun ei tuonut muuta kuin paljasta leipää. Mutta eihän se ole pojan syy... Eipä taida olla kaikistellen isästäkään iloa".

Hän odotti uteliaana, melkeinpä peläten, millä mielellä Simo palaa illalla metsästä. Mutta ei siinä mitään suuttumisen merkkiä huomannut. Tasku oli tuomisiksi täynnä käpyjä. Lupaamansa häränkin oli veistellyt puusta, jossa jalkoina tökötti kasvannaiset oksat. Kun Simo sitä veitsellä vähän muodosteli, niin ei Ville lainkaan kaivannut metsään vietyä härkäänsä.

XI.

Viikon lopulla otti Kustaava puheeksi, että sunnuntaina pitäisi viedä valmistuneita kehruutöitä ja tuoda ruoka-aineita, mutta Ville jäisi taaskin ikävöimään.

-- En minä ikävöi, kun Simo on täällä, sanoi Ville.

-- Simo menee mökilleen, selitti Kustaava.

-- Sinnehän täältä pitäisi mennä, virkkoi Simo huoahtaen. -- Mutta voisinhan olla sunnuntain täälläkin, kun havu-urakka näkyy ensi viikon alkupäivinä päättyvän.

Kustaava oli salaisesti ajatellut juuri samaa ja nyt hän iloissaan siitä, kun saisi kerrankin toimittaa asiansa kiirehtimättä, ryhtyi kaikkiin valmistuksiin, Simon paita oli pestävä ja kuivattava lauvantai-iltana, perunat kuorittava ja niin edespäin. Henkisen puolen ravinnoksi löytyi virsikirja ja katekismus.

-- Olihan meillä ihmisen sydämen kirjakin lainassa, mutta se piti viedä pois, valitti Kustaava.

-- Kyllä minä tunnen sen kapineen, sanoi Simo naurahtaen.

-- Onko teillä se kirja?

-- On, mukana on, mutta ei sitä huvikseen selaile.

-- Niin sydän, hymähti Kustaava huomatessaan, mitä kirjaa Simo tarkoitti. -- Kelläpä tuo kovin kaunis lienee.

-- On se toisilla, huokasi Simo. -- On ollut Kristityllä, josta Bunyan kertoo "Kristityn vaelluksessa".

-- Kirjako se on?

-- Kirja on, hyvin kaunis kirja.

-- Onko siinä kuvia? kysyi Ville.

-- Ei ole kuvia, mutta ihmeen kauniita lukuja. Kyllä minä niitä kerron sunnuntaina.

-- Kertokaa jo nyt.

-- Ei vielä, sitten ei jää mitään sunnuntaiksi. Mökissä ei ollut koko talvena odotettu sunnuntaita näin iloisin mielin. Pysyväiseksi sen muisto jäikin jokaiselle.

Aikaisin he söivät aamiaisen. Sitten Kustaava lähti kylään, ja kotimiehet rupesivat ruoka-unille. Simo nukkui heti, mutta Villen mielessä oli luvattu kertomus, ja hänen täytyi viettää aikansa kapineitaan katselemalla. Mutta samassa kun Simo nosti päätään, meni Ville pyytämään:

-- Kertokaa nyt sitä satua.

-- Ei se ole satu, vaikka samalla tavalla se alkaa, sanoi Simo.

Ja hän rupesi kertomaan.

-- Täällä maailman korvessa vaelsi kerran Kristitty niminen mies, jolla oli likaiset vaatteet ja raskas syntitaakka selässä. Se mies oli asunut kaupungissa, jonka nimi oli Turmelus, ja saanut sitten kuulla, että se kaupunki aivan kohta palaa tulessa ja tulikivessä. Se mies oli silloin lähtenyt pois kotoaan ja seisoi siellä vähän matkan päässä kuorma selässä, kirja kädessä ja itki. Se itki sentähden, kun ei tietänyt minnepäin pakenisi, ja itki se sitäkin, kun sen miehen vaimo ja lapset eivät lähteneet sieltä kaupungista eivätkä uskoneet, että kaupunki palaa, nauroivat ja pilkkasivat vain Kristitty parkaa.

Tähän tapaan Simo jatkoi kertomusta aina loppuun asti. Ville kuunteli suu auki. Äidistä suurine kontteineen tuli tuo raskasta kuormaa kantava vaeltaja. Epäilyksen suo, johon Kristitty alkumatkallaan upposi, oli aivan lähellä, niityn laidassa. Ahdasta porttia ei löytynyt mökin kuuluvilta, mutta jossain huoneiden solassa hän oli kesällä äidin kanssa kylässä käydessään nähnyt senkin. Portin saranat olivat narisseet surkeasti. Siellä samassa talossa oli se hirveä Apollokin, suuri musta koira, jonka hirveän suurta suuta ja kovaa ääntä muistaessaan Ville vieläkin vapisi. Kaikista pelättävin oli kumminkin tulinen järvi. Ja kun Simo oli päässyt loppuun, kysyi Ville ensimäiseksi:

-- Heitetäänkö siihen tuliseen järveen lapsiakin?

-- Ei siihen heitetä, jos on pappi ennättänyt kastaa ja siunata, selitti Simo.

-- Heitetäänkös, jos ei ennätä kastaa? uteli Ville.

-- Ei niitä sittenkään heitetä tuliseen järveen, mutta ne eivät pääse taivaaseenkaan. Ne asuksivat kirkkomaalla ja odottavat, että pappi heitä siunaisi. Kerrankin, kun pappi ajoi pimeänä yönä kirkkomaan ohitse, ne seisauttivat hevosen. Pappi luuli valjaiden lauenneen ja laskeutui korjaamaan, mutta valjaat olivat kunnossa. Pappi nousi taas kärryihin ja käski hevosta, mutta se ei liikahtanutkaan. Silloin pappi rukoili Jeesusta siunaamaan kaikkia kristityltä. Ei auttanut sekään, vaan kirkonaidan sisäpuolelta kuului lapsen ääni: "Entäs meitä?" "Ja teitä myös", sanoi pappi, ja samassa lähti hevonen juoksemaan.

-- Pääsivätkö ne lapset sitten taivaaseen? ehätti Ville kysymään.

-- Ovat ne sitten päässeet.

-- Kuinka vanhat lapset pääsevät taivaaseen? Pääseekö kymmenennellä?

-- Pääsee sinne vähän vanhemmatkin, jos eivät ennätä tehdä syntiä, selitti Simo.

Iltapuolella päivää veisaili Simo virsiä ja olisi opastanut siihen Villeäkin, mutta tämä ei voinut irtautua siitä vaikeasta kysymyksestä, joutuisiko hän tuliseen järveen, jos nyt kuolisi. Ville muisti katselleensa "sydämen kirjaa" hattu päässä ja syöneensä kakkuakin panematta ensin käsiänsä ristiin. Teki mieli kysyä Simolta, joutuisiko näiden syntien tautta tuliseen järveen, mutta ei rohjennut.

Illan hämärtäessä tuli Kustaava kylästä, tuoden kantokuorman leipä- ja särvinaineita. Hän olisi voinut olla iloinen matkastaan, mutta oli kuullut surullisen uutisen. Kivimäen Kaspo Haverinen oli kuollut.

-- Vai jo kuoli Haverinen, virkkoi Simo. -- Olisihan se ehkä mielellään elänytkin.

-- Kukapa täältä halulla lähtisi, sanoi Kustaava. -- Haveriseltakin jäi kovin päätöntä perettä, niin että kyllä olisi tarvinnut elää.

-- Mikäpä niillä on hätänä, sanoi Simo. -- Vanhin poika tulee muutamien vuosien kuluttua aikuiseksi.

-- Tulleeko siitä Veertistä työmiestä, epäili Kustaava. -- Sitä viulua kuuluu myötäänsä kiikuttelevan. Kunpa edes nyt herkeisi, kun isäkin kuoli.

-- Nytkö, hymähti Simo. -- Vähän taitavat sen ikäiset pojat surra minun ja Haverisen laisia isiään. Eiköpä vain Veertikin soitelle ilopolskaa, kun on päässyt.

-- Ei tuo niin jumalaton liene, virkkoi Kustaava. Hän oli vähän pahoillaan siitä, että Simo otti tämän kuolemansanoman näin kylmästi. Olivathan nuo orvoiksi jääneet pojat Hetan lapsia.

Ville oli jännityksellä odottanut kuulevansa, mihinkä Kivimäen isännän sielu on kuoleman jälkeen joutunut, tuliseen järveen vaiko taivaaseen. Miksi eivät äiti ja Simo maininneet mitään siitä asiasta? Vai eivätkö he sitä tietäneet? Onkohan saanut kuolla niin, ettei ollut ketään katsomassa eikä kuulemassa?

XII.

Simon urakkatyö alkoi olla lopussa. Sen tiesi Ville ja pyrki vielä kerran käymään havumajalla. Hän oli sinne lähdössä, kun huomasi naisen hiihtäen lähestyvän mökkiä. Ville juoksi ilmoittamaan äidilleen:

-- Tänne tulee vieras.

-- Tuleeko! ihastui Kustaava ja meni katsomaan ikkunasta. -- Näkyy olevan Petterin äiti. Sillä on varmaan jotain asiaa Simolle.

Ville jäi odottamaan vierasta eikä mennytkään metsään. Mutta eipä tämän vieraan näkeminen ilostuttanut mieltä. Sen katse muistutti vihaista nuuppolehmää. Ei sanonut hyvää päivääkään tupaan tullessaan. Kustaava meni kumminkin tervehtimään ja kysyi kuulumisia.

-- Mitäpä näin köyhälle mökin akalle kuulunee, vastasi Agaatta niin suuttumusta ilmaisevalla äänenpainolla kuin vain osasi. -- Eikähän tuota emäntäihmisten kannata kysyäkään.

-- Mitäs kieltä se on? kysyi Kustaava ihmetellen.

-- Se on sitä "nälkäkurjen" koulussa opittua kieltä, mutta eiväthän emännät sitä ymmärrä, jatkoi Agaatta.

-- Ymmärtänevät tuon emännät, mutta en minä ymmärrä, vastasi Kustaava hiukan tivakammin.

Samassa vaihtoi Agaattakin äänilajia.

-- Kyllä sinä... ymmärrät. Tunnetaan sinun jälkesi. Ethän sinä ole ikänäsi muuta tehnytkään kuin onkinut ukkoja, milloin leskiukkoja, milloin toisten ukkoja. Kyllä sinä olet jo valmis helvettiin heitettäväksi. Mutta vähä taitaa olla vielä mielestäsi tovereita helvettiinkin. Kuulutaanhan tuonne taas Haverinenkin kutautetun. Mutta etpäs päässyt sen rikkauksilla rehentelemään, vaikka siinä toivossa tapoit siltä akankin.

Kustaava väänteli itseänsä harmista ja virkkoi Villelle:

-- Mene, hyvä lapsi, ulos tuota kuulemasta.

-- Anna pojan olla, kivahti Agaatta. -- Sittenpähän kuulee korvillaankin, minkälainen hänellä on äiti. On kaiketi se näinä päivinä silmillään nähnyt, jos on älynnyt katsoa.

-- Mene nyt, Ville, uudisti Kustaava, kun ei poika lähtenyt kyllin sukkelaan.

Kun poika oli painanut oven kiinni, sanoi Kustaava tiukasti:

-- Ja nyt, Agaatta, saat uskoa sen, ettei minulla ja Kurkisella ole ollut yhtään haureellista ajatustakaan, saati sitten muuta. Minä puolestani uskallan sen vaikka Jumalan edessä vannoa.

-- Kyllähän sinä... uskallat vaikka sata kertaa vannoa, terhenteli Agaatta vastaan. -- Mutta mitäs varten se ei tullut sunnuntaiksi kotiinkaan? Kyllä niiltä eväiltä olisi pitänyt kelvata kotimökin keitot, eivät ne niin rasvaisia olleet. Muut imelät siinä on ollut estämässä.

Kustaava päätti jättää vieraan yksin ja sanoi mennessään:

-- On siinä ollut se, että olen antanut joka päivä keittoa. Lukenetko sen hyväksi vaiko pahaksi.

Hän tapasi poikansa tuvan oven takaa itkemästä.

-- Kun et mennyt metsään Simon luokse.

Ville ei puhunut mitään.

-- Älä muistele tuon vieraan puheita, sanoi Kustaava. -- Mennään saunaan pakoon.

Vähän aikaa odotettuaan nousi Agaatta suksilleen, ja kohta hänen äänensä kuului metsästä, Simon työpaikalta. Kustaava otti tukon saunan ikkunasta ja kuunteli. Metsä oli yhtenä pauhuna, josta erotti vain tutuimmat makusanat ja aina uusiutuvan "nälkäkurjen" nimen.

Mutta täällä ei Agaatta saanut yhtään sanaa vastaansa. Simon kirveen kapse kuului pysähtymättä koko saarna-ajan.

Kun pauhu lakkasi kuulumasta, tukki Kustaava saunan ikkunan. Mutta Agaatta ei tullutkaan enää huoneeseen, anteli vain kartanolta käsin muutamia sanavarastonsa sakeimpia jätteitä ja lähti takaisin.

Tänä iltana viipyi Simo työpaikallaan tavallista pitempään. Kustaava kävi illan hämärtäessä kuuntelemassa, oliko se hengissä, mutta kun kuuli kirveen kapseen, niin palasi odottelemaan. Hän ennätti jo asettua nukkumaan, kun Simo viimeinkin tuli hiipivin askelin ja alkoi tulta tekemättä kaivella konttiaan. Hän nähtävästi toivoi olevansa yksin valveella.

Kustaava halusi päästä puhumaan päivän tapahtumasta ja kohottaen päätään virkkoi:

-- Pitkäänpä Simo viipyikin tänä iltana metsässä.

-- Niin viivyin, ja jos arvasin edeltäpäin, niin olisin jo ennen viipynyt.

-- Oliko sillä Agaatalla mitä asiaa?

-- Asiaako! toisti Simo. -- On kaiketi se asiansa sanonut täälläkin.

-- Sanoihan se, mutta en minä uskonut, että se on aivan sitä varten hiihtänyt tämän matkan.

Simo poikkesi aivan toiseen asiaan ja kysyi:

-- Joko Ville nukkuu?

-- Jo.

-- No, hyvä. Minun on täytynyt tämän saman jupakan tautta hävetä niin monta kertaa, etten aukaise suutani omien enkä muiden lasten kuullen siitä asiasta.

-- Mutta eikö se äänettä oleminen pahenna asiaa? arveli Kustaava. -- Lapset voivat jäädä siihen luuloon, että se on totta.

-- Niin ne jäävät ja niin ne jäisivät, vaikka minä jokaisen haukkumasanan perästä huutaisin, että se on valhe. Agaatalla on kymmeniä keinoja uskotella lapsille, että se, mitä hän sanoo, on totta. Se hyvittelee niitä uskomaan paremmilla muillakin ja kehoittaa niitäkin haukkumaan minua.

-- Haukkuvatko ne? kysyi Kustaava.

-- Eivät vielä, mutta ne haukkuisivat äitinsä mieliksi, jos minä sanallakaan sanoisin vastaan... Kustaava kysyi viime viikolla, mitenkä kukaan voipi ryöstää toiselta hänen omat lapsensa. Niin ne voipi ryöstää, ja niin on minulta ryöstetty.

-- On, on tässä matoisessa maailmassa jos jotakin, ihmetteli Kustaava. -- En minä ole muiden sanomalla uskonut Agaattaa tuollaiseksi. Epäileekö se kaikkia?

-- Aivan kaikkia yksinäisiä naisia ja jokaista, joka sattuu sanomaan minulle yhdenkään ystävällisen sanan.

-- Mistä se on saanut alun luulolleen?

-- Mistäkö? Siitä, että se itse olisi sellainen, jos olisi olemassa kukaan niin itseensä suuttunut, että tulisi tarjolle.

-- Eiköhän noita ole? naurahti Kustaava.

-- Ei ole vielä ollut kuin yksi ainoa, vakuutti Simo.

-- Kukahan tuo on? kysyi Kustaava. -- Tuntisinko minä sen?

-- Tunnethan tämän.

-- Itseäänkö Simo tarkoittikin? Niin, minkäpä sille enää voinee. Ja tottahan siinä on siihen aikaan ollut jotain viehättävää.

-- Viehättävää, äännähti Simo. -- Onhan pirussakin viehättävää siihen asti, kun se kyntensä paljastaa. Ja enhän minä viehätystä ajatellutkaan. Hirteen menoa, kurja, haudoin mielessäni ja katselin jo oksaa.

-- Aivanko todella! huudahti Kustaava hämmästyen. -- Milloinka?

-- Totta se on ja sattui samana juhannusyönä, josta jo ennen puhuttiin, vastasi Simo, painaen alas päänsä. -- Kun erosin sieltä ivaajain joukosta ja kotiin tultuani koetin soitella virsikanteleella virsiä, niin tuntui, ettei niistäkään löydy enää lohdutusta, ja silloin se kamala elämänlopettamisajatus tuli mieleen. Saadakseni siihen rohkeutta, join salaa isä vainajani viinan ja menin hoiperrellen rannalle katselemaan oksaa, mutta löysinkin itseni juhannusaamuna Agaatan aitasta. Ja siitä lähtien tätä hirressä riippumista on kestänyt... Ja totta minä en parempaa ansainnutkaan.

-- Vai niin, vai niin, huokasi Kustaava. -- Kukapa täällä ei erehtyne. Mutta sitä minä en ymmärrä, mitä iloa ja hyötyä on Agaatalla alituisesta luulemisesta ja haukkumisesta.

-- Se on Agaatan suurinta huvia, sanoi Simo surullisesti naurahtaen. -- Vielä se käypi täällä toisenkin kerran haukkumassa.

-- Tulisipahan vielä sille asialle, niin näyttäisin "koikaletta", uhkaili Kustaava.

-- Näytä vain, mutta minä en anna sille sitä iloa.

-- Miten se sille iloksi tulisi. Jos nytkin olisit antanut tuolla metsässä oikein miehen kädestä, niin muistaisi käyneensä.

-- Eipä Kustaava tunnekaan vielä Agaatan luonnetta, sanoi Simo. -- Iloa se olisi sekin. Kerran sai minun tauttani pienen mustelman käsivarteensa, ja heti juoksi huutaen hoilaten jokaiseen naapuriin näyttämään, että tuolla lailla se nälkäkurki rusikoipi. Ja kun se edes olisi ollut minun tekemäni, mutta itse pakkasi kätensä oven väliin, kun en olisi antanut tulla perässäni haukkumaan.

-- Kyllä on ikävää sekin elämä, huokasi Kustaava. -- Minä olen tähän asti luullut omaa elämääni kaikkein surkeimmaksi.

-- Väärä luulo, sanoi Simo. -- Mikä sinulla on hätänä! Täälläkin, näin syrjässä, näyt tulevan hyvin toimeen. Jospa muutatkin asumaan keskemmä kylää ja kuljet poikinesi talosta taloon kehräten ja kankaita kutoen, niin elät vieläkin paremmin.

-- Samaa ovat monet muut sanoneet, myönnytti Kustaava. -- Mutta olematon arvo on siitä estänyt, ja toisekseen joutuisi poika enemmän juoksulle ja saisi kuulla ja oppia jos mitä ilkeyttä.

Simo oli vähän aikaa äänetönnä ja sanoi sitten:

-- Eikö tuo Ville liene nytkin saanut kuulla Agaatan suusta jos vaikka mitä.

-- Ei se kuullut pitkältä, lohdutteli Kustaava. -- Me menimme saunaan pakoon. Eikä se mahtanut ymmärtääkään.

-- Kyllä ne lapset ymmärtävät enemmän kuin luullaankaan... Ohoi, ohoi, huokasi Simo kyhnähtäen kovalle penkille pitkälleen. -- Sunnuntaina puhelimme Villen kanssa parhaina ystävinä "Kristityn vaelluksesta", ja nyt tuskin ilkeän enää silmiäni näyttää.

-- Ei pidä niin synkästi ajatella, kielteli Kustaava. -- Minä kestän Agaatan vihat, vaikka Simolla olisi täällä työtä kuinka pitkäksi ajaksi. Ja Ville on Simon täällä olosta niin mielissään, ettei se muistele mitään.

-- Niin on ollut, mutta nyt se on jo mennyt... Ohhoi, ohhoi... unipa jo tuntuukin tulevan, köyhän kurjen ainoa elämän ilo.

Kustaava oli keskustelun alussa sytyttänyt päreen palamaan ja pistänyt uunikivien rakoon, että Simo näki syödä. Nyt oli päre palanut loppuun, ja tuli kaiveli sen viimeistä tynkää kivien kolosta. Kun kaikki puuaines oli hiiltynyt, tuikahti tulikin sammuksiin, ja hiili pudota rapsahti pankolle. Siinä se vielä muutamia kertoja risahteli, jonka jälkeen seurasi hiljaisuus.

XIII.

Simon pois mentyä tuli Villen ikävä. Nyt ei ollut ketään, joka olisi tehnyt päre vakkoja ja rekiä. Ville katseli usein kylälle päin, näkyikö ketään tulevaksi. Joskus näkyi heinämies, mutta se kääntyi ulompana olevan ladon luokse ja täytettyään häkkinsä meni takaisin.

Eräänä päivänä huomasi Ville hevosen, jolla ei ollut häkkirekeä.

-- Tulkaa katsomaan! hän tolkkusi äidilleen. -- Tänne tulee hevonen, jolla on punainen reki.

Kustaava tunnusteli tulijaa ja virkkoi:

-- Se voisi olla Kivimäen ruuna, ja niin se onkin. Veerti on ajamassa.

-- Mitä se tänne tulee? uteli Ville.

-- En tiedä, mutta ehkä minä arvaan.

-- No sanokaa.

-- Ole nyt rauhassa ja istu hiljaisesti, kielteli Kustaava. -- Ei vieraan tullessa pidä joutavaa riemastella eikä jäädä ikkunasta katsomaan.

Veerti oli ennättänyt pihaan ja asetteli hevosensa eteen heiniä.

Kustaava meni rukkinsa taakse, mutta ei pannut sitä pyörimään. Ville oli epätietoinen, mihin sovittaisi kätensä: povelleko vai polville. Selän taakse ne viimein vieraan tupaan tullessa sujahtivat.

Kustaava nousi tervehtimään ja kyseli kuulumisia.

-- Ei tuonne mitään, vastasi Veerti, kuten oli kuullut muidenkin sanovan.

-- Eikö mitään? huomautti Kustaava. -- Tänne kerrottiin, että Veertin isä on kuollut.

-- Kuolihan se toisella viikolla, myönnytti Veerti.

-- Siinäpä sitä onkin. Orvoksi jäitte, poikaraukat.

Kustaavalle nousi vedet silmiin, ja samaa hän odotti näkevänsä Veertiltäkin, mutta ei siinä huomannut pienintäkään mielenliikutuksen merkkiä.

"On mahtanut itkeä itkettävänsä", ajatteli Kustaava ja auttaakseen poikia vanhaa tuttavuutta verestämään sanoi:

-- Tule Villekin tervehtimään entistä leikkitoveriasi. Tämä tuskin tuntenee enää, mutta Veerti toki muistanee.

-- Muistan minä, sanoi Veerti naurahtaen ja tarttui ujostelevan Villen käteen. -- Tule tähän istumaan.

Kustaava meni rukkinsa ääreen ja katseli poikain tutustelemista.

-- Oletko sinä ajanut hevosella? kyseli Veerti supattaen.

-- En, vastasi toinen.

-- Lähtisitkö minun kanssani ajamaan?

-- Ei äiti laske.

-- Mutta jos äitikin lähtisi?

-- Sitten minäkin.

Villeä jo nauratti.

Kustaava arvasi, että Veerti oli häntä noutamassa kotiinsa, ja jouduttaakseen asiaa kysyi:

-- Tuliko Veerti minua hakemaan?

-- Niin. Laittoivat pyytämään, että lähtisitte pesemään huoneita ja olisitte saman tien hautajaisissa keittäjänä.

-- Pitää lähteä, myönnytti Kustaava. -- Veertikö siinä on hautajaisia puuhannut?

-- Enhän minä niistä tiedä, sanoi Veerti ujostellen, kun kuuli itseänsä näin suurten puuhain alkuunpanijaksi ajateltavan.

-- Kukapa siinä senkään vertaa, rohkaisi Kustaava.

-- Aappo-setä siellä kävi kutsumassa arkun tekijän ja haki hautajaistarpeita.