Part 4

Ville siirtyi ikkunaan katsomaan äitinsä jälkeen. Viettävän pellon ylitse luisuivat sukset lykkimättä. Siellä äiti katsahti vielä kerran jälkeensä ja alkoi sitten painaa pitkin niittyä ja näytti vähitellen pienenevän ja pienenevän. Viimein katosi metsäniemekkeen taakse, jolloin Ville siirtyi taas nurkkaan itkeä tuhertamaan, jonne nukkui.

Nukkuessa hämmentyi Villeltä ajankulku aivan kokonaan ja hän hypähti heti herättyään katsomaan, joko äiti tulee. Ei näkynyt muuta kuin suksenlatu ja tuo metsäniemeke. Täytyi kääntyä katselemaan metsän puita, joita oli ennenkin odotellessaan katsellut. Lähteen luona kasvava, suuri, pitkäoksainen kuusi kiinnitti enimmän huomiota. Se oli nojallaan niitylle päin, ja Ville ei voinut koskaan käydä vettä noutamassa katsomatta kuuseen. Se voisi kaatua päälle milloin hyvänsä, ja Ville tunsi vasta sitten olevansa turvassa, kun oli niin etäällä, ettei kuusen latva mitenkään ylettäisi, jos se kaatuisikin. Lähellä pellon aitaa oli toinen huomattava puu, suuri, tuuhea koivu ja pellon pientarella kaksihaarainen pihlaja. Nämä kolme puuta anastivat suurimman huomion Villen kasvimaailmassa. Ja nämä puut muodostuivat hänen lapsellisessa mielikuvituksessaan korkeammiksi olennoiksi ja ihmisiksi. Tuo suuri, pelottava kuusi, sehän oli Isä, joka katseli vihaisesti ympärillensä ja tuulella huitoi kymmeniä käsiään. Koivu olisi ollut herransiunauksessa opitun aivojärjestyksen mukaan Poika, mutta Villen ajatuksissa se soveltui paremmin äidiksi, jolla oli ikävä ja kylmä talvella, eikä sen lähelläkään saa olla aina. Mutta kesällä se oli kaunis ja lehdillä koristettu. Pihlaja olisi ollut Villen Pyhähenki, mutta sille hän nyt vasta löysi vastineen. Sehän oli Olka, jonka kanssa oli lukenut kilpaa ja joka kesällä taittoi voikakustaan hänellekin. Miten hyvältä se voikakku maistuikaan! Jospa äiti toisi tullessaan voita. Hän ei ollut saanut sitä maistaa pitkään aikaan. Hän haki kakkunsa ja alkoi sitä pureskella. Äiti oli luvannut tulla takaisin ennen iltaa, ehkäpä puolisen aikana. Nythän on puolisen aika, kun hän syöpi. Täytyi mennä kesken kakun syönnin katsomaan. Ei näkynyt. Eiköhän olisikaan vielä puolisen syönnin aika. Itku pyrki taas tulemaan.

Tästä päivästä tuli Villelle pitkä päivä. Hän ennätti syödä toisen ja kolmannenkin puolisen, ja kun äiti viimein illan hämärtäessä tuli, oli hän nukkumassa.

Aivan kuin pahasta unesta selvinneenä, itkun ja naurun riidellessä, joutui Ville kyselemään, mitä äiti oli saanut kylästä.

-- Maltahan, maltahan, kun tyhjennän kontin, puheli Kustaava hiihtämisestä hengästyneenä.

Hän oli aivan näännyksissä, sillä kontti oli täynnä ruokatavaraa ja sen päällä suuri nyytti villoja ja liinoja.

-- Saitteko voita? kyseli Ville.

-- Sain hyvin vähän, mutta jauhoja ja lihaa sain niin, että nyt päästään keittämään. Ja sitten minä sain lainaksi kuvakirjan.

-- Kuvakirjanko! huudahti Ville unohtaen voi-ikävänsä.

-- Niin, se on hyvin kaunis kirja, ihmisen sydämen kuvakirja, selitti Kustaava.

Hän aukaisi kirjan ja alkoi kesken kiireen näytellä kuvia. Ne olivat kämmenen kokoisia, sydämen muotoisia pyörylöitä. Kuvan yläpuolella oli sydämen omistajan kasvot ja pyörylän keskellä hänen suosimansa asukkaat eläinten muodossa.

-- Tässä on jumalattoman ihmisen sydän, selitteli Kustaava. -- Tuo sydämen keskellä seisova sarvipää on piru. Sammakot, käärmeet ja kaikki pahat henget ympärillään. Ja katsohan miten turjakkeen näköiset ovat tuon syntisen kasvot ja tukka tuolla lailla silmillä.

Villen käsi kohosi omaan tukkaansa, mutta eihän sitä ollut hatun allakaan. Kustaava käänsi lehden ja alkoi selitellä toista kuvaa.

-- Tämäkin on syntisen sydämen kuva, mutta tämä taistelee syntiä vastaan. Tuossa tuo sarvipää kallistuu mennäkseen pois, kun pyhähenki puhaltaa tuolta ylhäältä sydämen keskelle. Tämän syntisen kasvot eivät ole enää niin turjakkeet.

Hän katseli poikaansa, nähdäkseen, ymmärtääkö tämä kuvien merkityksen. Ja huomatessaan, että Villellä oli päässä hattu, hän tempasi sen kiireesti ja sanoi:

-- Älä milloinkaan katsele kirjaa hattu päässä... se on synti.

Ville häpesi ja vetäytyi äitinsä taakse ja katseli sieltä kainalon alitse.

-- Katsotaanhan kiireesti loppuun asti, puheli Kustaava. -- Tässä on hurskaan ihmisen sydän. Siellä asuu pyhähenki. Tuolta kaukaa katselee sarvipää. Tässä toisessa kuvassa se on jo tulossa. Pukin ja käärmeen pää on jo sydämen sisäpuolella, ja pyhähenki pakenee tuolla lailla. Tässä ne ovat tulleet takaisin ja niitä on nyt seitsemän. Tuossa kuolee jumalaton, ja pirut ovat ympärillä odottamassa sielua viedäkseen tuliseen järveen.

Tässä viimeisessä kuolee autuas. Se on aivan Kivimäen Heta-vainajan näköinen. Piru lentää pois tyhjä kirja kädessään.

Kustaava pani kirjan kiinni ja huokasi.

-- Näkeekö sen sarvipään silloin, kun ihminen kuolee? kysyi Ville arasti.

-- Ei sitä näe, mutta sanotaan sen joskus lähtevän niin, että seinät rusahtelevat, selitti Kustaava.

-- Tämäkin tupa rusahti, kun minä olin yksinäni, sanoi Ville katsoen pelokkaasti äitiinsä.

-- Rusahtelee se vanha huone muutenkin, kiirehti Kustaava selittämään.

Hän huomasi, että Villeä pelotti, ja haihduttaakseen sitä alkoi purkaa eväitä kontista.

-- Tässä on voita.

Villen katse kirkastui, vaikka voikäärö oli tuskin kananmunaa suurempi. Se oli sittenkin voita.

Elantohuolet olivat taas vähäksi aikaa väistyneet, mutta henkinen köyhyys ja hätä tulivat entistään lähemmäksi. Ja nukkumaan ruvetessaan Ville painautui kokonaan peiton alle ja niin lähelle äitiänsä kuin suinkin pääsi.

IX.

Kustaava kehräsi ja Ville istui lattialla, vuolla tokertaen huonolla kääntöveitsellä päretikkua. Yhtäkkiä poika huudahtaen kysyi: -- Mikä kolahti?! ja hyppäsi ikkunaan katsomaan.

-- Siellä on suuri konttimies! ilmoitti poika hätäisenä ja juoksi äitinsä viereen istumaan.

Pojan pelko tarttui Kustaavaankin. Hän ennätti muistaa monta kammottavaa kertomusta rosvoista, jotka ovat yksinäisissä mökeissä pidelleet pahoin tai surmanneetkin ihmisiä. Tosinhan nyt oli vielä talvi, jolloin niistä ei ole niin suurta pelkoa, mutta kuka tietää. Hän kerkesi ajatella puolustusasemakin, joihin hädän tullessa turvautuisi.

Nyt tuo tuntematon tarttui ulkoa oven ripaan ja nyhtäsi. Pojan pelko yhä vain suureni, mutta Kustaavan kasvoilta jännitys laukesi kuin siivellä pyyhkäisten. Tulija olikin Simo Kurkinen, nuoruuden aikainen tuttava, vaikka vuosien kuluessa paljon vanhentunut. Simo sanoi hyvän päivän ja meni penkille istumaan, Hän näytti entistä enemmän saamattomalta hivelolta, ja odottaessaan keskustelun alottamista suuntasi surunvoittoisen katseensa tuvan lakeen.

Kustaava oli seisauttanut rukkinsa ja pyyhki kehrätessä karisseita rikkoja helmastaan, aikeessa mennä tulijaa tervehtimään. Mutta hänelle mahtoi muistua mieleen jotain ja hän alkoikin puhutella paikaltaan nousematta.

-- Mitäs on Simolle kuulunut? hän kysyi.

-- Eipä kuulu entistä enempää; -- mitä tänne? vastasi Simo hiljaisella äänellä, kääntäen katseensa puhuttelijaan.

-- Terveenäkö ovat kotijoukot?

-- Terveeksi nuo jäivät.

-- Mitä sinne kylälle muuten kuuluu?

-- Ei sinnekään erikoista. Kivimäen Kaspo Haverisen sanovat huonona sairastavan.

-- Vai niin, vai on Kivimäen isäntä sairaana.

Kuullessaan Kivimäkeä mainittavan, säpsähti Kustaava, sillä hän oli jo keskustelun alussa ennättänyt ajatella, että nyt vihdoinkin täytyy hänen kertoa Heta vainajan terveiset.

-- Mitähän tautia sairastanee?

-- Tiesivät kertoa, että se on hirsiä hakatessaan ponnistanut niin yli voimainsa, että on alkanut tulla verta suun ja sierainten kautta.

Kustaava oli huomaavinaan, ettei Simon äänessä ollut surkuttelevaa sointua, mutta hän itse ei tuntenut aivan samaa ja alkoi valitella.

-- Vai niin ovat Kaspo Haverisenkin asiat. Veren vuodollahan Hetankin sairaus alkoi, kun se hullu Parta-Jaakko heitti kivellä selkään. Muuten olisi saattanut elää kauemmin kuin miehensä. Ja kyllä se Heta olisi saanut elää. Niitä on vähä niin hyviä ihmisiä.

Simo kuunteli eikä puhunut mitään. Kustaava oli kahden vaiheella, sanoisiko jo nyt, mutta kun tuli ajatelleeksi, että ehkä Simo viipyy enemmänkin, niin kysyi:

-- Tulitteko tänne töihin?

-- Työtä vartenhan minä tulin. Otin hakojen hakkuuta, että pääsevät kelin aikana tunkion tekoon. Saanenko olla tässä yötä ja muutenkin lämmitellä?

Kustaava naurahti.

-- Eihän sitä tarvitse kysyäkään tällaiselta asukkaalta. On oikein mieleinen asia, että vähänkään aikaa olisi Villellä toveri, jotta pääsisi noutamaan työtä ja ruokaa.

-- Eikö tämä Ville olisi yksinään?

-- Onhan tämän täytynyt olla, mutta mikä tällä lienee, kun kuta suuremmaksi tulee, niin sitä enemmän ikävöipi. Toin kuvakirjankin, että sitä katsellessa kuluisi aika paremmin, mutta ei sekään auttanut. Viime viikolla jouduttiin jo nälkäkuoleman rajalle, ennen kuin sain jäämään. Valittaa vain pelottavan.

-- Mikä tätä Villeä pelottaa, alkoi Simo puhella ystävällisellä äänellä ja niin lapsellisen viehättävästi hymyillen, ettei sellainen onnistu kuin hyvin harvoilta. -- Tuleppas tähän minun rinnalleni istumaan, niin kyllä me yhdessä saadaan tuollainen pelko haihtumaan.

Villeäkin jo nauratti, mutta ei vielä uskaltanut poistua äitinsä viereltä.

-- Mene nyt, kun vieras niin ystävällisesti kutsuu, kehoitti Kustaava ja antoi kädellään alkua pojan askelille.

Simo nosti pojan rinnalleen istumaan ja alkoi leperrellä:

-- Eihän näin suuren pojan pidä ikävöidä, jos äiti pikimmältään käypi kylässä. Kohta, minun pituiseni mies. Mikä sinua pelottaa? Sano nyt, äläkä ujostele.

-- Tämä ruskaa, sanoi Ville ujosti.

-- Mikä ruskaa?

-- Tämä tupa ruskaa.

-- Eihän tämä nytkään ruska.

-- Ruskaa, kun on yksinään ja hiljaa kuuntelee, väitti Ville jo vähän rohkeammin.

-- Älä kuuntele, äläkä ole hiljaa, neuvoi Simo.

Simo huomasi, ettei Ville ymmärtänyt neuvoa, ja selitti:

-- Veisaile virsiä, kun olet yksinäsi. Minä opetan uusia nuotteja. Osaatko sinä minkään virren sanoja?

-- En minä osaa.

-- Älä nyt sano niin, oikaisi Kustaava. -- Osaathan sinä "Armostas o isä lainaa" ja "Silmän nyt kiinni painan".

-- Nepä minä nyt veisaankin, että kuulet nuotit.

Simo laski kuluneen karvalakkinsa penkille ja alkoi sointuvalla äänellä laulaa kiekutella viimeksi mainittua iltavirttä.

Kustaava seisautti rukkinsa ja kuunteli. Hänen päänsä taipui kallelleen, ja tuntui siltä kuin tuo laulun sävel karkoittaisi loitolle kaikki talven kuluessa kertyneet surut ja huolet. Mieleisempää vierasta ei olisi voinut odottaakaan. Kyyneleet pyrkivät vierähtelemään silmistä ajatellessa, miten onnellinen Kivimäen Heta vainaja olisi voinutkaan olla tämän Simon kanssa.

Laulun loputtua haki Simo oven ulkopuolelle jättämänsä eväskontin ja rupesi syömään. Kustaava kävi noutamassa tuoppiin piimävettä.

-- Ei toki pidä tuoda vähiä särpimiä minulle, kielteli Simo.

-- Ei se ole vettä viisaampaa, lohdutteli Kustaava.

-- Onpa hyvinkin. Ja kyllä se on vaivan panttina näin etäällä asuvalle. Viikon tai parin perästä olisi meilläkin toivo omasta lehmästä. Nyt on aivan kuivin aika. Eikö Kustaava ole ajatellut hankkia lehmää. Olisihan täällä heinämaita ja hyvä laidun lähellä.

-- Vai lehmä, naurahti Kustaava. -- Näkyy olevan tietämistä, kun saan leipääkin, niin millä minä sen lehmän ostaisin.

-- Niin, myönnytti Simo. -- Eihän sitä lypsävää lehmää saa rahatta. Mutta puhuivathan ihmiset silloin yhteen aikaan, että Kustaavalla olisi säästössä.

Kustaava joutui vähän hämille.

-- Vai ovat niinkin puhuneet... Ei ole säästössä, ja kyllä Simo saapi uskoa, että se ja monet muut jutut ovat "hyväin" ystäväin nostelemia. Ei minulla ole toivoakaan päästä lehmän omistajaksi.

Simo huomasi, ettei luulluilla säästöillä hyvitteleminen ollutkaan mieleistä, ja kääntyi puhelemaan lähellä istuvalle pojalle.

-- Kyllä tämä Ville hankkii äidilleen lehmän ja kaksikin, kunhan kasvaa aikamieheksi.

-- Hyvä olisi, jos tulisi sellainen, että vähemmälläkään kykenisi auttamaan, sanoi Kustaava.

Ville ei näyttänyt epäilevän kahdenkaan lehmän hankkimista, koska suu meni nauruun ja täytyi painaa pää pöydän alle piiloon. Enimmän sittenkin miellytti Simon lausuma "aikamiehen" nimi.

Ville olisi jo ensi päivänä halunnut päästä metsään katsomaan, miten halkoja hakataan.

-- Miten sinä sinne pääset? esteli Kustaava.

-- Suksilla Simon latua myöten.

-- Minne asti lienee mennytkään.

-- Ei se ole kaukana. Hakkuu kuuluu.

-- Kylmä tulee, ja mitäpä sinä siellä tehnet.

-- Katsoisin, kun Simo hakkaa.

-- Kyllä siihen ennätät oppia. Tarpeenpahan olisi, jos oppisit karttaamaan villoja. Mutta eihän sinusta, pojasta, ole siihenkään. Jos olisit tyttö, niin kohta elettäisiin kuin rikkaatkin. Sinä karttaisit, ja minä kehräisin.

Villellä ei ollut sanaa suuhun tulevaa. Ihanat ajatukset lehmistä ja aikamiehestä menivät menojaan. Äidillä on köyhyys sentähden, että hän on poika. Se ajatus vaivasi koko iltapäivän. Ei miellyttänyt lukeminen eikä mikään. Simokin huomasi metsästä palattuaan, ettei Ville ollut reippaalla mielellä, ja kyseli:

-- Mikä tälle on tullut, kun istuu niin pahoilla mielin?

-- Sitä saattanee pahoitella, kun en laskenut Simon luokse metsään paleltumaan.

-- Minunko luokseni metsään! huudahti Simo ihastuen. -- Pitää toki antaa Villen tulla. Ei siellä palele, kun minä laitan havuista majan ja saadaan sinne tulikin.

Villen huulet visahtivat nauruun, mutta se loppui lyhyeen.

-- Eikö sinusta olekaan havumaja hyvä? kyseli Simo. -- Tehdään tervaksista tuli majan eteen, niin kyllä äitisi antaa sitten tulla.

Ville alkoi tuhertaa itkua ja urahti:

-- Minä en osaa kartata.

-- Mitä kartata? uteli Simo.

Kustaavaa nauratti.

-- Nyt minä ymmärrän, että se väpelö itkee sitä, kun sanoin, että saisi olla tyttö, niin karttaisi villoja minun toverinani.

-- Mitä sinä nyt siitä itket, lohdutteli Simo. -- Leikilläänhän se äitisi on niin sanonut.

-- Leikillä niinkin, myönnytti Kustaava. -- Poikalapsesta on vain elatushuolet, mutta jos olisi tyttö, niin anna surra ja huolehtia siitäkin, ettei se raukka joutuisi katalain narriksi ja samoille teille kuin minä ja moni muu köyhä tyttö. Poika pitää aina paremmin puolensa eikä joudu niin helposti maailman jalkoihin.

Kustaava odotti, että Simo sanoisi jotakin, mutta se oli yhtäkkiä muuttunut merkillisen äänettömäksi ja painaen leukansa käsien varaan katseli vain alas. Kustaava halusi saada tukea mielipiteilleen ja herättääkseen Simon huomiota lisäsi:

-- Iloinen minä olen aina ollut siitä, kun on poika. Eivät pojat joudu milloinkaan niin onnettomiksi kuin tytöt. Vai mitenkä?

Ilman näin suoraa kysymystä olisi Simo nähtävästi sivuuttanut koko asian äänettömyydellä.

-- Hyvä niin, hyvä näin, hän nyt virkahti. -- Ei ole kehumista kummassakaan. Joutuu se poikakin onnettomaksi.

-- Ei niin onnettomaksi kuin tyttö, väitti Kustaava.

Simo nosti päätään ja kysyi:

-- Senkö Kustaava pitää onnettomuutena, että joutuu yksinään lapsen äidiksi?

-- Niin. Ja voipiko sen suurempaa onnettomuutta ollakaan?

-- Eikö sekään olisi suurempi onnettomuus, jos et saisi olla tuon poikasi äitinä? kysyi Simo surullisen näköisenä.

-- Ettäkö jos kuolisi?

-- Ei, vaan pojan eläissä.

-- Kuka minut estää olemasta lapseni äiti, jos minä elän, ei kukaan.

-- Niin, niin, myönteli Simo. -- Mutta jos joutuu niinkin onnettomaksi, ettei saa olla omainkaan lastensa isä.

-- Kuka sen voipi estää... En minä ymmärrä...

Kustaava tarttui hyvin topakasti työhönsä, jotta näyttäisi, kuin se olisi syynä keskustelun pysähdykseen. Hän oli ymmärtänyt, kuka näin onneton isä on.

Simo otti esiin iltatyönsä, pärehalot, jotka oli tuonut metsästä tullessaan ja pistänyt uuniin sulamaan. Kumpikin askarteli vähän aikaa äänetönnä. Kustaava ajatteli, miten saisi Heta vainajan myöhästyneet terveiset sopivimmalla tavalla sanoneeksi. Kotvan aikaa kehrättyään hän ikäänkuin muun puheen puutteessa arveli:

-- Onkohan Kivimäen Kaspo Haverinen haettanut itselleen rohtoja?

-- En ole kuullut, sanoi Simo. -- Mutta tuskinpa on raskinut panna rahojaan.

-- Niin minäkin luulen, myönnytti Kustaava. -- Eihän se Hetallekaan hommannut mitään.

-- Eikö ihan mitään? kysyi Simo vilkkaammin.

-- Ei ihan mitään, vahvisti Kustaava. -- Eikä Heta kaivannutkaan. Sanoi vain, että "mitäpä häntä -- näet Kaspoa -- niillä vaivaamaan, kun ei omasta halustaan hae". Se oli pari päivää ennen kuolemaa. Muisteli silloin Simoakin ja käski sanoa terveisiä.

Simolta seisattui päreen kiskonta.

-- Käskikö sanoa? Mitenkä käski sanoa?

-- En muista enää tarkalleen sanoja, mutta sellainen ajatus niissä oli, että Simon olisi pitänyt olla hänen miehensä.

-- Niinkö? Milloinka sanoi ruvenneensa niin ajattelemaan?

-- Minä ymmärsin, että se on aina ajatellut niin, selitti Kustaava.

-- Ainako? Ei suinkaan. Vai jokohan minä olisin erehtynyt. Minä luulin, että Heta halveksi minua.

-- Ei se ole halveksinut.

-- Eiköhän. Jopa sitten, jopa sitten... Ohhoh... ohhoh...

Simo ei jaksanut istua. Täytyi heittäytyä penkille pitkälleen.

-- Ohhoh, huokasi hän taas katsellen mustaan kattoon. -- Se asia alkoi jo unohtua... ohhoh... Kunpa olisi tuon tietänyt silloin... ohhoh... Kuulehan Kustaava. Onko sinuun milloinkaan oikein kipeästi koskenut?

-- Turmelusko kohonnut, pistänyt vihaksi?

-- Ei, vaan koskenut, koskenut niin karvaasti, ettei sen perästä mikään koske.

-- Ei minuun sillä lailla koske. Minun pistää vihaksi, suututtaa. Mikäs Simoon koski? Sekö, kun Heta otti Kaspon?

-- Ei se enää koskenut, mutta se koski, kun Hetakin nauroi silloin, kun muut pilkkasivat.

-- Kuka pilkkasi ja missä?

-- Siellä Etelälahden juhannuskokolla silloin minun elämäni onnettomimpana iltana.

-- Juhannuskokolla, muisteli Kustaava. -- Se on varmaan sama juhannusaatto, josta Heta vainajakin mainitsi. Mitä siellä tapahtui?

-- Joku renkipoika alkoi minua pilkata lehmän lypsystä, kun minun täytyi äidin sairauden aikana lypsää lehmät ja tehdä muitakin naisten töitä.

-- Ja muut sille nauroivat, Hetakin?

-- Niin. Minä näin sen.

-- Naurakoot muut millä mielellä hyvänsä, sanoi Kustaava. -- Mutta Simo saapi olla siitä aivan varma, ettei Heta ole nauranut pilkatakseen.

-- Niin, niin, huokasi Simo. -- Siinäpä minä taisin erehtyä surkeasti... Mutta mitä niitä enää muistelee. Ne ovat menneitä asioita, jotka eivät tule takaisin... Ville jo nukkuu. Nukkumaan tässä pitää minunkin.

Istualleen kohoten hän alkoi riisua vaatteitaan.

-- Ei tullut tässä keitetyksi, sanoi Kustaava.

-- Ei minun tauttani pidä milloinkaan keittää. Ei ole nyt nälkäkään.

Simo kokoili vaatteensa päänalaiseksi ja kyhnähti penkille nukkumaan.

Kustaavakin pysäytti rukkinsa ja sanoi:

-- Jääköönpä minunkin osaltani iltaisen ottaminen toiseen kertaan.

Hän nouti ulkoa lyhteen kokoisen olkikuvon, hajoitti sen lattialle karsinan puolelle tupaa, heitti päälle leikkelyksistä kudotun alusvaatteen ja höyhentyynyn, ainoan, joka oli vielä muistona paremmilta päiviltä. Siihen hän nosti nukkuvan poikansa, laskeutui itsekin ja veti kuluneen täkin peitoksi.

X.

Kustaava heräsi varhain aamulla ja säikähti, kun tuvassa näkyi tulen valoa. Samassa hän kumminkin muisti, ettei ollutkaan pojan kanssa kahden, ja painoi päänsä vuoteeseen. Tuntui kovin varhaiselta nousta. Simolla mahtoi olla tarkoitus, että saisi yksinään valvoa, koska oli asettunut selin nukkuviin, varjoten siten edessään palavasta päretikusta tuikkavaa valoa. Kustaava ensin ihmetteli, mitä se siinä niin liikkumatonna kuullotti, kunnes käden liikkeistä ja hammasten rasahtelusta huomasi, että se oli ruvennut syömään. Miksikä näin aikaisin ja aivan kuin muilta salaa? Onkohan tullut niin kova nälkä, vai muutenko aikansa kuluksi?

Kustaava katseli liikahtamatta, silmät hiukan raollaan, ja näki, miten Simo syöntinsä lopetettuaan nosteli hyvin hiljaa eväät konttiinsa, vei sen hiipivin askelin ovinurkkaan penkille ja vasta sitten asettui päreitten kiskontapaikalle. Kustaavakin alkoi liikahdella, ikäänkuin juuri nyt olisi herännyt unesta, ja nousi rukkinsa ääreen.

-- Saiko Simo hyvästi nukutuksi?

-- Nukuin aivan tarpeeksi asti, vaikka kyllä iltayöstä pyrki vähän valvottamaan.

Villekin heräsi tavallista aikaisemmin ja kipaisi heti pärekasan kupeelle istumaan. Näin kauniita ja leveitä päreitä hän ei ollut nähnyt koko talvena. Äidin kiskomat olivat kapeita ja lyhyitä tökeröltä.

-- Saisiko näistä pienen vasun? kysyi Ville sivellen päreitä.

-- Saapi näistä. Eikö sinulla ole entistä? kysyi Simo.

-- Ei.

-- Minäpä teen oikein seinällä pidettävän kopsavasun, lupasi Simo ja alkoi heti sovitella päreitä ristikolle vasun pohjaksi.

Ville oli niin hyvillään, ettei oikein osannut miten olla. Piti pyörähtääkin lomaan ja samassa joutua katsomaan, miten päreitä taivuteltiin. Kustaavakin oli mielissään, kun hänen lapsellaan oli kerran oikein hauska. Hän aikoi kuoria perunoita keittääkseen lihakeittoa. Siitä piti tulla Simollekin, joka ei saanut jäädä palkitsematta.

Mutta kun keitto oli joutunut ja Kustaava asetti kupillisen Simon eteen, niin tämä piti sitä aivan liika paljona antimena ja virkkoi:

-- Eihän vain Kustaava ajattele minun palkan toivossa ruvenneen kopsavasua tekemään.

-- Mitäs nyt joutavia puhutaan, kielsi Kustaava. -- Tuon verran tekee mielellään hyvää siitä ilosta, kun saapi talven yksin oltuaan jonkunkaan kanssa puhella. Ja mitä sitten, kun Ville sai noin hyvän säiliön tavaroilleen.

Villellä oli syödessäänkin uusi vakka niin lähellä, että yletti kädellään kosketella.

-- Saanko nyt lähteä metsään ja ottaa vasun mukaan? kyseli Ville.

-- Mitä sinä vasua sinne veisit?

-- Poimisin siihen kuusenkäpyjä.

-- No mene vain, jos Simo ottaa, ja muuten tarennet, lupasi Kustaava.

-- Otanhan minä, ja kyllä siellä tarkenee, kun tehdään maja, lupasi Simo.

Työpaikka ei ollut monenkaan viittavälin päässä mökistä, mutta paljon oli sittenkin puuhaa matkavalmistuksessa. Mitä löytää verhoksi käsiin, mitä jalkoihin? Niin tuli Villestä pukimien puolesta puoleksi poika, puoleksi tyttö. Äidin nuttu oman nutun päälle, äidin huivi hatun alle. Miehiä he silti sanoivat olevansa, lähtiessään perätysten entistä suksenlatua pitkin hiihtää nytkyttelemään, Villellä varrellinen luuta sauvana ja Simolla kirves kainalossa ja kopsavasu kädessä.

Kustaava katseli hymyillen tätä matkantekoa ja ajatteli, että kunpa riittäisi Simolle työtä koko kevättalveksi. Mutta samassa muistui mieleen, miten vähille keittovaroille kävisi, jos joka päivä antaisi Simollekin. Jo ensimäistä kertaa keittolihaa leikatessa oli huomannut, että on puolta huvempi, jos täytyy leikata yli oman tarpeen sellainen nokare, jonka viitsii aikamiehen eteen asettaa. Mutta eihän Simo joka kerta ottaisikaan. Ja kohtahan se alkaa tuoda mökiltään keittämistä, kun lehmä joutuu lypsämään. Nythän sille saattaisi olla hyvin tarpeen. Mahtaneeko olla juuri muuta kuin leipää.

Kustaavalle tuli halu katsoa Simon eväsvaroja. Eihän se ollut oikein, mutta tuskinpa tuo on niin pahakaan, kun ei ole ajatellut omin käsin ottamista. Hän irroitti varovasti kontin kielinuoran, etteivät tavarat siirrähtelisi toiseen järjestykseen. Mutta hän aivan hämmästyi, kun ei siellä ollutkaan muuta kuin vajaa leipä ja pieniä särenrasseja vakkasessa. Eihän näillä eväillä elä kuin ehkä parhaiksi yhden päivän, ei ainakaan sunnuntaihin asti. Kustaava painoi kiireesti kontin kielen kiinni, eikä oma köyhyys enää niin paljon painanutkaan.

* * * * *

Hetkisen kuluttua kohosi jo metsästä savu ilmoille. Simo oli löytänyt tervaskannon, potkinut jalallaan lumen kannon ympäriltä ja tehnyt siihen tulen. Vähäinen havusuojuskin oli kohta valmis, naavaisimpia oksia alustana lumen päällä. Siihen jäi Ville iloisena kellimään.

-- Joko sieltä saapi käpyjä? hän huuteli Simolle, joka vähän matkan päässä hakkasi.

-- Ei vielä, kuului vastaus. -- Odotahan siellä, ettei mene lunta kenkiisi, kyllä minä tuon.

Vähän ajan kuluttua Simo kantaa paarusti kokonaisen kuusen latvuksen, jossa oli käpyjä kirjavanaan. Loppui nyt Villeltä käpyjen puute. Eivät ne olleet enää niin sujakoita ja kauniita kuin kesällä kasvaessaan, mutta hyviä lehmiä niistä tuli, kun laittoi kuivista kuusen oksista jalat. Hitaasti sujui työ kinnaskäsin, mutta kun käytti hampaita apuna, niin tikku tarttui.

-- Tulkaa Simo katsomaan, jo on viidellä lehmällä jalat.